UUTUUSLEVYT - Pauli Hanhiniemi: Minä Ja Retkue

Kirjoittaako vai eikö kirjoittaa?

Kun blogia aloittelin, ajattelin musiikin tapauksessa kirjoittavani vain hyvistä. Mitä sitä huonoista huutelemaan, kun muut tekee sitä muutenkin ylen määrin. Linja on kohtuudella pitänyt, vaikka turskaakin olen antanut. Silloin, kun olen moittinut, olen pyrkinyt välttämään sen nostamista tekstin pääasiaksi. Voi olla, että periaate on pettänyt kerran tai pari.

Vaan kun tämä on niin surkea levy. Meinasi lentää auton ikkunasta penkalle, kun sitä ensimmäistä kertaa pyörittelin. Kuvaannollisesti.

Karmeaksi mössövalliksi tuotettua nykypäivän radioitten kulutushöttöä. Noin tosiaankin ajattelin, jos täysin kaunistelematta kuvaan alkutunnelmiani Pauli Hanhiniemen uutuuden parissa. Minä Ja Retkue (2023) on hänen kolmas sooloksi luettava julkaisunsa.

Kirjoittaako vai eikö kirjoittaa?

Autokuuntelu tapahtui perjantaina päivällä. Harmistusta puhkuen ajattelin ottaa vähän happea väliin ja näin tulin viikonloppuna käyneeksi läpi Hanhiniemen tuotannon tämän vuosisadan puoleisen puoliskon. Aikaan osuu monentasoista Perunateatteria, Hehkumoa, Kolmatta Naista ja sooloa.

Panin pienenä yllätyksenä merkille laskevani niistä parhaimpien joukkoon mm. hänen kolme tuoreinta pitkäsoittoaan. Tämä tarkoittaa levyjä alkaen vuodesta 2014. Mielipiteissäni mies ei siis ollut ennen tämänkertaistaan valahtanut liian kauas huippuajoista.

Sunnuntai-iltana rohkenin yrittää toisen kerran. Eihän tämä niin mahdottoman surkea ollutkaan. Tekstit tosin käsittelevät enimmäkseen eroa, tulkitsen. Ja negatiivisia asioita enemmänkin. Se ei sinällään ole ongelma. Niin valtavasti on maailmaan vuosisatojen saatossa syntynyt upeaa taidetta, joka on ammentunut synkistä asioista. Äänimaailma kyllä tökkii luurien kautta annosteltunakin.

Sama kai se on kirjoittaa.

Nyt on maanantai ja kolmas kierros takana. Mitä todennäköisimmin en koskaan täysin totu teoksen tekotapaan. Ainakaan en ota sitä vastaan ylitsepursuavalla riemulla. Hyväksyn, vaan en tykkää. Muut tykkää, jos on uskominen sosiaalisessa mediassa näkemiini kommentteihin.

Korostan vielä varmuuden vuoksi puistelevani päätä sille osalle prosessia, joka on tapahtunut soittajien ja solistin osuuden jälkeen. Palikoissa olisi ollut potentiaalia parempaan. Soitto ei syki niin eläväisesti kuin se voisi. Silti, ei jälki nyt kauttaaltaan puistata. Mahdoin alkuun syyllistyä lievään ylireagointiin.

Luulen myös, että tekotavan mukainen tulos ei ole mikään este tehdyn työn menestykselle. Kuten alussa mainitsin, nykyradiotuotannolle tämä haiskahtaa. Sellaisena se tullee eetterissä uutterasti soimaan ja kansaan menemään. Hyvä niin. Saavatpa kuulijat keskimääräistä laadukkaampaa tekstiä pureskeltavakseen, jos tekstejä ylipäätään pureskelevat.

Hanhiniemi itse toteaa Arto Nybergin haastattelussa lauluntekemisen tulevan koko ajan hankalammaksi. Ei uusi albumi toki hänen parhaita sanoituksiaan taida pitää sisällään, jos kohta tätä voin luotettavasti arvioida vasta aikojen päästä. Miten vaan, sanoittajan tyyli on siellä ja se on itsessään hienoa. Kuten:

uskaltaisko uskoo

uskaltaisko vielä

uskaltaisko uskaltaa

Samassa Nybergissä Pauli tulee valottaneeksi laulujen aiheissa havaitsemaani synkkyyttä: "Mulla itellä on ollut tässä pari vuotta aika surkeeta suoraan sanottuna niinku tän koronan ja kaiken takia." Sen aistii, mutta ilo etsii kaikkia.

Verratessaan 80-luvun rock-maailmaa nykyiseen, taiteilija kertoo säpinän olevan nykyään firmoissa, ei bändeissä. Se saattaa olla yksi ponnin sille millaiseksi Minä Ja Retkue tuotettiin. Toisaalta hän toteaa myös kulloinkin vallitsevan muodin vaikuttavan siihen kuinka tehdään.

Kannattaa käydä katsomassa tuo pätkä Yle Areenasta. Siitä voi ainakin miehen toimia ja uraa pitempään seurannut löytää paljonlaisesti tartuntapintaa.

Retkueessa soittava kolmikko on kulkenut Hanhiniemen matkassa jo tovin. Kuka pitempään, kuka lyhempään. Rummuissa Juppo Paavola, bassossa Ville Rauhala sekä kitaroissa ja mandoliinissa Riku Kettunen säestivät myös edellisen soolon Pölyä, Hiuksia, Risuja (2016).

Jousisoittimia on mukana yllättävän monella raidalla. Ne jäivät meikäläiseltä ensin tyystin huomaamatta. Syytän alkujärkytykseni lisäksi järkytyksen aiheuttajaa.

Riittää turska.

Levyn materiaali tullee toimimaan lavalta käsin. Tarkoitukseni on käydä tämä toteamassa keväämmällä, kun Oulu osuu Retkueen reitille. CD:ltäkin toimii hyvin muutaman muun muassa Kauan piti elää.

Vähintäänkin onnistuneena ratkaisuna voi pitää nipun positiivisimman biisin noukintaa pitkän esimakuna ilmestyneeksi singleksi. Ilo etsii sua ei ole lainkaan hassumpi esitys. Laulaja laulaa sillä kuten vain hän kykenee, ja osuu maaliin.

Kappaleeseen Totutellaan liittyy kiintoisa valinta sana-arkusta. Ullakon maininta ikävän yhteydessä tuo väistämättä mieleen Ullakolla-balladin loistavalta albumilta Kaupunkitarinoita (1998).

Lopuksi ja itsestäänselvyytenä sanottakoon vielä, että tämä on kaikkien juttujeni tavoin pitkälti mielipidekirjoitus. Olkoon kukin vapaasti eri mieltä. Minulla on historiani herran musiikin parissa. 36 ja puoli vuotta ovat iskostaneet jonkinlaisen asenteen siihen. Odotukset, ja niin edelleen.

Kirjoitin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Kolmas Nainen: Kolmas Nainen
• LEVYT - Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaupunkitarinoita
• VÄLIPALAT - Pauli Hanhiniemi toisaalla vol.3

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #6 - Pate Mustajärvi: Musta

Popedan Pate vetämässä Johnny Cashia tuntuisi oudolta, soolo-Pate samoissa puuhissa ei lainkaan. Mustajärvi on alusta asti pitänyt nämä roolit erillään toisistaan.

Soolona hän on vuodesta 1984 lähtien levyttänyt mm. Juice Leskinen & Coitus Intin, Kinksin, Rolling Stonesin, Eaglesin, Elton Johnin, Dr. Feelgoodin, Doorsin, Beatlesin, Bruce Springsteenin, Van Morrisonin, Sladen, Bob Dylanin, Hassisen Koneen ynnä muitten kappaleita. Täydellinen lista olisi tuhottoman pitkä.

90-luvun puolivälin jälkeen tyyli muuttui. Albumit alkoivat pääosin koostua varta vasten Patelle tehdyistä biiseistä. Poikkeuksena Ollaan Ihmisiksi (2009) on kahta Ari Kankaanpään sävellystä vaille pelkkää Juicea.

Heti kohta sen perään ilmestyi Musta (2010), jolla Mustajärvi vetää sitä Cashia.

Minisarjassa on tähän mennessä käsitelty vain kotimaisia tuotantoja, joilla sekä versioijat että versioitavat ovat Suomesta. Peitsamo Wigwamin parissa on tietty sikäli rajatapaus, että sillä käytetty kieli on enimmäkseen englanti ja Pembroke oli britti.

Nyt astutaan toisella jalalla ulkomaille, kun Suomi-poika tulkitsee amerikkalaista legendaa. Mari Rantasilan Hector-levyn yhteydessä mainitsin vaikeuksista, joita voi syntyä naisen esittäessä miehen itselleen sanoittamia lauluja. Mustajärven Cash-tapauksessa en usko ongelmaa olleen, vaikka kahden maan kulttuurit kovasti toisistaan poikkeavatkin.

Mahdollisia hankaluuksia on pystytty taklaamaan käännösprosessin aikana. Esimerkiksi jenkkiläisestä junasta kertonut Orange Blossom Special muuttui suomentamis- ja suomettamismyllyssä muotoon Ukko-Pekka.

Käännöksiä tehtailivat lähinnä Bea Vala (6) ja Risto Klemola (5). Ensin mainitusta ei löydy sitten niin mitään tietoa verkosta, mikä saa minut epäilemään jonkun tunnetun sanasepon ehkä piiloutuneen salanimen taakse. Olisi minulla arvauskin, vaan en kerro.

Tekstit per henkilö löytyy Tapio Rautavaaralta, Jukka Virtaselta, Esa Hämäläiseltä ja A. Tervasmäeltä. On merkillepantavaa, ettei kaikkien tuntema Yölinjalla tullut valituksi Tapsalta. Cashin I walk the line on kyllä mukana, mutta Bea Valan uusin sanoin nimellä Kaita tie.

Sen sijaan Rautavaaran sanat komistavat Rauli Somerjoenkin aikoinaan esittämää kappaletta Kun ei niin ei (The ways of woman in love). Baddingin versio on niin ikään olemassa rallista Yksi vain ei tuu (I still miss someone).

Mainittakoon vielä se yksi raita, josta tiedän muitakin kotimaisia yrityksiä. Jukka Virtanen käänsi aikoinaan Boy named Suen muotoon Balladi pojasta nimeltä Vee ja luikautti sen singlelle vuonna 1971. (Poika) Ville Virtasen näkemys samasta ilmestyi 2008 ja on minulle tutumpi.

Alkuperäisistä voi todeta kaikkien viidentoista tulleen tallennetuksi vinyylille Johnny Cashin tulkintoina 1950- tai 60-luvulla. Yhdessätoista tapauksessa Man in Black oli biisin ensilevyttäjä, seitsemän hän kirjoitti itse.

Musta asettuu sellaisten teosten joukkoon, jotka kokonaisuutena jättävät säväyttämättä isosti, mutta jaksavat toimia omalla tavallaan riittävän hyvinä. Valtaosa sovituksista on iskelmältä kalskahtavaa kantria, kantriskelmää. 15 sellaista olisi minulle ehkä liian raskas savotta. Onneksi sinne tänne ripoteltiin osin hyvinkin mielenkiintoisia sivujuonteita.

Iso joki (Big river) on kummallinen melurokki, joka numerolla kuusi katkaisee alun perusmeiningin. Ukko-Pekka viuluineen on seiskana piristävästi suorastaan vinhaa kantria.

Apulaissheriffin makuun paremmin käyvän rockabillyn suuntaan kallistuvat selvimmin Lilja (Delia's gone) ja vinkeästi vino Rakkauden juna (Train of love). Näitä olisin jaksanut kuunnella muutaman enemmänkin.

Mustan sovitukset menevät Klemolan ja studiotekniikan hoitaneen Jani Viitasen kontolle. Ykköketjuna toimii vitja Paavola-Rauhala-Klemola. Muussa soittajistossa havaitaan enemmän ja vähemmän tuttuja tyyppejä.

Yksinäisyys syö (I'm so lonesome I could cry) saa kunnian tulla nimetyksi nipun varsinaiseksi outolinnuksi. Tajunnanvirtani tuotti sille määritelmän industrial alternative spaghetti western ballad. Sielun Veljet käy vahvasti mielessä. Dave Lindholm laulaa Paten kaverina. Huima tunnelma ja siitä papukaijamerkki.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• YKSI TOISTA VERSIOIMASSA - Tulossa...
• YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #5 - Kari Peitsamon Skootteri: Plays Wigwam
• YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #2 - Mari Rantasila: Kummalliset Unet - Hectorin Lauluja