LEVYT - Johnny Winter: Captured Live!

Jos pitäisi listata eniten kelvollisia liveäänitteitä julkaisseita aritisteja, ottaisin ehdottomasti mukaan Johnny Winterin.

Häneltä minulla näkyy niitä löytyvän viisi, joista Together (1976) on yhteislevytys velipoika Edgarin kanssa. Back In Beaumont (1989) taas on merkitty kansiin Winterin ja Uncle Joe Turnerin albumiksi, mutta käytännössä se on jälkimmäisen tuotos, jota kenties myytiin sillä kitaristina toimineen tunnetumman hepun nimellä.

Lopuista kolmesta mikä tahansa saattaisi sopivana päivänä päätyä hehkutuksen aiheeksi tänne blogiin. Erinomaisia ovat sekä Live In NYC 97 (1998) että pienin varauksin Johnny Winter Andin Live (1971).

Eniten pidän tällä hetkellä kuitenkin tapauksesta Captured Live! (1976).

Siinä missä minua vaivaa joskus And Livessä, tai oikeammin parissa sen biiseistä tietynlainen liiallinen suoraviivaisuus, on Captured Live! eläväisempi. Jos ajatellaan klassikkotulkintoja, on sen Bony Moronie aivan eri sarjassa kuin kuluneista kulunein Johnny B. Goode Andin paukuttamana.

Maestron kitarointi hivelee korvia, eikä jätä sujumatta laulaminenkaan. Esityksen tasoa nostaa vielä käytetty kahden kitaran taktiikka, toisessa kepissä Floyd Radford. Huipuksi sen nostaa rumpali Richard Hughesin vimmattu takominen. Aivan ilmiömäistä tekemistä. Rock and rollia parhaimmillaan.

Yllä kerrottu pätee aika lailla kaikkeen levyn ronskimpaan materiaaliin, siis viiteen numeroon kuudesta. Palaan siihen kuudenteen hieman tuonnempana.

Hughesilla oli ennen konserttien nauhoitusaikaa, syksyä -75 jo jonkin verran soittokokemusta Winterin kanssa. Sen sijaan Radford ei esiinny yhdelläkään Johnnyn studiolätyllä, mutta kylläkin tämän veljen bändikiekolla Edgar Winter's White Trash (1971). Keikkatilanteessa hän osoittautuu vähintäänkin mieheksi paikallaan.

Kvartetiksi porukan täydensi And-veteraani ja muutoinkin pääjehun kanssa koko 70-luvun alun hengaillut basisti Randy Jo Hobbs. Hän seurasi toimessaan sittemmin Stevie Ray Vaughanin kimppaan liittynyttä Tommy Shannonia.

Avausraidan jälkeen meno siis jatkuu yhtä kiihkeän energisenä. Albumilta John Dawson Winter III (1974) tulee perätysten loistavat Roll with me ja Rock & roll people.

Noista jälkimmäinen on muuten John Lennonin kynästä. Laulu jäi yli Beatlen soolosessioista ja päätyi ensin Winterin levyttämäksi. Totta kai Lennonin versio on sisällytetty tämän kuoleman jälkeen useammallekin kokoelmalle. Texasin albiino on kuitenkin se, jonka tulkinta potkii ja on jäänyt elämään (minusta).

On varsin mielenkiintoista, että päähenkilön albumi Still Alive And Well (1973) pitää sisällään yhden Rolling Stones -lainan, johon pätee sama kuin Rock & roll peopleen. Siinäkin tapauksessa Winter sai julkaista biisin ennen sen häntä tunnetumpaa ja suositumpaa omistajaa.

Vaan eteen päin.

Seuraavaksi kierrätetään taas klassikoita. It's all over now ja Dylanin Highway 61 revisited pitävät huippulaatua yllä. Rokki raikaa ja kitarat ulvovat. Viimeistään tässä vaiheessa voi todeta And Liven jäävän sittenkin suhteellisen kauas taakse.

Ja sitten tulee vielä se viimeinen niitti. Kolmas kappale Johnnyn vuoden -74 studio-LP:ltä laskee tempoa. Yli 12-minuuttinen näkemys herran itsensä kirjoittamasta bluesista Sweet papa John toimii täydellisenä päätöksenä kolmevarttiselle kuuntelukokemukselle.

Captured Live! on kasattu kolmen Kalifornian konsertin nauhoituksista. Kasaus on mitä onnistunein. Räjähtävästä 'ei kysyttävää'-luokan avauksesta neljän muun megarollaavan rockin kautta hitaahkoon bluesiin käy tie.

Aika ei käy tämän parissa pitkäksi missään vaiheessa. Mittaa sopivasti reilu 46 minuuttia. Koko setti mahtuisi hyvällä tuurilla C90:n yhdelle puoliskolle.

Konserttitaltioiden aatelia. Huima paketti kertakaikkiaan.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Johnny Winter: Still Alive And Well
• LEVYT - AC/DC: If You Want Blood You've Got It
• UUTUUSLEVYT - Jimi Hendrix Experience: Los Angeles Forum - April 26, 1969

LEVYT - Johnny Winter: Still Alive And Well

[tietylle esittäjälle tai esittäjäryhmälle luonteenomainen sointikuva, jonka syntymiseen vaikuttavat esim. äänenmuodostus ja -toisto, sovitustekniikka ja esitystapa]

Jotakuinkin tuollaisen määritelmän antaa suomenkielinen Wikipedia soundille. Onhan tuossa yksinkertaistusta, mm. ajatus siitä, että esittäjän tai esittäjäryhmän sointikuva olisi vakio ajan ja julkaisujen suhteen. Myöskin yksittäisen soittimen oma soundi jää määritelmässä huomiotta.

Ei kai siinä, ei tuo niin tärkeää ole. Tärkeämpää on tunnistaa hyvät soundit ja erottaa ne huonoista. Eikä sekään ole lainkaan tärkeää. Akateemista jappasua. Kaiken kukkuraksi subjektiivista. Yhden namu, toisen romu.

Kun nyt kuitenkin tiedostan asian suuren merkityksen musiikkinautinnon muodostumiseen ainakin omalla kohdallani, voisin yrittää pukea sanoiksi mitä on hyvä soundi. Voisin, mutten sittenkään yritä. On paljon helpompaa antaa yksi esimerkki samalla korostaen, että se on vain yksi esimerkki, eivätkä täsmälleen samat soundit toisessa yhteydessä välttämättä olekaan yhtä hyvät.

Arvoisat naiset ja miehet, täydellistä äänimaailmaa yllä kuvatussa kontekstissa edustaa Johnny Winterin itse kirjoittama Rock & roll.

Siinä paukkuu nahka ja räsähtää pelti kuten hyvä on. Bassorumpu on bassoisa, virveli läiskähtelemättä terävä. Basso erottuu muhkeana. Kitarat soivat niin kuin kitaroiden tulee soida. Laulu kuulostaa hienon karhealta ja eläväiseltä. Aivan täydellistä soundipolitiikkaa musiikin lajiin, jonka biisin otsikko aika tyhjentävästi kertoo.

70-luvulla nämä asiat hallittiin keskimäärin varsin pätevästi. Johnny Winterin Still Alive And Well (1973) Rick Derringerin tuottamana omaa kokonaisuutenakin väkevää todistusvoimaa sen puolesta.

Levy on voimatriolla työstettyä blues rockia.

Winterin itsensä voi rajusti suoraviivaistaen sanoa olleen sydämestään blues-mies, mutta väliin markkinavoimien viettelemänä rokkiäijä. Still Alive And Well sijoittuu tuotannon rock-laidalle ja edustaa Apulaissheriffille hänen parhainta antiaan sillä suunnalla.

Kitaristilaulajan kanssa heiluvat basson varressa Johnny Winter And -yhtyeestä tuttu Randy Jo Hobbs ja patteriston takana näissä ympyröissä uusi kasvo Richard Hughes. Tämä peruskolmikko tulisi paiskimaan yhdessä hommia seuraavan parin vuoden ajan.

Albumin saa huoletta laskea kaikkien aikojen kovimpien triona soitettujen rock-sellaisten kaartiin. Menevimmät numerot paahdetaan samoilla linjoilla vaikkapa Jimi Hendrix Experiencen ja Kingston Wallin kanssa. Kitara hallitsee äänialaa, rummut tulittavat selvästi peruskomppausta hanakammin ja basso pitää paketin koossa.

Kappalemateriaalin dynamiikka on se mikä kohottaa levyn monien kaltaistensa yläpuolelle. Big Bill Broonzyn Rock me baby saa ultragroovaavan, jopa funkyn kohtelun. Unisen Cheap tequilan luokittelisin lähes hippimusaksi. Ain't nothing to me on letkeä country, jota Derringerin pedal steel pukee kuin villapaita norjalaista kalastajaa.

Nostan rock-linjan ulkopuolelta kuitenkin toisen Winterin oman sävellyksen, persoonallisen bluesin Too much Seconal. En tyylilajinsa takia, vaan siksi, kun tässä genressä pääsee niin kovin harvoin nauttimaan huilutaiteesta, nyt asialla Jeremy Steig. Maestro itse näppäilee normivehkeen ohella mandoliinia.

Lainaosaston erikoisuutena erottuu se, että mukaan valikoitui peräti kaksi biisiä herrojen Jagger ja Richards työpöydältä. Tuttu Let it bleed päättyy soiton tauottua sanoihin, jotka kertovat Johnnyn olevan ilmeisen tyytyväinen vetoon.

Goddammit, that did it or what?

Toinen Stones-cover Silver train onkin merkillisempi tapaus. Still Alive And Well ilmestyi maaliskuussa -73, ja oli kyseisen laulun ensilevytys. Tekijät julkaisivat sen vasta elokuussa Angie-singlen B-puolena ja sitten LP:llä Goats Head Soup (1973).

Tässä kohtaa voi käyttää hetkisen miettiäkseen, kuinka moni maailmanluokan yhtye antaisi tänä päivänä jonkun versioida omaa kappalettaan ennen kuin on itsekään sitä julkaissut. Tuskin edes Rolling Stones enää (ainakaan, jos Jagger saisi päättää).

Pöytäkirjoihin merkittäköön tiedoksi, jotta arvotan molemmat Winterin tulkinnat yli Rollarien omien. Lainkaan Stonesia aliarvioimatta voin paljastaa Texasin albinon muutenkin, koko ura huomioiden puhuttelevan minua enemmän.

Yhä hengissä ja hyvinvoivana. Kiekon nimi viittaa siihen, että Johnny oli ollut koko lailla poissa kuvioista jo pitkän aikaa. Edellisestä studioalbumista oli kulunut kaksi ja puoli vuotta, ajan tahti huomioiden massiivisen kauan.

Poissaolovihkoon merkittiin syyksi vieroitus ja toipuminen heroiiniriippuvuudesta. Viihde-elämä oli käynyt vuosikymmenen alussa liian rajuksi ja lahjakkaasta muusikosta oli kehkeytynyt narkomaani. Kuolemakin kävi likellä yliannostuksen muodossa. Mies vietti kuukausia hoidossa ja pääsi aineista eroon. Ei kaikesta, mutta heroiinista kumminkin.

Sen kunniaksi pannaan vielä kerta kiellon päälle yksi raita tyrkylle. Taas rytkyy Hughesin rumpu. Murisee ja vinkuu Winterin keppi, mieskin siinä sivussa. Hobbsin neljä kieltä kumisevat rauhoittaen. All tore down on suorastaan hard rockia.

Jykevä tuote. Erittäin vahva suositus.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Johnny Winter: 3rd Degree
• KIRJAT - Mary Lou Sullivan: Rankkaa menoa - Johnny Winter
• LEVYT - Kingston Wall: II

KIRJAT - Mary Lou Sullivan: Rankkaa menoa - Johnny Winter

Hän syntyi 23.2.1944.

Hän opetteli soittamaan kitaraa jo poikasena, ensimmäinen single School day blues yhtyeellä Johnny And The Jammers ilmestyi 1959. Isoksi nimeksi hän kasvoi 1960- ja 70-lukujen vaihteessa.

Idea hänen elämänsä tallentamisesta kansiin virisi vuonna 1984 Mary Lou Sullivanin haastateltua häntä lehtijuttua varten. "Jo" vuonna 2003 toimittaja aloitti tapaamiset hänen kanssaan, tavoitteenaan viimeinkin panna toimeksi. Kirja julkaistiin erinäisten vaiheitten ja manageriportaasta johtuvien hankaluuksien jälkeen seitsemän vuotta myöhemmin. Hänen uransa oli tuolloin kahta albumia vaille taputeltu.

Hän kuoli 16.7.2014.

Suomen epävirallinen winteristi Jussi Niemi haastatteli häntä ensimmäisen kerran 70-luvun lopulla ja sen jälkeen useasti. Toimittaja otti ja käänsi tarinan nimelle Rankkaa menoa - Johnny Winter (Aviador, 2015); englanninkielinen alkuteos Raisin' cain - The wild and rauceous story of Johnny Winter (2010).

Apulaissheriffi luki sen kesällä 2021.

Edellisenä talvena kahlasin läpi vastaavan opuksen toisesta valkoisen bluesin taiturista, Stevie Ray Vaughanista. Se on neljän (4!) eri suomentajan yhteistyö, mikä kyllä näkyy lopputuloksessa. Jos hieman tohdin moittia, paistaa tekstistä läpi jonkinasteinen asiantuntemuksen puute.

Rankkaa menoa ei kärsi moisesta. Sekä Sullivan että Niemi tuntevat kohteensa musiikin ja tunsivat jollain tasolla myös miehen. Tämän molempien taholta nauttiman arvostuksen aistii lukijakin. Voidaan puhua erittäin onnistuneesta elämäkerrasta.

Päähenkilö itse vakuuttaa esipuheessaan vaiheittensa olevan todenmukaisesti ja kaunistelematta dokumentoitu. Uskon, että kaunistelematta. Totuus näissä muistiin perustuvissa - joskin usean aikalaisen muistelemana - joutuu aina lukijan arvioitavaksi.

Eri henkilöillä on luonnollisesti omat intressinsä ja lähtökohtansa kertoa vanhoista asioista. Joku saattaa taivuttaa totuutta omaan suuntaansa, toinen voi haluta antaa itsestään reilun kuvan. Ei näistä koskaan tiedä.

Winter vaikuttaa olleen päällikkötyyppiä kuten lukemattomat muut lahjakkuudet viihde- ja taidemaailmassa kautta aikain. Hänestä välittyy kuva miehenä, joka tiesi mitä halusi, joka määräsi miten tehdään ja joka kohteli yhtyettään ja työntekijöitään ajoittain melko viileästi ja pomottaen. Naissuhteita värjäsi teoksen mukaan pitkään kaksinaamaisuus. Itselle oli kaikki sallittua, kumppanille ei.

Toisaalta hänet kuvataan lämpimänä ja mukavana heppuna. Ystävät pysyivät ystävinä tiukoissakin paikoissa. Taiteilijan haavoittuvuus ja hyväksikäytettävyys käyvät selviksi, kun edetään huippusuosion aikoihin.

Kitarasankari oli ihminen hyvässä ja vähemmän hyvässä. Sellaisia kai tässä ollaan melkein kaikki, kukin tavallaan.

Erikoinen leikkauspiste Elvis Presleyn kanssa osuu rockin kuninkaan viimeiseen päivään. Illaksi oli sovittu keikka Memphisiin. Elviksen kuolema aiheutti kuitenkin sen, että tiet kaupunkiin olivat täysin tukossa. Konsertti peruuntui, koska bändi ei päässyt paikalle.

Stevie Rayn kanssa kävi hassusti. Ennen omaa nousuaan suuruuteen Vaughanin veljeksistä nuorempi toimi usein päähenkilön lämmittelijänä tämän esiintyessä Texasissa. Kitaristit tapasivat toisensa myöhemminkin. Eräässä ohjelmassa, tähteytensä päivinä SRV sanoi silti kysyttäessä, ettei tiennyt kuka Johnny Winter on. Tämä loukkaantui pahanpäiväisesti. Pitää vielä muistaa, että Double Troublen basisti Tommy Shannon oli aiemmin soittanut vuosia Winterin kanssa.

Tulkoon varmuuden vuoksi tiettäväksi, että muusikkona arvostan Vaughanin varsin korkealle.

Kirjahan on erinomainen, lukuunottamatta lopun hakemistoa. Ei maailman tärkein asia, mutta minusta jos sellainen tehdään, niin sama kai se on tehdä kunnolla.

Nyt kävi muutamaan otteeseen siten, että johonkin henkilöön sivuilla törmättyäni halusin tarkistaa tämän edesottamuksia muualla, ja joko nimeä ei löytynyt hakemistosta lainkaan tai löytyi vain osa viittauksista tai viittauksia väärille sivuille.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Jussi Niemi: Kootut naamakirjat Vol.1 remix
• LEVYT - Johnny Winter: 3rd Degree

LEVYT - Johnny Winter: 3rd Degree

Ei -86 mikään erityisen huono musiikkivuosi ollut. Apulaissheriffin levytietokannan mukaan silloin ilmestyi suuri määrä hienoja lättyjä. Jostain syystä en ole silti saanut niistä aikaan yhtään hehkutusjuttua.

Kun poissaolollaan blogista on loistanut myös runsaasti A-luokan materiaalia takonut Johnny Winter, niin napataan nyt kaksi hedelmää yhdellä kaapaisulla. Peräti seitsemällä vuosikymmenellä levyttäneen albiinon 3rd Degree (1986) ansaitsee kehunsa täysimääräisinä.

John Dawson III:n taival oli musiikillisesti sangen polveileva.

60-luku kului vetäen livenä listamusaa, soulia, beatle-poppia ja muuta mitä keikkajärjestäjät vaativat. Singlejä syntyi eri yhtiöille epätasaiseen tahtiin. Vuosikymmenen lopulla palaset loksahtivat kohdilleen basisti Tommy Shannonin ja rumpali Uncle John Turnerin kanssa. Trio operoi alkuun blues-rintamalla ja lipui sitten osin Columbian painostuksesta kohti rock-maastoja.

Tuon ison yhtiön hoivissa 70-luvun alku meni rock and rollin ja blues rockin parissa. 1975 Winter siirtyi managerinsa perustamalle Blue Sky Recordsille, joka edesauttoi Muddy Watersin paluuta muutamalla Johnnyn tuottamalla albumilla. Omalla nimellä purkitettiin kolme studio-LP:tä. Homman nimi oli taas blues.

Seuraava askel oli siirtyminen täysin bluesiin keskittyneelle Alligator Recordsille. Chicagolaisfirman perustaja ja pomo Bruce Iglauer oli ylen itsetietoinen ja dominoiva tyyppi. Hänen, Dick Shurmanin ja artistin itsensä tuotannossa tehtiin pari pitkäsoittoa.

Winterin ja Iglauerin vahvat persoonat eivät tulleet keskenään toimeen. Räiskyvimmillään skisma kärjistyi aina käsikähmään asti. Taiteilija ei sopeutunut olosuhteisiin. Hän halusi määrätä mitä hänen levyilleen pistetään ja miten. Hän ei tahtonut hieroa biisejä loputtomilla uusinnoilla, vaan suosi selvästi spontaanimpaa, vaistonvaraista lähestymistapaa pikkumokista piittaamatta.

Kolmas Alligator-LP 3rd Degree nauhoitettiin ilman Iglauerin välitöntä läsnäoloa. Hänet on merkattu kansipaperiin roolinaan executive producer. Winter ja Shurman hoitivat käytännön työt.

Tämä on kuuluvinaan irtonaisempana meininkinä verrattuna sinällään mainioihin edeltäjiinsä Guitar Slinger (1984) ja Serious Business (1985). Ehkä kuvittelen?

Seuraavaksi raapaistu The Winter Of '88 (1988) on karmea välisoitto. Siitä saatiin aikaan miltei pöyristyttävällä kasarituotannolla pilattu, etäisesti bluesilta ja rockilta maistuva sekametelisoppa. Sittemmin mies julkaisi vielä kelpo musaa, mutta jääköön se tässä yhteydessä lyhyelle maininnalle ja palataan asiaan.

Nimittäin ennen tuota kaikkein huonointaan Winter pyöräytti markkinoille yhden parhaistaan. Jutun aiheen kymmenestä raidasta seitsemällä rummuttaa Casey Jones ja bassottaa Johnny B. Gayden, molemmat tallikaveri Albert Collinsin taustabändistä. Pianoa soittaa pääosin Ken Saydak.

Kahteen otteeseen mustavalkoisten ääressä istuu legendaarinen hahmo, johon solisti tutustui jo 60-luvulla ja jonka kanssa tämä oli jo tovin toivonut pääsevänsä yhteistyöhön. Mac Rebennack alias Dr. John viljelee keitokseen omannäköistään höystettä. Etenkin Tin Pan Alleyn neworleansilainen pianoiminen viehättää.

Erikoisen merkittävänä seikkana pidän sitä, että komppiryhmänä toimii Jonesin ja Gaydenin tilalla kolme kertaa vanha kunnon parivaljakko Turner & Shannon. 16 vuotta sitten bisnessyistä kenkää saaneet, mutta ystävinä pysyneet niekat saivat tilaisuutensa ja arvostivat "työnantajansa" elettä.

Pelaaminen sujui pitkästä erosta huolimatta vaivatta. Todisteeksi viskaan vilkastempoisen päätösnumeron Broke and lonely. JW:n kitara soi iloisesti.

Ylväästihän ne soivat läpi koko kiekon. En osaa arvottaa ukkoa maailman tykeimpien laulajien joukkoon. Kyllä hänen vahvuutensa minun papereissani on kirkkaasti kitaroinnissa. Pääasiassa oli tullut paahdettua sähköllä. Maestron mukaan hän ei ollut innostunut akustisesta ennen kuin hoksasi Nationalin metallirunkoiset vuoden -68 paikkeilla.

Natikat ääntävätkin levyllä komeasti. Sooloesitys Bad girl blues osoittanee sen ja samalla mitä tämä mies pohjimmiltaan oli. Blues-mies parhaasta päästä.

Winterillä on kovia näyttöjä rockin saroilta niin studiossa kuin lavalla esitettynä. Monista lähteistä on kuitenkin käynyt selväksi, että blues oli tyylilaji, jota hän rakasti ja tahtoi tulkita. 3rd Degree on oiva esimerkki loistavista sen genren edustajista hänen tuotannossaan.

Kuten sankarillemme hyvin tavallista, biisilista koostuu pääosin covereista. Vain yksi kappale on itse kirjoitettu.

Äänityksiin liittyy eräs kummallinen, mutta mielenkiintoinen sivujuonne. Winterin levyillä oli aiemminkin vieraillut entisaikojen suuruuksia, kuten Muddy Waters ja Willie Dixon. Tällä kertaa Shurman toi paikalle huuliharpisti Junior Wellsin.

Johnnya tilanne hermostutti. Hän kertoo jopa pelänneensä Wellsiä. Homma lipsahti liiaksi kupittelun puolelle ja näin nauhalle ei saatu yhtään lopputuotteelle asti kelpaavaa harppuotosta. Kohteliaasti nuorempi muusikko otti syyn omille niskoilleen eikä käynyt osoittelemaan vanhempaa. Aina ei mene putkeen.

Vuonna 1986 Apulaissheriffi sai ajokortin tietämättä vielä, että 3rd Degree on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIMPPALEVYJÄ #5 - Albert Collins / Johnny Copeland / Robert Cray: Showdown!
• LEVYT - ZZ Top: Degüello