Tombstone Valentine (1970) oli Wigwamin toinen albumi.
Ajatus oli, että nuori tulokas vuorottelisi Mats Huldénin kanssa bassossa, ja nelikielisestä vapaa hoitelisi jotain muuta instrumenttia. Kokoonpanolla tehtiin yksi tai pari keikkaa, kunnes opiskeluihinsa keskittymään halajava Huldén erosi.
Tämän jälkeen ryhmän liepeille ilmestyi amerikkalainen Kim Fowley, jonka oli tarkoitus tuottaa seuraava LP. Alkoi ilmetä tiettyjä henkilökemiallisia asioita, joihin en tartu sen enempää. Mikko Meriläisen oivallinen Wigwam-kirja (2006) ruotii aihetta riittävästi. Tombstone Valentinea käsittelevä Wikipedia-artikkeli muuten perustuu kaikilta osiltaan pitkälti siihen.
Kipunoinnin seurauksena kitaristi Nikke Nikamo lähti kävelemään, eikä hänen tilalleen pestattu uutta. Yhtye kutistui kvartetiksi.
Neljän hengen rock-porukat tapasivat koostua rumpalista, basistista, kitaristista ja laulajasta, jolla oli joskus kontollaan joku kieli- tai kosketinsoitin, tai palikat. Wigwamin resepti oli jotain muuta.
Rummut: kyllä (Ronnie Österberg). Basso: kyllä. Kitara: ei. Kosketinsoittajavokalisteja kaksin kappalein: Jim Pembroke ja Jukka Gustavson. Tombstone Valentinella Pembroke ei tosin pianoonsa koske, vaan hoitaa pelkästään lähes kaikki lauluosuudet.
Studiokitaristin tontille otettiin Jukka Tolonen ja helmikuussa 2021 menehtynyt Heikki Laurila. Ensin mainittu kantaa ymmärtääkseni päävastuun Laurilan näppäillessä parille biisille myös banjoa. Kalevi Nyqvist haitaroi siellä, missä sovitus kurttua kaipasi.
Musiikillisesti liikutaan eri aaltopituuksilla kuin mitä teki kvintettinä nauhoitettu Hard N' Horny (1969), joka oli hyvinkin progressiivista materiaalia sisältänyt paketti. Tuottaja Fowleyn ajamana bändi haki helpompaa, kaupallisempaa ilmettä. Siinä onnistuttiin mainiosti.
Wigut saattoivat olla aavistuksen haluttomia siirtymään kepeämpään, popmaiseen ilmaisuun. Ainakin studiorupeama on jälkipuheissa kuvattu innokkuudeltaan likipitäen tervanjuontia vastaavaksi tapahtumaksi. Aikaa kului ja rahaa paloi enemmän kuin etukäteen arveltiin tarvittavan. Motivaatio oli hakusessa. Syyksi on tarjottu Fowleyn työskentelytapaa.
Innottomuus tietäen olisi niin kovin helppo tyrmätä lopputulos, vaan kun ei pysty. Varmasti moni löytää omasta elämästäänkin esimerkkejä siitä, miten väkisin tekemällä on joskus syntynyt normaalia parempaa jälkeä.
Yleinen konsensus ei ehkä laske Tombstone Valentinea kaikkein parhaitten Wigwam-levyjen joukkoon. Apulaissheriffin asteikolla se kuuluu kärkikolmikkoon.
Homman nimi on pop, jota maustetaan elementeillä muista genreistä. Ollaan sen verran sivussa suoraviivaisuuden raiteilta, että progeksikin tätä voi ilman omantunnon tuskia kutsua. Tunnelma on pääosin valoisa.
Pembroken loistokkuus säveltäjänä pääsee albumilla oikeuksiinsa. Toinen toistaan hienompia teoksia häneltä: hypähtelevä Tombstone valentine, kaihoisat Wishful thinker ja Let the world ramble on, banjon ja viulun virkistämä Autograph sekä vekkulisti vaihteleva Captain supernatural. Toki pitää tunnustaa oivaltavien sovitusten ja taitavien musikanttien osuus; kokonaisuus muodostuu osistaan.
Gustavson kynäili kolme kappaletta, joista In gratitude nousee ylitse muitten tämän kirjoittajan makumaailmassa. For America on mielenkiinnon kiitettävästi ylläpitävää jazzia, mutta synkeä urkupianolaulusoolo End on siinä ja siinä.
Yksi numero on Erkki Kurenniemen elektronista äänimassaa. Se ei oikein istu joukkoon mukavasti.
Pohjolan instrumentaalilla 1936 lost in the snow on idullaan tyyli, jolla hän myöhemmin rakensi soolotöitään.
Toinen hänen sävellyksensä Frederick & Bill saisi kunnian tulla valituksi, mikäli minun täytyisi nimetä yksi esitys yhdestätoista. Pembroken tekstittämä ralli nostaa nautittavaksi Pohjolan basismia ja viulismia sekä Tolosen kitaroinnin, unohtamatta Österbergin kapulointia. Valtaisa näyttö 18-vuotiaan kaverin biisintekokyvyistä.
Pitemmittä puheitta, Tombstone Valentine on aivan mahtava levy!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Wigwam: Nuclear Nightclub
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti