Täytyy hiukkasen tarkentaa alun kannanottoa, kun se särähtää omaankin korvaan jokseenkin äärimmäisenä väittämänä. Tuolla perusteellahan Peitsamon olisi kannattanut piilottaa plektra pöytälaatikkoon jo ajat sitten ja siirtyä muihin hommiin.
Groovers' Paradise on yksiselitteisen suoraa mättöä Status Quon tapaan. Täydelliseksi miellän albumin tällä rytinäboogien ja ränttätänttärokkenrollin kapealla saralla.
Rytmiryhmä Paavo & Paavo hakkaa ja pumputtaa suoraviivaisesti ilman ylimääräistä revittelyä. Tehtävänanto on selkeä: valaa vankka perustus, jonka päälle pääjehu rakentaa osuutensa. Se taas on valikoima tuttuja (esim. Pieni likainen poika) ja vähemmän tuttuja kitarariffejä, muutama räväkkä soolo sekä luonteenomaisen peitsamolaiset sanoitukset.
Aloitusvedon Let's boogie teksti kliseisine kertosäkeineen kertoo tärkeimmät siitä mitä seuraavat 37 minuuttia musiikillisesti tulevat tarjoamaan.
tuntuu kummaa kutinaa
selittää ei voi
tyydytystä en mä saa
jollei boogie soi
let's boogie
let's boogie
boogie all night long
Jos reseptin simppeliys on tätä tasoa, miten herra nähköön voi saada aikaan mitään isommin kiinnostavaa? Apulaissheriffin mankelissa aiemmin käynyt Rautahepo sisälsi sentään pari vuosikymmentä myöhemmin huomattavasti enemmän vaihtelua.
Ensinnäkin ja tietenkin, asiathan voi aina tehdä hyvin tai huonosti. Tässä tapauksessa on tehty hyvinkin hyvin, mikä nostaa levyn jo sinällään vaativalla Skootteriasteikolla aivan korkeimmalle huipulle.
Niin ikään tekniikan käyttö on onnistunutta, tuotantoa ja miksausta myöten. Soundit on niin sanotusti kuosissaan, mitä ei voi sanoa reilua vuotta aiemmin ilmestyneestä LP:stä Rankat Ankat. Periaatteessa aivan samanhenkisestä tuotoksesta saatiin silloin studiossa kovin tuhnuinen ja siten tympeähkö kuunneltava. Groovers' Paradisen äänimaailma on kuulasta ja soittimet tasapainoisesti erottelevaa, Karin kitarasoundi kutkuttavan säröistä.
Toisekseen, ne mainitut sanoitukset. Niillä erotutaan muista. Verrattuna omalaatuisen artistin soolomateriaaliin, ei liikuta yhtä absurdeissa maisemissa.
Skootterilyriikoissa toistuu monesti tietynlainen naiivi rokkiromantiikka, onneksi useimmiten valtavirrasta poikkeavasti esitettynä. Vai mitäpä arvelette vaikka seuraavista kappaleen Elämäni tarina riveistä?
on turha kieltää etten nauti
kun teille laulaa saan
Ivalosta Helsinkiin ja takaisin
uudestaan ja uudestaan
menköön Renny Harlin Hollywoodiin
mä lähden Alibiin soittamaan
Lisää samaa osastoa à la Takaisin Ivaloon, joka on ainut löytämäni "virallisesti" YouTubessa julkistettu otos levyltä.
jee jee jee jee, tässä me tulemme
kuin Beatles Ivalon lentokentälle
ja vastassa meitä on Soikhiapää
hän Ladalla keikalle kiidättää
jee jee jee jee, tässä me tulemme
Totuus Presleyn jannun väitetyn siniverisyyden laadusta paljastuu nopeatempoisimpiin kuuluvalla rypistyksellä Ethän vertaa mua Elvikseen. Jokainen Suosikkia kersana lukenut tietää Jyrki Hämäläisen olleen etunenässä istuttamassa meihin yleisemmin vallalla olevaa näkökulmaa.
ethän vertaa mua Elvikseen
se turhaa on
vaan ehkä silti laulaa saan
ethän vertaa mua Elvikseen
tiedän
yksi viihteen kuningas on vaan
Kolmanneksi, tekemisestä paistaa läpi innostunut spontaanius ja turhan nipotuksen täydellinen puuttuminen. Muutamassakin biisissä kuuluu selvästi miten porukka jossain vaiheessa kadottaa hetkiseksi rytmin.
Moisia pikkuseikkojahan ei luonnollisesti lähdetty uusilla otoilla paikkaamaan. Peitsamo on kaikessa tuotannossaan jääräpäisesti suosinut tämäntyylistä lähestymistapaa, ja hyvä niin. Kertahan riittää.
Ja vielä neljänneksi, lauletussa musiikissa ratkaisee aina vokalistin ääni. Peitsamolla se ei lukeudu alan karheimpiin (Bon Scott), ei löydy muhkeaa baritonia (Billy Gibbons), eikä repivää hard rock -kiljuntaa (Axl Rose). Mutta löytyy tunnistettava, väliin hauras ja ennen kaikkea totinen ulosanti.
Totinen tässä ei tarkoita vakavaa tai tosikkomaista, vaan positiivisessa mielessä tosissaan ottavaa. Se ei ole leikkiä tuommoinen rokin paahtaminen. Toisaalta onhan se sitäkin. Itse asiassa eihän se muuta olekaan. Pitää siis ilmeisesti esittää asia vakavan kuuloisesti, ettei tulisi otetuksi liian vakavasti?
Laulukielenä oli pelkästään suomi. Pari ameriikaksi nimettyä poikkeusta on instrumentaaliralleja.
Hankin muuten tämän merkkiteoksen vinyylinä jo viime vuosituhannella (ja päivitin CD:ksi myöhemmin). Alusta tähän päivään olin erheellisesti lukenut otsikon paratiisin olevan Groover's ja vasta nyt hokasin sen olevan Groovers'. Eli ei ainoastaan yhden vaan kaikkien kruuvaajien onnelasta on puhe.
Siitä nauttimaan pääsy vaan on tänään varsin haas... työlästä. Tätä herkkua ei Spotify tarjoa, enkä jaksa uskoa sitä löytyvän muistakaan suoratoistopalveluista. Käytetyn älppärin omistajuus näyttäisi tätä nykyä vaativan noin viiden kympin sijoituksen.
On erikoinen tapaus siinä mielessä, etten keksi siitä mitään moitittavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti