UUTUUSLEVYT - Nurmi & Niinivaara Konserni: Tää Ei Pääty Hyvin

Mitä yhteistä on Nurmi & Niinivaara Konsernilla ja muinoin vaikuttaneella orkesterilla J.Karjalainen Ja Mustat Lasit? Ensin mainitun levyllä Tää Ei Pääty Hyvin (2026) tuli vastaan kaksikin yhdistävää tekijää.

Herrat Nurmi ja Niinivaara, Repa ja Mikki, ovat molemmat pitkään roots-kuvioissa vaikuttaneita tyyppejä. Melrose, Rebound, Rockin' Paradox, Texas Oil, Rock-A-Teds. Ellet ole kaikista kuullut, niin varmuudella ainakin osasta.

Melrosea vaille jokainen yllä listatuista ryhmistä on palanen Niinivaaran historiaa, osa nykyisyyttäkin. Eikä siinä edes ole koko totuus. Nurmen menneisyydestä löytyy kaksi ensiksi mainittua ja onpa hän levyttänyt ainakin yhden soolosinglen omalla nimellään.

Nokkelimmat asiasta ennalta tietämättömät pystyvät kerrotun perusteella laskemaan yhteen sen verran, että hoksaavat molempien niekkojen musisoineen Reboundissa. Tai ehkä pitäisi sanoa, että musisoivat. Kai sekin bändi jollain tasolla vielä hengittää.

Oli miten oli, Nurmi & Niinivaara Konserni on kaksikon duona toteuttama projekti. Keikkailua on harjoitettu kahden miehen yksikkönä ja käsittääkseni pääosin ellei kokonaan akustisin keinoin. Kitaraa ja bassoa enimmäkseen, sekä tietysti laulua.

Levyllä on sähkötkin päällä ja sillä vierailee melkeinpä pilvin pimein porukkaa Hanna Hushista Ria Korholaan (taustalaulut) ja Biitti Niemisestä Otto Haapaseen (rummut). Tuotanto- ja sovitushommia kaksikon kanssa hoidellut Bobby Nieminen pistää omankin lusikkansa soppaan (rummut, kitara). Vielä ovat mukana Köpi Kurikka (huuliharppu) ja Timo Alanen (sello).

Jäikö joku tai instrumenttinsa maininnatta? Kaksi jätin tarkoituksella tuosta ulos, koska he liittyvät jutun alun arvuutteluuni.

Meininki on albumilla jotensakin hilipatipippaata hyvässä mielessä. Vähän kuin Popeda jossain vaiheessa, mutta eri genreissä. Tyylillisesti liikutaan rokin (ilman ceetä), countryn ja rockabillyn rajaamassa kolmiossa. Palettia verhoaa monessa kohtaa tietty iskelmällisyys, jälleen hyvässä mielessä.

Moni-ilmeinen kokonaisuus on se mikä tätä kannattelee. Tai sanotaanko näin, että se nostaa kuuntelukokemuksen tasoa.

Kuten kuvasta näkyy, on hilipatipippaa läsnä myös yhtyeen graafisessa ilmeessä. Sama pätee promootioon. Jos ketä kiinnostaa "hiukan" perinteisestä poikkeava tapa pitää taiteilijoita esillä, suosittelen ottamaan bändin seurantaan somessa.

Esimerkkinä voisi mainita taannoisen FB-julkaisun, jossa harmiteltiin muistaakseni levyn kansien viivästymistä. Syyksi nostettiin samaan aikaan työstettävinä olleet Rolling Stones -uutuuden kuoret. Tiedä sitten kuinka paljon tarinassa oli totta, mutta viihdyttävä se nyt ainakin oli kaikille, jotka osaavat pitää nutturansa löysällä.

Niille, jotka muistavat millä lähdettiin liikkeelle, paljastan viimein yhteydet Jiihin & Laseihin. Antero Priha ja italia.

Mustien Lasien puhaltajaosastoon kuulunut Priha törryyttää kappaleeseen Pahan voima niin vakuuttavaa trumpettia, että se yhdessä karun sanoituksen ja römeän sovituksen kanssa kohottaa biisin kattauksen vahvimmaksi. Itselleni siitä tuli mieleen Neil Young ja Shock and awe albumilta Living With War (2005), ja se on paljon se.

Karjalainen tiedetään (tietäjät tietää) siitä, että hän lauloi debyytti-LP:llään myös italiaksi. Saman tekee NNK ensilevynsä nimiraidalla, kun siteerattavaksi pääsee muutamalta riviltään Domenico Modugnon Nel blu dipinto di blu, joka tunnetaan paremmin nimellä Volare.

Siitä päästään kyseisen nimiraidan tekstissä mainittuun Luca Cannavoon. Tämä vetää italiaksi koko paketin päättävän laulun Dimmi almeno si, la testa è tua.

Ai niin näyte. Huuliharppukostaja miellyttää minua 13 kappaleen valikoimasta juuri tällä hetkellä eniten. Eikä ole yhtään liian teatraalista.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Melrose: Melrose
• LEVYT - Rockin' Paradox: Custom Made
• LEVYT - The Rolling Stones: The Rolling Stones, Now!

UUTUUSLEVYT - Marjo Leinonen & Bublicans: Holy Roller

Olin myöntämässä mahdollista tulevaa vuoden levyn titteliä Marjo Leinonen & Bublicansin toistaiseksi ainokaiselle, kun olin kuullut siitä autossa 10½/12. Yhtyeen vahvasti soul-vetoinen bop and roll tuntui lauantaipäivän harmaudessa valoisammalta kuin mikään keinovalaisin kuunaan. Syventyneempi tutustuminen ei käsitystäni muuta.

Albumin suhteellisen hankalasti kuvailtavissa olevaan cocktailiin on soulin lisäksi imetty vaikutteita ainakin funkista, bluesista ja vanhoista mustaihoisten orjien työlauluista ja/tai spirituaaleista. Raaka-aineista on osaavien pelimannien toimesta yhdistelty persoonallinen seos parasta uutta musiikkia, mihin olen tähän mennessä vuonna 2023 törmännyt.

Tekisi mieleni väittää, että Petri Kautto omaa Suomen oloissa harvinaisen funkyn otteen kitaraansa. Hän vastaa yksin bändin kielisoitinosastosta. Bassoa ei ole, vaan alaäänet puhaltaa tuuban serkulla, sousafonilla Ville Niemelä. Onpa ilahduttavan omaperäinen instrumenttivalinta.

Kokoaan isompi osa Bublicansin soundia tulee Risto Kumpulaisen uruista. Jostain syystä kannet eivät mainitse tätä talvella Ylläksellä duon Hillside & Matulah puolikkaana näkemääni soittajaa muuten kuin biisintekijänä.

Pohjat ovat jämäkästi veteraani Vettenrannan hyppysissä. Sami "Sande" Vettenranta on urallaan ennättänyt eräänkin iskun nahkoihin ja pelteihin jaella, blogin historiassa aiemmin Peitsamon Road Hogsissa.

Marjo Leinonen hoitelee solistin hommat juuri kuten tämän materiaalin kanssa tuleekin tehdä. On jotenkin kutkuttavaa kuunnella hänen lauluaan tietäen, että kapasiteettia piisaisi räväyttää niin maan perusteellisesti, mutta tyylitaju pitää suitset tiukalla. Huippua on.

Treat yourself right, uskallanko sanoa, täydellisenä soul-balladina nosti vertailuihin turhankin usein sortuvaan mieleeni omituisen ajatuksen, että Amy Winehouse oli Englannin vastine Leinoselle. Noin päinhän se pitää ajatella, jos näitä rinnatusten alkaa pistämään.

Vierailijana levylle käy oman puumerkkinsä raapustamassa Antero Priha trumpetteineen. Ei niin kauankaan sitten kirjoitin vuosimallin -05 Röyhkästä, ja sielläkin hän on mukana.

Tämä kevään piristys, josta keksin vain hyvää sanottavaa on Holy Roller (2023). Tähtiä lapioin sille roppakaupalla, eli sen mitä asteikko antaa myöten.

Ekstrabonusta ansaitsee pakkaus kaikkineen. Se tarjoaa silmiä miellyttävää grafiikkaa, selkeää värien käyttöä, maltillisen layoutin sekä sokerina pohjalla single malt -etikettien tuntua vihkon aukeamien alareunoilla. Valitun kartonki- tai paperilaadun saa puolestani säätää lailla pakolliseksi CD-kansissa.

Ehkä nostan vielä esiin avausraidan BB queen, jonka koko arsenaalin voimin rakennettu rytminen iloisuus tuppaa viemään jalat alta. Paitsi, jos osaa ja haluaa tanssia. Sykähdyttävää musaa.

EDIT 23.7.2025: Tällä päivämäärällä suoritetun ylennyksen myötä Holy Roller siirretään Apulaissheriffin parhaiksi laskemien levyjen joukkoon.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - J.Karjalainen, V-M Järvenpää, Mitja Tuurala, Tommi Viksten: Polkabilly Rebels - Amerikansuomalaisia Lauluja
• LEVYT - Kari Peitsamo Road Hogs: Rautahepo
• LEVYT - Kauko Röyhkä: Elämä Ja Kuolema

LEVYT - Kauko Röyhkä: Elämä Ja Kuolema

Narttu kasarilla ja Riku Mattilan kanssa levytetyt pari yhteistyötä tällä vuosituhannella. Noihin tiivistyy useimpien arvostus Kauko Röyhkän pitkän ja polveilevan musiikkiuran suhteen. Muilta osin mies saattaa saada joitain positiivisia irtomainintoja. 90-luvun tuotantoa ihmetellään, mutta sitä ei juuri nosteta hyvässä esille.

Allekirjoitan Nartun aikojen loiston, mutten niinkään Röyhkän & Mattilan tuotosten upeutta. Sen sijaan ysäri-Kake teki runsaasti mainiota musaa rumpali Tero Klingin ja kitaristi Timo Vikkulan kanssa, basistina alkuun Ari Vaahtera, sittemmin Mats Huldén.

Kieltämättä kaksi ensimmäistä Nartun jälkeistä pitkäsoittoa painettiin eri kokoonpanoilla, mutta Vikkula niilläkin kepittää. Nuo kaksi ovat Kaksi Koiraa (1990) sekä Tyttöjen Ystävä (1991).

Paraikaa Röyhkä soittaa lukuisten muitten töittensä ohessa keikkoja otsikolla 90-luvun absurdismi. Huldén (73) on taas ja yhä rattailla. Kitara ja rummut hoituvat Puka Oinosen ja Roberto Lanzin toimesta. Huomenna seurueen esitys on koettavissa Oulussa.

Ysäriyhtye jatkoi kolmen albumin voimin 2000-luvun puolelle. Bändin viimeiseksi jäänyt Elämä Ja Kuolema (2005) on allekirjoittaneelle merkkipaalu toisessakin mielessä. Se on suomalaisen rockin suurmiehen toistaiseksi viimeinen minulta korkeimpia pisteitä saava kiekko.

Tähän väliin on tunnustettava, etten ole lähtenyt mukaan herran nykyiseen projektiin, jossa äänitteitä tuotetaan pienelle porukalle, niitä yleiseen jakeluun saattamatta. Alusta, yhteisö tai mikä lie on Super NFT Society. En tunne. En ole jaksanut perehtyä. Jotenkin tuntuu oudolta ajatukselta.

Olen varmasti vain ennakkoluuloinen ja tutun turvallisessa mieluummin pysyvä. Kaikkeen uuteen en viitsi alkaa. Ehkä menetän jotain. Ehkä sitä kautta on tullut jatkoa huippulevyjen sarjaan, en tiedä. Sellaista on elämä.

Vaan Elämästä Ja Kuolemastahan tässä piti jorisemani. Lyhyesti sanoen se on jykevä- ja selkeäsoundinen, ajan kanssa omaksuttuna kasvava, hienoja biisejä sisältävä, tasapainoinen kokonaisuus. Hittiralleja on turha hakea. Teos on parhaimmillaan alusta loppuun nautittuna. Long Play.

Vikkulan murakan vaihtoehtometalliriffin voimin vyöryvä, ilman melodiaa kerrottu Shangri-La oli aikoinaan ensimmäinen minua säväyttänyt raita. Se taisi iskeä lujaa jos ei jo ensimmäisellä pyöräytyksellä, niin suhteellisen pian kuitenkin. Kappaleen viehätys perustuu paljolti juuri römeän kitaran ja miltei pehmeän puhelaulun kontrastiin. Myös tekstin mystisyys kiehtoo.

50-luvun kerrostalot onnistui niin ikään uimaan suosiooni melko tuoreeltaan, kenties puhaltimia vaille Nartun ajoista muistuttavana numerona. Torvista vastaavat Antero Priha (trumpetti) sekä Rasmus Kosström ja Heikki Keskinen (fonit).

Siitä eteenpäin materiaali on lajia, joka vaatii pitkäaikaisempaa tuttavuutta ennen kuin uppoaa kunnolla. Hyvänä puolena on todennäköinen pikaosumia parempi kuuntelun kestävyys.

Esimerkiksi Kylmä sade soi 18 vuotta CD:n ilmestymisen jälkeen pienintäkin yksityiskohtaa myöten täydellisenä. Koukuttava rytmiikka ja vähäeleinen, mutta sitäkin taidokkaampi ja tyylitajuisempi soitanta koko ryhmältä toimii. Puhaltimet ovat taas messissä. Teknistä oppikirjalaulutyyliä suosivien kannattaa tutustua Kaukon tapaan tuoda sanoma esille. Aivan mahtava kappale. Kahdeksan minuuttia suurta taidetta.

Poika vie ajatuksia western-tunnelmiin. Voin lähes nähdä Lucky Luken ratsastavan auringonlaskuun tämän tahtiin. Mielikuva tulee puhtaasti musiikista, lyriikat ovat jotain muuta.

Kaksi edellä mainittua biisiä ovat muuten erinomaisia näytteitä Vikkulan kitarismista. En tarkoita, että hänen tyylinsä olisi leimallisesti aina sellaista kuin noilla, vaan sitä kuinka hyvästä soittimensa hallitsijasta on kyse. Tajusin tämän oikeastaan vasta nyt. Parempi myöhään.

Nimiraidan erikoisena tekstiaiheena on Elämän ja Kuoleman keskustelu kahvila Ursulassa. Laulun minä on paikalla korvineen. Elämä vaikuttaa kaikkeen turhautuneelta Kuoleman koittaessa piristää tätä. Merkityksiä sanoituksille kaipaavat voivat hakea niitä ilman Apulaissheriffin arvauksia. Elämä ja Kuolema.

Loppuun vielä lyhyt kertaus avauksesta Monta elämää. Voi olla, että Kauko halusi teemalla jotain sanoa, mutta eipä hänellä ole ollut tapanaan näitä selitellä.

Teen nyt varsin jotain mihin en yleensä ryhdy. Lukaisen huvikseni sanoitukset kansista.

Ei tullut siitä huvia. Kyllästyin kolmannen jälkeen ja jätin urakan kesken.

50-luvun kerrostalot

tekee jostain syystä hyvän olon

niiden rappukäytävien viileys

50-luvun kerrostalot

kivilaattojen pienet kolot

ja ovien puiset paneelit

Maailma on sikäli ennallaan, että tarvin edelleen säveliä rivien ympärille, jotta voisin niistä nauttia.

Erityisen tyylikkäät kannet ovat Herra Ylpön käsialaa, valokuvat Jarmo Nauskan. Discogs listaa puolen toistasataa levyä, joilla on käytetty Nauskan kuvitusta. Siellä näkyy olevan enemmänkin Röyhkää ynnä muuta omasta hyllystäni löytyvää, mm. Melroselta.

On poikkeuksetta mukavaa havaita mieltyvänsä johonkin albumiin täysillä vasta kauan ensitutustumisen jälkeen. Tämänkertaisen jutun aiheen kanssa noin kävi 3-5 vuotta sitten.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Kauko Röyhkä: Sinä Olet Tähti
• KIMPPALEVYJÄ #1 - Kauko Röyhkä Ja Severi Pyysalo & Maarit: Turmion Suurherttua
• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #1 - Melrose: Rock My World

LEVYT - Tuomari Nurmio: Käytettyä Rakkautta

Jotkut tahot pitivät Tuomari Nurmion LP:tä Käytettyä Rakkautta (1986) hyppynä taiteellisesta omaleimaisuudesta kohti liiankin suurta normaaliutta. Mies itsekin sortui ajattelemaan näin ja kenties jopa lievästi häpeilemään osin rahapulassa tekemäänsä kädenojennusta valtavirtaan päin.

Katsotaanpa asiaa Apulaissheriffin silmin 36 vuotta levyn ilmestymisen jälkeen.

Ramona. Toki tämä toinen paketin suurista hiteistä on iskelmällinen, helppo ja tarttuva, mutta on silti oivasti aikaa kestänyt, hieno laulu. Vaski (ymmärtääkseni Antero Prihan trumpetti) antaa lisämaustetta samoin kuin Eero Ojasen piano.

Don Pate. Jo toisena tiskiin isketään rempseätahtista ja -sanaista zydecoa, jota ei hyvällä tahdollakaan voi pitää kasari-Suomessa ihan tavanomaisimpana tyylivalintana. Ahti Marja-ahon viulu ja Esa Kotilaisen haitari siivittävät ilmankin tasokkaan kokonaisuuden seuraavaan kerrokseen.

Hääkuva. En minä tätä osaa mihinkään laariin nakata. Laiskan jatsahtavaa jotakin. Ahtin sähköpiano tarttuu korvaan mukavasoundisena. Haitarikin soi taas.

Kulman kuppilassa. Etupotkuista, vuosikymmenen alun Nurmiosta muistuttavaa menoa tähän väliin. Valtavirta ei ole siellä päinkään. Zape Leppänen ja Janne Brunberg komppaavat, Pepe Ahlqvist harputtaa. Tällä ryhmällä Hande teki levyn Meet The Meatballs (1984). Käytettiinkö nyt samoja pohjia sellaisenaan, en tiedä. Kotilaisen keventävä haitarisoolo lopussa jatkaa soittimen mainion hyödyntämisen putkea.

Miehen elämää. Toinen - huomatkaa: vasta toinen viidestä - peruskaurainen ja hitti. Kantria Tuomarin tapaan. Kitaratyöskentelyä kannattaa seurata herkällä korvalla. Ilmeisesti Riku Mattila näpsii ne äänet, joita tarkoitan.

Puolet käsitelty, eikä tästä mitään aikansa massatuotetta saa, vaikka miten lujasti yrittäisi niin ajatella. Mitähän ne aikalaiset oikein meinasivat? Olisi muuten mielenkiintoista kuulla millä lailla nykypäivän räväkimmin pärskivät erinäisten aatteitten nimeen vannovat kiihkoilijat suhtautuisivat, jos joku iso artisti tekisi tänään kakkosen tai viitosen kaltaisia miesnäkökulman sanoituksia.

Rakkauden voima. Onhan täällä vielä kolmaskin kepoinen, muttei heppainen kappale. Sujuvaa rokkispoppisiskelmää, joka toimii mitä mainioimmin. Naiskuoro nostaa arvoa siitä mitä se sitä ilman olisi.

Ruusunen. Toinen luokittelukyvyttömyyteni paljastava numero. Ei helppo. Markku Hillilän töminäkomppi kannattelee esitystä. Hillel Tokazier maalailee pianolla ja Jukka Tuovisen sovittamat hillityt puhaltimet värittävät sävelkuvan yhdeksi albumin komeimmista.

Hunajainen paholainen. Tämäkin on Meatballs-sessioitten perua, remmissä siis Leppänen-Brunberg-Ahlqvist. Rytmiikka on jälleen varsin etäällä vuoden -86 listameiningistä, etupotkurokkihumppaa. Pepe tuuttaa huuliharpullaan pätevän soolon.

Liisa. Kimmoisasti svengaava blues rockin tapainen käynnistää kahden kappaleen loppuhuipennuksen. Torvet soivat Marja-ahon sovittamina niin kuin Tuoviselta ja Prihalta voi odottaa. Kyllä sitä ollaan niin mustia laseja, niin mustia laseja. Kai tässä molemmat soittavat?

Tuhma hauva. On taito sinällään tehdä ilmiselvä John Lee Hooker -mukaelma kuulostamatta halvalta kopiolta. Tässä Nurmio kumppaneineen onnistuu täydellisesti. Historia tunnetaan, sitä kunnioitetaan ja esitys rakennetaan taiten, tekstiä ja laulutulkintaa vaille vain vähän persoonallista irrottelua sisältäen. No, teksti ja laulutulkinta ovatkin sitten ominta omaa Handea, joka harvemmin vie metsään. Huima!

Lopputulemana totean, että normaaliussiirtymä oli lopulta perin vähäinen. Ehkä 30% sisällöstä voidaan lukea pikkusormen ojennukseksi. Käsi sen sijaan säilyi.

Peruskvartettina ajavat siis Nurmio, Hillilä, Marja-Aho ja Mattila. Vierailijoita on kyydissä laajalti. Puhukoon kuva:

Tässä ajassa tulee mietittyä, josko Maailman Onnellisin Kansa (2021) olisi ollut Nurmion tuotannossa samaan tapaan siirtymä epänormaalista normaalimpaan kuin Käytettyä Rakkautta väitetysti aikoinaan. Vastaavaa reaktiota en kuitenkaan sen suhteen muista havainneeni. Turha moinen väite olisi ollutkin, kuten oli valtaosaltaan myös vuonna -86.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Tuomari Nurmio: Maailman Onnellisin Kansa

LEVYT - Hearthill: Soul Food

Eräänä viime vuosikymmenien kulttuurihistorian suurimmista vääryyksistä Suomessa voi pitää sitä, ettei Hearthill koskaan noussut suosiossa aivan maamme kärkinimien joukkoon. Aihetta olisi ollut. Todellakin.

Minulla ei ole mitään hajua kuinka bändin levyt möivät, tuskin montakaan tuhatta kappaletta per yksikkö. Niitä ostava piiri oli pieni. Keikoilla menestys taisi olla aavistuksen parempaa, vaikka sielläkin varsinaisten diggarien osuus oli varmaan huomattavastikin vähäisempi mitä yleisömäärät, ainakin jos festareita ajattelee. Spekuloin, kun en koskaan yhtyettä nähnyt eikä varmaa tietoa 80- ja 90-lukujen vaihteesta tähän hätään ollut käsillä.

Apulaissheriffin vaa'assa punnitaan nyt Hearthillin neljäs pitkä, sanoisinko jopa mestarillisen upea Soul Food (1991).

Siinä tuppaa punnukset käymään vähiin, kun moiseen mittaukseen tosissaan alkaa. Teoksen hienouden välittäminen kirjoittamisen keinoin ei tahdo onnistua.

Sanotaan näin, jotta hyvien edeltäjiensä - edellinen Graveyard Party Blues (1990) erittäinkin hyvä - jälkeen vaikuttaa kuin osaset olisivat Soul Foodilla loksahtaneet viimeisen päälle paikalleen. Ne painuvat toistensa lomaan ilman ahtautta, mutta silti jättämättä epäselväksi kuuluuko pala juuri siihen missä on.

Se jos mikä osoittaa minulle jotain, kun kauan hyväksi tietämääni albumia "vakavammin" kuulokkeilla kuunnellessa löytää yhtä sun toista pientä nippeliä pinnalla havaitun takaa. Luureista voi hieman paisutellen kuvailtuna sanoa vyöryvän massoittain elementtejä, jotka ovat omiaan miellyttämään kuulijaa, paikoin kylmiä väreitä aiheuttaen.

Heikki Tikka, rummut ja taustalaulu.

Mitään edeltäjä Sasu Moilaselta pois ottamatta ja hänen monipuolisuuttaan väheksymättä tuntuu kuin Tikan tulo olisi ollut se viimeinen niitti. Kun Röyhkä hajotti Nartun, vapautui ryhmästä huippumuusikoita muihin tehtäviin. Kyvykäs kapulamestari siirtyi Hearthilliin.

Otetaan esimerkiksi vaikka Lucky. Puoliksi latinalaisamerikkalaiseen rytmiikkaan nojaavan laulun toteuttaminen vaatii sitä tajuavan ja sen ääniksi muuttamaan pystyvän tyypin rumpupallille. Ufo avustaa congien kera. Biisi olisi muuten hyvin helposti ajateltavissa Röyhkällekin. Vielä paremmin voin ajatusleikin toteuttaa balladille Small blue things.

Toinen Tikan taitoja esiin tuova numero on Funny morning. Jatsahtava kappale hyötyy urakalla siitä, että rummut soitetaan tyylillä ja yliampumatta.

Ufo Mustonen, viulu ja pari kertaa piano.

Liioittelematta voi todeta viulun olevan eräs tärkeimmistä palikoista Hearthillin kokonaissoundin kannalta. Kovin vähän on jousia käytetty kotimaista rock- ja pop-musiikkia elävöittämään. Vielä vähemmän sitä on tehty tavalla, jolla Ufo kieliä kohtelee.

Luulen, että soittaminen siten kuin hän sen tekee ei ole kovin korkealla Sibelius-Akatemian opintosuunnitemissa. Minulla siis ei ole kokemusta instrumentin livesopivuudesta Hearthillin tapauksessa, mutta sen käytöstä yhtyeen studiosovitusten rikastamisessa voi esittää lukuisia todisteita.

Soul Foodilla viulut on miksattu melko taustalle, mikä ei olekaan huono ratkaisu. Esimerkkinä toimivat Some kinda heaven ja Soul tattoo, jonka kruunaa vieraileva, Mustista Laseista vapautunut vaskikaksikko Antero Priha (trumpetti) ja Jukka Tuovinen (saksofoni). 

Jukka Kiviniemi, basso.

Basson tehtävä on usein sellainen, että se jää allekirjoittaneelta paljolti huomaamatta, ellen siihen erityisesti keskity. Ja silti, jos sen poistaisi kokonaisuudesta, jäisi paikalle yleensä harmittava ja korvaamaton aukko.

Kiviniemen rooli Soul Foodilla on pitkälti yllä kertomani kaltainen. Kantrahtava hölkkä Nobody on kuitenkin biisi, jota basso pitää pystyssä (pilalle kulunutta urheilufraasia käyttääkseni).

Nobodyn tekstissä on mehevää simppeliyttä.

oh the sun is up

the sun is up

the sun is up

the sun is up

and I'm down

oh the sky is blue

the sky is blue

the sky is blue

the sky is blue

so am I

Jussi Sydänmäki eli J.Hearthill, laulu ja kitarakin.

Persoonallisempaa ulosantia saa hakea. Toki meillä oli ennen J:tä ollut Nummista, Nurmiota, toista J:täkin. Kuitenkin juuri Sydänmäki on 80-luvulla nuoruutensa eläneelle, musiikista intoilleelle meikäläiselle se omintakeinen ääni. Hyvällä lailla, kuten nuo muutkin.

Vetovastuuta kantava solisti antoi orkesterille nimensä anglisoituna ja on pääasiallinen lauluntekijä. 40% Soul Foodista on merkitty pelkästään hänelle. Lopuilla 60:llä tuli sävellysapuja Laiholta, sanoituksista kaksi Tom Roudilta.

Aion nyt laukaista uskaliaan ja asiantuntemattomankin vertauksen. Raapaisin alkuvuodesta hieman erään pitkän linjan jenkkimuusikon tuotannon pintaa. Sen, liiankin vähäisen kokemuksen perusteella heitän ilmoille ajatuksen: J.Hearthill on Suomen Tom Waits. Molemmat ammentavat amerikkalaisen musiikin loputtomista aarreaitoista ja luovat omannäköistään, alati muuttuvaa taidetta.

Edellisen väitteen saa kernaasti ampua alas.

Samuli Laiho, kitara ja taustalaulu, kahdesti urut ja kerran mandoliini.

Jätin Laihon viimeiseksi, koska juuri hänen toiminnastaan on ajan ja keskittymisen kanssa paljastunut eniten piilotettuja helmiä.

Homesick superman on levyn ainut yksin hänen käsissään syntynyt sävellys. Kyseessä on päällisin puolin kiinnostamattomalta vaikuttava teos. Vaan onhan tässä rutkasti hienoa kitaraa, Mustosen ja Tikan osuuksista puhumattakaan. Laihon lyhyt soolo puhuttelee yksinkertaisuudessaankin.

Where's the party edustaa suorempaa rockabilly-henkistä mättöä, mutta ah miten mehukkaana kuplivaa mättöä. Kitaristi pistää parastaan monella tavalla. Wah-pedaalin polkeminen on tajuisaa ja muitakin efektejä käytettäneen. Erittäin ryhdikästä kepitystä.

Kaikkein maukkain veto kuusikielistä ajatellen on sittenkin yllättävine rytminvaihdoksineen ja kaikinpuolisine oveluuksineen Kid universe. Juuri tällä Laiho antaa mandoliininkin soida. Juuri tämä saa ihokarvat herkimmin pystyyn. Juuri tämän kohdalla olisi syytä mainita joka ikisen jäsenen panos. Seppo Kantonen taiteilee koskettimin kuten myös kertaalleen toisaalla.

Albumin tason puolesta puhuu paljon se, että saatoin jättää sen tunnetuimman laulun melkein loppuun asti mainitsematta ja hoitaa hehkutuksen ilman sitä. Hehkutetaan nyt, koska Gas station on selittelemättä aivan mahtava.

Entäs koko paketti sitten? Kyllä kyllä.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - J.Hearthill Trinity: The Train Of Desire
• LEVYT - Kauko Röyhkä: Onnenpäivä

MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #1 - Melrose: Rock My World

Kotimaisten artistien studiomaailmankiertue starttaa äärimmäisestä lännestä. Voi tietysti olla, että joku on käynyt vaikkapa Havaijilla levyttämässä, mutta siitä minulla ei ole vihiä. Aloitetaan siis retki enkelten kaupungista.

90-luvun alussa Melrose kuivahti basisti Repan heitettyä hanskat tiskiin. Tokela ja rumpali Jami jatkoivat tovin nimellä The Liberators, jonka täydensivät kvartetiksi kitaristi Lyle Närvänen (mm. Leningrad Cowboys) ja basisti Jari Paulamäki (ex-Narttu). Vuonna 1991 Roger Nieminen korvasi Paulamäen ja Närvänenkin läksi. Melrose oli taas hengissä ja trio.

Yhden sinkkujulkaisun jälkeen Atte Blom kysyi, josko hepuilla olisi haluja lähteä Los Angelesiin albumia sorvaamaan. Biisejä ei juuri ollut valmiina, mutta sitä ei tunnustettu ja laukut pakattiin.

Kalifornian eittämättä hiukan Helsingistä poikkeavassa ilmapiirissä syntyi yhtyeen kolmen parhaan joukkoon laskemani pitkäsoitto Rock My World (1993).

Sitä kuunnellessa ei voi välttyä aistimasta sanoisinko peräti poikkeuksellista rentoutta. Millä kaikella lie ollut osuutta asiaan, mutta pahuksen irtonaista on meininki kauttaaltaan. Asia käy selväksi heti lätyn avaus- ja nimiraidalla, josta tuli myös singlen A-puoli.

Tässä tapauksessa irtautuminen arkikuvioista toi lopputulokseen selkeästi lisäarvoa. Äänityspaikkana toimi Wier Brothers Studio Pohjois-Hollywoodissa. Jussi Tegelman hoiti tekniikkaa ja tuotti yhdessä bändin kanssa.

Rane Raitsikka (mm. Smack) majoitti ja innoitti orkesteria sekä toimi paikallisoppaana ilmeisesti monessakin mielessä. Kansissa kiitellään erityisesti jääkiekkotietämyksestä, mikä vihjaa siihen, että mats(e)issakin tuli ehkä käytyä. Samaan viittaa myös svengaava rokkeri Goalkeeper pelikatkoilta tuttuine urkuineen ynnä muine lätkä-äänineen.

Materiaalin ennakkopuute ei menoa hyydyttänyt. Musiikkia kirjoitettiin nauhoitusten ohessa. Yhdeksästä kappaleesta seitsemän on omia, siis Tokelan käsialaa säv ja san osalta, sov Melrose.

Hulppea ralli Human rights for snakes tulee yllättävästä osoitteesta. Ismo Alanko oli kirjoittanut sen Peer Güntille, mikä sinällään on jo erikoista. Kouvolan jytäpumppu ei halunnut biisiä hyödyntää. Näinpä se päätyi lopulta Rock My Worldille. Viulussa Sanna Salmenkallio.

Ainut cover on hyvällä maulla valittu ja toteutettu Robert Gordonin menopala Too fast to live. Tokelan kitara iskee kipinää. Tällä, kuten parilla muullakin raidalla laulavat taustoja siskokset (valistunut arvaus, joka pitkävedossa saisi kertoimen 1.01) Pamela ja Paula Mattioli.

Kolmantena naispuolisena vokalistina äänimaisemaa komistaa Kim Nail. Tämä vetää dialogia Tokelan kanssa pitkältä jamittelulta haiskahtavalla musiikillisella helmellä Soundcheckpointcharlie. Siinäpä mietittävää yhdysyhdyssanahemmoille. Seppo Kantonen soittaa koskettimet.

Vielä kun mainitaan Raitsikan kitarointi sinkun B-puoleksi napatulla Whateverillä, on vierailijakaarti yhtä vaille taputeltu. Se yksi on, ei enempää eikä vähempää kuin trumpetisti Antero Priha (Mustat Lasit ja monet muut). Hän piipahtaa raukean instrumentaaliballadin Up at Erroll's introssa.

Tokelan mukaan pelimanneilla oli tapana sessioitten jälkeen mennä tiettyyn paikkaan ylös kukkuloille rentoutumaan. Paikkaan, josta on hieno näköala kaupungin yli ja jossa Errol Flynnin kerrotaan pitäneen juhlia aikoinaan. Up at Errol's pyrkii maalaamaan kuvaa tuosta paikasta. Kitaramelodia muistuttaa etäisesti Hurriganesin Just for youta.

No niin. Reissu käynnistyi mitä mainioimmalla tavalla. Suomalaisen roots rockin kovimpiin lukeutuva ryhmä täräytti narulle kovimpiin kuuluvan kiekkonsa vierailla mailla, kaukana Amerikan toisella laidalla. Seuraavaksi otetaan taksi kentälle, josta suunnataan maan sisäisellä lennolla kohti aamuaurinkoa matkakohteeseen numero kaksi.

Sitä odotellessa paketoin jutun tavanomaiseksi käyneen aamenen kera: Rock My World on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA - Tulossa...
• LEVYT - Melrose: Trio

LEVYT - J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Doris

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit oli ensimmäisiä koskaan keikalla näkemiäni bändejä suurin piirtein 80-luvun puolivälissä jollain pikkupitäjän läheisellä (<100km) lavalla. Svengaava Kookospähkinäkitara (1987) puolestaan avasi Apulaissheriffin levyjä ruotivan, alati jatkuvan sarjan ja koko blogin syksyllä 2019.

Nyt nousee pöydälle yksi pitkäsoitoista, joita nuorempana omistin C-kasettina, nimittäin Doris (1985). Perehtyminen Jiin musiikkiin alkoi toden teolla tämän myötä, vaikka yksittäisiä lauluja oli tarttunut haaviin jo aiemmin. Ennen Doriksen ilmestymistä tuntemiini kuuluivat vähintäänkin Kolme cowboyta, Ankkurinappi ja Pelastusrengas, luulisin.

Tulkoon 35 vuotta sitten itselleni erittäin tärkeä albumi käsitellyksi taktiikalla biisit järjestyksessä.

Doris. Sävellyksenä periaatteessa perisuomalainen iskelmä, joka sovituksellisin keinoin saatiin kuulostamaan amerikkalaisemmalta. Olli Haavisto näyttelee isoa roolia. Teksti on oikeastaan nerokas ja kulkee sopusoinnussa musiikin kanssa. Aika lailla tämä kulahti liiassa käytössä, mutta on ajan kanssa palautunut arvoonsa. Lepo on tehnyt hyvää.

Mikä mahtaa olla in? Toinen viime vuosisadan lopulla ylisoitosta, joskin vähäisemmästä, kärsinyt kappale perään. Mikko Kivikarin urut sekä Antero Prihan trumpetti ja Jukka Tuovisen foni elävöittävät muutoin melko monotonista rallia. Tämäkin on saanut takaisin alkuperäisen raikkautensa.

Älä soita minulle. Aloittaa silkkaa kultaa olevien esitysten putken. Yleensä, ja etenkin tämän orkesterin tapauksessa korostan sovituksia kokonaisuuden luojina. Tässä on joka ikinen nuotti ja isku kohdillaan. Ihan pienellä mielikuvaharjoituksella voi todeta, että myös itse sävelmä on valtavan hieno jo yksinään. Toimisi takuulla tempaistuna tyyliin mies ja kitara. Jii maalailee mukavasti huuliharpulla.

Myrskytuuli. Tämänkaltainen levy ei heikkene, jos mukana on yksi tämänkaltainen ränttätänttä. Urut ja torvet erottavat komeasti massasta kakkosraidan tapaan.

Kotimaa. Kultaputken sisällä käynnistyy lyhyt blues-putki. Kotimaa on parhaasta päästä sitä lajia Suomen maassa, jos mietitään laajemmalla tyyliskaalalla operoivia tekijöitä. Totta kai bluesilla oli tuohon aikaan Jiin musiikissa iso osansa, ja myöhemminkin. Se on kuitenkin aina ollut vain yksi pala suuressa palapelissä.

Tähdenlento. Lisää sinistä, nyt vähemmin raaka-ainein. Haaviston stilikka soi kuin unelma ja arvelisin normikitaran olevan Jiin hyppysissä. Lyhyt soolo, kumpi sen sitten vetääkään, muistuttaa vanhoista Mississippin deltan mestareista.

Blues on mun kaveri. Vielä kolmas. Sitä on mukana huomattavasti kahta edeltäjää vähemmän, vaikka nimi antaisi olettaa muuta. Rockin puolellehan tämä paljolti kallistuu.

Iltapäivän ratoksi. Jotta Doriksen monipuolisuus ja musiikillinen rikkaus pääsisi kunnolla valloilleen, napsahtaa tähän rakoon varsinaista viihdemusaa. Hississä tai tavaratalossa tämä kyllä löisi minkä tahansa hissi- tai tavaratalobiisioletetun sata nolla. Kuuluu soul. Kuuluu jazz. Sanoituksessa on käsittääkseni takana koettua elämää.

Soulbeibi. Toinen ränttätänttää hyödyntävä numero, johon pätee samat sanat kuin ensimmäiseen mitä instrumentaatioon tulee. Priha ja Tuovinen töräyttelevät ehkä paremmin kuin koskaan muulloin Mustissa Laseissa.

Oi mikä ihana ilta. Mikäli joku jossain järjestäisi kasari-discon, jossa se juttu ei olisi disco-musiikki, vaan kotimainen 80-luku rock-kulmalla, olisi tiskijukka pihalla kuin lumiukko, jos ei albumin lopettaja soisi illan viimeisten hitaitten joukossa. Muistikuvani mukaan tämäkin joutui kestämään liiallista radiosoittoa jossain vaiheessa. On kestänyt.

Huh huh, miten loistokas paketti Doris onkaan. Se siis oli minulle tärkeä, mutta menetti asemansa jääden muitten, Karjalaisenkin kiekkojen varjoon vuosiksi. Erityisen hyvän tavaran merkkinä pidän sitä, että toipumisprosessi (vähäinen kuuntelu) on palauttanut tämän sinne minne se kuuluu. Kovimpien joukkoon.

Pelimanneista huomiotta jäi vielä kaksikko, jonka luomalle kivijalalle koko paletti rakentuu. Pekka Lehti bassossa ja Janne Haavisto rummuissa hoitelevat hommansa moitteetta. Sanoisin etenkin Haaviston olevan vallan lujassa iskussa. Niin muuten on myös Karjalaisen laulanta.

Muistutan vielä kasetin kahdesta bonuksesta viittaamalla juttuun, jossa perkasin Mustien Lasien harvinaisuuksia (linkki alempana). CD pelittää todennäköisesti paremmin ilman niitä, mutta kyllähän ne jonkin kokoelman muodossa olisi syytä saada laserformaatissa julki.

Aivan, Doris on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara
• VÄLIPALAT - Kadonneet Karjalaiset Ja Mustat Lasit
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #7 - The Hangovers: The Hangovers

LEVYT - J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara

Apulaissheriffin papereissa Kookospähkinäkitara (1987) on säilyttänyt asemansa J.Karjalaisen lukuisien kokoonpanojen parhaimmistossa jo kolme vuosikymmentä. Levyn viehätys kulminoitui aikoinaan A-puolen kolmoseen Tahmea lattia, joka samaisissa (kuvaannollisissa) papereissa edusti melko harvinaista lajia kotimaisen musiikin saralla.

Kappalehan on mitä mainiointa funkkia kutkuttavine kitaroineen ja maukkaine torvineen (Antero Priha, trumpetti; Jukka Tuovinen, saksofoni; vieraileva Markku Veijonsuo, pasuuna). Janne Haavisto rumpukapuloissa ja Pekka "Ajokoira" Lehti basson varressa svengaavat niin, että kuunnellessa alkaa miettimään tokko nuo valkoihoisia ovatkaan.

Haavisto, yksi valtakunnan parhaista rumpaleista muuten, taitaa olla eniten Karjalaisen kanssa levyttänyt muusikko. Tätä en nyt lähde laskemaan, vaan ihan näppituntumalla arvelen. Mustien Lasien ykkösellä vuonna 1981 takoi Keimo Hirvonen, joka korvasi Jannen sittemmin Electric Saunan levyillä vuosina 1996 - 2002.

Rummuttoman Lännen-Jukka -kauden jälkeen Haavisto palasi tikkuihin 2010-luvun alussa. Samalla paluun teki myös kitaristi Mikko Lankinen, jonka yhteistyö Karjalaisen kanssa ainakin levytetyssä muodossa alkoi juuri Kookospähkinäkitarasta ja jatkui Mustien Lasien jälkeen Yhtyeineen-kokonpanossa.

Kun vielä otetaan esille ainut alusta loppuun Mustissa Laseissa veivannut, pianisti/urkuri Mikko Kivikari, on orkesteri kasassa. Vierailijoina kuullaan Veijonsuon lisäksi Mongo Aaltosta (perkussiot) sekä Jannen isoveli Olli Haavistoa (kitara, mukaan lukien steel).

Ja voi veljet ja siskot ja kummin kaimat, että tuo miehistö osasi hommansa. Kookospähkinäkitaran läpi kantava teema on loistava soitanta ja - uskallanko sanoa - aivan täydelliset sovitukset. En muista ennen kiinnittäneeni suurta huomiota siihen, että Mustien Lasien sovitusvastuu on Doriksesta (1985) alkaen ollut pitkälti Jukka Tuovisen harteilla.

Nyt asian kunnolla valjetessa tohtinen väittää tällä olleen jonkinmoisen vaikutuksen bändin suosioon. Ainakin sillä on ollut Apulaissheriffin henkilökohtaiseen rankkaukseen Mustien Lasien tuotannon joukossa. Totta kai J on ihan parasta ryhmää lauluntekijänä, säveltäjänä ja sanoittajana, mutta kyllä tämänkin levyn materiaalista olisi saanut pliisummalla sovittamisella paljon mielenkiinnottomamman.

Kaiken kaikkiaan musiikissa sävel ja sanat ovat mielestäni aavistuksen yliarvostettuja soittamisen, laulamisen ja sovituksen rinnalla. Puhumattakaan siitä miten tuotannolla, äänityksellä tai miksauksella voidaan vaikuttaa lopputulokseen. Vähän kuin kirjoissa: ei se mistä aiheesta vaan miten.

Biiseihin palatakseni Kookospähkinäkitaraa pidettäneen pitkälti soul-levynä. Selkeimmin soul (ja osin funk) kuuluu alussa mainitun lisäksi kappaleissa Kookospähkinäkitara, Äiti tuo tuoli mua tuijottaa sekä Terve Teräskasa.

Tänä päivänä liputan tuon viimeisen puolesta, mikäli joku vängällä pakottaa valitsemaan albumin kohokohdan. Syyt on jo mainittu, nimittäin tässä tiukassa vedossa erinomaiseen sävellykseen ja ilmeisesti keikkabussista (vai prätkästä?) kertovaan sanoitukseen yhdistyvät täydellisesti funk, soittotaito, sovitus ja tuotanto.

Vinyyliversion B-puolella soul-vaikutteet ovat taustalla. Tai ne ovat hieman erilaisia kuin sykkivällä etusivulla, missä kyllä Harley Ladyn blues hienoine tarinoineen on silkkaa rockia ja Yön otukset unenomainen nuotiolaulu tuoden J:n lyhyen huuliharppuosion myötä mieleen Stevie Wonderin.

Hehkuttamiani sovituksia pidän ansiollisena siihen miten eniten radioaikaa saaneet Runo ja Tulppani ja Sadepisara ovat kestäneet aikaa. Ne ovat välttäneet nytreppujupisetriimisirupiset-ilmiön, missä alun perin kelpo biisistä tulee ylisoittamisen takia levyllä ylihypättävää pakkopullaa.

Molemmat ovat keskitempoisia tarinoita, joissa kaikuu kantri ja soul, mahdollisesti jopa suomalainen iskelmä. Runo kuulokkeilla nautittuna pistää keskittymään Ajokoiran bassotteluun sataan kertaan kuullun sanoituksen sijaan.

Noitten jälkeen vauhtia pudotetaan Hitaasti-kappaleessa nimensä mukaiseksi. Tätä Apulaissheriffi piti jo reilu parikymmentä vuotta takaperin yhtenä parhaista hitaista ja sama pätee vuonna 2019. Liekö tuon tahtiin on kuitenkaan koskaan tanssilattioilla nojailtu.

A cappella laulettu Vanha virsi kertoo tärkeän sanoman ihmetellessään miksi sen sävel ja sanat on pitänyt muuttaa ajanmukaisemmiksi. Ei pidä korjata sitä mikä ei ole rikki. Muutos muutoksen vuoksi on joskus ja jossain määrin ymmärrettävää, mutta ei sitä tarvinne joka paikkaan tunkea. En tässä tarkoita ainoastaan sanoituksen riveillään nostamaa käsittämätöntä virsien muuttamista.

Rivien välistä luen tuon koskevan muutakin. Ei kai modernisoinnin nimissä pitäisi - samoin musiikkimaailmasta esimerkkiä hakien - vaikkapa puhelinlankojen laulamisen tilalle ruveta sanoittamaan jotain tukiasemista? Siinä olisi Katri-Helena ihmeissään.

On levyllä heikompikin lenkki. Muuten hyvä Hölösuu sisältää tönkkösuolattua junttarumpukomppia, jota en vain jaksa ymmärtää tai siitä pitää. Varsinkin Kookospähkinäkitaran muun rytmisen loistavuuden ja ilmavuuden seassa tuo särähtää korvaan. Ratkaisullahan on saatettu toki hakea tarkoituksellista kontrastia muuhun materiaaliin nähden.

Kyseessä on siis virvelirummun takominen (mielestäni) 2x liian tiuhaan siihen nähden mikä olisi hyvä. Tästä suivaantuneena olen valmis allekirjoittamaan junttakompin kieltävän lakialoitteen, jos sellaisen joku sorvaisi. No joo, ehken sentään. 

Jottei jäisi paha maku suuhun, pitää kehua vielä koko albumin päättävä Eläimistä eräälle, joka myös jostain syystä kilkuttaa Stevie Wonder -kelloa päässäni. Rumpujen luoma rytmi on enemmän sitä mikä toimii.

Olikohan se Waldemar Wallenius vai kuka, jonka muistelen 1980-luvulla Soundissa kirjoittaneen aina pitävänsä tsuka-tsuka-komppia parempana kuin tök-tök. Tuskin se ihan noin meni, mutta ymmärrettäneen mitä haen. Niin ikään torviosasto on parhaimmillaan tässä biisissä, joka edeltävien hidastusten jälkeen hölkkäyttää levyn hienosti maaliin.

Kookospähkinäkitaran jälkeen J.Karjalainen Ja Mustat Lasit levytti enää yhden studiokiekon ja jäähyväisliven. Sitten bändin oli aika mennä. On jännää miten samoihin aikoihin Kauko Röyhkä hajoitti niin ikään kymmenisen vuotta vaikuttaneen ja yhtä lailla suvereeniksi hioutuneen Nartun. Suureksi onneksemme molemmat herrat ovat jatkaneet musiikin tekemistä tähän päivään saakka.

Lyhyenä loppukaneettina todettakoon, että Kookospähkinäkitara on aivan mahtava levy!