UUTUUSLEVYT - Kalevala: Live At Turku International Pop & Rock Festival 1970

Live At Turku International Pop & Rock Festival 1970 (2023) ilmestyi puoteihin maaliskuussa, erään tämän ajan Suomessa vallitsevan trendintapaisen aallonharjalla. Ainakin minusta tuntuu, että näitä vanhoja livetallenteita on muutaman vuoden ajan julkaistu maassamme poikkeuksellisen paljon.

En valita, varsinkaan tässä tapauksessa.

Nähdessäni taannoin ensimmäisiä mainoksia Kalevalan tulevasta levystä ajattelin, että niinköhän tuo herättää minussa intoa ollenkaan. Biisilista kuitenkin sai mielenkiintoni viriämään. Vanhaa rockia mm. Chuck Berryltä ja Little Richardilta, vanhaa bluesia molemmilta Sonny Boy Williamsoneilta. Vielä eivät silti kellot päässäni soineet.

Eivät soineet, vaikka tapahtumavuosi oli mitä oli. Tapahtuma itsessään oli muuten tosiasiassa ensimmäinen Ruisrock.

Viikolla oli käyntiä levykaupan kivijalassa ja katselin ohimennen mitä uutuuksia on tarjolla. Kalevalan live tuli vastaan ja viimein sytytti. 1970 ja tuo sisältö tarkoittavat tietenkin Remun aikaista yhtyettä. Jo rupesi tuntumaan melkein pakkohankinnalta.

Live At Turku on prameilemattoman mittainen albumi ja mahtuisi tiivistämättä C60-kasetin puoliskolle. Kuusi kappaletta. Pari enemmänkin soittivat, mutta niitä ei Yleisradion nauhalta ole saatavilla.

Kyllähän tässä taas kulttuuriteosta voi puhua. Musiikkikin toimii raidasta riippuen hyvin tai vielä paremmin. Remu Aaltonen laulaa, Lido Salonen bassottaa, Remu ja Alf Forsman huolehtivat potkusta kahden rumpalin taktiikalla. Viimeisellä biisillä lavalle hyppää vielä Francis Looby (Trinidad) congineen.

Se viimeinen, Help me jää kattauksen heikoimmaksi, osin teknisten ongelmien vuoksi. Härmässä Honey B & T-Bones on levyttänyt paljon paremman version.

Mutta eihän rokkibändiä ole ilman kitaristia. Sitä tonttia Kalevalassa miehitti hetken aikaa Albert Järvinen. Minulle Live At Turku on vähintään 50-prosenttisesti Järvisen näytöstä. Että osasi kaveri hommansa, vaikka ikää ei ollut enempää kuin 19 vuotta. Aivan ykkösluokan tykitystä jo tuossa vaiheessa.

Whole lotta shakin' goin' on, Shakin' all over, Sweet little sixteen ja Lucille eivät esittelyjä kaipaa. Koviten jytisee allekirjoittaneelle kuitenkin Sonny Boy ykkösen Good morning little school girl, josta Hurriganeskin teki myöhemmin oman, tyystin erilaisen versionsa.

Onhan tämä sen kokoinen lohkare kotimaista rock-historiaa, että hankinta taitaa vähänkään aihetta harrastavalle olla itsestäänselvyys. Vaikea tätä on ohittaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Jimi Hendrix Experience: Los Angeles Forum - April 26, 1969

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #3 - Sielun Veljet: Otteita Tuomari Nurmion Laulukirjasta

Siekkarien Nurmio-tulkintojen historia alkoi yhtä aikaa yhtyeen oman historian kanssa. Konserttitilanteissa Veljet veistelivät versioitaan heti ensi metreiltä lähtien. Maaninen Huda huda päättää livelevyn Sielun Veljet (1983).

Keväällä 1990 bändi vietti neljä päivää studiossa saaden nauhalle 17 Nurmion kappaletta. Niistä neljä sisältyy muun sekalaisen seassa Siekkarien kuoppaamisen jälkeen ilmestyneelle 3CD:lle Musta Laatikko (1993). Laatikkoon ahdettiin myös Sörkän vankilassa vetaistu Oi mutsi mutsi. Kokoelmalle Hot Dog Pop Vol 1 - Hit Singles (1992) pistettiin kaksi kevätrupeaman biisiä, tribuuttialbumille Tuomarin Todistajat (2000) yksi.

Edelleen, kesällä -90 Alanko, Orma, Hohko ja Forsman ilahduttivat tai järkyttivät yleisöjä rakentamalla muutaman keikan ohjelmiston pelkästä Tuomari-matskusta. Niistä Provinssirock-pläjäys tuli sittemmin kauppoihin CD:nä Kansan Parissa 2 (2008).

Mutta palataan noihin reilun 31 vuoden takaisiin studiosessioihin. Niiden tuloksena syntynyt nauha koki jossain vaiheessa kovia, joutui ehkä magneettikentän hyökkäyksen uhriksi. Kolme kappaletta kärsi niin pahoin, ettei niitä katsottu voitavan saattaa julkaisukelpoisiksi. Jos minun pitäisi veikata, joku päivä nekin vielä tulevat jotain kautta kuunneltaviksi.

Riittävän ehjistä neljästätoista kasattiin Jukka Orman tuotannossa Otteita Tuomari Nurmion Laulukirjasta (2007).

Orma ja Roni Martin miksasivat uusiksi suurimman osan otteista. Riku Mattilan vuoden 2000 miksaukset numeroista 5 ja 6 otettiin mukaan sellaisinaan. 7, 8 ja 9 ovat puolestaan Antti Kirvesmäen -91 työn satoa.

Sattumalta hienoimmat hetket osuvat noihin ohjelman keskivaiheille sijoitettuihin raitoihin. Kohokohdiksi Apulaissheriffin asteikolla nousevat alun perin Lasten Mehuhetkellä (1981) julkaistut Hyvästi kotimaa ja Oi mahtava totemi. Niiden parhaimmuus ei kuitenkaan kumpua niinkään teknisestä jälkityöstä, vaan juontuu Handen biisien ja Veljien esityksen ansioista.

Otteita Tuomari Nurmion Laulukirjasta on sikäli erikoinen tuotos kahlata läpi, että sillä hyvyyskäyrä noudattaa alusta nousevaa ja loppuun laskevaa profiilia. Huippu sijoittuu tosiaan puolimatkaan. Mielipide vaan taas.

Älä itke Iines alkupalana ei jaksa innostaa isosti. Myös seuraava Oi mutsi mutsi jättää hieman kylmäksi. Vihonviimeinen Huda huda taas jää kauas taakse, kun sitä vertaa Siekkari-debyytin versioon.

Lauluosasto ei ole yksin Ismo Alangon harteilla. Orma luikauttaa pari rallia (Kulkuri ja maamies sekä Hunajainen paholainen). Näistä jälkimmäiseen hän saa taottua omanlaistaan energiaa niin kurkustaan kuin kitarastaankin.

Arvostan kovasti sitä, että jätkillä oli pokkaa pitää eräs valtakunnan tunnetuimmista ja tunnistettavimmista vokalisteista irti päämikrofonista peräti puolen albumin verran. Kyllähän heillä pitkin matkaa oli pokkaa moneen muuhunkin epätavanomaiseen.

Jouko Hohko toimii solistina peräti neljällä numerolla (3, 4, 10 ja 11). Näistä Kurja matkamies maan on erinomainen näyttö taiten toteutetusta stemmalaulannasta, joka hoituu Alangon ja Orman toimesta. Jälkimmäinen säestää dobrolla ja Alf Forsman pitää huolta rytmistä bassorummun, hi-hatin ja tamburiinin kera.

Hohkon vokalismi on sen verran intensiivistä, että soittaminen samaan aikaan ei tullut kyseeseen. Niinpä bassovastuu siirtyi tämän laulaessa Ismolle. Kokekaa Rion satamassa, jos kaipaatte todistetta. Suun kautta ulos purkautuva, raastava ääni vaikuttaisi lähtevän kantapäistä asti.

Liputtomat laivat on Alangon ja Hohkon duetto, johon Orma osallistuu kertosäkeessä. Kitaran sijaan hän pelailee tässä uruilla.

Kaikkiaan levyä voi pitää toistaiseksi aukottomimmin minisarjan teemaan käypänä. Ensimmäistä kertaa koko setti koostuu täysin saman kirjoittajan ja esittäjän musiikista. Pienenä ongelmana näen se, että originaalit ovat niin tajuttoman korkeaa tasoa. Niitä ei ole lainkaan vaivatonta siivota mielestään, kun tätä kuuntelee.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• YKSI TOISTA VERSIOIMASSA - Tulossa...
• LEVYT - Sielun Veljet: L'amourha
• LEVYT - Tuomari Nurmio: Lasten Mehuhetki

LEVYT - Sielun Veljet: L'amourha

Kun on järvet täynnä timantteja ja sinipunainen on maa, kulkee maan halki etelästä pohjoiseen tiskirätti, ylpeä sellainen. Hän kanootin kapean vesille laittaa, koska hänet on luotu kulkemaan eikä hän jäänyt lastenhuoneen komeroon. Hän ei vanno mitään, ei valehtele rakkautta, sillä rakkaus raatelee. Hänellä on niin mieletön ikävä, ettei edes nukkua jaksa, vaikka tai koska on satujen julma taikayö.

L'amourha (1985) on suomalaisen musiikin merkkiteos, joka nojaa ainakin vaihtoehtorokkiin, punkkiin, funkkiin, minkä lie alkuperäiskansojen perkussiopohjaiseen rytkytykseen ja ties mihin muuhun.

Tyylien sekoituksena Sielun Veljet synnytti jotain sellaista, mihin ei ollut pystynyt kukaan aiemmin eikä kyllä myöhemminkään. Veljien edeltävät tuotokset perustuivat toki samankaltaiseen reseptiin, ollen vielä raaempia.

Albumin teho ei ole ajan myötä osoittanut laantumisen merkkejä.

L'amourha osui Poko Recordsin täysosumavuoteen. Vuoteen 2013 mennessä sitä oli hankittu rapiat 43000 yksikköä. Tämä oli vain hieman vähemmän kuin J.Karjalaisen Ja Mustien Lasien Doriksella ja selvästi enemmän kuin mihin ylsi Popedan Pohjantähden Alla. Eppujen Kahdeksas Ihme on edelleen omassa luokassaan levy-yhtiön -85 vuosikerrassa yli kolminkertaisella myynnillä Siekkareihin nähden. Toisaalta Yön sen vuotinen jää kauas kauas taakse.

Löin kaupallista tietoa tiskiin sen vuoksi, että on likipitäen käsittämätöntä kuinka tuon tyylinen musiikki meni kansaan niin lujasti kuin meni. Miksi niin kävi?

Tietenkin yksi merkittävä tekijä on Ismo Alanko. Vaikka Sielun Veljet olikin hänen taipaleellaan kauimpana puhtaasti johtajavetoisesta ryhmästä, ei kuulijakunta välttämättä asiaa tuolloin nähnyt.

Hassisen Kone oli ollut jättimenestys. Sen hajottua alkuaikojen Veljet oli liian tyly paketti valtavirralle. Kaikessa tinkimättömyydessään L'amourha oli sittenkin jonkinmoinen lievennys ja askel - joskin lyhyt sellainen - kohti yleisempää siedettävyyttä.

1980-luvulla ei voinut vähätellä singleksi valittujen kappaleitten merkitystä albumin menekkiä ajatellen. Raskaahko, mutta seesteinen tulkinta Juha Vainion aikoinaan suomentamasta laulusta Toiset on luotuja kulkemaan tasoitti tietä. Kääntöpuolen versio Kanoottilaulusta edusti myös helpommin omaksuttavaa linjaa. Kumpaakaan ei tosin vinyylille otettu mukaan, mutta C-kasetilta ne löytyvät, samoin sittemmin CD:ltä.

Ensimmäinen ja ainut varsinainen sinkku LP:ltä oli Peltirumpu. Ja sekös olikin mainio veto, suoranaista hittiainesta. Alf Forsmanin täydellinen rumpukomppi avaa pelin ja kiskaisee parin tahdin jälkeen mukaan Jukka Orman ja Alangon kitarat. Pääriffi jäi varmasti monelle korvamadoksi muutamalla kuuntelulla, ehkä jo kerralla. Jouko Hohko bassollaan tyytyy simppelisti nitomaan osaset yhteen.

Sanoitus komeroon jätetystä lelusta tai lapsesta oli niin ikään hittiteksti. Minä mukaan lukien monikaan ei todennäköisesti edes yrittänyt ymmärtää mistä oli kyse. Laulun pointtina on uskoakseni useimmille olla instrumentti muiden joukossa. Tällöin viestillä ei ole niin suurta väliä. Itsekin alan hyvin harvoin miettimään tekstiä tarkemmin kuin mitä pinnalta irtoaa. Peltirumpuun liittyy myös Günter Grassin vuonna 1959 julkaistu romaani, joka vissiin pitäisi joskus lukea.

Kieli poskessa, kenties totuuden jyvästä sisältäen heitän mutusteltavaksi vielä yhden mahdollisen myynninedistäjän. Nimittäin kyllähän suuri yleisö on aina ollut altis kaikelle hömpälle ja ulkomusiikilliselle. Bändi kehitti muistaakseni vähän levyn julkaisemisen jälkeen omintakeisen tukkalaitteiston, jota nestori Forsman ei muiden tavoin ottanut käyttöön.



On mulla unelma sisältää sen verraan rankkaa paasausta Suomen lipusta ja leijonasta, että se herätti laajalti paheksuntaa joissain piireissä. Apulaissheriffi ei allekirjoita sanomaa täysin, joskin ajatus olla vannomatta mitään on suht' hyvä(ksyttävä).

Huolimatta erimielisyydestäni jaksan innostua biisistä. Toisin kuin esimerkiksi en jaksa katsoa väkivalta- tai nykyisin juurikaan edes toimintaelokuvia. Ne toki kelpaavat monille, jotka eivät sisältöä sinällään kannattaisikaan tosielämässä.

Parhainta antia itselleni edustaa levyllä Tiskirätti. Rumpukomppi uhkaa tönkköydessään olla junnaava. Sopivasti ajoitetut paussit kesken suoran runttauksen pelastavat paljon. Koko kitaraosasto maustaa taustaa jopa svengaavasti ja se tekee tästä huipun. Etenkin Hohkon vahvasti funkkaava bassottelu ansaitsee erikoismaininnan. Ja jos lyriikkaa haluaa kuunnella, on siinä asiaa yllin kyllin.

Toinen kohokohta on heti perään pärähtävä Ikävä, jonka säkeistöjen hypnoottinen rytmi vie mukanaan. Kanoottilaulun intiaaniteema saa Ikävällä jatkoa Amerikan alkuasukkaisiin ajatukset vievänä ulinana. Tunnustan, että näkemys voi olla viihdeteollisuuden luoma harha. 2½ minuutin paikkeille sovitettu lyhyt kitarakaaos katkaisee tunnelman hetkeksi ja tekee sen onnistuneesti.

Kainosti alkava Talvi muuttuu kunnolla liikkeelle päästyään suorastaan heavyksi. Satujen julma taikayö funkahtaa. Laulu on pelkkien congarumpujen - tai vastaavien - säestyksellä toteutettu kaunis laulu. Monenlaista on.

Vielä pitää kehua Josef Josef. Lajityyppinsä kulta-aikoina tätä käännösiskelmää esittivät mm. Laila Kinnunen siskonsa Ritvan kanssa sekä Harmony Sisters. Siekkariversio kulkee kuin juna ja toimii kuin sen kuuluisa vessa. Orma kutoo jännästi erityisen nautittavaa kitaramattoa liikkeeseen pakottavan, sykkivän rumpu- ja bassotaustan ylle. Ismon laulusoundi on sinetti kaiken muun päälle.

Kolmea lainaa lukuunottamatta Alanko rakensi L'amourhan biisit. Orma osallistui sävellystyöhön numeroilla 2, 3 ja 4. Sovitukset on merkitty koko orkesterin nimiin. 80-luvulla maineeseen näissä hommissa noussut, kitaristinakin toiminut T.T. Oksala tuotti.

Päätän raporttini tuttuihin sanoihin: L'amourha on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Don Huonot: Kameleontti