LEVYT - Neil Young & Crazy Horse: Live At The Fillmore East - March 6 & 7 1970

Väitän: jos levy olisi tullut ulos heti 70-luvun alussa, se olisi ajat sitten saavuttanut samanlaisen arvostuksen ja klassikkoaseman kuin Jimi Hendrixin Band Of Gypsys (1970), The Allman Brothers Bandin At Fillmore East (1971) tai Lynyrd Skynyrdin One More From The Road (1977).

Levy, jonka potentiaalisella maineella kehtaan mielipiteestäni melko varmana spekuloida on Live At The Fillmore East - March 6 & 7 1970 (2006), esittäjänä Neil Young & Crazy Horse. Minusta se on kovempi kuin mikään yllä mainituista ollen oivinta live-Niiloa mitä on julkaistu.

Ja paljon sitä muuten onkin julkaistu. Yksin Crazy Horsen kanssa veivattuja löytyy ainakin seitsemän. Viisi vuotta sitten kävin silloin uudesta Way Down In The Rust Bucketista (2021) kirjoittaessani läpi siihen mennessä ilmestyneitä. Myös Fillmore-pläjäys sai huomiota ja pääsee nyt varsinaisen levykouhkauksen pääaiheeksi.

Yhtyeen jäsenilllä oli yhteistä esihistoriaa 60-luvun alkupuolelta lähtien nimillä Danny & The Memories ja The Rockets. Nimellä Crazy Horse se alkoi vaikuttaa ymmärtääkseni vuonna 1968. Kokoonpanoksi naulittiin tuolloin Danny Whitten (kitara), Billy Talbot (basso) ja Ralph Molina (rummut).

Trio säesti Youngia tämän toisella Buffalo Springfieldin jälkeisellä LP:llä Everybody Knows This Is Nowhere (1969). Sen tiimoilta lähdettiin kiertueelle, joka pysähtyi Manhattanille seuraavan vuoden maaliskuussa.

Legendaarisen Fillmore Eastin yleisö sai kahden päivän aikana nauttia neljästä show'sta. Nyt ruodittava albumi on koottu noilta keikoilta. Kansitekstit eivät kerro tarkemmin milloin mikäkin numero on nauhoitettu. Missään tapauksessa kyseessä ei ole yksi kokonainen tapahtuma.

Konserttien (tai ainakin osan niistä) lämmittelijöinä toimivat Steve Miller Blues Band ja Miles Davis Quintet. Pääesiintyjän vuorokin oli kaksiosainen. Ensin Neil soolona, sitten bändin kanssa. Albumi kattaa bändiosuuden, ja jostain syystä Cinnamon girl jätettiin pois. Oliko niin pitkä jamittelu, että loppui tila kesken? Jos oli, niin ainakin vinyyliversio olisi pitänyt sen kanssa prässätä tuplana.

Tuossa kohtaa aikaa Crazy Horsen kanssa soitti myös muusikko-lauluntekijä-tuottaja Jack Nitzsche työkalunaan sähköpiano. Vokaaliosuuksia on Neilin lisäksi merkitty Whittenille ja Molinalle.

Tähän väliin muistisääntö, kun ei asia aikanaan tahtonut millään jäädä päähäni. Talbot ja Molina, kumpi bassoa, kumpi rumpuja? No, Molina tuottaa kolinaa.

Everybody knows this is nowhere avaa ja kuulijalle tulee heti hyvä olla. Virallisena studioversiona vasta hienolle kokoelmalle Decade (1977) sisällytetty Winterlong jatkaa haikeatunnelmaisena country rockina ja jäi tällä kuuntelukierroksella meikäläiselle korvamadoksi.

Kun kolmantena soivan Down by the riverin ensimmäiset kitaran kielen värähtelyt iskevät tajuntaan, ollaan lopullisesti parhauden ytimessä. Ai että. Tää on niin tätä. Kappale viilsi Hartwall-Areenalla vuonna 2016 allekirjoittaneeseen niin ison jäljen, että ei lähde kulumallakaan. Se on jo sävellyksenä loistava ja toteutus käytännössä aina suorastaan mahtava. Juhlaa.

Seuraavaksi Neil esittelee "song from my new album... when we record it [naurua]". Tämän miehen tapauksessa suunnitelmat eivät vaan likikään aina pidä yhtä tulevan kanssa. Tai ainakin aikakäsitys on usein, sanoisinko itämainen. Wonderin' tuli sitten ulos vasta LP:llä Everybody's Rockin' (1983).

Come on baby, let's go downtown on sama otto kuin levyllä Tonight's The Night (1975). Siellä kertosäkeestä on editoitu osa pois, ks. lihavoimattomat rivit:

come on baby, let's go downtown

let's go, let's go, let's go

downtown

come on baby, let me turn you around

I'll turn you, turn you, turn

you around

come on baby, let's go downtown

let's go, let's go, let's go

downtown

Aika jännää, että noin voi tehdä. Toki se teknisesti saadaan kuulostamaan katkeamattomalta, vaikka keskeltä leikataan pätkiä pois, mutta ajattelen sitä miksi. Mitä sellaista noilla riveillä on, mitä ei haluttu mukaan? Ehkä tieto on jossain luettavissa...

Whittenin ja Youngin kirjoittama lauluhan löytyy myös Crazy Horsen omalta levyltä Crazy Horse (1971), jolla Young ei ole mukana. Siellä sen nimi on lyhyesti Downtown.

Sokerina pohjalla kajahtaa eeppinen tulkinta biisistä Cowgirl in the sand. Ei mitään rajaa miten upea ja uljas versio.

Kuusi numeroa Fillmore Eastillä ja kiekko on - kuten niin moni muu, etenkin livesellainen - vaihtelevasti hyvä. Hyvänä päivänä paras, huononakin vähintään kahden osalta paras (Down by the river ja Cowgirl in the sand). Jos ei yksi pääsky kesää tee, niin kyllä kai kaksi kappaletta sentään.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Way Down In The Rust Bucket
• LEVYT - The Jimi Hendrix Experience: Live At Berkeley
• LEVYT - Clarence Carter: Patches

UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Fu##in' Up

Blogiin on tupsahdellut viime aikoina tavallista tiuhempaan juttuja livelevyistä, sekä uutuusosastolla että vanhoja aivan mahtavia käsittelevässä LEVYT-sarjassakin. Ensin mainittuun kategoriaan lukeutuu noin neljännesvuosi sitten ilmestynyt Neilin ja Hevosen Fu##in' Up (2024).

Jostain syystä olin sen hankkiessani luulossa, että kyseessä olisi Neil Young Archives Performance Series -kiekko, mutta eihän se ole. Varmasti olin talvella tajunnut mikä on homman nimi, ja ehkä sekaannuksen aiheuttikin kesäkuussa julkaistu vanhaa studiomaterialia sisältävä Early Daze (2024). Fu##in Up kun tuli taloon vasta sen ollessa jo ulkona.

Yllä kertomani on osoitus herpaantuneesta keskittymisestä Youngin julkaisujen jatkuvassa tulvassa. Joko niihin on kyllästynyt?

Tallenne sisältää 4.11.2023 nauhoitetun yksityiskonsertin, jossa bändi sahasi yhtä numeroa vaille läpi upean klassikkoalbuminsa Ragged Glory (1990). Olen kuunnellut sen kahdesti ja vähän kiikun kaakun siitä, olisiko tapahtuman voinut jättää julkaisematta. Pistän kuitenkin CD:n nyt soimaan ja kirjoitan lennosta mitä mieleen muljahtaa.

City life eli Country home. Kuulostaa kuin koneet käynnistyisivät aavistuksen yskähdellen. Olen huomaavinani Billy Talbotin basson kulkevan rytmisesti hieman eri latua kuin muut. En tiedä onko näin. Biisi on huippu, esitys ei.

Feels like a railroad (river of pride) eli White line. Sama lievä valjuus jatkuu kuin avauksessa. Bändi ei ole parhaitten vuosiensa tikissä, mutta muistelen aiemmilla kuunteluilla viikkoja sitten huomanneeni menon paranevan, kunhan ukot lämpenevät. Toistaiseksi ei säväytä.

Heart of steel eli Fuckin' up tai Fu kuten kannessa lukee. Kappaleet on siis nimetty Ragged Glorysta poikkeavasti, mutta alkuperäinenkin otsikko mainitaan. Huomio kiinnittyy kovin töhnäisiin soundeihin. Ei lähde heppa raville vieläkään.

Broken circle eli Over and over. Päästään Ragged Gloryn rautaisimpien klassikkojen pariin. Ja kas, ainakin alussa on havaittavissa otteen tiukentumista. Neilin kitara soi aika komeasti. Kahdeksisen minuuttia myöhemmin voin todeta, että jo toimi, jos kohta miksauksessa olisi kenties voinut hiukan nostaa taustalaulun tasoa.

Valley of hearts eli Love to burn. Syvennyn 13 minuutin ajaksi nauttimaan pasianssia pelaten eräästä maailman parhaisiin kuuluvasta rock-kappaleesta.

Sovitus ja esitys tekevät biisin, eivät niinkään sävellys ja sanoitus. Joudun nyt joustamaan tuosta usein heittämästäni ajatuksesta. Versio ei ole huipputasoa, vaan silti pakkaa välillä kylmää värettä käsivarsiin. Viisikko vetää tämän riittävän hyvin, jotta vaikutus kuulijaan on vahva.

Tosiaan viisikko. Youngin, Talbotin ja rumpali Ralph Molinan lisäksi lavalla olivat Nils Lofgren sekä Promise Of The Realin Micah Nelson, molempien aseina kitara ja välillä piano. Ilmeisesti pääosin soi siis kolme kuusikielistä. Tämä taisi johtua Lofgrenin Springsteen-kiireistä, jotka sitten peruuntuivat, eikä korvaaja Nelsonia enää hennottu heittää kiertueelta pihalle.

Tauko. Ei kahvia, ei pullaa.

Tähän väliin joku kuva ankeasta kannesta. Eiku pannaankin vähän sekalaista sälää ympärille.

Farmer John. Lainalaulun nimeä ei lähdetty vääntämään uusiksi. Junttaava taonta toimii, ja miksauskin on saatu kohdilleen. Joku pimputtaa pianoa.

Walkin' in my place (road of tears) eli Mansion on the hill. Aivan kuin lavalla olisi eri yhtye kuin keikan alussa. Pientä purnattavaa on edelleen havaittavissa, mutta yleisilme on tiukka. Kappale on taas niitä superjytkyjä, joita Ragged Glorylla piisaa vaikka muille jakaa. Kyllä tämä parhaimmillaan on hyvä levy.

To follow one's own dream eli Days that used to be. Priimatavaraa tämäkin ja tulkinta edelleen riittävän kova, jos antaa anteeksi lepsuuden Neilin huuliharppusoolossa ja jonkin verran loppua kohti löystyvän otteen. Ei heru täysiä pisteitä, mutta tyydyttävästi kuitenkin.

A chance on love eli Love and only love. Se kaikkein paras biisi Ragged Glorylta. Youngin uran eittämättömiä mahtisuorituksia. Rima on siis niin korkealla kuin olla saattaa.

Voi sissokiesus miten kulkee! Maagista. Mahtavaa. Loistavaa. Minulla on varmaan jonkinasteinen tunneside tähän kappaleeseen, kun se saa aina aikaan reaktioita kropassa. Nyt on kulunut viisi minuuttia ja ei moitteen sijaa. Näppäimistö vaikenee hetkeksi. Palaan asiaan vajaan kymmenen minuutin kuluttua.

Palaankin jo etuajassa kirjoittamaan, että ihan kuin Neil olisi alkanut pitkän soittopätkän jälkeen laulaa pikkasen väärässä kohtaa tahtia. Jos näin kävi, korjausliike oli nopea ja kaikki taas pian kunnossa.

Ei ole enää paljoa jäljellä. Pitkät loppuhäröilyt tähän vielä ja se on valmis. Jos olisin ollut yksityiskeikan tilaaja, olisin ollut tyytyväinen jo pelkästään viimeiseen numeroon.

Soitin pyöräytti juuri lätyn takaisin alkuun ja kontrasti on melkoinen Love and only lovesta Country homeen. Se todistaa minulle sen mitä kirjoitin tason noususta konsertin edetessä.

Mainittakoon vielä, että etukanteen orkesterin nimeksi on präntätty Neil & The Horse, muualla käytetään perinteisempiä muotoja. 

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Neil Young & Crazy Horse: Ragged Glory
• UUTUUSLEVYT - Neil Young + The Promise Of The Real: Noise & Flowers
• LEVYT - The Slippers: Dancin' With A Hurricane

UUTUUSLEVYT - Neil Young: Before And After

Tiedättehän musiikin tai minkä tahansa taiteen tai milteipä minkä tahansa asian kokemiseen liittyvän taianomaisen hetken. Englanninkielinen puhuisi magic momentista. Silloin naksahtaa kaikki paikoilleen. Mikään ei häiritse ja asiat tuntuvat luistavan.

Kohdalleni osui sellainen, kun kuuntelin ensi kertaa Neil Youngin viimeisimmän pitkäsoiton Before And After (2023).

Se yllätti. Olin jostain syystä epäileväinen uutuuden suhteen ja jätin hoppuilematta, kun se joulukuun alkupuolella tuli kauppoihin. Taisin jopa unohtaa koko julkaisun, kunnes pari viikkoa sitten sen viimein tilasin. En tosiaankaan odottanut mitään kummempaa kuin taas yhtä konserttitaltiota Youngin loputtomasta konserttitaltioiden varastosta.

Before And After on tuoretta liveä. Sitä nauhoitettiin sankarin viimevuotisella USAn länsirannikon kiertueella eri paikoissa. Tämä on siis juuri niitä livelevyjä, joille en lähtökohtaisesti taputa käsiäni. Yksi ilta alusta loppuun, siinä oikea tapa tehdä se.

Tietenkään se ei ole ainoa oikea tapa. Nyt kasattiin eri lähteistä eri biisejä, jotka maestro oli esittänyt soolona elävälle yleisölle. Joitain juttuja lisäiltiin studiossa niin, että maailmalla liikkuu kahta tietoa äänitteen luonteesta. Toisille tämä on studiolevy. Homma leikattiin ja miksattiin yhtenäiseksi, tauottomaksi jatkumoksi, ja se jos mikä oli oikea ratkaisu.

Maagiseksi osoittautunut ensikuunteluni oli maaginen juuri yllä kuvaillun työstämistavan takia. Ehkä. Oikeastaan en voi sanoa tietäväni, koska se saattoi olla osastoa kerran elämässä.

Meinasin jättää asian tässä vaiheessa sikseen, pistää kiekon säilytykseen muitten jatkoksi ja olla kokemukseeni tyytyväinen. Viikon paussin jälkeen otin kuitenkin toisen erän.

Kyllä. Arvasitte aivan oikein, että lumous oli haihtunut. Ei se nyt enää tuntunutkaan maailman parhaitten joukkoon kuuluvalta albumilta. Heittäisinkö tuollaisen 8+ vanhalla kouluarvosana-asteikolla (4-10). Ei huono.

Mitäs tuosta muuta osaisi mielipiteenään lausua?

Ensinnäkin Neil laulaa hyvin. Tekisi mieleni väittää hänen laulavan peräti erinomaisesti. Olen viime vuosien aikana todistanut jotain muuta muutamallakin albumillaan. Epätasaisuus lienee yksi seuraus herran tavasta tehdä ja olla liikaa miettimättä tai lopputulosta hinkkaamatta. Tuo on tavallaan arvostettava piirre taiteilijassa.

Toiseksi kiinnitti huomioni se kuinka upea onkaan kappaleen A dream that can last pianoteema. Se toimii nyt paremmin kuin alkuperäisessä ympäristössään levyllä Sleeps With Angels (1994), joka sivumennen kirjoittaen ei ole koskaan minua sävähdyttänyt.

Sävähtymättä olen yhä koko Young-tuotannosta mielestäni hyvän Harvest Moonin (1992) ja vielä sitä paremman Greendalen (2003) välillä. Tuolta ajalta on peräisin kolmasosa (4/12) liven vanhoista biiseistä. Kolme on Buffalo Springfieldiä, kolme 70-luvulta, yksi loistavalta Ragged Glorylta (1990) ja yksi Barnilta (2021).

Ainut entuudestaan julkaisematon raita on If you got love. Yksittäisenä lauluna se ei jätä isompaa muistijälkeä.

Täysin soolotyöstä ei voi puhua. Jonkinlaisena kiertuepäällikkönä (crew chief) kansiin merkitty Bob Rice soittaa yhtäällä kakkospianoa ja toisaalla vibrafonia. Kansista puheenollen, monellakohan tapaa on mahdollista taitella väärin tuollainen 24-osainen, CD-kuoren sisään mahtuva läpyskä?

Summa summarum, jääköön tuo nyt hyllyyn. Hyvä se on. Mukavaa, että Neil-setä jaksaa venyä iästään huolimatta, ihan kuin Dave meillä Suomessa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: World Record
• LEVYT - Neil Young: On The Beach
• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm: Tivoli

LEVYT - Neil Young: On The Beach

On The Beach (1974) edustaa Neil Youngin tuotantoa ja persoonaa aika osuvasti.

Harvest (1972) oli ollut jymymenestys. Kassakoneet olivat kilisseet, huipulle oli noustu. Tässä kohtaa suurin osa porukkaa olisi jatkanut samaa rataa. Takonut kuumaa rautaa ja antanut fyffen virrata tilille.

Vaan ei Neil. Tämä tarttui rattiin ja väänsi kurssin ravin puolelle niin, että heinikko pölähteli ja taimikko lakosi. Ei miellyttynyt hän keskitien kyydistä.

Seuranneita kolmea 70-luvun puolivälin levyä alettiin jossain vaiheessa kutsua ojatrilogiaksi. Ja jottei asia olisi liian yksinkertainen, on On The Beach kolmikon keskimmäinen ilmestyjä, vaikka nauhoitettiinkiin viimeisenä. Tonight's The Night (1975) näet joutui odottamaan julkaisuaan parisen vuotta sen jälkeen, kun se oli saatu purkkiin syksyllä -73.

Youngin kuudes Buffalo Springieldin jälkeinen albumi on sattumoisin hänen kuudes levynsä Apulaissheriffin aivan mahtavissa. Jos ryhtyisin mahdottomaan puuhaan, eli pistämään ukon työt parhausjärjestykseen, sijoittuisi rantakiekko luullakseni useimpina päivinä korkeammalle kuin sijalle kuusi.

Vaihtelevuus, kaavoihin kangistumattomuus tai vaikkapa asenne, että 'tehdään mitä mieleen muljahtaa' toimii minulle, ei nyt poikkeuksetta, mutta monesti.

Walk on. Crazy Horsen rytmiryhmän (Ralph Molina & Billy Talbot) sekä slide-kitaristi Ben Keithin kera letkeilty löysä folk rock avaa synkkänä pidetyn kokonaisuuden positiivisella vireellä. Asiat voivat olla paskasti, mutta mennä jolkotellaan tässä nyt kuitenkin. Neil kitaran varressa. Erinomainen biisi.

See the sky about to rain. Countryyn kallistuva kappale olisi vaivatonta kuvitella Harvestille. Youngin sähköpiano ja Keithin stilikka pelaavat yhteen mitä mainioimmin. Huuliharppu on merkitty maestrolle salanimellä Joe Yankee. Levon Helm Rummuissa, Tim Drummond bassossa.

Revolution blues. Helm taas kannuissa ja toinen Band-mies Rick Danko bassossa. David Crosby toisessa kitarassa ja Keith tällä kertaa sähköpianon takana. Pimeän sanoituksen inspiroijana oli massamurhaaja Manson. Musiikki kulkee innostavana aikansa rockina, hieman psykedeelisesti. Loistavaa.

For the turnstiles. Täydellinen tunnelman muutos edelliseen nähden. Young banjoin ja Keith dobrolla virkkaavat maanläheistä taustaa duettolaululle. Hienoa.

Vampire blues. Pohjalla nyt yhdistelmä Molina-Drummond. Keith uruissa plus perkussioissa ja Neilin aisaparina kitarassa George Whitsell. Yhtä raukea meininki kuin avauksella, mutta blues-poljennoin. Upeata (ja soi viikolla Apulaissheriffin ohjelmassa Roll FM:llä).

Vinyylisittäin ajatellen puolivälissä pakettia huomataan miten joka ainut esitys on toistaiseksi tullut melko tyystin eri genreistä. Kuten sanottua, se toimii. Tässä tapauksessa.

Toinen merkittävä juttu on soittajiston käytön elävyys. On paitsi eri nimiä eri biiseillä, myös samoja nimiä eri instrumenteissa. Käytännössä jälkimmäinen meinaa sitä, että herran itsensä lisäksi Ben Keith sai soittaakseen mitä milloinkin. Mikäs siinä, kun osaa.

LP:n kääntöpuolella on vain kolme raitaa. Keskimitta kasvaa vajaasta neljästä lähes seitsemään minuuttiin.

On the beach. Molina ja Drummond jatkavat. Sähköpiano on vuorostaan Graham Nashin hallinnassa, Keith "vain" perkussioissa. Rosoisen tyylikästä, hidasta bluesiahan tämä on. Neil hanskaa kuusikielisen yksin näpsien parikin tunnelmaan passelia sooloa. Ai että.

Motion pictures. Mitäs se Ben Keith ei vielä ole soittanut? Bassoa! Selvä. Slide menköön siis Rusty Kershaw'lle. NY painaa itselleen tunnusomaisesti kitarassa ja huuliharpussa. Molina taputtelee perkussiot ilman kapuloita (hand drum). Uninen välipala, joka ei aivan joka kerta jaksa innostaa.

Ambulance blues. Muutoin ajellaan samoilla vehkeillä kuin edellisessä, mutta Kershaw vinguttaa sliden sijaan viulua. Ja veteleekin erittäin hyvin. Viulu kuulostaa korviini jotenkin epävireiseltä, mutta jos se sitä on, on se sitä hyvällä tavalla. Hieno folk-balladi, jonka tarinaan uppoutuu (?), vaikkei kuuntele sanoja lainkaan. Pätevä osoitus siitä, että teksti ei sinällään ole itseisarvo, laulu riittää. Mahtavaa.

Tuolla päätöskappaleella Neil "Joe Yankee" Youngin aseistukseen kuuluu vielä sähkötamburiini. Se onkin jo niin eksoottisen kuuloinen vekotin, että kaivelin vähän tietoa. Ilmeisesti soitin kerää sitä heilutettaessa liikkeestä energiaa, jota ei välttämättä käytetä äänen tuottoon, vaan ehkä vilkutellaan ledejä tms.

On The Beach on kansia myöten huipputuotos, jonka huippuus ei ainakaan itselleni paljastunut heti kättelyssä. Eikä muuten ole ainut musiikkiteos, joka on vaatinut aikaa ja kuunteluja kasvaakseen mittoihinsa.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Neil Young: Harvest
• UUTUUSLEVYT - Neil Young: Homegrown
• UUTUUSLEVYT - John Mellencamp: Orpheus Descending

UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: World Record

Neil Youngin viimeisimmästä löydän melko paljon mussutuksen aihetta.

Miksi reilun kolmen vartin kokonaisuus piti CD-formaatissa julkaista tuplana? Asia hämmästyttää senkin takia, että artisti on jo pitempään profiloitunut maapallon ja luonnon puolustajana, ja etenkin tämän albumin teemoissa nuo arvot ovat isossa roolissa. Tästä huolimatta kevyesti yhdelle kiekolle mahtuva teos pistettiin kahdelle. Ratkaisu ei palvele kuulijaakaan.

Ulkomusiikillisesti ärsyttävät myös epätarkat soittajatiedot. Lakkasin luottamasta niihin, kun heti kakkosraidan Overhead kohdalla jää esimerkiksi huuliharppu maininnatta. Maestrolle on sillä merkattu vain piano ja laulu.

Kolmanneksi, itse asia eli musiikki ei pääosin toimi. Levy vaikuttaa osittain demotason koosteelta biisejä, jotka olisi pienellä työstöllä ollut mahdollista saattaa huomattavasti paremmalle tasolle. Kukaties artisti halusi täten laittaa ihmiset keskittymään tarkemmin laulujen tärkeäksi kokemaansa sanomaan?

Tuottajaksi palkattu, kehuttu ja kunnioitettu Rick Rubin ei tosiaankaan saanut komennuksesta sulkaa hattuunsa. Onhan niitä siellä toki jo muutama heilumassa.

Kyseessä on World Record (2022)

Vaan ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin.

Neil Young With Crazy Horselta siis ilmestyi jälleen. Edeltäjä Barnista (2021) ei ehtinyt kulua vuottakaan. Pidän itseisarvoisesti mukavana, kun vanha mies tekee uutta. Vielä kivempi, kun tekee tämän porukan kanssa.

Kappalelistakaan ei sisällä pelkkää kuraa. Kymmenestä varsinaisesta numerosta puolet kestää kuuntelua ongelmitta.

Love Earth on hyvää country rockia, Overhead niin ikään mukiinmenevää sellaista. Break the chain pörisee ja porskuttaa pienesti yskiessäänkin kelpona Crazy Horse -jytänä. Samaa osastoa edustaa vähemmän köhien Chevrolet, jonka miellän suoraksi jatkoksi bändin pitkien hevostelujen sarjassa ottaen huomioon jatkuvasti karttuvan iän aiheuttamat vaikutukset tekijöihin.

Eniten innostun ehkä yllättävästäkin tempauksesta. Epävireistä tivolimeininkiä ja kummallista kohinaa hönkivä The world (is in trouble now) kohottaa paikoin kovin latteaa tunnelmaa joka pyörityksellä. Molinan kapulat tuottavat levyn napakinta taustaa. Talbot ja Lofgren neljin ja kuusin kielin säestävät vähin elein. Youngin poljettava harmoni niittaa esityksen World Recordin parhaaksi.

Kannessa komeilee Neilin isä Scott nuorena miehenä. Äiti Ednahan sai aikanaan kovasti huomiota albumin A Letter Home (2014) välipuheissa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Barn
• LEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Psychedelic Pill

UUTUUSLEVYT - Neil Young + The Promise Of The Real: Noise & Flowers

Tavallisten studioälppärien julkaisutahti Neil Youngin tapauksessa on tällä vuosituhannella ollut keskimäärin noin yksi per vuosi. Hieman alle, jos tarkkoja ollaan. Ihan kelpo tahti noinkin pitkän uran tehneelle artistille.

Kohta 16 vuotta julkaisuja tuottaneen Archives-projektin saldo on tasan yksi per vuosi, kun ei huomioida isoja bokseja ja virallistettuja bootlegejä. Nyt käsiteltävää edellinen arkistoalbumi Toast ilmestyi 8.7.2022 ja tätä edellinen Performance Series -sarjan tuotos Young Shakespeare 26.3.2021.

Noise & Flowers (2022) oli kaupoissa elokuun viidentenä, siis kuukausi tai 16 kuukautta jälkeen yllä mainittujen. Tiukkaa on.

Paljastan kättelyssä, etten isommin tykkää tämänkertaisesta "aarteesta".

Kyseessä on Neilin ja The Promise Of The Realin vuoden 2019 Euroopan kiertueella taltioitu livejunttaus, Performance Series Volume 21. Saman yhtyeen kanssa nauhoitetuista olemme saaneet aiemmin nauttia tuplalivestä Earth (2016), joka minulle maistuu paremmalta olkoonkin, että lavamenon sekaan on miksattu studio-osuuksia ja erilaisia luonnon ääniä.

Noise & Flowers kuulostaa korviini hiukan tunkkasoundiselta. Enemmän kokemaani nautintoa laskee kuitenkin tietynlainen halonhakkuuote. Tuntuu kuin nuottien välissä ei olisi juurikaan ilmaa. Svengi on jäänyt johonkin takahuoneen nurkkiin. Tämä saattaa liittyä miksaukseen.

Tällaisena CD tulee jäämään osaksi kokoelmaa, mutta päätynee kovin harvoin soittimeen tämän jälkeen. Se tullee makaamaan hyllyssä vaikkapa samanhenkisiksi kokemieni studiolevyjen Mirror Ball (1995) ja Broken Arrow (1996) kanssa.

Vaan mitäpä moinen haittaa. Joutaa noita erilaisia keikkatallenteita olla useampikin, vaikkeivät kaikki säväytäkään. En ikipäivänä tule olettamaan, että joka ainut Neil Young -julkaisu olisi mielestäni viiden tai neljän, tai edes kolmen tähden väärti. Se on elämää.

Jottei jäisi turhan negatiivinen (ja väärä) kuva asennoitumisestani albumiin, mainitaan siltä löytyvän hyvääkin. Esimerkiksi Harvest Moonin (1990) country rock -helmi From Hank to Hendrix toimii kuten noin loistavan kappaleen olettaakin. Hankalapa sitä olisikin tuolla porukalla täysin pilata.

Suurimman ja yllättävimmän onnistumisen koen suoralla runttauksella Throw your hatred down. Hieman on surkuhupaisaa, ellei peräti hauskaa, että jouduttuani tarkistamaan miltä LP:ltä biisi on peräisin, se osoittautui tulevan mainitsemaltani, huonona pitämältäni Mirror Ballilta.

Tähdennän vielä Noise & Flowersin osuvan tarkemmin maaliin autossa, kotiolojen kuulokekuunteluja paljon kaummaksi hifistä jäävässä meluilmapiirissä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Toast
• UUTUUSLEVYT - Neil Young: Young Shakespeare

UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Toast

Yhdessä Booker T. & MG'sin kanssa nauhoitettu Are You Passionate? (2001) ei ole koskaan noussut Neil Young -suosikkeihini. Olen pitänyt sitä selvästi alle keskitason pitkäsoittona herran mittavassa tuotannossa. Sattuneesta syystä tulin sen vastikään kuunnelleeksi pariinkin kertaan.

Tai, no. Keskityin muutamaan kappaleeseen ja pikakelailin suurinta osaa. Jotenkin se on tylsähkö. Hieman pliisu ja sileäreunainen, joskin hyvin soitettu. Aivan liian pitkä yli tunnin mittoineen. Biisien lyhentäminen ja karsiminen olisivat varmasti tehneet hyvää.

Syy intooni palata miltei unohtamani teoksen pariin kumpusi Youngin arkistojen Special Release -sarjasta, jonka alla tuli juuri ulos Toast (2022).

Se purkitettiin vuonna 2001 ja sillä Youngia tukee vanha uskollinen Crazy Horse (Ralph Molina, Billy Talbot & Frank Sampedro). Tom Bray auttaa trumpetilla ja taustalaulajiston naisäänistä vastaavat vaimo Pegi Young ja sisko Astrid Young. Neil itse käväisee pianojakkarallakin. Studiotyön tulokset jäivät julkaisematta tuolloin, mutta osia siitä käytettiin hyväksi alussa mainitun AYP-albumin teossa.

Avausraita Quit on yksi näistä. Sillä alkuperäinen Crazy Horse -versio ei lennä järin paljon, mutta silti selvästi korkeammalla. Oivaa jyystöä.

Standing in the light of love muistuttaa raa'assa hard rockia hivottelevassa paahdossaan hieman tuossa vaiheessa vielä tekemättömän LP:n Living With War (2006) meininkiä. Biisistä on olemassa useita bootlegina julkaistuja livetulkintoja.

Goin' home pantiin myös AYP:lle Crazy Horsen vetämänä. Itse asiassa kyseessä on täsmälleen sama otto, mutta eri miksaus. Kiitos tiedosta kotimaisen NY-FB-ryhmän aktiivisimmalle jäsenelle MV:lle. Apulaissheriffin korvissa tämä on kuulostavinaan Toastilla paremmalta, mikä pisti miettimään kahtakin asiaa.

Ensinnäkin, ympäristön vaikutus, alitajunnan luomat mielikuvat, jalojen juomien maistelusta tuttu etiketin maku. Maistuiko Toast-soppa paremmalta, koska ollaan ns. paremmissa ympyröissä Crazy Horsen levyllä, ja koska AYP ei ole koskaan innostanut kokonaisuutena? Makueron olin huomaavinani jo ennen kuin tiesin yksityiskohdista.

Toiseksi, musiikin ja etenkin musiikkiäänitteen tuottamisen loppuvaiheiden merkitys. Olen täällä silloin tällöin toitotellut sovituksen ja miksauksen vaikutusta lopputulokseen. Kuulun koulukuntaan, jonka mielestä biisi (säv+san) ei lopulta tee likikään kaikkea, hyvä jos puolta lopputuloksesta. Siis: ei mitä, vaan miten. Loistosävellyksen huipputekstillä voi pilata prosessin myöhemmissä vaiheissa.

Timberline tuo rempseänä renkutuksena tervetullutta vaihtelevuutta kiekon yleisilmeeseen. Sillä voi vaikkapa keskittyä seuraamaan Talbotin bassottelua.

Gateway of love taas on eri lailla erilainen. Olenko havaitsevani Molinan rumpaloinnissa peräti jotain etäisesti lattariin vivahtavaa? Ehkei sentään. Joka tapauksessa tälle on saatu luotua kertakaikkisen upea, sykkivä sovitus hienoine kitaroineen (Sampedro ja Young). Mielialasta riippuen tämä on kattauksen suosikkilauluni, jota on myös bootlegattu konserteista.

Sen perään How ya doin? on vastaavasti heikointa antia. AYP:lle sama tehtiin otsikolla Mr. Disappointment, ja yllättäen pidän siitä enemmän, en vähiten Neilin matalalta laulamisen vuoksi.

Toinen suosikkini on lopetus Boom boom boom, joka löytyy AYP:llä nimellä She's a healer. Jälkimmäisellä pidän Booker T:n urkuosuuksia kappaletta parantavana, mutta kokonaisuutena Crazy Horse jyrää niin, ettei jää epäselvyyttää minkä hevosen kauraa tämäkin ralli on. Lopulta hyvinkin selvästi kovempi tulkinta Toastilla.

Leikkimielinen vertailu Crazy Horse vs. Booker T. & MG's päättyy lukemiin 2-1, mutta tasoero on lukemia isompi. Albumivertailun analyysinä viittaan vanhaan Albert King -juttuun (linkki lopussa), jonka yhteydessä hieman kritisoin BTMG'siä. Jätkät soittaa äärettömän hyvin ja tarkasti, mutta se voi joskus mennä hieman kliinisyyden puolelle. CH:n jälki on, ja on aina ollut rosoisempaa ja siten eläväisempää.

Oikein hyvä levy.

Aika näyttää onko tästä klassikoksi, mutta ihmetellä täytyy kuinka laadukasta materiaalia äijällä on ollut varaa jättää pölyyntymään. Parin vuoden takainen Homegrown (2020) toimi esimerkkinä samasta. Otan jatkossakin suurella ilolla vastaan jokaisen pöytälaatikkolätyn, minkä Neil suvaitsee julkaista.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Neil Young: Homegrown
• LEVYT - Neil Young: Living With War
• LEVYT - Albert King: Born Under A Bad Sign

UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Barn

Buffalo Springfieldin Buffalo Springfield (1966) ilmestyi 55 vuotta ja 16 päivää sitten. Neil Youngin ja Crazy Horsen Barn (2021) julkaistiin 11 päivää tästä taakse päin.

Neil Young & The Blue Notesin erinomaisella levyllä This Note's For You (1988) on kappale Ten men working, jonka tekstin mukaan kymmenen miehen työnä oli viihdyttää, tanssittaa ja saada hyvälle mielelle. Barnin biisi Change ain't never gonna alkaa näillä riveillä:

ten men working

had to get a new job

to try to save the planet

Neilin ja Crazy Horsen ensimmäinen yhteistyö, mestarillinen Everybody Knows This Is Nowhere (1969) tarjoilee nuorten miesten virkeää jyystöä, hillittyä groovea ja raukeaa tunnelmointia. Samaa pätee soveltuvin osin Barniin, vaikka ollaan jo illassa, joskin yhä aurinkoisessa.

Mielestäni ladosta kantautuu hieman huojuvanakin erittäin hyvää musiikkia, uutta Youngia nyt jo seitsemännellä (7.) perättäisellä vuosikymmenellä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Everybody Knows This Is Nowhere
• UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Way Down In The Rust Bucket

LEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Psychedelic Pill

Tässä olisi tämmöinen musiikkikipale.

Se menee näin.

[0:00] akustinen kitaraintro soitetaan, vähän rumpua tömäytetään, [0:17] kertosäe lauletaan, [0:34] ensimmäinen säkeistö lauletaan, [1:15] kertosäe, jonka aikana tuodaan pikkuhiljaa sähkövehkeet mukaan, [1:31] soitetaan kahdella kitaralla, bassolla ja rummuilla, [1:59] kertsi taas, [2:18] toinen säkeistö, [2:54] kertsi, [3:10] soitellaan pitempään.

Siinähän sitä olisi kappaletta kerrakseen, mutta ei riitä.

[6:21] taas kertsi, [6:43] kolmas säkeistö, [7:21] kertsendaali, [7:37] soittoa normibiisin verran, [11:41] kertsuli, [12:02] taitaa olla jo neljäs säkeistö, [12:39] kerzinski, [12:55] niin maan perusteellisen kauan soittoa, joka [18:30] paikkeilla hiljenee niin, että sen luulee jo loppuvan.

Joko? Ei ole aika. Mennään vielä.

[19:06] kerppandeerus, [19:36] viides säkeistö, [20:12] kerttu, [20:28] kai sitä hetken voi soitella taas, [24:57] aavistuksen uupuneesti tempaistu kerde, [25:30] säkeistö numero X, jossa hieman uutta + jo tuttuja rivejä sekaisin, [26:09] vielä yksi kermanekka, [26:28] loppupörinät ja rahinat.

[27 ja ½] hiljaisuus.

Kappale on Driftin' back. Sitä tuntematon lukija voi yllä olevan kuvauksen perusteella harkita, lähteekö kuuntelemaan. Minun mielestäni se on oikein hyvä, jos tuollaisesta tykkää. Kappale avaa Neil Youngin ja Crazy Horsen tuplan Psychedelic Pill (2012).

Sen on sanottu ainakin toistaiseksi jääneen pitkäikäisen muusikon uran viimeiseksi huipputapaukseksi. Jaan mielipiteen. Jos kohta hyvää on tullut sen jälkeenkin, niin aivan parhaaseen A-ryhmään yltävistä se on viimeinen. Ainakin toistaiseksi. 

Neil ja ketju Sampedro - Molina - Talbot purkittivat levyn julkaisuvuotensa aikana ja se ilmestyi lokakuussa. Tämä ei sinällään ole merkillistä. Ehkä se on, että heidän edellinen yhteistyönsä, covereita sisältänyt Americana (2012) tuli ulos vain vajaa viisi kuukautta aiemmin. Sitä edeltävä rock-ooppera Greendale (2003) sen sijaan oli jo kaukana historiassa.

Tuollaistahan se on Youngin tekeminen ollut. Arvaamatonta sekä sisällön että aikataulujen suhteen. Omaehtoista, itsenäistä, ehkä itsepäistäkin. Taiteellista vapautta, joka on tuottanut osumia napakymppiin ja taulun ulkokehille. Muutaman kerran metsäkukkia eli lainkaan tauluun osumatta penkkaan.

Psychedelic Pillin taulussa on keskellä useita reikiä. Driftin' back on siellä. Sen lisäksi siellä on tungosta, paria roiskausta vaille siisti, suppea kasa. Tähtäimen kohdistus on tehty huolellisesti, kasa sijoittuu oikeaan paikkaan.

"Vain" alle 17-minuuttinen Ramada Inn on siellä. Sen musiikki on avauksen tavoin sitä lajia kultaa, mitä vain Neil Young With Crazy Horse pystyy vuolemaan.

Tunteikas teksti asettuu rakkauslaulujen kategoriaan. En välty ajatukselta, että kirjoittaja saattaisi kuvailla hänen ja Pegi Youngin vuonna 1974 alkanutta ja 1978 avioliittoon johtanutta suhdettaan. Suhdetta, joka oli ehkä jo hiipumassa. Ero vaani nurkan takana.

seems like lately

things are changing

seems like lately

things are going south

...

he just pours himself

another tall one

closes his eyes

and says "that's enough"

Yksinkertaisesti sanottuna komea She's always dancing on siellä. Keskitaulussa edelleen.

Jylhä Walk like a giant on niin ikään siellä. Tavanomaisen turvallista Horse-junttaa elävöittävät mm. pitkin matkaa toistuvat vihellysosat, satunnaiset doowop-taustakuorot ja lopun jättiläisen askelia kuvaavat jyräykset.

Billy Talbotin basso kumajaa paikoin uhkaavasti. Youngin kitara ujeltaa tutusti, mouruaa pahaenteisesti ja tarvittaessa sen ääni säröytyy melua lähenteleväksi kakofoniaksi. Jos Ralph Molina kapuloineen olisi eurooppalainen, emme tarvitsisi vakausrahastoa.

Instrumentaaliset, aivan kalkkiviivoilla myös ihmisääniset loppukaneetit venyvät kolmatta minuuttia kestäväksi äänimaisemaksi. Kokonaismittaa kertyy tällekin yli varttitunnin.

Sanoittajan elämää taakse päin vilkuileva, kantrirokkaava Born in Ontario on ehdottomasti siellä. Kympissä. Albumin yleisilmettä kevyempi ja helpompi raita soveltuu toisaalta hyvin sisäänheittäjäksi, mutta on toisaalta vain itsensä kaltaista meininkiä suosivaa kuulijaa lempeästi nenästä vetävä numero. Totuttaja ja siedätyshoitaja, kenties. Neilin harmoni (pump organ) puhkuu sovitukseen sopivasti siihen kuulumatonta henkeä. Ratkaisu toimii, kun sitä käytetään näin säästeliäästi.

Muutama muu on vielä siellä päin. Ei siis aivan kympissä, mutta ysissä ja kasissa. Vain yksi esitys karkasi kasasta selvästi etäämmälle.

Psychedelic pill on hard rockin suuntaan kumartava rymypala. Laulua on efektoitu urakalla ja soittoakin jonkin verran. Joudun toteamaan, että ei ehkä olisi kannattanut. Vaihtoehtoinen miksaus paketin hännillä toimii orgaanisempana huomattavasti paremmin.

Hidas For the love of man ei ole artistin kaikkien aikojen onnistunein balladi, mutta ajaa mainiosti asiansa vauhdin väliaikaisena alasottajana.

Crazy Horsen kakkoskitaristi Frank Sampedrolle pilleritupla jäi viimeiseksi. Bändi kiersi vuoden pari sen tiimoilta. Kiertueen jälkeen Poncho jätti soittohommat ja siirtyi Havaijille viettämään eläkepäiviään.

Tätä kirjoittaessani muu ryhmä vahvistettuna Nils Lofgrenilla on saanut valmiiksi taas yhden pitkäsoiton, joka ilmestynee joulukuussa. Colorado (2019) saatiin pari vuotta sitten.

Vähine puutteineenkin Psychedelic Pill on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Colorado
• UUTUUSLEVYT - Neil Young & Crazy Horse: Return To Greendale

LEVYT - Neil Young: Harvest

Jos olisi tosi vakavasti otettava musiikin harrastaja ja diggari (ei toki fani, sehän olisi aivan liikaa), katsoisi muutaman asteen kieroon arvostamiensa taiteilijoiden suosituimpia tuotantoja.

Jos huvikseen näpyttelisi jutuntapaisia ATK-verkkoon, sanotaan nyt vaikka omasta mielestään parhaista äänitteistä, eniten ostavaa yleisöä liikkeelle saaneet tapaukset jäisivät valintakahinoissa automaattisesti rannalle ruikuttamaan.

Jos sittenkin joku kaunis päivä sattuisi kaksi edellistä sääntöä menemään längistä ja ajautuisi massan vietäväksi, ei ainakaan missään nimessä liittäisi räpeltämänsä suosikkilevyjutun kappalenäytteeksi artistin kaikkein tunnetuinta ikivihreää.

Tästä on lähdettävä. Juntturoidaan vastaan.

Heart of gold on aivan mahtava biisi. Se on ainut USAn listaykköseksi asti päätynyt single Neil Youngilta. Se on mukana hänen kaikkien aikojen myydyimmällä LP:llään Harvest (1972), joka on ainut USAn listaykköseksi päätynyt albumi häneltä. Se oli vieläpä ilmestymisvuotensa myydyin albumi maassa.

Heart of goldilla Youngia säestävä orkesteri The Stray Gators koostuu seuraavista soittajista:

• Kenny Buttrey, rummut
• Tim Drummond, basso
• Ben Keith, steel-kitara
• Jack Nitzsche, piano + slide-kitara

Tosiasiassa tuo oli nippu studiomuusikoita, jotka Young palkkasi taustalleen ja nimesi ryhmän kuten nimesi. Harvestin kattauksesta 7/10 on pääosin ylle listatun porukan heiniä.

Vuoden 1973 kiertue aloitettiin samalla miehistöllä, mutta kesken sen vaihtui rumpali. Livetallenteella Time Fades Away (1973) kannuja takoo Johnny Barbata. Paljon myöhemmin julkaistiin turneen alkupään keikalla nauhoitettu Tuscaloosa (2019), jolla kapulavastuu on vielä Buttreyllä.

Jälkeen päin Gatorsit kasattiin vielä Harvest Moonille (1992), mutta silloin Spooner Oldham korvasi Nitzschen.

Kultaisella sydämellä Neilin laulua tukee tämän päivän silmin katsottuna varsin nimekäs kaksikko. James Taylor oli jo tuolloin iso nimi ja on julkaissut valtavasti myyneitä albumeita viitisenkymmentä vuotta, viimeksi 2020. Linda Ronstadtin suurin menestys oli tuloillaan muuan vuosi Harvestin jälkeen, kun häneltä ilmestyi 70-luvun lopulla ja 80-luvulla useita Top10-levyjä.

Taylorin ja Ronstadtin äänet sulostuttavat myös toista sinkkulohkaisua Old man, ensin mainitun näppäilessä myös banjoa. Tekstin innoittajana toimi Youngin Broken Arrow -tilan tilanhoitaja, vanha mies, johon runoilija itseään vertasi.

old man look at my life

I'm a lot like you were

old man look at my life

24 and there's so much more

live alone in a paradise

that makes me think of two

CSNY-kollegat päästettiin Harvestilla ääneen pareittain. Roolitukset menevät näin: David Crosby & Graham Nash - vetreä Are you ready for the country, C & Stephen Stills - komea Alabama sekä S & N - jykevä Words (between the lines of age). Jännää, ettei kaikkia kolmea kuulla kertaakaan samalla raidalla.

Tajuan nyt, että nuo kolme ovat kokonaisuuden eniten rokkaavaa antia. Country rockin maastossahan Harvest pääosin tarpoo, mutta on itse asiassa aika monisävyinen paketti balladeineen sun muineen.

Osoituksena siitä miten talo rakennettiin erilaisista elementeistä, The needle and the damage done on mukana solistin akustisena soololivenä. Toiseen ääripäähän perusbändimeiningistä vievät Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa Englannissa taltioidut There's a world ja A man needs a maid.

Jälkimmäinen toimii kuin 10 litran muoviämpäri mustikka-apajilla. Se alkaa kauniisti miehen ja pianon voimin. Kun orkesteri hyppää mukaan minuutin paikkeilla, muuttuu tunnelma dramaattiseksi ja elokuvamaiseksi. Kaikki eivät moisesta tykkää, mutta Apulaissheriffiin osuu. Hallittua orkestrointia Nitzschen toimesta.

Eräällä kaverilla oli muinoin asunnossaan kaiuttimet asennettuna kuuntelua varten saunaan. Kyllä vain sopisi tällainen musamenu hienosti löylyttelyn oheen.

Mietitäänpä vielä tuokio ykköshittien ilmeistä kuluneisuusvaaraa.

Heinäkuun kolmantena 2016 istuimme Hartwall Arenan pitkän sivun katsomossa, noin kello kymmenen suuntaan lavan keskustasta. Illan toisena numerona vanha mies veti yksin akustisen kitaran kanssa Heart of goldin.

Voin tunnustaa, että koin tilanteen siinä määrin epätodellisen tuntuisena, että piti vähän nieleskellä. Muistelen miettineeni, ettei esitys nyt ihan huippuluokkaa ole, johtuen ehkä paikan kalseudesta soolomateriaalia ajatellen. Kuitenkin kaikki mitä sisältyi 44 vuotta aiemmin vinyylille prässättyyn lauluun ja se, että olin paikalla todistamassa sen esittämistä suomalaiselle yleisölle liikutti.

Pitkän rupeaman aikana ämyreistä kajahti peräti viisi kappaletta Harvestilta. Jos alkuun hiukan tökki, kohosi kokonaisarvosana tasolle kiitettävä plus, kun maestro ja The Promise Of The Real latasivat jäähallin täyteen erinomaisuutta.

Harvest muuten oli ensimmäinen Youngin CD hyllyssäni 1990-luvun jälkipuoliskolla. Vinyylikaudellani en ollut vielä tuotantoonsa herännyt. Entuudestaan olin tutustunut MTV:ltä näkemääni ja videokasetille nauhoittamaani Unplugged-konserttiin. Vähäsen petyin, kun sen parasta antia ollut Harvest moon ei CD:lle sisältynytkään. Kesti oppia, että eri levyjä ovat.

Vaikkei kuuta tarjoakaan, on Harvest on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Neil Young: Young Shakespeare

UUTUUSLEVYT - Neil Young: Young Shakespeare

Neil Young Archives on saanut tuotantokoneensa rasvattua ja ajautunut ilmeisesti kohtalaisen vinhaan flow-tilaan. Vain pari päivää sitten naputtelin helmikuisesta Way Down In The Rust Bucketista.

Seuraavaa arkistojen aarretta ei jouduttu odottelemaan enempää kuin tasan kuukauden päivät. Pääosassa nyt akustisen soolokonsertin sisältävä Young Shakespeare (2021), joka nauhoitettiin 22.1.1971 Stratfordissa, Connecticutissa. Keikkapaikaksi tarkentuu otsikon selittävästi Shakespeare Theater.

Kolme päivää sitä ennen Neil esiintyi vanhoilla kotikulmillaan Torontossa, mistä meillä on todisteena Live At Massey Hall 1971 (2007). Niin lähellä toisiaan tapahtumat olivat, että CD-painosten hämärien kansikuvien perusteella artistilla näyttäisi olevan sama paita päällä molempina iltoina.

Vajaa kaksi kuukautta aiemmin, 30.11. - 2.12.1970 järjestetyt kuusi konserttia olivat lähteenä kolmannelle samankaltaiselle julkaisulle Live At The Cellar Door (2013). Erona edellisiin se, ettei kyseessä ollut vain yksi show.

Studioalbumien jonossa nämä kolme sijoittuvat kahden ikiklassikon väliin, vähän jälkeen After The Gold Rushin (1970) ja reilu vuosi ennen Harvestia (1972).

Tähän mennessä olen arvottanut Cellar Doorin Massey Hallia korkeammalle. Tajusin syyn vasta nyt vertaillessani kolmikkoa toisiinsa. Alle 200-paikkainen pikkuklubi on kiistatta otollisempi alusta yhden miehen akustiselle showlle kuin yli kymmenen kertaa suurempi tila. Cellar Doorin tarkoitukseen sopivampi akustiikka kuuluu levyltä. Neilin ei tarvinnut Massey Hallin tapaan korottaa volyymia, mikä johti automaattisesti intiimimpään tunnelmaan.

Young Shakespeare on jotain siltä väliltä. Tämä pätee tarkasteltiinpa melkein miltä kantilta tahansa. Välimallia ovat kokonaiskesto, mainittu intiimiys ja rentous, ilmeisesti myös paikan koko ja yleisömäärä.

Biiseistä peräti 11/12 löytyy myös Massey Hallilta. Vain Sugar mountain ei. Siitä Neil veti pitkän kaavan mukaisen, loputtoman tuntuisilla jorinoillaan maustetun version. Puhetta piisaa muutenkin kiitettävästi. Veikkaan, että kiittely jäisi vähäisemmäksi, jos äityisin tätä enemmänkin kuuntelemaan.

Sitä vaaraa en kuitenkaan aivan tältä istumalta näe. Yksittäiset albumit kun eivät ole Apulaissheriffillä jatkuvassa, tiheään toistuvassa soitossa. Neil Youngin livekiekkojen tapauksessa vaara yliannostukseen on vielä vähäisempi, kun hyllytilaa kuluttaa tätä nykyä parikymmentä tapausta sitä lajia.

Mainittuihin verrattavia akustisia sooloja on ulkona kolme muutakin. Nämä ovat varhaista Niiloa kylvävä Sugar Mountain - Live At Canterbury House 1968 (2008), vuoden -76 satoa edustava Songs For Judy (2018) sekä Harvest Moonin materiaalin lavalta dokumentoiva Dreamin' Man Live '92 (2009).

Niille, jotka haluavat lähteä panemaan Shakespearea Cellar Doorin ja Massey Hallin kanssa samalle viivalle suosittelen kokeilemaan perätysten biisejä, jotka ovat mukana kaikilla. Tell me why, Don't let it bring you down, Old man ja Down by the river sopivat tarkoitukseen.

Minuutin alustuksella varustettu The needle and the damage done taas on eräs suosikkini koko Neilin katalogista. Kannattaa huomata, että hän esittää tässä(kin) vasta vuoden päästä vinyylille päätyvän laulunsa. Harvestilla on näet siitä liveversio, joka tallennettiin 8 päivää Shakespearen jälkeen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Way Down In The Rust Bucket