LEVYT - Juice Leskinen Slam: Ajan Henki

Juice Leskinen Slamin Ajan Henki (1981) on varmaan yksi biisinikkari-runoilijan tekstikeskeisimmistä levyistä kautta aikojen. Sellaiseksi se ainakin meikäläisen päässä vääntyy. En ole varma voiko sen (tai tekijänsä) sanoa ilmestyttyään olleen kansakunnan kaapin päällä. Nyt se joka tapauksessa pääsi poseeraamaan meidän tilanjakajallemme.

Jos alkukaneetin väittämän jälkeen joku toivoi tai pelkäsi jutun analysoivan albumin sanoman puhki, voi hän saman tien ähkäistä pettymyksestä tai huoahtaa helpotuksesta. Apulaissheriffin aina vaan musalähtöinen asenne vetäköön pitemmän korren tällä(kin) kertaa.

Juicen riimit ja rivit on kyllä muitten toimesta jo reposteltu joka kantilta moneen otteeseen. Pidätän oikeuden poiketa lupaamastani tarvittaessa.

Slam veteli viimeisiään ja alkoi repeillä liitoksistaan, kun LP:tä talvella 1980-81 äänitettiin useaan otteeseen, pidemmän ajanjakson kuluessa. Jari Yliaho oli jo aiemmin korvannut Petteri Salmisen kitarassa.

Rumpali Matti A.Takala pakkasi kapulansa loppuvuodesta -80 liittyäkseen parin muun kiinnityksen jälkeen Catwalkiin, joka tinttasi blues-pohjaisesti, mukanaan Heikit Vihinen ja Silvennoinen sekä Mikko Löytty. Hän ehti takoa nauhalle pohjat biiseihin Syys ja Kone.

Tilalle otettiin Kari Peltonen, joka iski rytmit muille raidoille. Paitsi epäkappaleeseen Ajan henki, jolla pakkaa sekoiteltiin työnjaon osalta siten, että esimerkiksi rummuista vastasi Safka Pekkonen. Peltosen aika yhtyeessä jäi kovin lyhyeksi hänen erottuaan jo keväällä. Seuraaja Vesa Sytelä jatkoi sittemmin Grand Slamissakin. Peltonen katosi vuonna 1987, eikä miehen kohtalosta taida olla tänä päivänäkään tietoa.

Basisti Hannu Tervaharju ehti juuri ja juuri soittaa koko levyn. Heti kohta keväällä Juicen erittäin läheinen ystävä sai kuitenkin monon kuvan persauksilleen bändikemiallisista syistä. Vaihtoehtona olisi ollut Yliahon ja Pekkosen lähtö.

Ila Loueranta peri Tervaharjun paikan hoideltuaan Ajan Hengelle pianoa ja kitaraa sekä taustalaulua. Yhden numeron verran Loueranta sai vastuuta ykkösmikrofonin takana. Vakuuttavasti hän luikautti seitkytlukuisen sävelmän Syys.

Safka oli tälläkin kertaa pääasiassa urkuri. Kuten kirjoitettu, rumpujakin hän pelasi, samoin kuin pianoa, kitaraa, haitaria ja mitä kaikkea. Leskisen mukaan mies soittaa mitä vaan. Ajan Hengellä hän loistaa uruin etenkin naulatessaan kaikin puolin nerokaskomppisen Myrkytyksen oireet sekä improvisoiden tyyliä studiossa pikaisesti kyhättyyn finaaliin Kuumaa tuhkaa.

Tarinan mukaan jälkimmäinen syntyi nauhan jämän pituiseksi pomo Leskisen saneltua muille soinnut ja käskettyä näitä soittamaan määrämittaisesti. Samalla hän sanoitti lonkalta erään hienoimmista teksteistään. Dokumentoin, en analysoi:

siihen ympäristöön

sopeutunut koskaan en

tähän vähemmistöön

kuuluu meistä jokainen

Onhan näitä viime hetken pikaisia getoneja ja smokeonthewatereita monillakin huipuilla, mutta kyllä Kuumaa tuhkaa lyö ne kaikki. Vakava Juice saa ääneensä enemmän tuskaa kuin ehkä koskaan muulloin.

Myrkytyksen oireet. Puutun pikaisesti klassikkoon. Jo yllä mainitun lisäksi sille tallentui käsittämättömän hienoa kuorolaulantaa. Lisäksi löytyy Yliahon ylimaallisen loistelias kitarasoolo. Parhaita kysyttäessä en niitä juuri koskaan hetkessä muista. Siispä kirjattakoon nyt pöytäkirjaan, että tässä on mielestäni yksi maailman kovimmista.

Edellisen kuvan kahta puolen käsitellyt vinyylin puoliskojen päättäjät ovat kuuluneet suomirokin kaanoniin jo neljä vuosikymmentä, eikä lainkaan ansiotta. Kaksi yhdestätoista ei kuitenkaan riitä nostamaan kokonaisuutta terävään kärkeen. Onneksi ne eivät jääneet ainoiksi valopilkuiksi.

Vähemmän soitettua ja tunnettua Slamia edustaa paremmanpuoleinen rokkenroll Taivaan tuuliin. Jälleen saa kehua kuorojen komeutta. Simppelin rokin taakse piiloutuu varsin oivallinen sävellys. Sovituksessa häivähtää jo Grand Slamin suureellisuus.

Sitä samaa grändiä aistin myös Manserockissa, joka on hard-sellaiseen vilkuileva boogien rytistys. Safka värittää selustaa pianolla ja vingauttaa kitarasoolon. Toisen vetää Leskinen. Aivan ei ylletä Yliahon oireitten täydellisyyden kantapäille, mutta eräänlainen kuriositeetti tuokin.

Midas polveilee popahtavan kepeästi. Oikein hyvää.

Ekumeeninen jenkka hyppyyttää iloisesti huumoripitoisen kirkkokritiikin taustana äänittäjä Mika Sundqvistin heittäessä sekaan pari sanaa. Oikein, oikein hyvää.

Svengaa kuin hirviö jatkaa alkupään linjalla perusrokkina. Hyvää on edelleen.

Huonon puolelle ei sorruta missään vaiheessa. Ajan henki tosin poikkeaa normimusiikista ollen raskaan kompin tanakoittama pitkä, puhuttu kertomus. Antti Heikkisen mainio Risainen elämä toteaa siitä: "Leskisen mukaan Ajan henki osui nimensä kanssa yksi yhteen, ajan henki 1980-luvun alussa oli juuri sitä turhaa paskaa, jota televisio lauantaisin suolsi."

Vähänpä tuli tietämään mikä on meininki tänä päivänä.

Josko minä niihin teksteihin silti hieman vielä kajoan. Nimittäin virkeiden urkujen ja kuplivan basson siivittämä Kone osuu kohtalaisen tarkasti omaankin ajatusmaailmaani. Joitain täsmäpoimintoja siltä dokumentoin, en analysoi:

joku ostaa vaan, koska toinen myy

...

tämä kone vielä meidät

muusiksi hakkaa

tämä kone aina käy

eikä koskaan lakkaa

...

mennään päästä sisään

ja toisesta ulos

alku se tässä on lopputulos

Kuuntelin hiljattain levyä ristiin rastiin netin välityksellä. Koneen lisäksi muutamaan muuhunkin sanoitukseen nähden tuntui perin hykerryttävältä kontrastilta, kun suoratoiston maksullisen version mainos pirteänä vakuutteli, jotta "premiumilla voit skipata rajattomasti". Ei hyvää päivää!

Kaiken alkajaisiksi albumi tarjoaa hätäisesti kuunteleville mielensäpahoittajille polttoaineeksi rempseän rallin Mussolini perusdiini. Vähemmistöjä solvataan näennäisesti ja vittu sanotaan ääneen. Ah, kuinka mukava olisi hiukan ristiinaulita, voisi joku ajatella. Ja menisi metsään niin, että rymisisi. Jätän analysoimatta.

Musiikkikappaleena se rynkyttää pelkästään alun ja lopun. Välissä yli puolet kuluu hidastellen, missä yhteydessä laulu vaihtuu taas kerran puheeksi ja suomikin hetkiseksi italiaksi. Vai onko sittenkin latinaa?

Muutamia Apulaissheriffin juttuja kommentoineen I.L:n toiveesta tämänkertaisen väsäsin ja sinne päin suunnattujen terveisten myötä voin rehellisesti kertoa, että Ajan Henki on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)

LEVYT - Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)

Jatketaan tamperelaisen Popedan jälkeen vielä toisella 40 vuoden takaisella klassikolla. Samoilta nurkilta tupsahti markkinoille tämäkin tuotos, Juice Leskinen Slamin rempseyttä ja herkkyyttä pursuileva XV Yö (Tauko III) (1980).

Albumin otsakkeeksi piti tulla kahden edellisen jatkona pelkkä Tauko III. Apulaissheriffin ymmärryksen yli menevän, levy-yhtiöstä kumpuavan viisauden takia tämä ei käynyt. 1990- ja 2000-lukujen uusinnoissa roomalaisin numeroin ilmaistu järjestysnumero piti vielä mennä kirjoittamaan auki (ks. kuva). Lipposen Levy Ja Kasetti palautti roomalaiset tämän vuoden julkaisuihinsa.

Tauko III saattaa olla musiikillisesti koko Leskisen taipaleen jykevin saavutus.

Ryhmä oli hitsautunut kiinteäksi. Matti A.Takala rummuissa, Hannu Tervaharju bassossa, Petteri Salminen kitarassa sekä Safka Pekkonen uruissa ja muissa olivat muodostaneet Slamin jo aiemmilla Tauoilla. Petteri ja Safka olivat soittaneet piällikön kanssa vuodesta -75 lähtien Juicessa, Petteri jo LP:llä Juice & Mikko (1975). Kitaristi Jari Yliaho oli mukana uutena korvatakseen lähtöä tehneen Salmisen.

Kohta vakiojäseneksi ylennettävä Ila Loueranta taisi tehdä ensiesiintymisensä Leskisen yhtyeissä juuri Tauko III:lla. Hän osallistui nauhoituksiin taustakuorossa ja ilmeisesti myös akustista näppäillen.

Rock'n roll'n blues'n jazz avaa olemalla eräs hulppeimmista rämpytysrokeista mitä maassamme on kuunaan tehty. Ajan kesto on tuollaiseksi simppeliksi ralliksi ollut käsittämättömän vankkaa.

Sama pätee ikivihreään Viidestoista yö, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi olla täysin kuuntelukelvotonta huttua näin 40 vuotta syntymästään, johtuen hullun runsaasta radiosoitosta. Vaan minkäs teet, kun Dylania lainaava sointukulku ja kiistatta nerokas sävellys yhtyvät puutteettomaan sovitukseen.

Sivumennen sanoen, levyn sovitukset on merkitty pelkästään Leskisen piikkiin, mikä ei tee oikeutta totuudelle. Ainakin jos on uskominen Tervaharjun myöhemmin sanomaan. Uskon siihen.

Kolmiosainen Pieni kalmistosarja rakentuu urkukompin hallitsemasta ja hienon kitaroinnin päättämästä jaksosta, lyhyestä väli-irrottelusta sekä komean kuoron sävyttämästä ensiosan sukulaisesta. Ehkä tämä on pienoinen tasonlasku erinomaisessa kokonaisuudessa.

Hulvaton Haetarirock päästää Safkan valloilleen. Hän laulaa persoonallisesti ja hanuroi hervottomasti läpi vauhdikkaan numeron. Salminen tinttaa pianolla boogieta taustaan. Tämä on parhaasta päästä Juicen niin sanottuja huumoriralleja.

Oululaisena pitäisi tieten olla innoissaan vinyylin A-puolen päätöksestä Edestakaisin (Laihia - Heinäpää). Heinäpäähän, tuohon raviohjastajien kaupunginosaan on kirjoituspöydän paikaltani matkaa tuollaiset seitsemisen kilometriä. Enempi tämäkin silti toimii musiikkina. Enkä tosiasiassa edes ole mikään Oulu-fanaatikko.

Outoon valoon on niitä biisejä, jotka saavat joka kerta aikaan väristyksiä. Yliaho tulkitsee niin, että ihmettelen miksei enemmänkin. Takalan toimet patteriston takana ilahduttavat koko matkaltaan. Toki rumpusoundit on tuotettu onnistuneen jyhkeiksi, mutta Takala myös näyttää miten fillit saadaan kuulostamaan muulta kuin pelkältä tilan täytteeltä. Kaiken kruunaa Pekkosen hillitön huilu. Mestariteos ilman muuta.

Seuraavaksi on sijoitettu lisää huilua tarjoileva suvanto Mene kotiin. Kitarasoolo on yksinkertainen, mutta tunteisiin menevä.

Tauko III:n toinen kliimaksi on Mies joka rakastaa itseään, jossa on aivan kaikki niin kohdallaan kuin suinkin voi. Kuulokkeilla - miksei kunnon stereoillakin - saa nauttia täysin siemauksin myös Tervaharjun basismista muun helpommin kuulolle pannun instrumentaation pohjalla. Täydellistä, kerta kaikkiaan täydellistä musiikkia.

Ei elämästä selviä hengissä. Räppilaulettuun, nimikappaleen tavoin periaatteessa puhkisoitettuun numeroon pätee oikeastaan kaikki sama mikä Rock'n roll'n blues'n jazziinkin. Osasi ne perskutas väsätä helposta taidetta.

Twistaten humppaava Naisellinen nainen olisi saattanut olla korvattavissa toisentyyppisellä vedolla. No, on siinä sentään kuriositeettina Yliahon lyhyt saksofonipätkä.

Piti ihan etsiä mitä tarkoittaa adjektiivi eteerinen. Sen verran paljon löysin sopivia määritelmiä, että tohdin kutsua nivaskan päätöstä Lauloin miehen maisemaan sellaiseksi. Auli Suoniemi vastaa uskomattoman kauniista naisäänestä. Kitarasoolo saa jälleen ihokarvat elämään.

Kyllä soisi näin hienoja albumikokonaisuuksia rakennettavan enemmän tänäkin päivänä, vaan harvinaista herkkuahan ne ovat. Kuten sanottua, Slam oli vuonna 1980 toimiva yksikkö, joka kykeni toteuttamaan johtajansa aivoitukset parhaalla mahdollisella tavalla. Tai vähintäänkin hyvin lähelle parhaalla. Johtajan kyvyt tiedetään enempiä kehumattakin.

Sen minä vaan sanon, vaikken paljon puhu, että XV Yö (Tauko III) on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Popeda: Raswaa Koneeseen!

LEVYT - Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle

Voi väittää, että Juice Leskisen uralta on mahdotonta nimetä the kaikista paras esitys. Ei se toden perään niin hankalaa ole. Pystyisin näet vaivatta nostamaan parhaaksi monta, ainakin kymmenisen kappaletta. Yksi niistä on Musta aurinko nousee.

Leskinen on runoilija. Mustan auringon lyriikka sitoutuu jälkeen päin lukien julkaisuajankohtaansa. Tämä pätee vaikka tekijä on tunnustanut kirjoittaneensa tekstiä yhdeksän vuotta.

Joka tapauksessa vuonna 1985 Reagan pullisteli Amerikassa ja Neuvostoliitossa myllersi, kun puoluejohtajia kuoli solkenaan ja liukuhihnalta repäistiin aina uusi tilalle. Kylmä sota asevarusteluineen oli kiihkeässä vaiheessa ja Suomessa muhi vähintäänkin pinnan alla atomisodan pelko. Uhkaavaan ilmapiiriin runoilija Leskinen kaivoi lääkkeeksi toisen ihmisen läheisyyden.

alla veristen vaatteiden

loiset tappaa loisiaan

ole minulle ihminen

kun toiset tappaa toisiaan

Leskinen on sanoittaja. Hänellä oli tahto ja taito yhdistää sanat säveleen istuvasti. Tuotannosta saa aika turhaan etsiä esimerkkejä, joissa riimitys ei tavuineen ja painotuksineen istuisi laulumelodiaan.

Tämä mielessä tulee väkisin vertailtua häntä Junnu Vainioon, joka tässä suhteessa oli jopa tarkempi, suorastaan pedanttisuuteen asti. Maailman pienimpänä yllätyksenä pidän sitä, että kautta aikain ensimmäinen Juha Vainio -palkinto jaettiin Juice Leskiselle.

Leskinen on säveltäjä. Pelkillä nerokkailla teksteillä ei vielä pitkälle pötkitä, jos janoaa suurempaa suosiota. Juice kykeni laatimaan yksinkertaisia ja samalla hienoja sävellyksiä. Koittakaapa kuunnella päässänne Mustasta aurinkosta pari pykälää verkkaisempaan tahtiin toteutettu unplugged-versio, jossa on mukana vain ääni ja pari akustista kitaraa.

Leskinen on piällikkö. Mestari, joka ei tunnista puutteitaan ja uskalla luottaa itseään taitavampiin, ei ole tittelin väärti. Grand Slamissa Juicella oli sovittajana Anssi Tikanmäki, lähtöjään haapajärvisiä. Tämä oli Pyromaania ajatellen korvaamaton osa palapeliä.

Mustassa auringossa lähtökohtana kuulostaa olleen erittäin vahvasti rockilla kuorrutettu tuon ajan suomalainen euroviisuhumppa. Minulle ei teetä vähääkään ongelmaa kuvitella tätä uljasta hymniä esitettävän vuonna 1985 Göteborgin loppukilpailussa, Ossi Runteen puikottaessa orkesteria. Vesa Sytelän rumputyöskentely, Tikanmäen urut ja säästeliäästi mukaan ympätyt kuorot alleviivaavat eurotunnelmaa.

Puntti Valtosen voimallinen, täydellisyyttä hipova kitarasoolo on ilmeisen harkiten sävelletty. Soolo tosiaan on Valtosen heiniä, toisin kuin vaikkapa Wikipedia väittää. Tieto tuli itseltään Tikanmäeltä, jolla oli tapana merkkailla tällaisia asioita muistiin studiosessioitten aikana. Luotan lähteeseen kuin Volkkarin tunkkiin.

Leskinen on myös laulaja. Sen kummemmin selittelemättä.

Pyromaani Palaa Rikospaikalle (1985) oli Juice Leskinen Grand Slamin kolmas studio-LP. Alkuperäinen kokoonpano oli remmissä edelleen: Sytelä (rummut, laulu), Antti Tammilehto (basso, laulu), Ila Loueranta (kitara, laulu), Valtonen (kitara, laulu), Tikanmäki (koskettimet, haitari, laulu) sekä Leskinen (laulu, kitara).

Näistä Valtonen oli päässyt teatterikouluun ja jättämässä bändiä. Tuleva näyttelijä sai harjoitustyön omaisesti mojovan roolin, kun hänet pantiin kanteen patsastelemaan. Sakari Kuosmanen oli jo keikoilla paikannut Puntin kokoista aukkoa ja soitti täten neljäntenä kitaristina levyn muutamilla raidoilla.

Ja lauloi, kuinkas muuten. Moni sekoo muotiin pohjaa erittäin perinnetietoiseen, Tammilehdon basson tukevoittamaan kitarariffiin. Saku kumajaa ja ähkii väkevästi Apulaissheriffinkin mielipiteiden mukaista viestiä. Pilkkakirves sivaltelee massan perässä sinkoilevia kanssaeläjiä.

Merkillepantavaa on, että melodiaan sopiva "sekoaa" muuttuu otsikossa muotoon "sekoo". Panee miettimään, ettei tuo Juicen tapauksessa mahda olla sattumaa. Mutta miksi näin olisi tehty?

moni sekoaa muotiin

ja kaikki samaan muottiin valetaan

kun syöminen on muotia

me syöpötellään kunnes haletaan

Albumilta löytyy toinenkin teos, jossa Leskinen jakoi ykkösvokalistin vastuuta muille. Mimosan hipiä on Louerannan raastavasti tulkitsema lohdutonta mielialaa maalaava veto, mutta komea sellainen.

Tyypillisen juicemainen hitaahko veisuu taitaa tutkiskella maestron itsekin potemaa maanisdepressiivisyyttä, eikä tosiaankaan siellä maanisessa laidassa. Skitsofreniaviittauskin on nähtävissä. Aiheesta suoremmin puhui reilusti taudin mukaan nimetty biisi seitsemän vuotta aiemmin ilmestyneellä Tauko I:llä.

sattuu, poissa tolaltaan

on tyyppi jota morkkis painaa

sattuu, minut olaltaan

hän heitti, olen puolivalmis vainaa

Läpi levyn kulkee erillinen pyromaanijuoni (PPR), jolla tilkitään kappaleitten välejä. Tarinan varjolla ääneen pääsee myös Rällämin ulkojäsen ja röpöttelykaveri Matti Pellonpää. Muina vierailijoina hääräsivät Vesa Hyrskykari ja Nalle Lehtonen puhaltimissa, Toni Lähteenmäki, Timo "Nuuska" Ulkunniemi sekä Mika Sundqvist.

Vinyylin A-puolen sinetöi otsa lattiaan saakka Tapio Rautavaaralle kumartava Isoisän hinttipussi. Hulvaton, toisaalta tunteikas ralli riemastuttaa umpiheteron kynällä raapustetulla erilaisen nuoren kuvauksella.

Mahdollisesta savolaisesta kieroudesta saa vihiä, kun B-puolen keulilla rokkaa Jenkka uskon puhdistamisesta (twist), joka siis ei ole jenkkaa nähnytkään, vaan on siis kait twistiä, kun taas hinttipussi ON jenkkaa, ainakin Apulaissheriffin rytmitajulla tulkittuna, hidastempoista tosin, mutta jenkkaa siis.

Pyromaanista tekee mestariteoksen viimeistään sen loppuun ankkuroidut kolme öljytankkerin painoista järkälettä.

Turvallisuus & yhteistyö saa Tikanmäeltä massiivisen sinfonisen käsittelyn. Sanat ironisoivat samana vuonna pidettyjä ETYKin kymppivuotiskekkereitä. Pyhä toimitus on tolkuttoman kaunis hartailu, joka hiukankaan sopivassa mielentilassa nautittuna tahtoo pakostakin herauttaa tippaa kulmaan. Ja kuten jo selkisi, Musta aurinko nousee nyt vaan on klassikko.

Ennen Grand Slamin ensimmäistä telakoitumista samalla nimellä julkaistiin vielä seuraavana vuonna tupla Yölento. Siinä vaiheessa Leskisen terveys ei antanut enää myöten keikkailla ja levyntekokin hiipui tällä orkesterilla viideksi vuodeksi. Omana näkemyksenä voi melko varauksetta esittää, että Grand Slamin loppuaikoina Juice oli taiteelliselta kantilta elämänsä parhaassa porukassa.

Jep jep, Pyromaani Palaa Rikospaikalle on aivan mahtava levy!