Kannattaako se sittenkään aina? Olen alkanut pähkäillä, josko ei sittenkään.
Epäilyni kohteeksi on joutunut erityisesti niin sanottu tietokirjallisuus, varsinkin sen alalaji muistelmat. Se kun on niin, että kukin muistaa mitä muistaa ja sen jälkeen kertoo tai kirjoittaa muistamastaan jonkin version, kenties jotain lisäten, jotain muuttaen, jotain poistaen. Ongelma konkretisoituu, jos useamman henkilön erilaiset versiot tapahtuneesta painetaan lukijan ahmittavaksi.
Esimerkiksi otan Little Richardin siirtymisen levy-yhtiö Specialtyn leipiin kuten autorisoitu elämäkerturi Charles White asian esittää. Manageri Bumps Blackwell laskettelee seuraavaan tapaan siitä miten hän reagoi ja toimi Rikun koenauhan kuunneltuaan:
Soitin nauhan Rupelle vankkana suosituksenani kiinnittää artisti välittömästi. Mutta Rupe ei tuntunut olevan lainkaan vakuuttunut. Minun teoriani on, että hän ei uskaltanut tehdä päätöstä koska ei olisi kestänyt ajatusta että olisi ollut väärässä.
Yhtiön pomo Art Rupen näkemys samasta on hieman toisenlainen:
Emme kuunnelleet nauhaa heti - Bumps, joka luullakseni inhosi huonotasoisia nauhoja, ei pitänyt sitä juuri minään. Se oli nopeasti hutaistu, surkeasti äänitetty, huono demonauha.
Puolen vuoden päästä, Richardin toistuvien puhelinsoittojen jälkeen Rupe sanoo käyneen näin:
Niinpä etsimme nauhan käsiimme, kuuntelimme sen ja minä sanoin: "Tehdään hänen kanssaan sopimus - hän kuulostaa B.B. Kingiltä."
Koeta siinä sitten päästä jyvälle milloin ja kuka kuunteli, ja kuka oli se kaukonäköinen nero, joka tiesi käsillä olevan jotain hyvin poikkeuksellista. Jotain, joka tulisi suurin piirtein määrittelemään uuden musagenren. Jotain, minkä vaikutukset kuuluisivat vielä vuosikymmeniä, ehkä -satoja myöhemmin.
Oikeasti kukaan ei tietenkään tiennyt.
Musiikkiteoksia koskee edellä kuvaamani yleisen epäkohdan lisäksi vielä parikin niille erityistä kompastuskiveä. White ei välty osumasta niihin.
Ensinnäkin sivuille on taltioitu turhan paljon toinen toistaan samanlaisempia ja tylsempiä kuvauksia yksittäisistä konserteista ja yleisön villiintymisestä. Toiseksi retostellaan liikaa ja liian tarkkaan hotellihuoneissa järjestetyistä seksihurjasteluista, joissa tähti pelehti kertomansa mukaan vähän kaikkien kanssa, sukupuoleen katsomatta. Ei kiinnosta, kiitos.
Ilmeisesti en siis suosittele legendan elämäkertaa Tutti Frutti - Little Richardin ihmeellinen elämä (Johnny Kniga, 2007); englanninkielinen alkuteos The life and times of Little Richard (1984, 2003)? Ei ihan niinkään. Kyllä tuon luki, ja se saattoi jopa kannattaa.
Yli 300 sivuun mahtuu toki rutkasti hyvää. Lopun sessio- ja diskografiatiedot ovat jo itsessään oivaa käsikirjastotasoa, vaikka internet onkin olemassa. Suomentaja Esa Kuloniemi - käännös tehty v.2003 kolmannen painoksen pohjalta - on lisännyt maatamme koskevia lisätietoja. Ja onhan Richardin tarina rock-harrastajalle niin perustietoa kuin olla voi.
Päähenkilön arvaamattomuus ja ailahtelu mm. kirkon ja show busineksen välillä on oma lukunsa. Samoin hänen tapansa ilmaista itseään sanallisesti jättää usein lukijan epätietoisuuden valtaan.
Eli en niele kaikkia orgiajuttuja aivan sellaisenaan. Rohkeneepa parikin haastateltua antaa jopa sen suuntaisia lausuntoja, ettei Richard olisi ollutkaan homoseksuaali. Että tämä olisikin ehkä luonut itselleen sellaisen imagon taloudellisista syistä. Uskoo ken uskoo mitä uskoo.
Tärkeintä meille ulkopuolisille on sittenkin miehen musiikki. Kirja antoi joitain suuntaviivoja siihen, mitä 50-luvun klassikkojen jälkeisen ajan levyjä voisi alkaa etsiä.
Triviapoimintana tulkoon mainituksi, että papiksi vihitty Richard Penniman ehti elämänsä aikana saattaa avioon muiden muassa Bruce Willisin ja Demi Mooren. Samoin Little Stevenin, kuin myös Cyndi Lauperin.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Little Richard: Here's Little Richard
- KIRJAT - Robert Gordon: Hoochie coochie man - Muddy Watersin elämä ja teot
