LEVYT - Juice: Keskitysleirin Ruokavalio

Keskitysleirin Ruokavalio (1976) on aatoksissani yksinäinen ja ylivoimainen LP-helmi 70-luvun Leskis-tuotannossa. Bändi on Juice ja siinä musisoivat Safka Pekkonen, Petteri Salminen, Juuso Nordlund, Kaj Martin ja hän itse.

Joskus ennen oli Per Vers, Runoilija (1974) enemmän makuuni, mutta aika muuttuu, maku muuttuu ja muuttuu myös ymmärrys tai joku vastaava teoksia kohtaan. Sekä sitä edeltävä Juice Leskinen & Coitus Int (1973) että seuraava Juice Ja Mikko (1975) ovat liian hämyä. Kummastakaan en ole koskaan liiemmin innostunut.

Myöhemmistä Slamin kanssa taottu Tauko I (1978) sisältää muutaman huipun, vaan ei kanna kokonaisuutena. Livekiekko Tauko II (1979) toimii siinä mielessä paremmin, mutta kohokohtia uupuu. Lahtikaupungin Rullaluistelijat (1977) noteeraa pohjan. Kun sen biisilistaa katselee vuosien tauon jälkeen, ei yleensä tule mieleen ainuttakaan muistikuvaa teksti- tai melodiakuluista.

Kattauksesta löytyy Leskisen parhaimmistoon kuuluva Luonas kai olla saan. Täydellisyydestä sen suistaa vain lievästi onnahtava sanarytmitys 3. säkeistön ensimmäisellä rivillä:

kun yö saapuu ylle elämän valtatien

Levynä tämä on täysi- ja tasapainoinen. Hieno.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Vanhempaa Vainiosta, Somerjoesta, Leskisestä
• LEVYT - Juice Leskinen: Minä
• LEVYT - The Doors: The Doors

LEVYT - Juice Leskinen: Minä

Minä?

Laulajana ja lauluntekijänä kuten aina sekä kitaristina. Sooloartistina kuutisen vuotta kestäneen, Yölentoon (1986) huipentuneen Grand Slamin nousujohteisen pyräyksen jälkeen. Sooloartistina, joka kasasi tuekseen entuudestaan yhdessä soittamattoman yhtyeen, joka osoittautui paremmaksi kuin kukaan ehkä olisi osannut odottaakaan.

Minä (1987) ei ilmestyttyään jaksanut innostaa minua sitten niin millään tasolla. Pääsin sisään sen hienouteen vasta noin 20 vuotta myöhemmin. Tänään tuntuu siltä, että levy vain kasvaa ja kasvaa.

CD-painoksen kannesta puuttuvat LP:tä koristavat kehykset. Kenties niukempaa tarjolla olevaa pinta-alaa ei haluttu tuhlata moiseen, vaan annettiin Alpo Tuomiston maalaukselle maksimimäärä tilaa.

Lauluntekijyyden osalta Minää voi pitää erikoisuutena siksi, että Juice Leskinen jakaa sanoituskrediitit Julienne Hanskin kanssa. Maestron mukaan tämän rooli oli lähinnä keskustelukumppanina toimiminen. Tekstien tekninen toteutus on täyttä Leskistä. Tosin avauslaulun Laulu hän sävelsi P. Mustapään runoon.

EDIT 9.12.2025: Todetaan se mikä olisi pitänyt todeta jo kauan sitten, että Julienne Hanski on anagrammi Juhani Leskisestä, eli siis...

Minä on taiteilijan elämän taitekohdan teos. Grand Slam jäi (hetkeksi) ja samalla rokki. Kyseessä on enemmän laulelma- kuin rock-musiikkia sisältävä kokonaisuus. Sanoisin jäljessä olevan aika paljon sitä mitä Katriina Honkanen on 90-luvulla ja jonkin verran sen jälkeenkin tehnyt. Ei yksi yhteen, mutta sinne päin.

Varsinainen iso muutos liittyi kuitenkin miehen yksityiselämään. Avioliitto oli ajautunut karille ja sen vaikutus oli musertava. Vuosikausia jatkunut tipottelu jämäköityi alakulon myötä kunnon ryyppäämiseksi, minkä äärimmäisenä seurauksena oli vuotta myöhemmin maksakirroosi ja käynti kuoleman porteilla.

Siviilikäänteet heijastuivat aina Juicen musiikkiin. Tämänkertaiset tapahtumat saivat hänet kirjoittamaan mm. nimiltään varsin kuvaavat laulut Tihkusateen masentama puisto ja Burn out. Seuraavat lamauttavat rivit ovat ensin mainitusta:

maailmaan en mene mukaan

koska pyytänyt ei kukaan

istun kammiossa päätä hautoen

eihän mua toivottukaan

äiti kakskyt vuotta sitten

kertoi sen

Vuoden 2023 Apulaissheriffin korvin levyn avainbiisit voisivat olla sen syvimpiin uumeniin, numeroille 6 ja 7 sijoitetut pitkät, kertosäkeettömät esitykset. Kertsejä ei tällä albumilla ole muutenkaan yhtä ainutta. Lähimmäksi nousee Jos sinulle sopii, jossa toistuu muutama sana:

olen köyhän miehen Jorma Uotinen

jos sinulle sopii

Oikeastaan Lauri Viidan muistomerkki pääsee yhtä lähelle:

kuinka monta miestä sinussa

me menetimmekään

Lauri V

Vaan ne kokemani avainbiisit. Minä (sunnuntailapsi) käy läpi kirjoittajan taivalta alusta saakka. Kuulostaa varsin iäkkään ihmisen tarinalta, mutta tuossa vaiheessa Juice oli vielä alle nelikymppinen, eikä vanhaksi asti lopulta koskaan ehtinytkään.

Muistelua pitää sisällään myös upea Maailma ja me, joka tiukan omakohtaisuuden sijaan käsittelee asioita hieman yleisemmältä kannalta. Tilanteensa masentama sanoittaja rakentaa kappaletta taitavasti vakiokokoisena pysyvän enkelikatraan ja alati kasvavan saatanoiden määrän avulla. Alussa on hyvin, mutta mitä pitempään jatkuu, sitä enemmän saa sontaa niskaan.

Maailma ja me ei loista pelkästään tekstiltään. Soitto se on, mikä senkin kruunaa. Ippe Kätkän rauhallisen vakuuttavan rumputyöskentelyn ja basistin vastaavanlaisen basismin päällä soivat komeasti Safka Pekkosen haitari ja Pike Kontkasen viulu.

Minän kahden basistin työnjaosta minulla ei ole tietoa. On jäänyt arvoitukseksi, onko tässä vuorossa Juuso Nordlund vai Jari Paulamäki. Juice on jossain maininnut molempien soittavan joillain raidoilla, mutta sen tiedon oikeellisuudesta en menisi takuuseen.

Jännää muuten miten sattuikin samalle vuodelle kaksi loisto-LP:tä, joilla vedetään haitarilla ja viululla. Vielä jännempää, kun satuin siitä toisesta naputtelemaan juttua aivan hiljattain. Mellencampin Lonesome Jubileesta (1987) nimittäin.

Kätkä tarttuu levyllä kapuloiden ja muiden lyömien lisäksi myös kitaraan ja flyygeliin, Safka haitarin ohella harmoniin ja flyygeliin. Kitarapäävastuun kantaa Seppo "Kala" Alajoki, tehden sen kuulijaa sangen mittavasti miellyttäen.

Kaiken kaikkiaan kiekon arvon vähittäinen nouseminen maailmassani huippujen joukkoon on pitkälti bändin herkän, biisejä kunnioittavan toiminnan ansiota. Sovitustyö onnistui Leskisen johdolla mainiosti, kun tekijämiehiä ja -nainen oli studiossa. Nordlund & Kätkä tuottivat Norppa Twinsinä.

Taisin alussa jokseenkin liioitella väittäessäni Minän ensivaikutelman olleen kauttaaltaan minua kiinnostamaton. Eilen hän kertoi osui jo tuoreeltaan ja tuntuu yhä.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Juice Leskinen Slam: Ajan Henki
• LEVYT - Katriina Honkanen: Valo Lentää
• LEVYT - John Cougar Mellencamp: The Lonesome Jubilee

LEVYT - Marstio: Sametinpehmeä Yö

Tiedättehän, kun on omistanut jonkun levyn niin kauan, ettei muistakaan koska sen on hankkinut. Sitä pitää hyvänä, osittain jopa erinomaisena. Kuitenkin se on unohtunut jonnekin satojen muitten joukkoon, eikä sitä tule soitettua.

Näin menee vuosi pari. Viisi vuotta. Ties kuinka kauan.

Sitten kerran tulee päivä, jolloin otat sen esille ja tuikkaat taas soittimeen. Sehän tuntuu yhtäkkiä niin jysäyttävältä ja pysäyttävältä, että tekisi mieli siltä istumalta ehdottaa sitä Unescon maailmanperintöluetteloon. Jokin nikama on nitkahtanut kohdalleen, aika on tehnyt tehtävänsä tai muuten vaan on koittanut oikea hetki juuri sille. Tai kaikkia noita.

Tiedätte varmaan myös sen miten musiikki toisinaan leimautuu jonkin satunnaisen kuuntelun seurauksena paikkaan, ehkä aikaan. Jatkossa se palauttaa aina mieleen kyseisen paikan ja tilanteen. Tästä olen kirjoittanut useammin kuin kerran.

Marstion Sametinpehmeä Yö (1991) liittyi kokemuksissani noihin molempiin ryhmiin muutama päivä sitten.

Tiistaina, elokuun yhdeksäntenä ajelin kiireettä Enontekiön Hetasta kohti Kilpisjärveä. Olin juuri ohittanut tielle hyvin näkyvät Lammasoaivin tuulimyllyt. Olin niillä paikkeilla, mistä ajaessa avautuu ensi kertaa näkymä naapurimaan lumihuippuisille vuorille. Kolmisenkymmentä kilometriä kohteeseen.

CD-vaihtaja romelsi edellisen päätyttyä seuraavaa lätyskää peliin. Se sattui olemaan Harri Marstion kuudes albumi, joka alkaa nimikappaleellaan ja se Arto Piispasen kauniilla pianonsoitolla. Rytmiryhmä Anssi Nykänen - Juuso Nordlund tulee mukaan, samoin kitaristi Jukka "Nipa" Niilola. Yksi maamme komeaäänisimmistä solisteista aloittaa.

Olin myyty saman tien. Kesä, Revontulten tie, näkymä vuorille, Marstio ja Sametinpehmeä yö. Maagista. Kova on tyyppi, joka pystyy kuuntelemaan kertosäkeen ilman, että mikään liikahtaa sisällä.

Mielestäni alkuperäinen Moody Bluesin Nights in white satin ei yllä voimassa ja koskettavuudessa lähellekään Marstion versiota. Siitä on eniten kiittäminen miehen ääntä ja kykyä käyttää sitä ilman kujeita ja vinkeitä niin, että tuntuu. Normisuoritus riittää, kun on pohjaa. Ei tarvi kikkailla.

Seuraa lisää valtaisia covereita. Muisto vain jää eli Arthur Prysokin Only a fool breaks his heart (myös mm. Tom Jonesin levyttämä). Pullo viiniä käy, alkujaan Delbert McClintonin Two more bottles of wine. Hiljaisuus, itselleni näistä tunnetuin originaali Roxy Musicin Avalon.

Matka taittui ja saavuin päämäärään. En malttanut pysähtyä. Päätin kerrankin mennä täältä käsin ulkomaille. CD oli hieman yli puolen, kun ylitin rajan, ainoana rajamuodollisuutena hidastaminen, kun nopeusrajoitus oli 30 km/h.

Voi herranen aika kuinka komea reitti! Olin aiemmin vieraillut Pohjois-Norjassa Karigasniemen, Kivilompolon ja Nuorgamin suunnilta. Nordkappissa oli käyty kääntymässä.

Kuitenkin tuo noin 40 kilometriä Kilpisjärveltä Skibotniin löi ainakin tällä reissulla kaikki muut laudalta. En voi olla sataprosenttisen varma, etteikö Marstiolla ollut osuutta asiaan. Itse asiassa tiedän, että oli.

Bändi tuli jo esiteltyä. Lisäksi mukana on puhallinrykmentti Jyrki Niemi (pasuuna, myös LP:n tuottaja ja sovittaja), Veli-Pekka Niemi (trumpetti) ja Vesa Hyrskykari (saksofoni). Taustalauluja luikaisevat vielä Heikki Silvennoinen ja Toni Lähteenmäki, joista muuten tuli myöhemmin aviopari.

Marstion levyksi Sametinpehmeällä Yöllä on normaalia runsaammin tulkintoja toisten lauluista, peräti 8/10. Sekin kertoo miehestä jotain, etten ollut aiemmin tätä hoksannut. Vasta nyt, kun syynäsin kansipaperin suurennuslasin kanssa, tajusin miten tuo tulkitsija oli päässäni tehnyt muitten biiseistä omiaan.

Omat ovatkin sitten Harrin itsensä kirjoittamia. Etenkin Kärsimysten hotelli on ihan kappaleena aivan mahtava. Muistan sen kertosäkeen koukuttaneen minua jo tuoreeltaan.

Käännöksistä kolme on Jukka Itkosen käsialaa. Häntä voi pitää Marstion koko ura huomioiden tämän hovisanoittajana mitä suomenkielisiin teksteihin tulee. Juice Leskinen tempaisi levylle kaksi suomennosta.

Ymmärtääkseni ainut aiemmin jonkun toisen Härmässä tekemä biisi on Muisto vain jää, jonka Jouko & Kosti pistivät purkkiin jo 60-luvulla. Klassikon sanat työsti muuan silloin vielä nuorehko kynäilijä nimeltään Juha Vainio.

Solistin kymmenestä pitkäsoitosta on hyllyssäni seitsemän, jotka kaikki tuli nyt samaisella pohjoisen matkalla pyöriteltyä läpi.

Tekisi mieli hieman harmitella, miten en koskaan ole muistanut Laulajaa, kun parhaita kotimaisia ääniä on syystä tai toisesta tarvinut listata. Ehkä jatkossa muistan. Harrilla oli lahja saada melkeinpä mikä tahansa musiikkiteos kuulostamaan paremmallta mitä se lopulta olikaan.

Niin, nuo seitsemän. Enemmän tai vähemmän hienoja kiekkoja joka ikinen. Sametinpehmeä Yö on ylivoimaisesti eniten hieno.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Pedro's Heavy Gentlemen: Reggae
• LEVYT - Irwin Goodman: Reteesti Vaan
• KIMPPALEVYJÄ #6 - Topi Sorsakoski & Reijo Taipale: Kulkukoirat

LEVYT - Juice Leskinen Slam: Ajan Henki

Juice Leskinen Slamin Ajan Henki (1981) on varmaan yksi biisinikkari-runoilijan tekstikeskeisimmistä levyistä kautta aikojen. Sellaiseksi se ainakin meikäläisen päässä vääntyy. En ole varma voiko sen (tai tekijänsä) sanoa ilmestyttyään olleen kansakunnan kaapin päällä. Nyt se joka tapauksessa pääsi poseeraamaan meidän tilanjakajallemme.

Jos alkukaneetin väittämän jälkeen joku toivoi tai pelkäsi jutun analysoivan albumin sanoman puhki, voi hän saman tien ähkäistä pettymyksestä tai huoahtaa helpotuksesta. Apulaissheriffin aina vaan musalähtöinen asenne vetäköön pitemmän korren tällä(kin) kertaa.

Juicen riimit ja rivit on kyllä muitten toimesta jo reposteltu joka kantilta moneen otteeseen. Pidätän oikeuden poiketa lupaamastani tarvittaessa.

Slam veteli viimeisiään ja alkoi repeillä liitoksistaan, kun LP:tä talvella 1980-81 äänitettiin useaan otteeseen, pidemmän ajanjakson kuluessa. Jari Yliaho oli jo aiemmin korvannut Petteri Salmisen kitarassa.

Rumpali Matti A.Takala pakkasi kapulansa loppuvuodesta -80 liittyäkseen parin muun kiinnityksen jälkeen Catwalkiin, joka tinttasi blues-pohjaisesti, mukanaan Heikit Vihinen ja Silvennoinen sekä Mikko Löytty. Hän ehti takoa nauhalle pohjat biiseihin Syys ja Kone.

Tilalle otettiin Kari Peltonen, joka iski rytmit muille raidoille. Paitsi epäkappaleeseen Ajan henki, jolla pakkaa sekoiteltiin työnjaon osalta siten, että esimerkiksi rummuista vastasi Safka Pekkonen. Peltosen aika yhtyeessä jäi kovin lyhyeksi hänen erottuaan jo keväällä. Seuraaja Vesa Sytelä jatkoi sittemmin Grand Slamissakin. Peltonen katosi vuonna 1987, eikä miehen kohtalosta taida olla tänä päivänäkään tietoa.

Basisti Hannu Tervaharju ehti juuri ja juuri soittaa koko levyn. Heti kohta keväällä Juicen erittäin läheinen ystävä sai kuitenkin monon kuvan persauksilleen bändikemiallisista syistä. Vaihtoehtona olisi ollut Yliahon ja Pekkosen lähtö.

Ila Loueranta peri Tervaharjun paikan hoideltuaan Ajan Hengelle pianoa ja kitaraa sekä taustalaulua. Yhden numeron verran Loueranta sai vastuuta ykkösmikrofonin takana. Vakuuttavasti hän luikautti seitkytlukuisen sävelmän Syys.

Safka oli tälläkin kertaa pääasiassa urkuri. Kuten kirjoitettu, rumpujakin hän pelasi, samoin kuin pianoa, kitaraa, haitaria ja mitä kaikkea. Leskisen mukaan mies soittaa mitä vaan. Ajan Hengellä hän loistaa uruin etenkin naulatessaan kaikin puolin nerokaskomppisen Myrkytyksen oireet sekä improvisoiden tyyliä studiossa pikaisesti kyhättyyn finaaliin Kuumaa tuhkaa.

Tarinan mukaan jälkimmäinen syntyi nauhan jämän pituiseksi pomo Leskisen saneltua muille soinnut ja käskettyä näitä soittamaan määrämittaisesti. Samalla hän sanoitti lonkalta erään hienoimmista teksteistään. Dokumentoin, en analysoi:

siihen ympäristöön

sopeutunut koskaan en

tähän vähemmistöön

kuuluu meistä jokainen

Onhan näitä viime hetken pikaisia getoneja ja smokeonthewatereita monillakin huipuilla, mutta kyllä Kuumaa tuhkaa lyö ne kaikki. Vakava Juice saa ääneensä enemmän tuskaa kuin ehkä koskaan muulloin.

Myrkytyksen oireet. Puutun pikaisesti klassikkoon. Jo yllä mainitun lisäksi sille tallentui käsittämättömän hienoa kuorolaulantaa. Lisäksi löytyy Yliahon ylimaallisen loistelias kitarasoolo. Parhaita kysyttäessä en niitä juuri koskaan hetkessä muista. Siispä kirjattakoon nyt pöytäkirjaan, että tässä on mielestäni yksi maailman kovimmista.

Edellisen kuvan kahta puolen käsitellyt vinyylin puoliskojen päättäjät ovat kuuluneet suomirokin kaanoniin jo neljä vuosikymmentä, eikä lainkaan ansiotta. Kaksi yhdestätoista ei kuitenkaan riitä nostamaan kokonaisuutta terävään kärkeen. Onneksi ne eivät jääneet ainoiksi valopilkuiksi.

Vähemmän soitettua ja tunnettua Slamia edustaa paremmanpuoleinen rokkenroll Taivaan tuuliin. Jälleen saa kehua kuorojen komeutta. Simppelin rokin taakse piiloutuu varsin oivallinen sävellys. Sovituksessa häivähtää jo Grand Slamin suureellisuus.

Sitä samaa grändiä aistin myös Manserockissa, joka on hard-sellaiseen vilkuileva boogien rytistys. Safka värittää selustaa pianolla ja vingauttaa kitarasoolon. Toisen vetää Leskinen. Aivan ei ylletä Yliahon oireitten täydellisyyden kantapäille, mutta eräänlainen kuriositeetti tuokin.

Midas polveilee popahtavan kepeästi. Oikein hyvää.

Ekumeeninen jenkka hyppyyttää iloisesti huumoripitoisen kirkkokritiikin taustana äänittäjä Mika Sundqvistin heittäessä sekaan pari sanaa. Oikein, oikein hyvää.

Svengaa kuin hirviö jatkaa alkupään linjalla perusrokkina. Hyvää on edelleen.

Huonon puolelle ei sorruta missään vaiheessa. Ajan henki tosin poikkeaa normimusiikista ollen raskaan kompin tanakoittama pitkä, puhuttu kertomus. Antti Heikkisen mainio Risainen elämä toteaa siitä: "Leskisen mukaan Ajan henki osui nimensä kanssa yksi yhteen, ajan henki 1980-luvun alussa oli juuri sitä turhaa paskaa, jota televisio lauantaisin suolsi."

Vähänpä tuli tietämään mikä on meininki tänä päivänä.

Josko minä niihin teksteihin silti hieman vielä kajoan. Nimittäin virkeiden urkujen ja kuplivan basson siivittämä Kone osuu kohtalaisen tarkasti omaankin ajatusmaailmaani. Joitain täsmäpoimintoja siltä dokumentoin, en analysoi:

joku ostaa vaan, koska toinen myy

...

tämä kone vielä meidät

muusiksi hakkaa

tämä kone aina käy

eikä koskaan lakkaa

...

mennään päästä sisään

ja toisesta ulos

alku se tässä on lopputulos

Kuuntelin hiljattain levyä ristiin rastiin netin välityksellä. Koneen lisäksi muutamaan muuhunkin sanoitukseen nähden tuntui perin hykerryttävältä kontrastilta, kun suoratoiston maksullisen version mainos pirteänä vakuutteli, jotta "premiumilla voit skipata rajattomasti". Ei hyvää päivää!

Kaiken alkajaisiksi albumi tarjoaa hätäisesti kuunteleville mielensäpahoittajille polttoaineeksi rempseän rallin Mussolini perusdiini. Vähemmistöjä solvataan näennäisesti ja vittu sanotaan ääneen. Ah, kuinka mukava olisi hiukan ristiinaulita, voisi joku ajatella. Ja menisi metsään niin, että rymisisi. Jätän analysoimatta.

Musiikkikappaleena se rynkyttää pelkästään alun ja lopun. Välissä yli puolet kuluu hidastellen, missä yhteydessä laulu vaihtuu taas kerran puheeksi ja suomikin hetkiseksi italiaksi. Vai onko sittenkin latinaa?

Muutamia Apulaissheriffin juttuja kommentoineen I.L:n toiveesta tämänkertaisen väsäsin ja sinne päin suunnattujen terveisten myötä voin rehellisesti kertoa, että Ajan Henki on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)

KIMPPALEVYJÄ #6 - Topi Sorsakoski & Reijo Taipale: Kulkukoirat

Heitänpä minisarjan encoreksi vielä lyhkäisehkön jutun tuotteesta, joka mielestäni ansaitsee hyppysellisen huomiota.

Kulkukoirat (1992) on merkittävä tapaus juuri siksi, että se on kimppalevy. Muuten se napsahtaa Apulaissheriffin aatoksissa luokkaan "ihan OK, ei enempää".

Topi Sorsakoski (s.1952) oli tuolloin jättisuosittu Suomessa. Reijo Taipale (s.1940) oli puolisen sukupolvea kokeneempi ja päässyt levylle jo nuoremman kossiaikoina. Sorsakoski oli loikannut rock-piireistä iskelmän maailmaan. Taipale oli arvostettu, "oikea" iskelmätähti. Tangojen tulkinta yhdisti miehiä.

Kun tuoreehko megamenestyjä lähti lähellä uransa aallonharjaa yhteistyöhön ihailemansa pitkän tien kulkijan kanssa, voi asiassa nähdä selkeän hatunnoston. Ei hänen olisi tarvinnut sitä tehdä, vaan hän halusi.

Homma vietiin maaliin melko salamyhkäisesti Taipaleen levy-yhtiöllä. Topin kotitalli EMI jätettiin nuolemaan näppejään, vaikka silläkin suunnalla oli suunnitelmia projektin osalta viritelty. Albumi kumminkin nauhoitettiin ja julkaistiin Bluebirdin toimesta. Oikeustoimiin ei onneksi ryhdytty.

Näin syntyi nivaska käännösbiisejä toteutettuna enemmän ja vähemmän kantrihengessä. Sitä ja muita lännen tyylejä yhdisteltiin kotimaiseen ja slaavilaiseen iskelmään. Tangot jätettiin rauhaan

Sessioitten pomona Antero Jakoila tuotti, sovitti, kitaroi ja taustalauloi. Nimimiehiä oli mukana muutenkin: Olli Haavisto kitaralla ja pedal steelillä, Antti Tammilehto bassolla ja kitaralla, Aikka Hakala rummuin, Veli-Matti Järvenpää haitaritse sekä Hillel Tokazier koskettimin ja pianolla. Lisäksi luomiseen osallistuivat itselleni vähemmän tutut Heikki Jäntti huuliharpun kera ja Marko Putkonen laulaen bassoäänen yhteen kappaleeseen.

Käännösbiiseillä on luonnollisesti kääntäjänsä. Tällä osastolla kolmasosan vastuusta kantoi aika moneen soppaan lusikkansa oman tuotantonsa ohella upottanut Pauli Matti Juhani Leskinen. Toiseksi eniten tekstijälkeä Kulkukoirille sai Juha Tapaninen. Sitten on yksittäisiä suomennoksia mm. Vexiltä ja Jarkko Laineelta. Äänitetietokanta fono.fi toimii hyvänä lähteenä tarkempia tietoja janoavalle.

Ensimmäiseksi singleksi kiekolta napattu Kulkukoirat kohosi kansan suosikiksi. Muita suomenkielisenä tutuimpia numeroita ovat ainakin lukemattomia tulkintoja osakseen saanut Kultaiset korvarenkaat ja Baddingin meillä tunnetuksi tekemä Tällainen hupsu. Putkosen basso kajahtelee jälkimmäisessä, mikä on aavistuksen mielikuvitukseton ratkaisu, koska Raulin versiossa oli samanlainen.

Näytteeksi nakkaan alunperin Wiley Walkerin ja Gene Sullivanin jo vuonna 1941 savikiekolle nimellä When my blue moon turns to gold again saattaman rallin. Juicen kielipään läpikäytyään siitä tuli Elokuun viimeinen päivä. Molemmat päähenkilöt pääsevät ääneen ja Järvenpään kurttu soi muikeasti texmex-tyyliin.

Pienenä erikoisuutena sama materiaali on pakattu Kulkukoirat-LP:lle ja -CD:lle hieman eri järjestykseen. Lasermuodossa saa kaupan päälle yhden lisäesityksen.

Konec

Otsikon tsekin kielen pikakurssi ei ole tarpeen 70-luvun lapsille, jotka tuolloin katselivat mustavalkotelkkarista piirrettyjä kuten Rosvo-Rudolf. Muille tiedoksi, että se tarkoittaa loppua. Päättyvän minisarjan aiemmissa jaksoissa riepoteltiin seuraavia:

• Collins, Copeland & Cray
• Cash & Carter
• Lindholm & Donner
• Touré & Cooder
• Röyhkä, Pyysalo & Hurmerinta

Kovin C-voittoisia sukuja, huomaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIMPPALEVYJÄ - Tulossa...
• KIMPPALEVYJÄ #5 - Albert Collins / Johnny Copeland / Robert Cray: Showdown!

SOITTOLISTAT - Itsenäisyyspäivän matkakonsertti

Mitä perutuista Linnan juhlista, kun voi sen tilalla reissata musiikin avulla siksakaten läpi Suomen, Lapin tuntureilta Helsinkiin. Matka taittuu noin kolmessa vartissa, mikä tarkoittaa huomattavaa ajan säästöä verrattuna perinteiseen itsenäisyyspäiväohjelmaan.

Ennen kyytiin hyppäämistä muutama varoituksen sana. Lukemalla nämä sitoudut olemaan valittamatta mahdollisista taiteellisista pettymyksistä, joita kotimaan kiertue saattaa jotain muuta odottavalle tarjota.

• Apulaissheriffin normilinjaan nähden retki on iskelmällisempi
• Alueellinen epätasapaino on silmiinpistävää
• Tikanmäkipitoisuus kohoaa hälyttäviin lukemiin

Ja nyt, jos yllä listatut ominaisuudet eivät haittaa, omalla vastuulla ja Spotify-tunnusten kera: Itsenäisyyspäivän matkakonsertti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• SOITTOLISTAT - Suomeksi
• SOITTOLISTAT - Kotimaista juurevaa

KIRJAT - Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.II

Toinen osa kattaen tuotannon välillä Kuusessa Ollaan (1980) - Taivaan Kappaleita (1991) on ilmestynyt. Albumeista jälkimmäisen tiimoilta herrat jutustelivat Juice 40 -sarjan ulkopuolella; sen jälkeen. Muuten teospari perustuu kyseiseen radio-ohjelmaryppääseen.

Ykkösosaa penkoneessa jutussani arvuuttelin, josko päähenkilö olisi joskus tullut puhuneeksi palturia, lasketellut luikuria. Tätä vasten oli hauska nyt törmätä seuraavaan kommenttiin:

Kyllähän mä nyt oon valehdellut ummet ja lammet [näiden haastatteluiden aikana]. Mä uskon siihen [kertomaani] alusta pitäen, koska mä tiedän, että se on keksitty vastaus. Se on kyllä paras vastaus.

Huomatkaa myös peittelemätön itsensä kehuminen, joka ei ollut Juicelle epätyypillistä.

Toinen sitaatti esitelköön Leskisen vänkäystaipumusta, jota myös puntaroin aiemmin. Sitä, ettei myönnä. Osoittaa olevansa eri mieltä, vaikka on samaa mieltä.

Ei [Grand Slam] ollu muutaki ku rockbändi. Se oli rockbändi. Rockbändiin kuuluu se, et siel on jotaki muutaki.

Tunnustan, että näin lukijana on toisinaan terveellistä nähdä omia heikkouksiaan muissa.

Tämä oli siis Harri Tuomisen ja Waldemar Walleniuksen haastatteluista koostettu,  Kaj Lipposen toimittama Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.II (Into, 2020). Kirja ei siitä kirjoittamalla parane.

Ei tosin lukemallakaan, mutta se sentään kannattaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.I

LEVYT - Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)

Jatketaan tamperelaisen Popedan jälkeen vielä toisella 40 vuoden takaisella klassikolla. Samoilta nurkilta tupsahti markkinoille tämäkin tuotos, Juice Leskinen Slamin rempseyttä ja herkkyyttä pursuileva XV Yö (Tauko III) (1980).

Albumin otsakkeeksi piti tulla kahden edellisen jatkona pelkkä Tauko III. Apulaissheriffin ymmärryksen yli menevän, levy-yhtiöstä kumpuavan viisauden takia tämä ei käynyt. 1990- ja 2000-lukujen uusinnoissa roomalaisin numeroin ilmaistu järjestysnumero piti vielä mennä kirjoittamaan auki (ks. kuva). Lipposen Levy Ja Kasetti palautti roomalaiset tämän vuoden julkaisuihinsa.

Tauko III saattaa olla musiikillisesti koko Leskisen taipaleen jykevin saavutus.

Ryhmä oli hitsautunut kiinteäksi. Matti A.Takala rummuissa, Hannu Tervaharju bassossa, Petteri Salminen kitarassa sekä Safka Pekkonen uruissa ja muissa olivat muodostaneet Slamin jo aiemmilla Tauoilla. Petteri ja Safka olivat soittaneet piällikön kanssa vuodesta -75 lähtien Juicessa, Petteri jo LP:llä Juice & Mikko (1975). Kitaristi Jari Yliaho oli mukana uutena korvatakseen lähtöä tehneen Salmisen.

Kohta vakiojäseneksi ylennettävä Ila Loueranta taisi tehdä ensiesiintymisensä Leskisen yhtyeissä juuri Tauko III:lla. Hän osallistui nauhoituksiin taustakuorossa ja ilmeisesti myös akustista näppäillen.

Rock'n roll'n blues'n jazz avaa olemalla eräs hulppeimmista rämpytysrokeista mitä maassamme on kuunaan tehty. Ajan kesto on tuollaiseksi simppeliksi ralliksi ollut käsittämättömän vankkaa.

Sama pätee ikivihreään Viidestoista yö, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi olla täysin kuuntelukelvotonta huttua näin 40 vuotta syntymästään, johtuen hullun runsaasta radiosoitosta. Vaan minkäs teet, kun Dylania lainaava sointukulku ja kiistatta nerokas sävellys yhtyvät puutteettomaan sovitukseen.

Sivumennen sanoen, levyn sovitukset on merkitty pelkästään Leskisen piikkiin, mikä ei tee oikeutta totuudelle. Ainakin jos on uskominen Tervaharjun myöhemmin sanomaan. Uskon siihen.

Kolmiosainen Pieni kalmistosarja rakentuu urkukompin hallitsemasta ja hienon kitaroinnin päättämästä jaksosta, lyhyestä väli-irrottelusta sekä komean kuoron sävyttämästä ensiosan sukulaisesta. Ehkä tämä on pienoinen tasonlasku erinomaisessa kokonaisuudessa.

Hulvaton Haetarirock päästää Safkan valloilleen. Hän laulaa persoonallisesti ja hanuroi hervottomasti läpi vauhdikkaan numeron. Salminen tinttaa pianolla boogieta taustaan. Tämä on parhaasta päästä Juicen niin sanottuja huumoriralleja.

Oululaisena pitäisi tieten olla innoissaan vinyylin A-puolen päätöksestä Edestakaisin (Laihia - Heinäpää). Heinäpäähän, tuohon raviohjastajien kaupunginosaan on kirjoituspöydän paikaltani matkaa tuollaiset seitsemisen kilometriä. Enempi tämäkin silti toimii musiikkina. Enkä tosiasiassa edes ole mikään Oulu-fanaatikko.

Outoon valoon on niitä biisejä, jotka saavat joka kerta aikaan väristyksiä. Yliaho tulkitsee niin, että ihmettelen miksei enemmänkin. Takalan toimet patteriston takana ilahduttavat koko matkaltaan. Toki rumpusoundit on tuotettu onnistuneen jyhkeiksi, mutta Takala myös näyttää miten fillit saadaan kuulostamaan muulta kuin pelkältä tilan täytteeltä. Kaiken kruunaa Pekkosen hillitön huilu. Mestariteos ilman muuta.

Seuraavaksi on sijoitettu lisää huilua tarjoileva suvanto Mene kotiin. Kitarasoolo on yksinkertainen, mutta tunteisiin menevä.

Tauko III:n toinen kliimaksi on Mies joka rakastaa itseään, jossa on aivan kaikki niin kohdallaan kuin suinkin voi. Kuulokkeilla - miksei kunnon stereoillakin - saa nauttia täysin siemauksin myös Tervaharjun basismista muun helpommin kuulolle pannun instrumentaation pohjalla. Täydellistä, kerta kaikkiaan täydellistä musiikkia.

Ei elämästä selviä hengissä. Räppilaulettuun, nimikappaleen tavoin periaatteessa puhkisoitettuun numeroon pätee oikeastaan kaikki sama mikä Rock'n roll'n blues'n jazziinkin. Osasi ne perskutas väsätä helposta taidetta.

Twistaten humppaava Naisellinen nainen olisi saattanut olla korvattavissa toisentyyppisellä vedolla. No, on siinä sentään kuriositeettina Yliahon lyhyt saksofonipätkä.

Piti ihan etsiä mitä tarkoittaa adjektiivi eteerinen. Sen verran paljon löysin sopivia määritelmiä, että tohdin kutsua nivaskan päätöstä Lauloin miehen maisemaan sellaiseksi. Auli Suoniemi vastaa uskomattoman kauniista naisäänestä. Kitarasoolo saa jälleen ihokarvat elämään.

Kyllä soisi näin hienoja albumikokonaisuuksia rakennettavan enemmän tänäkin päivänä, vaan harvinaista herkkuahan ne ovat. Kuten sanottua, Slam oli vuonna 1980 toimiva yksikkö, joka kykeni toteuttamaan johtajansa aivoitukset parhaalla mahdollisella tavalla. Tai vähintäänkin hyvin lähelle parhaalla. Johtajan kyvyt tiedetään enempiä kehumattakin.

Sen minä vaan sanon, vaikken paljon puhu, että XV Yö (Tauko III) on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Popeda: Raswaa Koneeseen!

KIRJAT - Vanhempaa Vainiosta, Somerjoesta, Leskisestä

Innostuin keväällä hankkimaan muutaman kotimaisen muusikkokirjan sieltä ei aivan tuoreimmasta päästä. Parista kohteesta oli ennestään luettuna uudempi näkemys, kolmannesta pieni pino sellaisia. Kevyen ja osaltaan huonoon muistiin pohjaavan vertailun perusteella yhdessä tapauksessa vanha on selkeästi parempi, yhdessä en osaa sanoa ja yhdessä ei.

Oikea rivi on siis: 1x2.

Reijo Ikävalko: Täyttä elämää - Junnu - Kotkan poikii ilman siipii (Gummerus, 1998)

Luulen aika usean ajattelevan, että viina vei Juha Vainion hautaan. Ei vienyt, ainakaan akuutissa mielessä. Totaalikieltäytyminen alkoholin suhteen alkoi jo 1976, jonka jälkeisiä raittiita vuosia ehti kertyä 14.

Juha syntyi sydänvian kanssa ja kuoli 52-vuotiaana sydämen loppumiseen. Siinä välissä hän sai elää pitkän pätkän pumpultaan kait kohtalaisen tervettä elämää käytyään poikasena läpi avosydänleikkauksen, jollaisia ei ennen häntä ollut Suomessa muutamia enempää tehty. Tästä alkaa Junnun tarina kirjassa.

Reijo Ikävalkolla oli toimittajatausta Hymyssä ja Nykypostissa, joitten nykyvastine lehtimaailmassa lienee Seiska. Voisi siis kuvitella, että noilla ansioilla olisi sorvattu skandaalinhakuinen teos legendaarisesta hahmosta, joka rilluvuosinaan kyllä imi viinan mokomaa omiksi tarpeikseen ja ylikin.

Ei. Sellaisen sijaan saatiin lämminhenkinen, Vainiota kunnioittava elämäkerta. Ajoittaisesta tautologiasta huolimatta pidän sitä kovasti miellyttävämpänä luettavana kuin Petri Pietiläisen kirjaa vuodelta 2018.

Tiesittekö muuten, että Juhan isä ja tämän kaksi veljeä ovat kukin pelanneet vähintään yhden pesäpallon Itä-Länsi-ottelun. Suvussa oli muutakin urheilutaustaa, mutta tämä poika suuntautui toisaalle. Tuloksena valtava joukko laulutekstejä itselle ja muille, unohtamatta pienempiä määriä sävellyksiä.

Kirja muistuttaa monin esimerkein Vainion raapustaneen työkseen myös pakinoita lehtiin, muiden muassa Ikävalkon päätoimittamaan Nykypostiin. Pitänee seuraavaksi haalia käsiin niistä rakennettu kokoelma Täten on tähkät.

Heikki Metsämäki, Juha Miettinen: Badding (Sputnik, 1996)

Kun Valot oli julkaistu englanniksi nimellä Lights, yritti M.A. Numminen tuloksetta saattaa sen rapakon taakse itsensä Elviksen levytettäväksi. Teoksen syntyaikaan hän ennusti:

Se on sellainen kappale, että jollei nyt niin 2000-luvulla sen levyttää joku kansainvälinen tähti.

Profetian toteutuminen antaa odottaa itseään.

Tekijät haastattelivat kirjaansa varten ison nipun tavalla tai toisella Somerjoen lähellä olleita henkilöitä. Ja tähden ympärillähän pyöri porukkaa. Esimerkiksi 70-luvulla taustabändinä toimineen Moneyn kitaristina kävivät vuorollaan A.Järvinen, I.Kallio ja J.Orma. Esipuheen suolsi julkaisijan puolesta Aki Kaurismäki.

Baddingin kohdalla tuntuu toteutuneen laajasti kuvio, jossa kaiken maailman managerit ja muut huijaavat hyväuskoista sankaria ja vievät tätä kuin litran mittaa. Näistä kun lukee monen kertomaa, tulee usein ajatelleeksi ketä ne huijarit sitten olivat. Varmasti joku tietää, mutta ei kerro.

Vaan oli Raulillakin elkeensä. Esa Pulliaisen mukaan hänen oli turha yrittää hillitä laulajan huikkakättä keikkatilanteen alla:

Jos minä sanoin, niin ei mitään vaikutusta. Rauli vaan totes, että haist' sinä vittu Pulliainen, takarivin jätkä, solisti ottaa nyt!

Suorien haastattelulainausten runsas käyttö tekee kirjasta eläväisen. Sama pätee myöhempään, jo käsittelemääni Jukka Rajalan elämäkertaan. Rajala vaikuttaisi hyödyntäneen enemmän myös muita lähteitä. Tämä ehkä lisää perusteellisuutta, mutta vähentää tiettyä intiimiyden tuntua, joka hohkaa Metsämäen ja Miettisen tuotoksesta. Lisäksi uskottavuutta lisää haastattelujen teko lähempänä tapahtunutta.

Molempia voi suositella. Ehkä kallistuisin pakkovalintatilanteessa hienoisesti vanhan kannalle. Ässänä hihassa sen loppuliitteissä on näihin aivan liian harvoin läimäisty kappale- siis biisihakemisto.

Reijo Korpeinen: Ekkös sää Juice oo - Dokumentti Juice Leskisestä (WSOY, 1987)

Omistan 17 hyllysenttimetriä luettavaa Juicesta. Korpeisen dokumentti on vanhin ja kaikki sen jälkeen hänestä kynäilleet ovat käyttäneet sitä yhtenä lähteenä, tunnustaen tai ei. Sen vuoksi suuri osa asioista oli entuudestaan tuttua.

Takaperoinen lukujärjestys voi hieman vääristää näkemystäni. Tähän olisi tietysti ollut syytä tutustua 30 vuotta sitten. Nyt nimittäin en innostunut juuri mistään. Pienin varauksin.

En tiedä oliko Korpeinen ensimmäinen, jolle Leskinen jaotteli laulujensa aiheet neljään pääryhmään: ihminen ja toinen ihminen, ihminen ja yhteiskunta, ihminen ja usko sekä ihminen. Kirja on joka tapauksessa jaettu osiin tuolla perusteella. Pienet varaukset innottomuudessani toteutuivat kahden jälkimmäisen teeman kohdalla; järkeviä ja kiinnostavia mielipiteitä taiteilijalta.

Sen sijaan yhteiskunnasta puhuessaan Leskinen on ärsyttävimmillään. Kaikki vähänkään auktoriteetteihin vivahtava vaikuttaa herraa pännivän niin, että minua alkoi tuo pänniminen pänniä enemmän kuin koskaan aiemmin.

Sinällään sujuvasti kirjoitetun teoksen tekevät raskaaksi lukuisat laulutekstit. Voisihan ne hypätä yli, mutta kun ei voi. Pakko lukea kaikki.

Minussa on se kummallinen ominaisuus, että runojen ja biisien sanoitusten lukeminen on pääsääntöisesti yhtä helppoa kuin tervan juonti ohuella pillillä, silmät kiinni, yhdellä jalalla neljän tuuman lankulla seisten samalla, kun vihainen koira näykkii persuuksia. En tiedä miksi noin, kun korvien kautta aivoihin tungettuna homma kuitenkin onnistuu.

Lähes parasta on takakannen rehellinen toteama:

Korpeinen on mainiosti loihtinut kuvan äärimmäisen rikkinäisestä ja ristiriitaisesta ihmisestä. Sellainen minä olen.

Juice Leskinen

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Jukka Rajala: Kaita polku - Rauli Badding Somerjoen tarina

KIRJAT - Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.I

Juhuu! Taas kirja Juicesta.

En viitsi laittaa kuvaa etukannesta, kun se löytyy joka paikasta, missä tätä on käsitelty. En myöskään jaksa kirjoittaa mikä tämän kirjan idea on, kun se näkyy tuosta takakannesta.

Haiskahtanee siltä, että olisin hienokseltaan väsynyt silloin tällöin julkaistaviin Leskis-kirjoihin. En lainkaan. Omassa hyllyssä niitä oli jo ennestään viisi ja sittenkin kiikutin iloisna miesnä kotiin tämän viimeisimmän, Kaj Lipposen toimittaman Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.I (Into, 2020).

Mukavaahan se on sanataiturin puhetta lukea sellaisenaan. Osan siinä toki menettää verrattuna saman tekstin kuuntelemiseen. Saati, jos vielä näkisi ilmeet ja eleet. Esimerkkinä sanan hallinnasta:

Mä kerroin Kaarinalle, et mä teen anagrammeja. Se sano: "Saaks Kaarina Suoniosta mitään?" Mä sanoin: "Naikaa, nuoriso! Okei, mä korjaan: soikaa nuorina!"

Leskisestä sai aikanaan kuvan, että hänellä oli mielipide asiaan kuin asiaan. Ja sitä jaksettiin kysellä. Minulle on jälkikäteen ollut selviävinään, että kantaa ei välttämättä aina ollut. Terävästi leikkaavan lantun, kerkeän kielen ja - pahoittelen stereotypiaa - savolaisuuden ansiosta hän taisi usein huvikseen jallittaa haastattelijaa. Niin monet kerrat vastaus mihin hyvänsä johdattelevaan kysymykseen oli kielto, jonka päätarkoitus näytti olevan kumota se mitä toinen hänestä ajatteli.

Henkilökohtaista tulkintaani jatkaen, taiteilija näin kenties halusi suojella itseään. Ehkä hän tahtoi pitää todelliset mielipiteensä piilossa. Tässä tapauksessa tutut juttukumppanit Waldemar Wallenius ja Harri Tuominen ilmeisesti saivat suojauksen laskemaan. Veikkaisin tämän teoksen sisältävän rehellisintä Juicea mitä kuunaan on nauhalle tai sivuille tallennettu.

Niin tai näin, Leskinen oli ymmärtääkseni erittäin omapäinen. Kuuluminen oikeastaan yhtään mihinkään oli pois laskuista.

Ihmisen perusluonne on semmoinen, että se aina hakeutuu jonnekin. Mä en ymmärrä siis semmoista, että ihminen saa voimansa siitä, että on yks monista. Mun mielestä ihmisen voima on siinä, että se on yks.

Tällä asenteella voi ajautua ikään kuin roolinsa vangiksi ja alkaa olla eri mieltä silloinkin, kun on tosiasiassa samalla kannalla. Kun ei missään tapauksessa voi olla yleisen mielipiteen takana.

Yleinen mielipide on jotain nii kerta kaikkiaan hirveetä. Se perustuu kuitenkin aina valheelle ja väärinkäsitykselle. Siis yleinen mielipidehän on semmonen, että kukaan ei oo sitä mieltä. Kaikki on vähän sinne päin.

Ettei menisi liian yksinkertaiseksi, välittyy ristiriitaisen hahmon eri kommenteista toisinaan jonkinasteista vastakohtaisuutta. Vai riitelevätkö seuraava ja edellinen sitaatti sittenkään keskenään?

Toivottavasti ainakaan yksilöllisyydestä ei tuu joukkoliikettä. Se nyt olis maailmanloppu.

Voi olla parempi, etten yritä liikaa tulkita eri yhteyksissä puhuttua. Rohkenen kuitenkin noista parista esimerkistä äkkinäisesti arvella Leskisen sallineen yksilöllisyyden hyvettä vain sille osalle porukkaa, joka kykenee olemaan yksilöllinen oikealla tavalla?

Omalta osaltani muistelmien ykkösosa täydentää mielessäni olevaa kuvaa Leskisestä, ollen vain yksi palikka monien joukossa. Ei ole tärkeää, mikä mielikuvani on, enkä varmaan edes osaisi sitä ymmärrettävästi esittää. Merkityksellisintä muusikon tapauksessa on sittenkin musiikki. Muu on ekstraa sen päälle.

Jos Juicen ulkomusiikillisesta annista pitäisi yksi ajatus valita, voisi se monen muun ohella olla tämä kritiikki, johon on helppo yhtyä:

Aina pitää antaa asioille nimi, että ne tajuttais. Mikä taas johtaa siihen, että niitä ei tajuta, vaan ne opetellaan ulkoa.

Pieni jurputuksen aihe on haastattelumateriaalin jakaminen kahtia. Sivujahan ei ollut kahta ja puoltasataa. Kyllä olisi mennyt toinenkin mokoma samaan syssyyn. Röyhkän muistelmien kohdalla päädyttiin myös tähän ratkaisuun.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Kauko Röyhkä: Marjatan poika

SOITTOLISTAT - Juicen the paras biisi

Väitin Pyromaani palaa rikospaikalle -jutussa pystyväni nimeämään Juice Leskisen kaikkien aikojen parhaaksi helposti kymmenenkin kappaletta. Sen verta tuo jäi askarruttamaan, että piti yrittää nousta seisomaan sanojensa taakse. Kymmenen oli paha valita, joten tuplasin. Muutamaa huonomuistisuudesta juontuvaa varmistussoittonäytettä lukuunottamatta lista kasautui levyjen sisältöjä pläräämällä.

Taivahan tosi on, ettei tällaisessa tehtävässä voi sivuuttaa itsestäänselvyyksiä kuten Kaksoiselämää, Viidestoista yö, Syksyn sävel tai Juankoski, here I come. Paitsi että voi ja melkein sanoisin, että täytyykin.

Juicen the paras biisi -soittolista on kuultavissa Spotify-tunnuksilla.

LEVYT - Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle

Voi väittää, että Juice Leskisen uralta on mahdotonta nimetä the kaikista paras esitys. Ei se toden perään niin hankalaa ole. Pystyisin näet vaivatta nostamaan parhaaksi monta, ainakin kymmenisen kappaletta. Yksi niistä on Musta aurinko nousee.

Leskinen on runoilija. Mustan auringon lyriikka sitoutuu jälkeen päin lukien julkaisuajankohtaansa. Tämä pätee vaikka tekijä on tunnustanut kirjoittaneensa tekstiä yhdeksän vuotta.

Joka tapauksessa vuonna 1985 Reagan pullisteli Amerikassa ja Neuvostoliitossa myllersi, kun puoluejohtajia kuoli solkenaan ja liukuhihnalta repäistiin aina uusi tilalle. Kylmä sota asevarusteluineen oli kiihkeässä vaiheessa ja Suomessa muhi vähintäänkin pinnan alla atomisodan pelko. Uhkaavaan ilmapiiriin runoilija Leskinen kaivoi lääkkeeksi toisen ihmisen läheisyyden.

alla veristen vaatteiden

loiset tappaa loisiaan

ole minulle ihminen

kun toiset tappaa toisiaan

Leskinen on sanoittaja. Hänellä oli tahto ja taito yhdistää sanat säveleen istuvasti. Tuotannosta saa aika turhaan etsiä esimerkkejä, joissa riimitys ei tavuineen ja painotuksineen istuisi laulumelodiaan.

Tämä mielessä tulee väkisin vertailtua häntä Junnu Vainioon, joka tässä suhteessa oli jopa tarkempi, suorastaan pedanttisuuteen asti. Maailman pienimpänä yllätyksenä pidän sitä, että kautta aikain ensimmäinen Juha Vainio -palkinto jaettiin Juice Leskiselle.

Leskinen on säveltäjä. Pelkillä nerokkailla teksteillä ei vielä pitkälle pötkitä, jos janoaa suurempaa suosiota. Juice kykeni laatimaan yksinkertaisia ja samalla hienoja sävellyksiä. Koittakaapa kuunnella päässänne Mustasta aurinkosta pari pykälää verkkaisempaan tahtiin toteutettu unplugged-versio, jossa on mukana vain ääni ja pari akustista kitaraa.

Leskinen on piällikkö. Mestari, joka ei tunnista puutteitaan ja uskalla luottaa itseään taitavampiin, ei ole tittelin väärti. Grand Slamissa Juicella oli sovittajana Anssi Tikanmäki, lähtöjään haapajärvisiä. Tämä oli Pyromaania ajatellen korvaamaton osa palapeliä.

Mustassa auringossa lähtökohtana kuulostaa olleen erittäin vahvasti rockilla kuorrutettu tuon ajan suomalainen euroviisuhumppa. Minulle ei teetä vähääkään ongelmaa kuvitella tätä uljasta hymniä esitettävän vuonna 1985 Göteborgin loppukilpailussa, Ossi Runteen puikottaessa orkesteria. Vesa Sytelän rumputyöskentely, Tikanmäen urut ja säästeliäästi mukaan ympätyt kuorot alleviivaavat eurotunnelmaa.

Puntti Valtosen voimallinen, täydellisyyttä hipova kitarasoolo on ilmeisen harkiten sävelletty. Soolo tosiaan on Valtosen heiniä, toisin kuin vaikkapa Wikipedia väittää. Tieto tuli itseltään Tikanmäeltä, jolla oli tapana merkkailla tällaisia asioita muistiin studiosessioitten aikana. Luotan lähteeseen kuin Volkkarin tunkkiin.

Leskinen on myös laulaja. Sen kummemmin selittelemättä.

Pyromaani Palaa Rikospaikalle (1985) oli Juice Leskinen Grand Slamin kolmas studio-LP. Alkuperäinen kokoonpano oli remmissä edelleen: Sytelä (rummut, laulu), Antti Tammilehto (basso, laulu), Ila Loueranta (kitara, laulu), Valtonen (kitara, laulu), Tikanmäki (koskettimet, haitari, laulu) sekä Leskinen (laulu, kitara).

Näistä Valtonen oli päässyt teatterikouluun ja jättämässä bändiä. Tuleva näyttelijä sai harjoitustyön omaisesti mojovan roolin, kun hänet pantiin kanteen patsastelemaan. Sakari Kuosmanen oli jo keikoilla paikannut Puntin kokoista aukkoa ja soitti täten neljäntenä kitaristina levyn muutamilla raidoilla.

Ja lauloi, kuinkas muuten. Moni sekoo muotiin pohjaa erittäin perinnetietoiseen, Tammilehdon basson tukevoittamaan kitarariffiin. Saku kumajaa ja ähkii väkevästi Apulaissheriffinkin mielipiteiden mukaista viestiä. Pilkkakirves sivaltelee massan perässä sinkoilevia kanssaeläjiä.

Merkillepantavaa on, että melodiaan sopiva "sekoaa" muuttuu otsikossa muotoon "sekoo". Panee miettimään, ettei tuo Juicen tapauksessa mahda olla sattumaa. Mutta miksi näin olisi tehty?

moni sekoaa muotiin

ja kaikki samaan muottiin valetaan

kun syöminen on muotia

me syöpötellään kunnes haletaan

Albumilta löytyy toinenkin teos, jossa Leskinen jakoi ykkösvokalistin vastuuta muille. Mimosan hipiä on Louerannan raastavasti tulkitsema lohdutonta mielialaa maalaava veto, mutta komea sellainen.

Tyypillisen juicemainen hitaahko veisuu taitaa tutkiskella maestron itsekin potemaa maanisdepressiivisyyttä, eikä tosiaankaan siellä maanisessa laidassa. Skitsofreniaviittauskin on nähtävissä. Aiheesta suoremmin puhui reilusti taudin mukaan nimetty biisi seitsemän vuotta aiemmin ilmestyneellä Tauko I:llä.

sattuu, poissa tolaltaan

on tyyppi jota morkkis painaa

sattuu, minut olaltaan

hän heitti, olen puolivalmis vainaa

Läpi levyn kulkee erillinen pyromaanijuoni (PPR), jolla tilkitään kappaleitten välejä. Tarinan varjolla ääneen pääsee myös Rällämin ulkojäsen ja röpöttelykaveri Matti Pellonpää. Muina vierailijoina hääräsivät Vesa Hyrskykari ja Nalle Lehtonen puhaltimissa, Toni Lähteenmäki, Timo "Nuuska" Ulkunniemi sekä Mika Sundqvist.

Vinyylin A-puolen sinetöi otsa lattiaan saakka Tapio Rautavaaralle kumartava Isoisän hinttipussi. Hulvaton, toisaalta tunteikas ralli riemastuttaa umpiheteron kynällä raapustetulla erilaisen nuoren kuvauksella.

Mahdollisesta savolaisesta kieroudesta saa vihiä, kun B-puolen keulilla rokkaa Jenkka uskon puhdistamisesta (twist), joka siis ei ole jenkkaa nähnytkään, vaan on siis kait twistiä, kun taas hinttipussi ON jenkkaa, ainakin Apulaissheriffin rytmitajulla tulkittuna, hidastempoista tosin, mutta jenkkaa siis.

Pyromaanista tekee mestariteoksen viimeistään sen loppuun ankkuroidut kolme öljytankkerin painoista järkälettä.

Turvallisuus & yhteistyö saa Tikanmäeltä massiivisen sinfonisen käsittelyn. Sanat ironisoivat samana vuonna pidettyjä ETYKin kymppivuotiskekkereitä. Pyhä toimitus on tolkuttoman kaunis hartailu, joka hiukankaan sopivassa mielentilassa nautittuna tahtoo pakostakin herauttaa tippaa kulmaan. Ja kuten jo selkisi, Musta aurinko nousee nyt vaan on klassikko.

Ennen Grand Slamin ensimmäistä telakoitumista samalla nimellä julkaistiin vielä seuraavana vuonna tupla Yölento. Siinä vaiheessa Leskisen terveys ei antanut enää myöten keikkailla ja levyntekokin hiipui tällä orkesterilla viideksi vuodeksi. Omana näkemyksenä voi melko varauksetta esittää, että Grand Slamin loppuaikoina Juice oli taiteelliselta kantilta elämänsä parhaassa porukassa.

Jep jep, Pyromaani Palaa Rikospaikalle on aivan mahtava levy!