Nämä turinat olivat jo loppumassa Honey B And The T-Bonesin myötä Saksassa, mutta täällä sitä vaan pällistellään ison veden takana Woodstockissa, New Yorkissa. NY City sijaitsee satakunta mailia etelään, Hudson-jokea alavirtaan, legendaarinen -69 festivaalialue noin puolet vähemmän lounaaseen.
Täällä - tarkempi sijainti: Levon Helm Studios - vieraili kymmenen vuotta sitten työmielessä eräs pitkän taipaleen taittanut suomalaispumppu. Syntyi albumi, jonka kansikuvan voisi helposti kuvitella viittaavan progeen tai psykedeliaan.
Maalaus on virolaisen Aarne Vasarin pensselistä.
Teoksen luonne ja musiikilliset koordinaatit paljastuvat, kun zoomaa koko kuvan esiin, jolloin tekstitkin tulevat näkösälle. Tämä on Wentus Blues Bandin noin yhdeksäs pitkä Woodstock (2011).
Apulaissheriffin tie kävi bändin pariin vasta viime viikolla. Kyselin taannoin minisarjaa varten vinkkejä ulkomailla nauhoitetuista kotimaisista levyistä. Kun tätä suositeltiin ja tämä myös heti löytyi, tartuin syöttiin.
Sinällään Wentus kuuluu monilukuiseen joukkoon "ei ihan, mutta melkein". Sen olemassaolon olin tiedostanut kauan ja kiinnostunutkin, mutta hankinnat olivat jääneet tekemättä. Olen tosin saattanut jopa nähdä ryhmän 90-luvun lopulla tai 00-luvun alussa, jolloin viitsin kulkea keikkapaikoilla tiuhempaan kuin nykyään. Varmaan nämä kävivät noina aikoina Oulussa esiintymässä.
Wentus Blues Band perustettiin jo 1986. Alkuperäisestä koostumuksesta ovat Woodstockilla jäljellä rumpali Mikael Axelqvist, basisti Robert "Robban" Hagnäs sekä kitaristit Kim Wikman ja Niko Riippa. Laulaja Juho Kinaret ja kosketinsoittaja Pekka Gröhn liittyivät jengiin joitain vuosia aiemmin.
Gröhnistä, tuosta joka paikassa vastaan tulevasta mainiosta muusikosta voisin naputella enemmänkin. Tyydyn nyt vihjaamaan blogin henkilöhakemistosta, jonka näet ruudun oikeassa laidassa. Ellet näe, vierittele alas ja napauta sieltä "Näytä internetversio". Nimeä klikkaamalla saat esiin kaikki Apulaissheriffin jutut, joissa mainittu henkilö on osallisena. Pekka melko monessa.
Wentuksessa hän on yksi osanen palapeliä. Merkittävä osanen kylläkin, minkä todistaa vaikkapa Cold cold week. Kun en ole vielä yhtyeen varhaisempaan tuotantoon tutustunut, en voi kertoa kuinka paljon lisäarvoa urut sointiin tuovat.
Neljännesvuosisadassa kiinteästi yhteen hitsautunut peruskvartetti on kuitenkin se, joka tätä musiikkia vie. Veikkaan kaverien vuonna 2011 tietäneen jo ennen vilkaisua mitä toinen tekee. Ja se kuuluu.
Monen tapainen blues toimii kuin Bruce Willis Die Hardeissa. Rock-vivahteita ei karteta ja sekin käy laatuisasti. On ammattitaitoista tekemistä, joka ei lankea akateemisuuden ansaan.
Tuttavuus on siis vasta viikon vanha. Olen pyöräyttänyt sen läpi kolmesti. Ensi kerralla mietin, että ihan ookoo jynkkää. Toisella soitolla meinasin lentoon lähteä. Kolmas palautti taas lähemmäs maan pintaa. Mielialamusaahan tämä on, niin kuin niin moni muukin. Hyvää soosia, jota ihminen tarvitsee lisää.
Enempiä analysoimatta ja jaarittelematta vedän kolme kömpelöä aasinsiltaa juttusarjan muihin jaksoihin.
Yksi Woodstockin raidoista on hitaahko soul blues nimeltään Selma. Kuinka ollakaan Popedan Live At BBC:llä soi samanniminen ralli, joka on tietenkin eri biisi. Kinaret muuten osoittaa Selmalla olevansa vokalistina oivaa tasoa.
Erja Lyytisen Dreamland Bluesiin tämän yhdistää levy-yhtiö. Molemmat kuuluivat osin samaan aikaan saksalaisen Ruf Recordsin artistikaartiin.
J.Karjalainen Yhtyeineen julkaisi kaksi vuosikymmentä ennen tätä Päiväkirjan. Pekka oli rivissä.
Nyt se loppuu varmasti. Paljon on muitakin suomipoikien ja -tyttöjen ulkomaan levytyksiä, vaan jääköön näihin. Seuraavaksi juoksen Valtojen itärannikolle ja uin Atlantin yli Norjaan. Kiipeilen ja laskettelen poikki Kölivuorten. Pyöräilen ilman sähköavusteita läpi Ruotsin. Ylitän rajan Tornioon ja ratsastan aasilla kotiin.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
