25 lokakuuta 2020

LEVYT - Kaipa: Vittjar

Nyt taitaa olla sopiva hetki suorittaa pienimuotoinen maantieteellinen tarkastelu.


Hyvin suuri enemmistö Apulaissheriffin CD-hyllyistä, -laatikoista ja -kaapeista on suomalaisten, brittien tai jenkkien tekemällä musiikilla täytettyjä. Hajaosumia saavat Kanada, Australia, Hollanti, Italia, Mali ja ehkä vielä joku. Sitten löytyy totta kai rakas länsinaapurimme. Tätä nykyä Ruotsin lippua heiluttaa muistaakseni pelkästään tasokas progeryhmittymä Kaipa.

Bändin historia on kaksiosainen. Ensimmäisen vaihe ajoittui vuosiin 1973-82, joiden aikana kokoonpano eli. Vain perustajajäsen Hans Lundin oli mukana koko ajan. Hänen roolinsa kattoi biisiseppouden lisäksi lähinnä koskettimet ja jossain määrin lauluosuuksia.

Y2K:n jälkeistä toista sukupolvea miehittivät alkuperäisestä porukasta ainoastaan Lundin ja kitaristi Roine Stolt. Näistä jälkimmäinenkin jättäytyi pois jo 2005 tullakseen korvatuksi Per Nilssonilla. Muut olivat ja ovat Morgan Ågren lyömäsoitinpatteriston takana, Jonas Reingold bassossa sekä vokalistit Patrik Lundström ja Aleena Gibson.

Sanoituskielenä toimi viime vuosituhannella ruotsi, tällä englanti. Näin mentiin, kunnes kyvykäs viisunikkari taas uskaltautui palaamaan nimikappaleen verran äidinkieleensä hulppealla albumilla Vittjar (2012).


Musiikki on niin tuotettua kuin olla voi, mikä periaatteessa voi herättää epäluuloja juurevampaan menoon tottuneessa. Kansilehti kertoo Lundinin tehneen äänityksiä Uppsalassa, ilmeisesti kotistudiollaan. Tämän lisäksi Nilsson nauhoitti kuusikieliset Gävlessä, Reingold bassot Lundissa ja Lundin ja Ågren rummut Värmdössä.

Pelaajilla siis oli pelimerkit minkä mukaan pelata, jonka jälkeen pääarkkitehti kasasi ja miksasi palikoista lopullisen tuotoksen. Perusryhmän lisäksi lopputulokseen olivat vaikuttamassa Fredrik Lindqvist panoksenaan "recorders & whistles" ja Elin Rubinsztein viuluineen. Molemmat olivat vierailleet jo orkesterin edellisellä levyllä In The Wake Of Evolution (2010).

Rubinszteinin jousi tekee selvää jälkeä etenkin kappaleissa Vittjar ja A universe of tinyness. Instrumentin hallintaakin kovemman vaikutuksen tekee Lundinin taito ja näkemys sovittaa viulu paikoin massiivisiin kosketinkitarabassorumpuvalleihin.

Kaiken kaikkiaan tämä on teos, jolla Kaipa pystyi mielestäni ensimmäisen kerran todelliseen huippusuoritukseen. Hyviä pitkäsoittoja olivat kyllä kasanneet 2000-luvulla aiemminkin, mutta vasta yhdennellätoista loksahti joku itseäni miellyttävä lopullisesti kohdalleen.

Viulistista kertomani pätee muihinkin. Huippumuusikoita tuntuvat olevan kaikki, vaan sehän ei tunnetusti riitä yhtikäs mihinkään. Vittjar kokonaisuutena on niin paljon enemmän kuin osiensa summa. Kunnia tästä kuuluu yhtyeen nokkamiehelle. Näkemystä riittää roppakaupalla.

Kahden tyystin erilaisen solistin käyttö alleviivaa sitä tosiasiaa, ettei Kaipa työstä lauluja. Puhuisin instrumentaalimusiikista, jossa ihmisääniä käytetään siellä täällä rikastuttamaan lopputulemaa. Näinhän se toki menee progressiivisen rockin tapauksessa erittäin usein.

Kun vielä toinen solisti on mies ja toinen nainen, syntyy väkisinkin mielenkiintoa ylläpitävää vaihtelua. Vertailukohteeksi tässä mielessä heitän mainion kotimaisen Scapa Flown. Suomalaisen kielikorvaa kutkuttaa positiivisesti, kun engelskaa vedetään svenssonilaisittain korostaen.

Kaipan sävykäs proge on Vittjarilla - eikä yksin sillä - altistunut folk- ja metallivaikutteille. Ensin mainittu minua yleensä ilahduttaa, jälkimmäinen ei aina. Onneksi metallia ei ole yliannosteltu. Monipuolisuudesta käy hyvänä esimerkkinä Treasure-house. Se käynnistelee tapaillen etäisesti reaggaeta ja on lopulta aika popahtava, muttei liian.

Kansitaiteessa oli menossa mukavasti silmään käypä sinertävä kausi, kuin myös edellisellä ja seuraavalla albumilla.


The crowned hillsides saakoon toimia esittelynä. Se lähtee virkeästi liikkeelle viulun ja koskettimien voimin. Perusrokkisoittimisto (d+b+g) täräyttää rankasti ennen ensimmäisiä vokaaliosuuksia ja säestää hetken Lundströmiä (vai Lundinia?) samaan malliin. Tunnelma pudotetaan seesteisemmäksi ja vuoron ottaa Gibson, jolla on äänessään sivumennen sanoen varsin mukaansatempaava soundi.

Nilsson saa ensimmäisen näytön paikkansa neljän minuutin väliaikapisteen kahta puolen. Perään muutama lyhyt isku kovemmin ja sitten pudotetaan tahti ja taso raukeammaksi. Kahden hitaan laulupätkän välissä kuullaan toinen kitarasoolo.

Kahdeksan ja puolen minuutin kieppeillä käynnistyy loppulurittelu. Viimeistään sen myötä käy ilmeiseksi kuinka kova kepittäjä Nilsson on. Jotenkin kitara- tai kosketinmelodia ajasta 8:30 etiä päin on itselleni koko kiekon tunnus. Tutuksi se ehti tulla jo aiemmin biisin kuluessa.

En käytä rumaan johtavaa alkusointua kertoessani, että Vittjar on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



2 kommenttia:

  1. Ruotsalainen populaarimusiikki on aihepiiri, josta löytyy loputtomasti ammennettavaa. Nostaessasi tämän Kaipan esiin et voi olla hakoteillä , jos proge-genrestä puhutaan. Tuo nimikappale "Vittjar" on mainio ja valitun laulukielen vuoksi jotenkin rehellisemmän ruotsalainen :) Googlasin Lundinin ja huomasin, että ainut vanhan liiton suosikkini länsiaapurissa Pugh Rogefeldt on suunnilleen samanikäinen (s.1947). Tai onhan niitä äijiä muitakin, mutta taitavat olla enemmän poliittisessa laululiikkeessä hääränneitä. Kuten nyt vaikka Mikael Wiehe, Björn Afzelius ja Torsten "Totta" Näslund. Mutta nyt Kaipaan viehättyneenä ja mainitsemani Rogefeldtin musiikista aina vain vähän hämmentyneenä voisin heittää haasteen: määrittelepä v. 1970 ilmestyneeltä Pughish-albumilta löytyvä "Stinsen i bro". Aikaa kuunteluun kuluu suunnilleen saman verran kuin minulta meni Twitter-suositustasi noudattaessani. Ripustan linkin Twitteriin ja tägään sinut siihen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omalla kohdalla on ruotsalaisen musiikin seuraaminen muutaman tuurinkantamoisen varassa. Esimerkiksi Rogefeldt on vain nimenä tuttu.

      Poista