24 huhtikuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Mari Rantasila: 2020

Mittavan uran elokuva- ja TV-alalla 35 vuodessa luoneen Mari Rantasilan ensiroolit valkokankaalla olivat sivuosia Aki Kaurismäen ohjauksessa. Tiedonjyvä voi tuntua perin vähämerkitykselliseltä yksityiskohdalta. Tässä pähkäillessäni se alkoi pikku hiljaa tuntua - jos ei jotain selittävältä, niin - loogiselta palaselta kokonaisuudessa. Palaamme tähän.


Ensimmäistä LP:tä lukuunottamatta huomaan Rantasilan levyt omistavani ja hankin vähin ennakkokuunteluin myös uusimman, nimeltään 2020 (2020). Hankin siitä huolimatta, että näytteitten perusteella mukana on sen sortin elektronista poppia, johon en normaalisti hae kosketusta pitkällä kepilläkään.

2020 sisältää kuitenkin ja onneksi musiikillisesti monipuolisempaa tuotantoa. Suurpiirteisesti katsottuna löytyy kahdenlaista. Osa on tuota kavahtamaani elektroa tai mitä lie. Kyseisen tapaisten tyylisuuntien tuntemukseni ontuu niin pahoin, etten osaa selvemmin kuvailla.

Toinen puoli on orgaanisesti säestettyä, hidastempoista laulelmaa tai jotain sellaista. Tietenkin jako kahtia tällä lailla yksinkertaistaa liikaa. Skaalan ääripäissä ei pysytä, vaan välimaaston harmaan sävyjä käytetään sopivasti. Osuva esimerkki moisesta on päätöskappale Nyt on kaikki hyvin.

Tekstimielessä se lopettaa levyn aikana koetut paikoin hyvinkin synkät tunnelmat positiivisissa merkeissä. Sitä edeltävät laulun aiheet eivät ole riemukkaimmasta päästä: avioeroa, edellisen sukupolven elämän päättymistä, seuraavan lähtöä omilleen, keski-ikäisen yksinäisyyttä. Isoja asioita kohdalle osuessaan. Rantasila pui näitä itse sanoittamissaan biiseissä julkisesti.

Erotettu pisti karuudessaan miettimään kuinka paljon voi kaiken kansan kuultavaksi tuoda oikeita asioita, joissa on mukana toisia osapuolia. Vaan en ala paheksumaan, kun en tiedä miten tarkasti sanoitukset kertovat kirjoittajansa omista kokemuksista. Taiteilijalla on vapaus valita totuuden osuus koko tarinasta nollan ja sadan väliltä. Veikkaan toki nyt liikuttavan lähempänä sataa.

Mikä siinä sitten on, että jaksan levystä pitää huolimatta yllä vihjaamistani vähäisistä säröistä sekä musiikin että lyriikan saralla?

Ensinnäkin Mari Rantasilan lauluääni ja kyvykkyys tulkita ovat miellyttäneet niin kauan kuin muistan, vuoden 1989 Auringossa-biisistä lähtien. Jos 2020 tekisikin vanhasta poikkeuksen, ei suunta olisi kehnompaan päin. En tunne, enkä sen puoleen kovin lujasti arvostakaan laulun teoriapuolta, sen teknistä taitamista. Arvelisin päähenkilöllämme olevan aika paljon intiaaneja kanootissa niiltäkin osin.

Toinen hänen tuotannossaan iankaiken aistittavissa ollut piirre on aitous. Kohtuullisella varmuudella on pystynyt luottamaan siihen, että Rantasilalta tulee kuvia kumartamatonta ja anteeksi pyytelemätöntä tavaraa, jos hänellä sellaisen tekemiseen on tarve.

Ja näin päästiin takaisin alun Kaurismäki-yhteyteen. Ehkä maailmaa aina valtavirran vierestä tarkkaillut, suorapuheinen ohjaaja näki Marissa jo nuorena sellaista särmää, että katsoi hyväksi työllistää häntä elokuvissaan?

Apulaissheriffin valinta kuunneltavaksenne on Eka joulu, joka edustaa levyn herkintä antia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti