LEVYT - Mississippi John Hurt: Today!

Muistellaanpa vähäsen ja kuvitellaan enempi.

Tuomari Nurmio sorvaa ensimmäisen LP:nsä 1979. Ihan pystymetsästä hän ei studioon päädy. Muusikkous on kestänyt jo tovin ennen sitä. Itse asiassa melko kauan, sillä hän on jo melkein kolmekymppinen. Suht' iäkäs ensilevyttäjäksi.

Levy ei menesty. Se siitä urasta. Mies suorittaa opintonsa loppuun ja jatkaa elämäänsä juristina. Silloin tällöin tulee puolihuvikseen soiteltua saunailloissa ja pikkujouluissa.

Vuonna 2003 joku tekee kokoelman 70- ja 80-lukujen vaihteen musiikista. Hän on täällä tänään ja Kurjuuden kuningas päätyvät sille. Aika kuluu edelleen. Joku hoksaa lähteä etsimään Nurmiota. Tämä saadaan kiinni ja jotenkin taivuteltua esiintymään kansanmusiikkijuhlilla Kaustisella, ja muuallakin. Mennään jälleen äänittämään. Purkitetaan uusia lauluja ja versioita entisistä. Albumi on kaupoissa 2014, vuoden päästä seuraava ja 2017 taas yksi, nimeltään Tänään.

Jotakuinkin tuollainen historia oli takanaan Mississippi John Hurtilla, kun Today! (1966) tuli ulos.

Johnin tositarinassa on tietty joitain eroja Nurmio-satuun verrattuna. Ensinnäkin, hän kävi jo reilusti neljättä kymmentään tehdessään ensimmäisiä nauhoituksiaan vuonna 1928. Toiseksi, silloin väsättiin pikkukiekkoja, ei pitkiä. Kolmanneksi, hän ei ollut koulutettu mies, vaan työskenteli suorittavassa portaassa ainakin maatalouden piirissä.

Tarkoitukseni oli luoda perspektiiviä siihen, kuinka kauan Hurt oli pois kuvioista ennen kuin hänet löydettiin uudelleen. Noin 35 vuotta! Äijän varhaisemmista vaiheista ja levytyksistä kirjoitin kauan sitten minisarjassa MUINAISTA BLUESIA.

Keväällä -63 Hurt saatiin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan studioon. Tuloksena tupsahti Piedmontin julkaisemana Folk Songs And Blues (1963). Tajusin juuri, että minun täytyy alkaa toden teolla metsästämään tätä kokoelmani merkittävimpiin laskettavaa puutetta. CD-painoksia löytyy nimellä Avalon Blues 1963.

Piedmontin piikkiin nikkaroitiin vielä niin ikään tarvelistallani majaileva Worried Blues (1964), jota Wikipedia väittää ilmeisen virheellisesti livenä tehdyksi. Luotan lähteenä enemmän erittäin perinpohjaista diskografiatyötä tekevään Wirziin.

Jossain vaiheessa etelän maaseudulta idän suurkaupunkeihin houkuteltu John tutustui itseään liki 50 kesää nuorempaan folk-laulajaan. Georgiassa syntynyt valkoinen Patrick Sky tiesi jotain mustan miehen tuntemasta kulttuurishokista ja osasi suhtautua asiaan.

Pääsemme viimein jutun aiheen pariin. Syntyi sopimus Vanguard Recordsin kanssa ja ei kun nauhoituspuuhiin taas. Ollaan New Yorkissa. Artisti istuu isossa huoneessa kitaroineen. Viereisessä tilassa, ehkä lasin takana töllöttää isohko joukko seuraajia. Ei vaan meinaa tulla kunnon rieskaa.

Sky arvaa mistä on kysymys. Hän tarjoutuu tuottajaksi ja saa pestin. Hän ajaa ylimääräiset hevon kuuseen. Paikalle jää artistin ja hänen itsensä lisäksi vain yksi teknikko. Poltellaan tupakit ja jatketaan hommia. Jo alkaa lyyti kirjoittamaan. Jännite on poissa ja mestari taikoo sisältään jalokiviä. Mikrofoni nappaa ne talteen.

Noitten heinäkuun -64 sessioitten pohjalta Vanguard paketoi kaksikin albumia, joista Today! on ensimmäinen. En voi välttyä ajatukselta, että sille valittiin parhaat palat. Nimittäin, The Immortal Mississippi John Hurt (1967), niin upeaa musaa kuin onkin, kuulostaa siihen verrattuna aavistuksen vaisulta.

Molemmat nuo sekä kesällä -66 taltioitu Last Sessions (1972) on ansiokkaasti pakattu 3CD:n laatikkoon The Complete Studio Recordings (2000).

Today! koostuu 12 hienosta raidasta, joista vähintään kolme on vuoden -28 kappaleiden uusversioita. Aitoon blues-tyyliin sanat eivät aina pysy samoina ajan kuluessa. Tämä pätee etenkin työläinen John Henrystä kertovaan Spike driver bluesiin. Muut vanhat ovat Candy man ja Louis Collins.

Setti on suurimmalta osaltaan laulajan itsensä sepittämää tavaraa. Mukana on myös muutama traditionaalinen numero. Niistä en äkkipäätä muista kuin yhden, josta minulla on myös jonkun toisen esitys hallussa. Kyseessä on Corrinna, Corrinna ja siitä Muddy Watersin livetulkinta.

Muistinvirkistyksen ja lisätarkistusten jälkeen paikansin hyllystä vielä Bill Haleyn ja Sleepy LaBeefin näkemykset sekä Muddylta studioversion.

Perinnebiisien eliittiä on valoisan hyväntuulinen Make me a pallet on your floor, jonka melodiaa Hurt hyödynsi jo 1928 otsikolla Ain't no tellin'. Se on muun ohella mainio näyte kitarataiturin omintakeisesta näppäilytyylistä: bassokielet peukalolla, korkeampiääniset etu- ja keskisormella. Kaikkien tietämä J.Karjalainen on tunnustanut ottaneensa Johnilta oppia, esimerkkinä vaikka sellainen aika tuttu viisu kuin Hän.

Olin luullut tämänkin levyn olevan soolona tempaistu. Wirz kuitenkin väittää vastoin kokoelman kansitietoja, että Jerry Ricks olisi soittanut toista kitaraa.

Sen sijaan kansipaperi kertoo varsin kuvaavan anekdootin siitä, kun nuori tuottaja vei vanhan herran moottoripyöräajelulle Manhattanille. Kysyttäessä vaikutelmia, vastasi maalla ikänsä elänyt muusikko: "I really liked it, but I don't ever want to do it again."

Tätä, kuten herran koko tuotantoa kyllä jaksaa kuunnella uudestaan ja uudestaan. Erityisen otollisesti se toimii omaan, leppoisaan tahtiin tehtävällä autoajelulla Länsi-Lapin tunturialueella ja Käsivarressa. Kokemusta on.

Voi olla, että Mississippi Johnin varhaisimmissa nauhoituksissa syntyi maailman parasta musiikkia. Sen ei kuitenkaan pidä antaa hämätä saati vaikuttaa alentavasti, kun arvioidaan nyt hehkutettua tuotosta.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MUINAISTA BLUESIA #5 - Mississippi John Hurt
• MUINAISTA BLUESIA - Tulossa...
• LEVYT - John Lee Hooker: It Serve You Right To Suffer

MUINAISTA BLUESIA #5 - Mississippi John Hurt

Rockin genre-esi-isän varhaista historiaa tarkastelevan minisarjan päättää mies, jonka tuotoksia on hankala tunnistaa bluesiksi. Näin on ainakin, kun katsoo 1940-luvulla siinneen sähköisen musiikin vinkkelistä. Mississippi John Hurt ei kait itsekään lukenut itseään blues-laulajaksi. Omiinkin korviini hän on enemmän folk kuin blues.

Viisaammat ovat kirjoittaneet hänen imeneen vaikutteita ragtimesta, jonka suhteen Apulaissheriffin asiantuntemus on olematon. Monien kollegoidensa lailla Hurtinkin taustalla luuraa myös gospelin hengellinen perinne.

Mississippi John Hurtin musiikki on kepeää, hyväntuulista ja lämmintä. Kun on nähnyt hänestä valokuvia ja kuuntelee taidokasta kitarointiaan ja pehmeä-äänistä lauluaan, syntyy väkisinkin vaikutelma miellyttävästä tyypistä. Totta vieköön, täytyihän tuon olla maailman mukavin ukkeli.

Kliseeksi muodostunutta sanontaa käyttääkseni Hurtin kerrotaan soittaneen ilokseen, vain sitä mitä piti hyvänä. Hän ei paljoa esiintynyt kapakoissa kuten aikalaisensa. Mitä pienempi paikka ja mitä vähemmän väkeä, sen parempi. Se oli passeli käytäntö hänen pienivolyymiselle soitolleen ja jopa heikoksi sanotulle äänelleen.

Tämä mies on henkilökohtainen suosikkini verrattuna sarjassa aiemmin pöyhittyihin Son Houseen, Bukka Whiteen, Memphis Minnieen ja Charley Pattoniin. Syynä pidän hänen omaperäisyyttään ja positiivisuuttaan.

Jos monen samaa ikäluokkaa edustavan blues-äijän tai -muijan syntymäajasta onkin epätietoisuutta, voitaneen Hurtin perheen iloinen perhetapahtuma suhteellisen luotettavasti ajoittaa vuoteen 1893.

Tulkitsen näin, koska tieto on peräisin perheraamatusta, jonka sivuille harva olisi uskaltanut luikuria tuohon aikaan laskea. Tietenkään informaatioketju kyseisestä raamatusta tähän blogiin ei välttämättä ole luotettava, joten...

John-pojan ensikosketus kitaraan tapahtui alle kymmenen ikäisenä. Eräällä kitaristilla, William Carsonilla oli tapana vierailla Hurteilla ja viettää siellä öitäkin. John on myöhemmin kertonut yrittäneensä yöllä muiden nukkuessa kokeilla vieraan soittopeliä ja saada siitä irti samanlaisia ääniä kuin Carson itse. Pojan kiinnostus musiikkiin oli sen verran palava, että äiti heltyi viimein ostamaan tälle oman vehkeen, joka sai nimen Black Annie.

Nuorukaisena Hurt työskenteli maatilalla ja rautateillä. Samalla hän syventyi parantamaan instrumenttinsa hallintaa. Opiskelu oli itseohjaavaa ja tuloksena tuli kehitettyä uusi omaperäinen tekniikka, jota lukuisat ovat kuluneen sadan vuoden aikana jäljitelleet. Ensimmäisiä kertoja tyyliä kuullessaan voi erehtyä luulemaan, että homma toteutetaan kahdella kitaralla. Tämä video näyttää mistä on kyse.

Välikommentti: en osaa soittaa pätkääkään, mutta on kiehtovaa nähdä kuinka tuollainen mainiolta kuulostava pikkailu tehdään.

Harvakseltaan tehty keikkailu alkoi jossain vaiheessa. Mississippi John Hurt säesti silloin tällöin paikallista viulistia Willie Narmouria. Tämän avulla hän sai kontaktin levy-yhtiöön ja pääsi studioon, ensin Memphisissä ja sitten pari kertaa New Yorkissa.

Tuloksena oli 13 kappaletta musiikin historiaa. Nämä on julkaistu sen seitsemän kertaa, esimerkiksi Soul Jamin koosteella Spike Driver Blues - The Complete 1928 Okeh Recordings (2016).

Mutta siihenpä se sitten jäi, toistaiseksi. Parin vuoden sisään ilmestyneet savikiekot jäivät kaupallisesti vaatimattomalle tasolle eikä levytysura saanut jatkoa. Mies jatkoi tavallista elämää, mies teki töitä ja ilmeisesti mies ei juurikaan esiintynyt - jos lainkaan. Näin kului yli kolme vuosikymmentä.

1963 Mississippi John Hurt löydettiin uudelleen. Jos juttusarjan aiemmat osat on luettuna, tämä haiskahtaa varmaan tutulta. Hurt ehti ennen menehtymistään (1966) levyttää ja esiintyä sen verran paljon, että nimi tuli tutuksi ja häntä muistetaan arvostaen vielä tänäkin päivänä. 1928 sessioitten materiaalin vähyyden vuoksi jutun aiheena olevalle kokoelmalle tuikattiin mukaan puolen tusinaa nauhoitusta 60-luvulta.

Tarjottava näyte on luonnollisesti sitä parasta tavaraa eli vanhaa kunnon. Valintani on Candy man.

Päähenkilömme vaikuttaa saatavilla olevan dokumentoinnin perusteella olleen elämäänsä tyytyväinen, vaatimaton, hyväntuulinen, kiltti ja ties mitä kaikkea positiivista. Luonnollisena jatkeena tälle hänen lapsenlapsensa Mary Frances Hurt perusti vuonna 1999 Mississippi John Hurt -säätiön.

Isoisänsä perinnön vaalimisen lisäksi voittoa tavoittelemattoman organisaation tarkoituksena on tarjota vähävaraisissa oloissa eläville nuorille mahdollisuuksia musiikin ja koulutuksen saroilla. Uskon, että John olisi ylpeä Marystä.

"That's all I have to say about that"

Siinä kaikki mitä minulla oli mielen päällä muinaisesta bluesista. Esiteltyjen viiden artistin rinnalle olisin voinut nostaa vaikkapa Blind Willie Johnsonin, joka edusti maallisesta tyylistä sanomaltaan poikkeavaa gospel blues -suuntausta.

Juttuja varten tehdyn netin kahlailun tuloksena kiinnostusta vielä itselleni tuntemattomista, ensimmäisistä alan miehistä herättivät eniten Tampa Red, Skip James sekä Big Bill Broonzy. Näistä jälkimmäisen tuotantoa levytti albumillisen verran itse Muddy Waters vuonna 1960. Alan naisista voisi tutustua ainakin Bessie Smithiin.