LEVYT - Otis Redding: The Soul Album

Päädyin kolmen lähteen tiedoilla siihen, että Otis Reddingin neljännen LP:n 11 esityksestä vain kolme julkaistiin Stax Recordsin Volt-merkillä singleinä, ja vieläpä B-puolina. Nämä ovat Just one more day, Any ole way sekä Good to me. Yksikään ei lukeudu kaikkein tunnetuimpiin klassikkoihin.

The Soul Album (1966) on jo tuolla perusteella täysverinen albumi, ja vieläpä varsin isolla A:lla.

En käy julistamaan ehdottomia totuuksia, mutta maailman parasta souliahan tämä on. Muutkin (Aretha, Wilson, Sam, Etta, jne.) ovat sellaista tehneet. Ei siis ole olemassa yhtä ainutta parasta laulajaa tai levyä. Mielestäni.

Otisia siunattiin aivan poikkeuksellisella äänellä. Harva artisti on aikojen saatossa kyennyt samanlaiseen tunnelmien tulkintaan kuin hän. Pöytäkirjaan merkittäköön todistuskappale #1: Cigarettes and coffee.

Staxin leivissä Otis sai nauttia Memphisin kermaan kuuluvien taustamuusikkojen tuesta. Booker T. & The MG's ja The Memphis Horns hoitelevat hommansa tälläkin kertaa enemmän kuin tyydyttävästi. Isaac Hayes vierailee. Merkitään ylös (myös edelliseen kohtaan käypä) todistuskappale #2: Nobody knows you (when you're down and out).

Yhtye:

• Steve Cropper, kitara
• Donald "Duck" Dunn, basso
• Al Jackson Junior, rummut
• Booker T. Jones, koskettimet
• Isaac Hayes, koskettimet
• Wayne Jackson, trumpetti
• Andrew Lowe, saksofoni
• Sammy Coleman, trumpetti
• Gene "Bowlegs" Miller, trumpetti
• Charles "Packy" Axton, saksofoni
• Floyd Newman, saksofoni

Otisilla oli onni toimia ympäristössä, jossa koko yhtiö ja siihen kytköksissä olevat taiteelliset tahot pelasivat samaa peliä. Hän oli toki lauluntekijä itsekin ja versioi muitakin kuin toisia Stax-artisteja. Kuitenkin hän sai nauhoittaa esimerkiksi Cropperin ja kollega Eddie Floydin kirjoittaman, kollega Wilson Pickettin alkujaan levyttämän hitin. Kirjataan (kaikkiin kolmeen kohtaan sopiva) todistuskappale #3: 634-5789.

Todetaan vielä, että herra Redding itse osallistui kolmen biisin luomiseen. Sattumoisin, tai kenties tarkoituksella nuo kolme ovat alussa mainitsemani sinkkuraidat.

Jostain kumman syystä suomalaisista äänitepuodeista sai taannoin, ainakin 2000-luvun alussa aika runsaasti soul-CD:itä japsipainoksina. Minunkin hyllyssäni niitä löytyy pääasiassa Atlanticin katalogista, johon myös Stax/Volt tätä nykyä kuuluu.

Tässä nimenomaisessakin tapauksessa voin ihmetellä kansitekstejä japanin kielellä. Pelkkään ihmettelyyn se kohdaltani jääkin. En panisi pahitteeksi, jos saisin suomennoksen tai englanninnoksen kuvan tekstistä.

The Soul Album on nuorena kuolleen tähden lyhyeksi jääneen uran kohokohta mitä pitkäsoittoihin tulee. Yksittäisiä huippubiisejä häneltä ilmestyi pitkin matkaa useita.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Wilson Pickett: The Wicked Pickett
• LEVYT - Aretha Franklin: I Never Loved A Man The Way I Loved You

LEVYT - Buddy Guy: Heavy Love

Eikös vaan olekin Eero Aarnion pallotuoli tuo missä Buddy Guy lymyää levynsä Heavy Love (1998) kansikuvissa? En olemattomalla sisustus- ja muotoilualan tuntemuksellani kykene tätä vahvistamaan. Verkkohautkaan eivät anna kättä pitempää lähteä moista taattuna tietona esittämään.

Pallotuoli on peräisin 60-luvulta ja oli tuolloin perin futuristinen kapistus. Heavy Loven taas voi katsoa olleen ensimmäinen hieman rankemmalla kädellä nykyaikaistettu työ Guyn tuotannossa. Edeltävä Slippin' In (1994) sisältää huomattavasti perinteisemmän linjan vääntöä.

Tällä kertaa mukaan ujutettiin hip hopissa ja popissa hyödynnettyjä, juurimusan kohdalla jopa kerettiläisiksi tuomittavissa olevia elementtejä. Rumputaustoja rakennettiin osin koneitse, luuppeja käytettiin modernisoimaan komppeja.

Tyylillisesti liu'uttiin pitkin harppauksin soulin suuntaan. Hiukan hivotellaan jopa funkia. En ole varma tohtiiko tätä lainkaan tituleerata bluesiksi saamatta joiltain piireiltä vihaisia katseita osakseen.

Apulaissheriffi ei lähde tästä ottamaan paineita. Yhä keskivaikeaa lokerointitautia (aiheuttajana virus musicus kategorismus) potiessani, nakkaan albumin mielikuvituslaariin 90-luvun r&b-vaikutteinen soul blues.

Ettäs tiedätte!

Oli mitä oli, voin sanoa, että bluesin ajanmukaistaminen onnistui Buddylta erittäin hyvin. Hän on tämän jälkeenkin saattanut markkinoille kelpo kakkuja 2-3 vuoden välein. Tätä nykyä miehellä on ikää 85, mikä voi hidastaa tahtia, mutta kyllä minä vielä odotan uutta tulevaksi. Nythän edellisestä pitkäsoitosta The Blues Is Alive And Well (2018) on kulunut juuri kolme vuotta, joten jospa jotain kohta.

Minkä vuoksi juuri tämän herran musiikin muuttuminen on mennyt niin kivuttomasti taso säilyttäen? Korostan ensin tuon olevan jälleen kerran vain henkilökohtainen mielipiteeni. Erimieliset olkoon eri mieltä ja se on ihan fine ja "up yours". Minä tykkään.

Suuri merkitys tykkäämiseen on lauluäänellä, kuten vähän aikaa sitten toisessa yhteydessä kirjoitin. Buddyn ääni osuu ja tuntuu.

Edelliseen liittyy kiinteästi termi karisma. Voitte kaivaa sanan merkityksen jostain. Minä lisäisin määritelmään varsin voimakkaan subjektiivisuuden. Kenenkään esiintyminen ei voi vaikuttaa ihan jokaiseen ihmiseen mukaansatempaavasti. Väitän musiikkimakuni perustuvan tietyiltä, aika suuriltakin osin siihen, kuinka tiettyjen tyyppien olemus juuri minuun vetoaa. Joittenkin karisma puree.

Vielä haluan nostaa jutun aiheen ilmestymisen aikaan yli 40 vuotta soittaneen kitaristin taidot aseensa käsittelyssä. Hän tekee läpi levyn sen mitä pitää eikä juuri yli. Sellaista jaksan alati arvostaa. Ei tarvi todellakaan aina näyttää kaikkea mitä osaa.

Kun aikoinaan aloitin tutustumiseni Buddy Guyhin, olin löytävinäni hänen tyylistään samankaltaisuutta Albert Kingin kanssa. Nyt, vuosia myöhemmin pitäisi käydä ukkojen tuotanto läpi, jotta uskaltaisin näkemykseni toistaa.

Sellainen samankaltaisuus Kingillä ja Guylla on varmasti, että kumpikaan ei ole laajasti kunnostautunut esittämänsä materiaalin kirjoittajana. Heitä en sanan varsinaisessa merkityksessä laske laulaja-lauluntekijöiksi. Heavy Lovella vain Had a bad night ja Let me show you ovat päähenkilön kirjoittamia.

Muddy Watersin I just want to make love to you saa svengaavan, joskin digitaalisesti läiskähtelevän käsittelyn. Willie Dixonin biisiä ovat lisäksi tulkinneet mm. Etta James ja The Rolling Stones. Guyn versio on kaikessa persoonallisuudessaan mainio. Kitara ja urut soivat mallikkaasti.

Yllättävin lainavalinta on mielestäni ZZ Topin I need you tonight. Olisi hauska tietää kysyikö vanha mestari nuorisolaisilta lupaa julkaista vai ehdotettiinko sitä ZZ-leiristä. Pidän molempia vaihtoehtoja mahdollisina.

Jesse Andersonin soul-palaa I got a problem vuodelta 1969 viedään originaalista bluesin suuntaan. Tekstissä ongelman aiheuttajaksi paljastuu kolmas nainen. Tälläkin raidalla Reese Wynans ottaa uruistaan irti kokonaisuuteen ryhtiä tuovia ääniä. Hän muuten taitaa olla tämänkertaisista ainut aiemmin Guylle studiohommia tehnyt soittaja.

Muukin bändi hoitaa hommansa moitteetta. Enempiä nimeämättä mainitsen vain, että legendaarinen Steve Cropper kitaroi seitsemällä kappaleella. Ja että solistia 45 vuotta nuorempi, laulajana eri maata oleva Jonny Lang duetoi tämän kanssa Midnight trainin.

 

Mennään yhden näytteen taktiikalla. Are you lonely for me baby kuvaa koko paketin henkeä vallan mukavasti. Biisi on mitä rennointa ja maittavinta soulin ja bluesin sekoitusta.

Letkeä sovitus koskettimineen osuu maaliin. Olen tunnistavinani Cropperin pikkailut muun kitaroinnin seasta.

Sielukkuuden alleviivaa loistava kahden naisen kuoro. Outoja artisteja itselleni ovat nämä Jessica Boucher ja Bekka Bramlett. Discogs todistaa omalla nimellä tehtyjen julkaisujen niukkuuden, mutta Bramlettin tapauksessa suhteellisen runsaat esiintymiset eri solistien taustalla.

Heavy Love on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Albert King: Born Under A Bad Sign
  
• LEVYT - ZZ Top: Eliminator

LEVYT - Blues Brothers: Briefcase Full Of Blues

Koska veljesten salkusta paljastuu vain lainatavaraa, tein pienen tutkimusretken.

Varhaisin tuttavuus kattauksessa on Flip, flop & fly. Opin sen alun perin vuonna 1980 Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockersin räväkkänä rock and rollina, joka Geraint Watkinsin pianon avittamana on eräs yhtyeen kovimmista vedoista.

Samoihin aikoihin painoin Rec+Play, kun radiosta kajahti Blues Brothersin versio. Tuolloin vielä oudoksuin huuliharppua ja torvia sisältävää hyppyhumppaa. En enää.

Originaali on Big Joe Turnerin single vuosimallia -55 ja tallaa jump bluesin polkuja. Kappale on läheistä sukua herran edellisvuotiselle, vieläkin tunnetummalle rallille Shake, rattle & roll. Sekä Elvis että Bill Haley tulivat levyttäneeksi molemmat. Flip, flop & fly löytyy myös Downchild Blues Bandin LP:ltä Straight Up (1973).

Muilta osin Briefcase Full Of Blues (1978) koostuu vain musiikista, johon sain ensikosketuksen nimenomaan tämän, alkujaan kaverin vinyyliltä kasetille kopioimani albumin myötä. Biisilinkit alla johtavat Blues Brothersin versioihin.

Ensimmäinen alkuperäislevytys omaan hyllyyni tuli ostaessani ehkä vuosituhannen vaihteen hujakoilla bonuksellisen CD-painoksen kokoelmasta The Best Of Sam & Dave (1969). Soul man on salkussa ja parivaljakon musiikkia kuullaan myös Blues Brothers -elokuvan autoilukohtauksissa.

Kun Sam & Dave soul-klassikkonsa vuonna 1967 nauhoitti, pelasivat taustalla Stax Recordsin osittain limittäiset vakioryhmät Booker T. & The MG's ja Mar-Keys. Kitarassa oli Steve Cropper, bassossa Donald "Duck" Dunn, jotka molemmat soittavat myös Briefcase Full Of Bluesilla.

Staxin aarrearkun sisältöä on myös I can't turn you loose, jonka Otis Redding kirjoitti ja pisti singlensä Just one more day (1965) B-puolelle. Apulaissheriffille Otisin laulettu tulkinta päätyi huiman boksin The Complete Stax-Volt Singles 1959-1968 myötä.

Blues Brothers käytti sävelmää keikkojensa avauksena ja ainakin tämän levyn todistuksen mukaan myös lopetuksena. Se hoitaa hommansa lyhyenä, rivakkatahtisena instrumentaalina, jonka päälle veli Elwood toivottaa yleisön tervetulleeksi.

Kyseessä on siis konserttitaltiointi. Orkesteri lämmitti katsomon koomikko Steve Martinia varten syyskuussa -78. Paikkana Universal Amphitheatre Los Angelesissa.

Jo mainittu Downchild Blues Bandin älppäri tuntuu innoittaneen veljiä aika lailla. (I got everything I need) Almost ja Shotgun blues ovat tarkempaa tutustumista vaativan kanadalaisryhmän pomon Donnie Walshin käsialaa.

BB:n näkemykset kunnioittavat DBB:n vastaavia, ensin mainitun ollessa jälleen joutuisa jump. Jälkimmäinen käy hitaana bluesina, jonka kliimaksina Matt "Guitar" Murphy lataa maukkaan soolon. Veli Jake panee mikrofonin ääressä parastaan. Duck on tainnut elämänsä aikana bassotella samaa kuviota melko monen biisin taustalla.

Vanhimman alkuperäisesityksen tittelin ansaitsee I don't know. Willie Mabonin rhythm and bluesin ensijulkaisu ajoittuu vuoteen 1952. Se tuli ensin ulos Parrot-merkillä ja heti perään Chessillä, kun pienempi puulaaki sulautui ikoniseen yhtiöön.

Blues Brothers paukuttelee kerkeämmän sovituksen, jota elävöittää Jaken showmainen jutteluosio. Solistin loppukaneettiin on helppo yhtyä:

I suggest you buy as many blues albums as you can.

Toteaa hän.

Rhythm and bluesiksi lokeroisin myös Floyd Dixonin Hey bartenderin (1955) ja harpisti-vokalisti Junior Wellsin jo ennen funkin keksimistä funkahtaneen Messin' with a kidin (1960). Molempien osalta taivun Blues Brothersin kannalle, jos minun täytyisi valita itseäni enemmän miellyttävät tulkinnat. 70-luvun lopulla isolla, taitavalla orkesterilla toteutetut versiot potkivat lujemmin.

Pitkän rupeaman jo tehnyt Delbert McClinton vaikutti ennen soolouralle rupeamistaan erinäisissä yhtyeissä 60-luvulla ja duossa Delbert & Glen 70-luvun alussa. Kaksikon itsensä mukaan nimetyltä, vuoden 1972 debyytiltä napattiin repertuaariin "B" movie box car blues. Elwoodin huuliharppu raikaa.

Kuvitteellisen veljesparin pitemmän osapuolen kontolla oli harpun soiton lisäksi taustalaulu ja yleinen hengailu lavalla. Salkulla hän saa ainoan solistivuoronsa raidalla Rubber biscuit. The Chipsin vuoden 1956 doowop-hassuttelu ei BB-käsittelyssä juuri muuttunut, lukuunottamatta tuhtia bändisovitusta. Naurut ja poupoupout menevät pitkälti sama rataa kuin originaalissa.

Juurien jäljitysharjoituksen seurauksena toinen tutustumaan houkuttava artisti DBB:n ohella on King Floyd. Neworleansilainen soul-mies vaikutti lähinnä 60-luvun puolivälistä 70-luvun lopulle, mutta levytti viimeisensä vuonna 2000. Groove me ilmestyi ensin sinkkuna 1970 ja sitten LP:llä King Floyd (1971) ja on erittäin letkeää funk soulia.

Blues Brothers teki kappaleesta vähintään 70-prosenttisesti reggaeta. Aameneksi Jake heittää kieli poskessa:

We changed it a little bit.

Kaupalliseksi roskaksi voisi joku moittia tätä Amerikan listaykköseksi asti noussutta lätkää, mutta minäpä sanon, että Briefcase Full Of Blues on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Albert King: Born Under A Bad Sign

UUTUUSLEVYT - Robert Gordon: Rockabilly For Life

Tämä sankari ehti puuhailla musiikin parissa toistakymmentä vuotta ennen ensimmäistä "oikeaa" soolo-LP:tään Robert Gordon With Link Wray (1977), joka asettui 50-luvun rock and rollin uuden tulemisen aaltoon. Äijä oli kolmikymppinen.

Tiukkaa julkaisutahtia kesti viitisen vuotta, mutta vauhti hyytyi yhdessä rockabilly revivalin hiipumisen kanssa. Sen jälkeen on menty tyyliin albumi silloin toinen tällöin. Makuuni taso on pysynyt keskimäärin korkeana, joskin edellinen I'm Coming Home (2014) sitä hieman notkahdutti.

Siksipä onkin nyt mukava todeta, että ajatukset Gordonin merkittävästä laantumisesta voi kuitata ennenaikaisiksi. Rockabilly For Life (2020) on nimittäin hyvä tuotos, vaikkei klassikoksi ylenekään.

Suuren kiitoksen ansaitsee taustayhtye, jossa vääntävät Danny B. Harvey kitarassa, Pierre Pelegrin bassossa ja Paul Vezelis rummuissa. Aiempia meriittejä onnistuin kaivamaan esiin Harveyltä, jonka studio-CV:stä löytyy mm. Wanda Jacksonin ja Johnny Ramonen päänahat. Hän on myös soitellut Stray Catsin Slim Jim Phantomin kanssa bändissä nimeltä The Head Cat, alkuperäisenä basistinaan Lemmy Kilmister

Gordonin laulu tuntuu olevan riittävän hyvin tikissä ottaen huomioon vokalistin yli 70 vuoden iän. Muutamaan otteeseen olen havaitsevinani, että digitaalitekniikkaa olisi saatettu ehkä mahdollisesti käyttää äänen muokkaamiseen. Myöskään kanteen ei ole tuoretta kuvaa miehestä laitettu.

Tässä kohtaa on pakko pestä kädet. Minulla ei ole konkreettista näyttöä mistään, vain etäinen tuntuma. Syyttömyysolettama on voimassa. Todistustaakka on periaatteessa harteillani. En siis käy parjaamaan, solvaamaan, syyttämään tahi enempää epäilemään. Kunhan kerroin miltä kuulosti.

Korostan myös, että Gordonin baritoni on Apulaissheriffin rankingissa tyylilajinsa huippua. Se on jo kauan seissyt mielessäni tasaveroisena Eddie Cochranin ja Sleepy LaBeefin rinnalla, kovimpien joukossa.

Erityispiirteenä levyn joka raidalle on värvätty vieraileva muusikko. 1 laulaja, 10 kitaristia (joista 3 myös laulaa), 2 pianistia (1 laulaa), 1 rumpali ja 1 harpisti. Näitten tuoma lisäarvo on monessa tapauksessa kyseenalainen. Onkin mainio juttu, että CD:lle on ahdettu myös alkuperäiset miksaukset, joilla Robert niittaa biisit perusbändin kanssa kyllin vakuuttavasti.

Pistäytyjistä parasta lisämaustetta tuo Jimmy Hall huuliharppuineen If you want it enoughissa. Emanuela Hutterin naisääni parantaa laatua kappaleessa Would ja'. Ilahduttavasti Let's go babylle on saatu kitaristiksi Chris Spedding, joka kepitti Gordonin mielestäni parhailla, 40 vuoden takaisilla levytyksillä. Miltei legendaarinen Steve Cropper on myös läsnä.

2 x 15 biisin kuuntelu kerralla ei saa lujasti kannatusta minulta. Näinpä voin sitten valita kummat versiot pyöräytän läpi aina kun asetan CD:n soittimeen. Luulen päätyväni useammin noihin original reference mix -bonuksiin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #1 - Graham Fenton's Matchbox: Rockabilly Rebel
  

LEVYT - Albert King: Born Under A Bad Sign

Onhan se niin surkeaa, niin surkeaa, että itkettää. Born under a bad signin johtolankana on hyvän tuurin totaalinen puute. Jos ei huonoa olisi olemassa, ei laulajalla olisi mitään.

if it wasn't for bad luck

I wouldn't have no luck at all

Stax Recordsin peruskaartiin kuulunut solisti ja lauluntekijä William Bell raapusti toimeksiannosta tekstin myöhemmin klassikoksi muuttuneeseen bluesiin. Saattoi siinä hieman lainata jonkin vanhemman laulun sanoja, mutta näinhän sitä aika paljon tehtiin silloin, ja miksei nykyisinkin. Sävellys tuli toiselta yhtiön vakiokasvolta Booker T.Jonesilta.

Kun käy läpi Albert Kingin tekemisiä, ei välty panemasta merkille hänen osallistuneen kovin harvakseltaan biisinikkarointiin. Nyt suurennuslasin alle napattu Born Under A Bad Sign (1967) sisältää yhden kokonaisen ja toisen puolikkaan tällaisia. Noitten päälle LP:llä on vielä pari kolme muuta alkuperäisesitystä. Loput eli noin puolet kaikista on covereita.



King, alkujaan Albert Nelson syntyi etelässä Mississippin osavaltiossa, varttui siellä ja naapurissa Arkansasissa. Kolmikymppisenä musiikkihommat veivät monien muiden alan tekijöiden tavoin pohjoiseen, ensin Indianaan, sitten Illinoisiin. Chicagon tyyli tuli omaksuttua.

Reilu kymmenen vuotta riitti. Ura ei raketoinut ja muusikko palasi etelään, osoitteena tällä kertaa Memphis, Tennessee. Syntyi sopimus Staxin kanssa ja silloin lähti. Soulin ja R&B:n julkaisuun keskittynyt levy-yhtiö orkestereineen yhdistettynä Kingin Chicago-taustaan osoittautui toimivaksi kombinaatioksi. Saatiin aikaan sielukasta bluesia, soul bluesia.

Seurasi singlejä, joita nauhoitettiin ja julkaistiin maaliskuusta 1966 lähtien yli vuoden ajan. Ensimmäinen Stax-albumi kokoaa osan niistä (numerot 1, 2, 4, 5, 8 ja 9 kuvassa), viisi biisiä vetaistiin purkkiin 9.6.1967 sessiossa. Tämä oli melko tyypillinen tapa rakennella älppäreitä hyvinkin sinkkuvetoiseen aikaan.

Taustayhtyeenä vaikuttaa legendaarinen Booker T. & The M.G.'s. Ryhmä nauttii syystä kovaa arvostusta. Henkilökohtaisena mielipiteenäni siitä heitän, että kaikki suunnistajat ovat kyllä tasan tarkkaan reitillä, eikä rasteilla pummeja tule, toisaalta vältetään riskaabeleita reitinvalintoja.

Edellä väittämäni suomennettuna tahtoo sanoa, ettei mitään ongelmaa näy taidon, rytmi- ja tyylitajun tai yhteispelin osalta, mutta tietty värittömyys vaivaa. Tuon voi todeta kuuntelemalla bändin instrumentaalilevytyksiä. Booker T. & The M.G.'s loistaa, kun he säestävät riittävän vahvaa solistia tyyliin Otis Redding. Tai sitten Albert King, joka tietysti lisäksi oli maailman parhaita kitaristeja.

Mainittakoon että M.G.'sin Steve Cropper puolestaan on maailman parhaita komppikitaristeja.

Mukana albumilla on vielä merkittävänä osasena Staxin mainio puhallinsektio The Memphis Horns.



Kingin soitannan tuttu erikoisuus oli se että hän käsitteli normaalisti kielitettyä instrumenttia vasenkätisesti. Tästä johtuen kielet olivat tavallisuudesta poiketen järjestyksessä paksuin (matalaäänisin) alhaalla ja ohuin ylhäällä. Kun noin tekee, ovat oppikirjatekniikat paperia ja niitten paikka paperikori.

Täytyi keksiä itse ja tehdä kuten parhaalta tuntuu. Lähes aina kun noin menetellään, nousee Apulaissheriffin hattu, olipa kyse musiikista, urheilusta tai marjanpoiminnasta. En osaa sanoa kuinka suuri osuus yksityiskohdalla oli siihen miltä äijän soitto kuulosti.

Minulle kitaroinnistaan välittyy yhtä aikaa voima ja tunne. King oli iso mies, liki parimetrinen, mikä saattaa yksioikoisesti ajatellen olla syynä voimakkuuden tuntuun. Vastakkaisen vaakakupin tunnepitoisuus yhdessä tuon kanssa on se mikä on minut saanut häntä arvostamaan. Luulen niin. Sen tiedän, että kunnioitusta nostaa tekemisen tietynlainen yksinkertaisuus. King ei yrittänyt kosiskella kuulijaa vikkelyydellä tai monimutkaisuudella.

Jos sinne suurennuslasin alle nyt pikkaisen vilkaistaan, niin loisteliasta nimikappaletta rikastuttaa simppeli, kohtalokas bassokuvio. Vastuussa on Donald "Duck" Dunn, joka CD-uudelleenjulkaisun takakannessa on virheellisesti merkitty kitaristiksi. Taidan havaita CCR:n Sinister Purposessa jotain samankaltaista.

Läpi levyn nautin Al Jackson Juniorin rummutuksesta. Parhaimmin sen tuo esiin tulkinta varhaisesta delta bluesista Crosscut saw.

I almost lost my mind herkistelee balladina, kuten tekee myös viihteellinen päätösraita The very thought of you, jolla huippukepittäjä todistaa olevansa myös melkoinen laulaja, ellei se jo muuten ollut selvää. Gibson Flyin V, tuttavallisemmin Lucy, oli nurkassa ja osin senkin ansiosta tunnelmasta tuli kaikessa romanttisuudessaan jotenkin sinatrainen tai natkingcoleaaninen.

Jankkaavahkolla kompilla taottu The hunter on ainut lievä tasonlasku kokonaisuudessa. Omalta osaltaan se lisää vaihtelevuutta, jota Born Under A Bad Sign sisältää kiitettävästi. Ei todellakaan mennä samaa rataa koko puolituntista.

As the years go passing by olkoon esimerkki yhdestä kiekolla kuultavasta tyylistä, hitaasta pianon ja puhaltimien sävyttämästä bluesista. Minulla oli muka varma muistikuva, että olisin joskus tutustunut siihen mestarin oppipoika/ihailija/kollega Stevie Ray Vaughanin versiona, mutta enpä sellaista sitten löytänytkään. Taisi olla Gary Mooren versio.

Kun en tähän hätään muutakaan keksi, niin lopetellaan näin: Born Under A Bad Sign on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MUINAISTA BLUESIA #3 - Bukka White
• KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #5 - Lazy Moose: When Trouble Was Born