Kurikassa 1953 syntynyt Ilkka Helander pyörittää Loviisassa kymmenien tuhansien eurojen vuosittaista liikevaihtoa tahkoavaa yritystä. Kemian, biologian ja lääketieteen aloille painottuvaa käännöstoimintaa ym. harjoittava firma on ollut pystyssä jo yli 20 vuotta. Herran CV:ssä seisoo kunnioitusta herättävä lista titteleitä.
Auktorisoitu kääntäjä. Yleisen mikrobiologian dosentti. Maa- ja metsätieteiden tohtori. Filosofian tohtori. Dr. Helander.
Pysähdytään toviksi tähän. Yksi pätevimmistä blues-muusikoistamme on siis artistinimidoctoriutensa lisäksi myös, ja vieläpä kaksinkertaisesti "oikea" tohtori. Apulaissheriffi nostaa kuviteltua päähinettään.
Hattu... päästä!
Viime vuodet kokenut laulajakitaristi on musisoinut kolmihenkisen bändinsä Dr. Helander & Third Ward kanssa. Käsissä hypisteltäviä, kuunneltavia saavutuksia on takana kahden albumin verran. Ensimmäisenä niistä ilmestyi Meat Grindin' Business (2018).
Se on kyllä erityisen mainio biisikymmenikkö, mutta palataan hetkeksi siihen mistä lähdettiin liikkeelle. Juurimusiikin tekijän on Suomen kaltaisessa maassa jokseenkin mahdotonta elättää itsensä täysin pelkillä soittohommilla. Levyt myyvät mitä myyvät, eikä konserttejakaan ihan stadion- tai areenakokoluokassa järjestetä.
Monet alan tyypit saavat lisätienestiä samalta alalta. Esimerkiksi Esa Kuloniemi on jo pitkään toimittanut ja juontanut YLElle juurevia radio-ohjelmia, kääntänyt useita musiikkikirjoja ja kirjoittanut jokusen itsekin. Lisäksi muistelen hänen kuuluneen aikoinaan Soundin runsaslukuiseen avustajakuntaan. En epäile hetkeäkään, etteikö vastaavia kirjoitusjuttuja olisi tullut tehtyä muillekin tahoille.
Juurimusikanttien siviiliammateissa on varmasti edustettuna yhteiskunnan kirjoa varsin laaja-alaisesti laidasta laitaan. Rohkenen kuitenkin olettaa, että yhtä vankkaa akateemista koulutuspohjaa omaavia pelimanneja kuin Helander ei ihan pilvin pimein maastamme löydy.
En lukeudu niihin, joitten mielestä tutkintopaperit olisivat maailman tärkein asia. Itse kun olen toiminut alalla, jolla työnantajat eivät ole juurikaan olleet niistä kiinnostuneita. Ainakaan ne, joitten kanssa olen työsopimuksia allekirjoittanut.
Osaan siitä huolimatta arvostaa koulutusta, etenkin silloin, kun se on ilmiselvästi hyötykäytössä. Alkuun kirjoittamani osoittaa näin olevan asian laita Helanderin tapauksessa.
Hattu... päähän!
Leppäsen roolina on lähes pelkästään rumpalointi. Jauhelihabisneksellä hänelle on lisäksi merkitty taustalaulua yhdelle raidalle ja Wurlitzer-sähköpianoa toiselle.
Sitä Wurlitzeria kuullaan biisillä It's not for me but for my friend. Se on mitä vaivattomimmin svengaavaa rytmibluusia, jolla Dr. ja Tuomas Helander (en arvaile sukulaisuuksia) vokalisoivat koukuttavaa melodiaa eri korkeuksilta. Huuliharppuosuudet törisee Little Willie Mehto, kuten tekee puolella levyn materiaalista. Esalla on tässä myös kitararooli.
Kiekolla ei ole heikkoja hetkiä. Ei sillä ole edes keskinkertaisia, joten keskityn poimimaan jo linkin päähän tarjoamani jatkoksi joitain muitakin tavallista hetkauttavampia.
My magic wand on yksi niistä. Siinä voi vaikka nautiskella minuutin kieppeillä alkavasta Little Willien harppusoolosta, joka juttelee toisen kitaran kanssa toisen pitäessä yllä ryhtiä ja tahtia yhdessä basson ja rumpujen kanssa. Tohtorin suullinen anti on totutun jämäkkää ja vakuuttavaa.
Laulut ovat kolmea lukuunottamatta omaa tuotantoa, päänikkarina luonnollisesti Helander itse. Lainoja valittiin enemmän (Elmore James, Lightnin' Hopkins) ja vähemmän tunnetuilta (Eddie Burns) entisiltä suuruuksilta.
Legendavierailultakaan ei säästytä. Näitähän on käynyt väläyttelemässä myös muilla suomalaisilla blues-levyillä. Kolmen Meat Grindin' Busineksen kappaleen huuliharput hoitaa jo 60-luvulta kuvioissa pyörinyt Charlie Musselwhite. Härmään asti hänen ei tarvinut vaivautua, vaan nauhoitukset tehtiin Kaliforniassa.
Musselwhiten harpismin ja samalla Kuloniemen päävokalismin myötä voi tarttua vaikka viinakaupan ovenkahvaan. Long-handled doorin teksti muistuttaa siitä, että Suomessa on oltava tarkkana aukioloaikojen kanssa, ettei jää ilman.
Outona lintuna voi pitää iloisen humppaavaa Gene girlsiä, joka valikoiman toiseksi viimeisenä nostattaa kuvaannollisesti suupielet yläviistoon joka kerta vuoroon tultuaan. Juuri tällaiset selvästi, vaan ei liikaa ympäröivästä ilmapiiristä eroavat irrottelut tapaavat ilahduttaa minua ja korottaa kokonaisuuden arvosanaa.
Helanderin vanhimmat äänitteet ovat tietenkin ajat sitten menneet, eikä käytettyjen markkinoillakaan ole vielä kaikilta osin tärpännyt. Onneksi on nämä tuoreemmat ja niistä varsinkin Meat Grindin' Business.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Ismo Haavisto: Mean Blue Train
- LEVYT - Erja Lyytinen: Grip Of The Blues
- KIMPPALEVYJÄ #3: Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti