UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Shining Pearls

Ei uutta auringon alla. Alan menettää uskoni siihen, että näitten herrojen jäljiltä syntyisi maailmaan mitään erinomaista heikompaa. Niin ei tietenkään ole tarvetta uskoakaan.

Ilkka Helanderin, Esa Kuloniemen ja Leevi Leppäsen pajalta pompsahti ensin mainitun johdolla kolmas albumimittainen työnäyte. Shining Pearls (2023) ilmestyi tammikuun lopulla. Se on äärimmäisen vankka yksittäinen todiste siitä, että orgaaninen, perinteisiin luottavaisesti tukeutuva musiikki voi hyvin tämän ajan Suomessa.

Don't wanna wake up from my dream iski ensi yrittämällä päin naamaa jyräävänä boogie-rockina. Olo tuntui hetken yllättyneeltä, samaan aikaan uteliaalta ja pelokkaalta. Ollaanko irtaannuttu totutusta? Mihin päin ja haittaako se?

Nyt, kun alkukohteliaisuudet levyn kanssa on vaihdettu ja se alkaa olla tutumpi, voi huojentuneena todeta olleensa turhaan huolissaan. Bändin linja on suhteellisen vakaasti sitä mitä ennenkin. Avauskappaleen muka kokemani erilaisuus tuntuu ihan kotoisalta. Ehkä sen paikka pakan päällimmäisenä on jopa eduksi.

Bluesia ja blues rockiahan tämäkin sisältää. Turvautumatta tarkistuskuunteluihin olen aistivinani hienoista siirtymää rokahtavampaan suuntaan, mutta se voi olla harhaluulo.

Toisaalta suosikikseni tässä vaiheessa noussut Bridge to freedom puoltaa vahvasti havaintoani. Groovaava veto voisi olla Jimi Hendrixin loppuaikojen sessioista. Kitarasoolojen aikana ajatukseni karkaavat puoliksi Texasiin ja Billy Gibbonsiin.

Erityisen ilahduttavaksi hiukan psykedeelisen numeron tekee se, että sillä rumpali Leevi Leppänen saa näyttää osaamistaan ohi ja yli perustekemisen. Progepiireissäkin 80-luvulla takonut Leppänen hoitelee toki nuo perukset järkähtämättä ja taiten, antaen kielisoittajien loistaa. Yhden kappaleen ajan hän kuitenkin pääsee paukuttelemaan sielunsa kyllyydestä. Sellaisen vaikutelman saan.

Yhtyeen yleissoundi kuulostaisi hivenen rotevoituneen sitten edellisen albumin. Jätän tämänkin tuntuman vanhempia soittamalla varmistamatta. Tulkoon sekin osoitetuksi oikeaksi tai vääräksi joskus tulevaisuudessa, kun uutuuden häikäisy on kokonaan pois.

Kitaroista puhuen, basisti Kuloniemi saa tällä kertaa näpsiä kuutta kieltä jokaisessa biisissä. Aiemmin osuudet olivat 5/10 ja 8/10. Ratkaisu on onnistunut.

Serko Nieminen huuliharputtaa You don't carella. Sillä ja Cemetary wallilla soivat saksofonit pistää Panu Syrjänen. Tsekatkaapa muuten kuinka tyylikkäästi fonit on sovitettu. Harkitun niukat puhallukset tuovat molemmissa tapauksissa rutkan lisäarvon, uskoakseni paljon suuremman kuin vuolaampi töräyttely olisi tuonut.

Kaiken päällä kuuluu järkähtämättömänä ja turvallistakin turvallisempana Dr. Helander itse. Solistina sekä ykköskitaristina ja -lauluntekijänä hän kantanee päävastuun rumban pyörittämisestä. Hyvin se pyörii. Oikein hyvin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Traffic Jam On the Back Street
• LEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Meat Grindin' Business
• LEVYT - The Kokomo Kings: Artificial Natural

LEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Meat Grindin' Business

Kurikassa 1953 syntynyt Ilkka Helander pyörittää Loviisassa kymmenien tuhansien eurojen vuosittaista liikevaihtoa tahkoavaa yritystä. Kemian, biologian ja lääketieteen aloille painottuvaa käännöstoimintaa ym. harjoittava firma on ollut pystyssä jo yli 20 vuotta. Herran CV:ssä seisoo kunnioitusta herättävä lista titteleitä.

Auktorisoitu kääntäjä. Yleisen mikrobiologian dosentti. Maa- ja metsätieteiden tohtori. Filosofian tohtori. Dr. Helander.

Pysähdytään toviksi tähän. Yksi pätevimmistä blues-muusikoistamme on siis artistinimidoctoriutensa lisäksi myös, ja vieläpä kaksinkertaisesti "oikea" tohtori. Apulaissheriffi nostaa kuviteltua päähinettään.

Hattu... päästä!

Viime vuodet kokenut laulajakitaristi on musisoinut kolmihenkisen bändinsä Dr. Helander & Third Ward kanssa. Käsissä hypisteltäviä, kuunneltavia saavutuksia on takana kahden albumin verran. Ensimmäisenä niistä ilmestyi Meat Grindin' Business (2018).

Se on kyllä erityisen mainio biisikymmenikkö, mutta palataan hetkeksi siihen mistä lähdettiin liikkeelle. Juurimusiikin tekijän on Suomen kaltaisessa maassa jokseenkin mahdotonta elättää itsensä täysin pelkillä soittohommilla. Levyt myyvät mitä myyvät, eikä konserttejakaan ihan stadion- tai areenakokoluokassa järjestetä.

Monet alan tyypit saavat lisätienestiä samalta alalta. Esimerkiksi Esa Kuloniemi on jo pitkään toimittanut ja juontanut YLElle juurevia radio-ohjelmia, kääntänyt useita musiikkikirjoja ja kirjoittanut jokusen itsekin. Lisäksi muistelen hänen kuuluneen aikoinaan Soundin runsaslukuiseen avustajakuntaan. En epäile hetkeäkään, etteikö vastaavia kirjoitusjuttuja olisi tullut tehtyä muillekin tahoille.

Juurimusikanttien siviiliammateissa on varmasti edustettuna yhteiskunnan kirjoa varsin laaja-alaisesti laidasta laitaan. Rohkenen kuitenkin olettaa, että yhtä vankkaa akateemista koulutuspohjaa omaavia pelimanneja kuin Helander ei ihan pilvin pimein maastamme löydy.

En lukeudu niihin, joitten mielestä tutkintopaperit olisivat maailman tärkein asia. Itse kun olen toiminut alalla, jolla työnantajat eivät ole juurikaan olleet niistä kiinnostuneita. Ainakaan ne, joitten kanssa olen työsopimuksia allekirjoittanut.

Osaan siitä huolimatta arvostaa koulutusta, etenkin silloin, kun se on ilmiselvästi hyötykäytössä. Alkuun kirjoittamani osoittaa näin olevan asian laita Helanderin tapauksessa.

Hattu... päähän!

Third Wardin muodostavat rumpali Leevi Leppänen ja jo mainitsemani Kuloniemi. Jälkimmäisen päätyökalu on tässä orkesterissa basso, mutta pääsee hän toisinaan väläyttelemään myös tunnetusti herkkää ja tarkkaa kitarakättään sekä laulamaan.

Leppäsen roolina on lähes pelkästään rumpalointi. Jauhelihabisneksellä hänelle on lisäksi merkitty taustalaulua yhdelle raidalle ja Wurlitzer-sähköpianoa toiselle.

Sitä Wurlitzeria kuullaan biisillä It's not for me but for my friend. Se on mitä vaivattomimmin svengaavaa rytmibluusia, jolla Dr. ja Tuomas Helander (en arvaile sukulaisuuksia) vokalisoivat koukuttavaa melodiaa eri korkeuksilta. Huuliharppuosuudet törisee Little Willie Mehto, kuten tekee puolella levyn materiaalista. Esalla on tässä myös kitararooli.

Kiekolla ei ole heikkoja hetkiä. Ei sillä ole edes keskinkertaisia, joten keskityn poimimaan jo linkin päähän tarjoamani jatkoksi joitain muitakin tavallista hetkauttavampia.

My magic wand on yksi niistä. Siinä voi vaikka nautiskella minuutin kieppeillä alkavasta Little Willien harppusoolosta, joka juttelee toisen kitaran kanssa toisen pitäessä yllä ryhtiä ja tahtia yhdessä basson ja rumpujen kanssa. Tohtorin suullinen anti on totutun jämäkkää ja vakuuttavaa.

Laulut ovat kolmea lukuunottamatta omaa tuotantoa, päänikkarina luonnollisesti Helander itse. Lainoja valittiin enemmän (Elmore James, Lightnin' Hopkins) ja vähemmän tunnetuilta (Eddie Burns) entisiltä suuruuksilta.

Legendavierailultakaan ei säästytä. Näitähän on käynyt väläyttelemässä myös muilla suomalaisilla blues-levyillä. Kolmen Meat Grindin' Busineksen kappaleen huuliharput hoitaa jo 60-luvulta kuvioissa pyörinyt Charlie Musselwhite. Härmään asti hänen ei tarvinut vaivautua, vaan nauhoitukset tehtiin Kaliforniassa.

Musselwhiten harpismin ja samalla Kuloniemen päävokalismin myötä voi tarttua vaikka viinakaupan ovenkahvaan. Long-handled doorin teksti muistuttaa siitä, että Suomessa on oltava tarkkana aukioloaikojen kanssa, ettei jää ilman.

Outona lintuna voi pitää iloisen humppaavaa Gene girlsiä, joka valikoiman toiseksi viimeisenä nostattaa kuvaannollisesti suupielet yläviistoon joka kerta vuoroon tultuaan. Juuri tällaiset selvästi, vaan ei liikaa ympäröivästä ilmapiiristä eroavat irrottelut tapaavat ilahduttaa minua ja korottaa kokonaisuuden arvosanaa.

Täytyy tunnustaa, että aloin tutustua kotimaiseen bluesiin muutamien kaikkein tunnetuimpien nimien takaa vasta kolmisen vuotta sitten. Tutkailut ovat tuottaneet useita löytöjä, mikä on tarkoittanut lukemattomia mukavia hetkiä kuulokkeitten ja autostereoitten parissa. CD-hyllyyn on tämän takia kertynyt kosolti fyysistä roipetta.

Helanderin vanhimmat äänitteet ovat tietenkin ajat sitten menneet, eikä käytettyjen markkinoillakaan ole vielä kaikilta osin tärpännyt. Onneksi on nämä tuoreemmat ja niistä varsinkin Meat Grindin' Business.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Ismo Haavisto: Mean Blue Train
• LEVYT - Erja Lyytinen: Grip Of The Blues
• KIMPPALEVYJÄ #3: Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123

LEVYT - Honey B & The T-Bones: Terrifying Stories From T-Bone Town

Aija Puurtisen ja Esa Kuloniemen pitkäikäisen yhtyeen kymmenes pitkäsoitto Terrifying Stories From T-Bone Town (2005) oli ensimmäinen heiltä heti kohta ilmestymisensä jälkeen hankkimani levy. Hyllyn ensimmäinen se ei ollut. Bändi oli jollain tapaa tullut tutuksi jo 1980-luvulla.

Minulla on hämärä muistikuva, että pikaiseen hankintaan olisi ollut innoittamassa positiivinen, mahdollisesti viiden tähden arvio jossain alan lehdessä. Kun en pöljyyttäni ole noita säilyttänyt, ajauduin verkkotutkailemaan, minkä perusteella päädyin melko varmalla pohjalla arvelemaan kyseisen aviisin olleen Rytmi. Oli mikä oli, sitä ostelin irtonumeroina noihin aikoihin. Ellen peräti tilannut.

Miksihän nekin on pitänyt syytää paperinkeräyslaatikoihin? Niin mukava olisi nyt niitä selailla siinä missä muitakin kotiin asti hommattuja musiikkilehtiä. Myönnettäköön, että aika paljon tilaa ne veisivät, vaan silti.

T-luukaupungin karmeisiin tarinoihin ihastuin melko nopeasti. Henkilökohtaisesti olin valmis myöntämään sille 5/5 tähteä vuosikymmenellä, jolloin ei aivan järisyttäviä määriä mielestäni hyvää uutta julkaistu.

Kitarat soivat läpi CD:n komeasti. Näiltä osin albumilla liikutaan korkeimmalla huipputasolla. Soundi on väliin rehevä ja rouhea, toisinaan heleä, joskus raukean ujeltava. Tuntuu kuin Kuloniemi olisi osannut pistää joka paikkaan juuri sitä mitä paikka vaatii.

Luulenpa laitehifisteillä riittävän yllin kyllin juttua efekteistä ja muista teknisistä yksityiskohdista. Sen verran monipuolisesti soitettua ja tuotettua tavaraa Kuloniemen vehkeistä, käsistä ja mikä tärkeintä, sielusta tai sydämestä nauhalle tarttui. Kerta kaikkiaan parhaita kitaralevyjä mitä tiedän maassamme tehdyn.

Osansa tuollaiseksi arvioimani lopputuloksen aikaansaamisessa on tietenkin tuottajalla, äänittäjällä ja miksaajalla. Kaksi jälkimmäistä tehtävää menee kannen mukaan Janne Haaviston piikkiin.

Tuottajaa ei nimetä, mutta paikalla oli Papa Farang, joka Discogs-sivuston mukaan hoiteli homman. Se, että Haavisto kipparoi tuolloin yhtyettä nimeltä The Farangs on riittävä syy uskoa hänen olevan Papa. Lisäksi hänen vastuullaan oli ollut myös kahden edellisen T-Bones-pitkän tuotannot.

Hieno soundimaailma ei toki koske pelkästään kitaroita, vaan koko palettia. Jos taputteli Esa oman tonttinsa taiten, voi samaa sanoa myös Aijan laulusta. Tyylitajuinen mukautuminen kulloiseenkin esitykseen huokuu hänenkin suorituksestaan. Päällekkäisäänityksiä on mukana hyvällä maulla. Esa antaa taustatukea siellä täällä ja vetää ykkösvokalistin osan raidalla Wolf is back.

T-Bonesin rumpujakkaraa miehitti välillä 2003-2007 Juha Litmanen, joka lienee joillekin tuttu duosta Nieminen & Litmanen. Jazz-taustainen, svengaava kapuloitsija sopii levyn ääni- ja rytmiympäristöön kuin nakutettu, ollen itse luonnollisesti luomassa rytmikuvaa.

Aijan basso saa tässä kombinaatiossa tyytyä sivurooliin, mikä luo vivahteikkaaseen kokonaisuuteen tiettyä jämäkkyyttä. Tämä ei ole väheksyvä lausunto.

Tyyliltään Terrifying Stories From T-Bone Town oli orkesterilta paluu takaisin juurevampaan meininkiin muutamien toisenlaisten kokeilujen jälkeen. Bluesiin, joka ei tässä tapauksessa ole sitä perinteistä, johon jotkut kuulijat ehkä haluavat lujastikin ankkuroitua. Tämä on 2000-luvun hengessä tehtyä ja on nähdäkseni imenyt vaikutteita garage rockista, funkista ja surf-musasta. Sekoitus kuulostaa, kuten jo on selväksi tullut, erityisen makoisalta.

Big D. never sleeps on malliesimerkki kaikesta yllä kertomastani. Erityishuomiota kannattaa kiinnittää Niemisen rumpuihin. Pikanttina yksityiskohtana komppiin on sämplätty Aijan (?) yskäisyä. 6/5 pistettä.

Kappalevalikoima on kahta poikkeusta lukuunottamatta omatekoista. Puurtinen pisti miestään enemmän paukkuja sävellyksiin. Sanoituksiin hän ei tällä kertaa osallistunut ollenkaan. Ne ovat kolmea tekstiä vaille Kuloniemeä.

Ex-Hearthill, tuohon aikaan Soul Tattoon solisti Jussi Sydänmäki kirjoitti kahdet lyriikat. Hän saa kiitosta myös albumin nimen ideoijana.

Yksi sanoitus on Ilkka "Dr." Helanderin käsialaa. En vuonna 2005 tiennyt hänestä yhtikäs mitään, vaikka mies oli julkaissut musiikkia jo edellisellä vuosituhannella. Nyttemmin hän on tullut tutuksi Dr. Helander & Third Wardin myötä. Siinähän Esa soittaa bassoa.

Lainat tulevat Bo Diddleyltä (Bo's bounce) ja Hop Wilsonilta (Chicken stuff), eli 60-luvun instrumentaaleja kierrätetään.

Terrifying Stories From T-Bone Town on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Traffic Jam On the Back Street
• UUTUUSLEVYT - Aija Puurtinen & Brooklynin Satu: Lännen Maata

UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Traffic Jam On The Back Street

Numero 2 (Gimme some of that) back beat hytkyy Albert Collinsin malliin funkahtavasti rullaten. Panu Syrjänen tuuppaa siihen lisää sielukkuutta tenori- ja baritonisaksofonien voimin.

Numero 3 Hard luck day etenee laiskanpulskeasti chicagolaisittain kuin Muddy Waters joukkoineen olisi lavan reunalla polkemassa tahtia ja määrittelemässä suuntaviivat. Tomi Leinon sävykäs huuliharppu edistää vaikutelman syntyä.

Numero 4 Gambina wine tarjoilee kierrätettyä Elmore James -vingutusta Esa Kuloniemen miehittäessä pääosaa maittavine slideineen. Lopputulos ei kuulosta 1930-luvulta, vaan on silkkaa tätä päivää, juurensa tarkkaan tiedostavaa kylläkin.

Numero 5 Ask me about the blues tuo väistämättä mieleen Albert Kingin ja Buddy Guyn soul bluesit. Hidasta tunnelmointia tohtori Ilkka Helanderin kitarasta sekä taustaa värittävistä uruista à la Timo Pratskin.

Apulaissheriffin musiikkikokemusten pohjalta irtoaa mm. tuollaisia mielikuvia vuoden 2020 tähän mennessä kovimpien joukkoon luettavasta levystä. Soittajien tietämys kentästä, jolla operoivat on kertaluokkaa vahvempaa, joten mainittujen esimerkkien vaikutteet saattavat todellisuudessa olla jotain ihan muuta.

Hakeuduin yhtyeen tuotannon pariin Kuloniemi-vetoisesti. Pitkän linjan muusikkotoimittajan tekemisiä on tullut seurailtua jo jokusen vuosikymmenen ajan. Oli ehdottoman kiintoisaa havaita hänen 2010-luvulla olevan osallisena "oikeassa" blues-bändissä. Tässä ryhmässä päätyö on toimia basistina, ajoittaiset kitarahommat siihen päälle.

Rumpali Leevi Leppänen oli myös jollain tapaa ennestään tuttu. Omassa levystössäni hänen lyömäsoitantaansa löytyy hieman toisenlaisissa ympyröissä (Scapa Flow, Pekka Pohjola, Katriina Honkanen). Juurevampien komppien kanssa ei Leppäsellä ole Third Wardissa ongelman poikastakaan.

Mutta sitten. Laitan ajan seurannan laiskuuden piikkiin sen, että kokoonpanon keulakuva, laulaja-kitaristi Ilkka Helander oli minulle vielä vuosi sitten täysin tuntematon tapaus. Kyseessä on kuitenkin jo viime vuosituhannen puolella musiikkia tehnyt heppu. Nyt kun Third Wardin molemmat CD:t on hallussa, alkaa herran vanhemman tuotannon metsästys. Neljä kohdetta ilmaantui kiikareihin pienellä nettiselailulla.

Traffic Jam On The Back Street (2020) on Dr. Helander & Third Wardin toinen albumi. Taso oli huomattavan korkea jo ykkösellä eikä tipahda kakkosella tuumaakaan.

Kaikki kymmenen biisiä on tällä kertaa omaa tekoa. Helander kirjoitti neljä yksin, yksi on tohtorin ja ministerin yhteistyötä ja loput viisi merkitty koko trion nimiin. Kuloniemen Gambina winea lukuunottamatta Helander kynäili tekstit. Studiossa piipahtaneet kolme musikanttia tuli jo alun esimerkeissä mainittua. Leinon panosta kuullaan parilla muullakin raidalla, Syrjäsenkin yhdellä.

Traffic Jam On The Back Street lukeutuu niihin kiekkoihin, joitten kohdalla ei joudu tuskailemaan kappaleitten samankaltaisuutta. Yläotsikon blues alle mahtuu sen verran monenlaista tavaraa, että on aina sääli, kun joku genren albumi rajoittuu vain tietynlaiseen materiaaliin. Nyt ei säälitä.

Jos ei vielä mikään kello kilahtanut, voi tutustumisen alkaa vaikka rouheasta rymmyytyksestä Black hole. Minä voin tämän jutun näppäiltyäni viimein lukaista muutamat rästiin jääneet arviot levystä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• WANHA SUOMI-PROGE #2 - Scapa Flow: Uuteen Aikaan
• SOITTOLISTAT - Kotimaista juurevaa