UUTUUSLEVYT - Aija Puurtinen & Brooklynin Satu: Sudbury Tango!

Pitkäksi on venähtänyt Aijan ja Brooklynin Sadun levytystauko. Erinomainen Lännen Maata (2019) on pian viiden vuoden päässä, eikä uutta studioalbumia ole kuulunut.

Odotusaikaa lievittämään tupsahti melko lailla puskista konserttitaltiointi toissa keväältä. Äänityslaitteisto oli paikalla Espoon Sellosalissa huhtikuussa 2022. Nyt, vajaat kaksi vuotta tapahtumasta tuli ulos Sudbury Tango! (2024).

Onneksi tuli, sanon minä. Se on nimittäin ihastuttava levy.

CD:llä on seitsemän laulua mainitulta sekä viisi nimellä Aija Puurtinen & Rytmiraide Allstars julkaistulta kiekolta Brooklynin Satu (2015). Kannen mukaan jako on 7/3, mikä täsmää kahta raitaa lyhempään vinyyliversioon.

Lännen Maata on korvamuistissani sen verran kätevästi saatavilla, että uskallan väittää sen osalta sovitusten mukailevan studiotulkintoja varsin vähin muutoksin. Tuolta vanhemmalta joutuisin ottamaan muistin virkistystä. Ei sillä, että se vastenmielistä olisi, mutta jääköön. Tätä kannattanee arvioida omana itsenään.

Musiikissa kuuluu, tuoksuu ja tuntuu kaukainen, mennyt maailma. Kuten tiedetään, biisit kuvailevat amerikansuomalaisten eloa aikana, jolloin heitä meni meren taakse suurissa määrin ja siitä eteen päin aina 2000-luvulle. Kuulija saa käydä läpi tunnelmia liikkumaan yllyttävästä riemusta liikutukseen. Jälkimmäinen pätee ainakin allekirjoittaneeseen, jolle on iän myötä ilmaantunut kasvava alttius kyseiseen tunteeseen kaiken eri tavalla hienon äärellä.

Näitten taiteen hienous on minulle sekä Perttu Hemmingin (yhden tekstin verran Heikki Hemmingin) sanoituksista että Puurtisen sävellyksistä juontuvaa. Ennen kaikkea se on kestävän pohjan päälle rakennetun ansiota, millä tarkoitan sävellysten orkestrointia ja tapaa, jolla ne esitetään.

Toteutuksesta vastaavat livellä:

• Aija Puurtinen, laulu + basso
• Selina Sillanpää, viulu + taustalaulu
• Helmi Antila, viulu + taustalaulu
• Eero Grundström, urkuharmoni + huuliharppu
• Esa Kuloniemi, kitara + banjo + laulu
• Mooses Kuloniemi, rummut

On siinä taitoa ja näkemystä vaikka muille jakaa.

Kruununa koko kakulle soi Aijan ääni, joka saisi huippupisteitä niin teknisestä osaamisesta kuin taiteellisesta vaikutelmastakin. Alan kallistua kannalle, että hän on tällä hetkellä taidokkain vokalisti maassamme. Tarkastelu rajoittuu tietenkin tuntemaani osaan solisteja.

Ääriesimerkkeinä levyn tunnelmista käyvät Esan laulama Kaksipa poikaa Ohiosta, joka lietsoo pelimannit riehakkaaseen soittoiloitteluun sekä utuisen kaunis päätösnumero Joka yö me unessa ajetaan.

Muun soittamisen ohessa olen kuunnellut koko setin kahdesti rauhallisessa ympäristössä alusta loppuun. Tuo viimeinen kappale on molemmilla kerroilla saanut silmät vuotamaan. Elekääkä sitte kertoko kenellekkään.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Aija Puurtinen & Brooklynin Satu: Lännen Maata
• UUTUUSLEVYT - Tuomari Nurmio & FOLX: Rajaseudun Laki
• UUTUUSLEVYT - Tommi Liimatta Organisation: Tea Tales - Vuokatin Hevostalliäänitykset 1993

UUTUUSLEVYT - Honey B & T-Bones: Buzzing! Vol. 2

Edellinen bändinimellä Honey B & T-Bones tuotettu studiokiekko Time Was (2016) operoi siinä määrin laajalla tyyliskaalalla, että siltä vain noin kolmannes sattuu kunnolla meikäläisen makuhermoon. Oiva tuotos, vaan ei tykki.

Sen jälkeinen, yhtyeenä Honey B. Family raapaistu Sings & Plays (2017) saattaa vastaavasti olla jopa parasta mitä pariskunta Puurtinen & Kuloniemi on koskaan tehnyt. Musiikin saralla parasta. Seuraavan polven Mooses Kuloniemi rummuissa täydentää kokoonpanon perheen sisäisesti trioksi.

Tarina jatkui, kun Aija Puurtinen & Brooklynin Satu julkaisi niin ikään erinomaisen levyn Lännen Maata (2019). Hieman isommalla porukalla mennään, Mooses jälleen mukana.

Kesällä ilmestyi Honey B & T-Bonesin 40-vuotista taivalta juhlistavan trilogian ensimmäinen osa. Buzzing! 40th Anniversary Album (2022) sai Apulaissheriffiltä varauksettomat kehut heinäkuussa. Kolmas osa tulee olemaan äänikirja yhtyeen historiasta. Tässä välissä buzzahti uutta musaa sisältävä Buzzing! Vol. 2 (2022)

Johan on monimuotoista tavaraa. Jännittävää, ilmeikästä ja kyllästymisen kilometrien päässä loitolla pitävää. Taitotasoltaan eittämättä korkealuokkaista, vaikkei se allekirjoittaneelle kuuntelijana mikään itseisarvo olekaan. Yksinkertaisimmin sanottuna hienoa musiikkia.

Genrelaatikot voi huoletta unohtaa ja keskittyä nauttimaan äänistä, joita levyltä lainehtii. Tarkennan: ei ole syytä eikä tarvista keskittyä. Antaa vain aaltojen valua korviin, mieluummin kuulokkeista. Laatustereoitse toiminee yhtä hyvin myös kaiuttimien kautta. En tiedä, kun ei sellaisia nyt ole käytettävissä.

Tekninen toteutus ei voisi olla nasevampi. Tuottajaa ei kannessa nimetä, mutta äänittäjä-miksaaja-masteroija Jyri Sariolaa voimme kiittää paljosta. Soundit ovat kauttaaltaan täydelliset.

Esimerkiksi basisti Pekka Rajamäen työkalu on saatu kuulostamaan paikoin jopa jyräävältä, ks. Shake the dust from your feet. Kappale vie vahvasti ajatuksia Cultin suuntaan. Mielessä käy toisaalta Love (1985), toisaalta The Cult (1994), siis brittirokkareiden hard rock -vaihetta edeltänyt ja sitä seurannut LP. Sariola kalkuttaa lehmänkellon.

Freaking out intialaisvaikutteisena avaruusballadina ja vielä selvemmin sitä seuraava Sunrise alku-utuineen kaivavat mielen sopukoista 90-lukuisia Kingston Wallin kaikuja. Kaikkinaisessa tyylikkyydessä liikutaan enemmän minua miellyttävissä ilmanaloissa kuin joissain T-Bonesin vanhemmissa vastaavissa teoksissa.

Soul button on sittenkin koko pläjäyksen kohokohta. Mooseksen mitään ratkaisuja kaihtamaton asenne tuottaa taustaan erittäin rikasta rytmiikkaa. Rajamäen basismi on yhtä lailla totunnaisesta poikkeavaa ja mielikuvituksellista.

Kun Aija lopettaa lauluosuutensa, lähtee biisi suorastaan lentoon. Viimeisen kahden minuutin instrumentaali-ilotulitus on komeimpia pätkiä mitä kuunaan muistan kuulleeni. Keltään. Hätkähtäen panin merkille, että raidalla vierailee Marko Karppi slide-kitarassa. Esa nyt kuitenkin sattuu olemaan instrumenttinsa ykkösnimiä maassamme.

Yhtä kaikki, kaikki kitarat soivat Soul buttonilla, itse asiassa koko lätyllä mitä mellevimmin.

Kosketinsoitinvastuu jakautuu puoliksi Aijan ja Seppo Kantosen kesken. Kantonen kuuluu erittäin pitkän linjan suomalaismuusikkojen kaartiin. Löysin niin paljon hänen osallisuuksiaan hyllystäni ja blogistakin, että lisäsin miehen tuonne - lyhyt mainoskatko - oikean laidan henkilögalleriaan. Muistutan taas, että ellet sitä suorilta näe, vierittele näytön alalaitaan ja klikkaa "Näytä internetversio".

Aijasta voisi todeta laulunopettajan tointakin harjoittavan solistin sumeilematta hyödyntävän teknistä osaamistaan jokseenkin parhaalla mahdollisella tavalla.

Ai että! Buzzingin molemmilla osilla on rutkasti kanootin terävimpiä muumeja keittiössä.

Hiukan harmittaa, kun jäi taannoin lähtemättä orkesterin tasakymppijuhlakonserttiin Tampereelle. Majoituskin oli jo alustavasti varattu.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Honey B & T-Bones: Buzzing! 40th Anniversary Album
• LEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Meat Grindin' Business

UUTUUSLEVYT - Honey B & T-Bones: Buzzing! 40th Anniversary Album

Aijan ja Esan keskustelu, 2021, keksitty:

- Hei, meidän bändihän täyttää tasakymppejä ens vuonna. Mites juhlistetaan? 40 vuotta kuitenkin jo.

- Joku spessukiertue varmaan. Vai tehtäiskö levy?

- Niin joo. Levy vois olla kiva. Ku vaan ois biisejä. Ei vaan, nyt mä tiedän. Vedetään vanhoja uusiksi. Uudet sovitukset ja sillai.

- Vanhoja uusiksi... Hmm. En oikein tiedä.

- Kyllä se vois toimia. Annetaan palaa vaan. Mooses kannuihin.

- Okei, näinhän me tehdään. Ja onhan niitä biisejäkin ku tekee. Eiköhän äänitetä vielä erikseen uusikin?

- Mitä? Että kaks samana vuonna.

- Joo joo.

- Okei.

Jotta vanhoja uusiksi sitten ensin. Kuulosti etukäteen samaan aikaan kiintoisalta ja epäilyttävältä. Itse asiassa paljon enemmän kiintoisalta tämän ryhmän kyseessä ollessa. Mutta pieni epäilyksen jyvänen kaihersi silti takaraivossa: tuo voi mennä pieleenkin.

Ei todellakaan mennyt. Tämä on kolmella sanalla sanottuna vuoden levy toistaiseksi.

Buzzing! 40th Anniversary Album (2022) on rakennettu yhdeksästä uusversiosta ja yhdestä uudesta kappaleesta. Se piti lähteä noutamaan paikallisesta kivijalasta välittömästi saapumisilmoituksen saavuttua. Joka kantilta katsottuna äärettömän tyylikkäät kannet houkuttivat syöttämään CD:n soittimeen heti autolle päästyäni.

Epäilykset alkoivat haihtua aika pian. Tiukemmin soittavaa orkesteria on vaikea kuvitella. Aijan laulu kulkee ehkä paremmin kuin koskaan.

Kun päästiin numeroon 4 Alien blues, oli selviö, että joutuisin hieman koukkaamaan välttääkseni matkan loppumisen kesken kaiken. Anteeksi ylimääräiset muutamat kilometrit, en suosittele.

On surkuhupaisaa, että juuri kyseinen laulu oli mukana ajamassa minua kasvattamaan päästöjä, ja vain keskeytymättömän kuuntelun vuoksi. Teksti kun kertoo ulkoavaruuden olennosta, joka kehottaa meitä muutokseen ihmislajin säilymisen turvaamiseksi.

No joo, mutta musiikkiin. Alien blues, kuten moni muukin nousee uuteen lentoon vuoden -22 tulkintana. Erityisen herkullinen kohta sillä kuullaan ajassa 3:18, kun rumpali Mooses Kuloniemi saa kesken rivin tykittää muutaman tahdin verran patteristollaan. Kylmät väreet ovelasta sovitusjiposta.

Jos Aija Puurtisesta ja Esa Kuloniemestä onkin jo aikoja sitten hitsautunut saumaton musayksikkö, voi viimeistään nyt hyvällä syyllä hehkuttaa heidän poikansa istuvan tukevasti jakkarallaan, trion kolmantena jäsenenä.

Hänen rumputyönsä on uhittelematonta ja svengaavaa. Iskuissa on ideaa ja mikä tärkeintä, hän malttaa olla tarvittaessa lyömättä. Allekirjoittaneen kropassa musiikin groove syntyy aika usein niillä pienillä tempuilla, kun jätetään väliin. Ei tehdä sitä mitä kaikki muut ja siten miten muka pitäisi. Tauko on monesti voimaa. Mooseksen toiminnassa on juuri tällaista viehätystä, kenties jazz-taustan takia.

Palaan kokemuksissani ajassa 14 vuotta ja 9 päivää taakse päin. 4.7.2008 oli Oulun Rotuaarilla tapahtuma, jonka yhtenä esiintyjänä rappasi Tuomari Nurmio Ja Hunajaluut (Aija & Esa & Jaska Lukkarinen). Huomasin lavan sivulla nuoren pojan seuraamassa keikkaa. Kun vanhemmat setin jälkeen poistuivat lavalta, liittyi poika heidän seuraansa.

Silloin en arvannut, mitä tuleman pitäisi. On muuten mielenkiintoista, että ensimmäinen perhelevy tehtiin nimellä Honey B. Family ja tänään koko porukka toimii erään legendaarisimman kotimaisen roots-yhtyeen nimen puitteissa.

Se jos mikä on hienoa!

Huhtikuussa arvelin, että peitotakseen Soulavariksen täytyy kovimman kotimaisen uuden tittelin ansaitakseen tehdä aikamoinen teos.

Se on nyt tehty.

Syksymmällä on luvattu julkaista vielä täysin uutta T-Bonesia. Kamalan yllättynyt en olisi, jos lisäksi Aija Puurtinen & Brooklynin Satu tai Dr. Helander & Third Ward aktivoituisi piakkoin ääniterintamalla. Asiat tuntuvat luistavan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #6 - Honey B And The T-Bones: On The Loose
• UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Traffic Jam On the Back Street
• UUTUUSLEVYT - Aija Puurtinen & Brooklynin Satu: Lännen Maata

UUTUUSLEVYT - Aija Puurtinen & Brooklynin Satu: Lännen Maata

No nyt on käsillä kuka ties vuoden levy Apulaissheriffin puntarilla punnittuna. Ja heti kehun perään kevyt painallus jarrulle, nimittäin potentiaalinen kesken vuotta ennakoitu valinta pohjautuu (vain) 9 ehdokkaaseen. Ilman muuta yhdeksikkö on jo rankan esikarsinnan läpikäynyt ja toistaiseksi ainoina päässeet jatkoon, eli löytyvät kotoa CD:nä.

Vuonna 2015 saatiin makusteltavaksi Aija Puurtinen & Rytmiraide Allstarsin Brooklynin Satu. Tällä kertaa Brooklynin Satu näyttäytyy yhtyeen nimenä ja levytyksen otsikko on Lännen Maata (2019).

Konsepti levyillä on yhteneväinen: rehevää amerikansuomalaista juurimeininkiä Perttu Hemmingin teksteillä. Vielä neljä vuotta sitten osa sanoituksista oli englanniksi. Nyt painetaan läpi albumin suomeksi. Jos tarkkoja ollaan, lauletaan finglishiä, jossa kotikielemme seassa on puolienglantilaisia sanoja tyyliin faierpleissi, suutkeissi tai rekortpleijeri.

Kauan sitten erästä Antti Tuurin Pohjois-Amerikan siirtolaisuutta käsittelevää romaania lukiessani otti yllättävän kauan aikaa tajuta mikä on sanomapitsi. Vaikea sanoa mikä teemassa viehättää. Kuitenkin jo Tuurin tapauksessa aihe tuntui kiehtovalta.

Siinä missä Brooklynin Satu oli kokoelma samaa maailmaa kuvaavia lauluja, sisältää tämä uutuus jatkokertomuksen.

"Alahärmän Voltista me lähdettihin" (Maantie) ymmärtääkseni satakunta vuotta sitten, "Turun kaupunkiin saavuttiin" (Amerikantytön paluu) kännykkäaikana. Välissä vilahtaa vuosikymmeniä ja sukupolvia. Henki vaihtelee toiveikkaasta rempseän kautta murheelliseen ja haikeaan. Tarinoissa on jotain kovin mukaansa tempaavaa.

Nauhalle tahi kovalevylle on taltioitu aivan verrattomia lauluja, joukossaan hyvällä tavalla kummallisen progahtavan intron käynnistämä, valloittavan persoonallinen instrumentaali Sudbury tango. Neljän vuoden takaiseen nähden onnistumisprosentti biiseissä on kovempi, väittäisin jotta 100.

Suositaan kappalenäytteessä tällä kertaa kaikkein iloisinta tunnelmaa. Ruotsalainen majatalo on tyyliltään selkeimmin niin sanotusti lännen meininkiä. Olisiko tuo nyt bluegrassiä? Näin arvelen.

Erinomaisen äänitteen tekijöistä Aija itse lauloi ja bassotteli, elämänkumppani Esa soitti slideä sekä banjoa ja heidän poikansa Mooses rumpuja. Selina Sillanpää veti viulut ja näppäili mandoliinia, Eero Grundström polki ja sormeili matkaharmonia sekä puhalteli huuliharppuun. Käytetty soitinvalikoima lienee kotimaisessa nykymusiikissa yhtä yleinen kuin vompatti Vimpelissä. Mutta jopas toimii, etenkin tässä kontekstissa.

Jänskästi muuten napsuu ilmeisesti juuri Grundströmin harmoni. Pariinkin otteeseen on joutunut suoratoistokuuntelun avulla varmistamaan, ettei CD:ni ole vioittunut.

Niin, se sanomapitsi on tietenkin son of the bitch.

EDIT 26.8.2023: Tällä päivämäärällä suoritetun ylennyksen myötä Lännen Maata siirretään Apulaissheriffin parhaiksi laskemien levyjen joukkoon.

Aivan mahtava!