LEVYT - Wigwam: Tombstone Valentine

Tombstone Valentine (1970) oli Wigwamin toinen albumi.

Alkuvuodesta ennen sitä, heti kohta ensilevynsä ilmestymisen jälkeen yhtye koki ensimmäiset muutokset miehistössään. Alkujaan viisijäseninen orkesteri kasvoi lyhyeksi ajaksi kuusikoksi, kun Pekka Pohjola hyppäsi rattaille. Hän soitti viulua, kuten Pedagogi-singlellä (1970), mutta pääasiassa bassoa.

Ajatus oli, että nuori tulokas vuorottelisi Mats Huldénin kanssa bassossa, ja nelikielisestä vapaa hoitelisi jotain muuta instrumenttia. Kokoonpanolla tehtiin yksi tai pari keikkaa, kunnes opiskeluihinsa keskittymään halajava Huldén erosi.

Tämän jälkeen ryhmän liepeille ilmestyi amerikkalainen Kim Fowley, jonka oli tarkoitus tuottaa seuraava LP. Alkoi ilmetä tiettyjä henkilökemiallisia asioita, joihin en tartu sen enempää. Mikko Meriläisen oivallinen Wigwam-kirja (2006) ruotii aihetta riittävästi. Tombstone Valentinea käsittelevä Wikipedia-artikkeli muuten perustuu kaikilta osiltaan pitkälti siihen.

Kipunoinnin seurauksena kitaristi Nikke Nikamo lähti kävelemään, eikä hänen tilalleen pestattu uutta. Yhtye kutistui kvartetiksi.

Neljän hengen rock-porukat tapasivat koostua rumpalista, basistista, kitaristista ja laulajasta, jolla oli joskus kontollaan joku kieli- tai kosketinsoitin, tai palikat. Wigwamin resepti oli jotain muuta.

Rummut: kyllä (Ronnie Österberg). Basso: kyllä. Kitara: ei. Kosketinsoittajavokalisteja kaksin kappalein: Jim Pembroke ja Jukka Gustavson. Tombstone Valentinella Pembroke ei tosin pianoonsa koske, vaan hoitaa pelkästään lähes kaikki lauluosuudet.

Studiokitaristin tontille otettiin Jukka Tolonen ja helmikuussa 2021 menehtynyt Heikki Laurila. Ensin mainittu kantaa ymmärtääkseni päävastuun Laurilan näppäillessä parille biisille myös banjoa. Kalevi Nyqvist haitaroi siellä, missä sovitus kurttua kaipasi.

Musiikillisesti liikutaan eri aaltopituuksilla kuin mitä teki kvintettinä nauhoitettu Hard N' Horny (1969), joka oli hyvinkin progressiivista materiaalia sisältänyt paketti. Tuottaja Fowleyn ajamana bändi haki helpompaa, kaupallisempaa ilmettä. Siinä onnistuttiin mainiosti.

Wigut saattoivat olla aavistuksen haluttomia siirtymään kepeämpään, popmaiseen ilmaisuun. Ainakin studiorupeama on jälkipuheissa kuvattu innokkuudeltaan likipitäen tervanjuontia vastaavaksi tapahtumaksi. Aikaa kului ja rahaa paloi enemmän kuin etukäteen arveltiin tarvittavan. Motivaatio oli hakusessa. Syyksi on tarjottu Fowleyn työskentelytapaa.

Innottomuus tietäen olisi niin kovin helppo tyrmätä lopputulos, vaan kun ei pysty. Varmasti moni löytää omasta elämästäänkin esimerkkejä siitä, miten väkisin tekemällä on joskus syntynyt normaalia parempaa jälkeä.

Yleinen konsensus ei ehkä laske Tombstone Valentinea kaikkein parhaitten Wigwam-levyjen joukkoon. Apulaissheriffin asteikolla se kuuluu kärkikolmikkoon.

Homman nimi on pop, jota maustetaan elementeillä muista genreistä. Ollaan sen verran sivussa suoraviivaisuuden raiteilta, että progeksikin tätä voi ilman omantunnon tuskia kutsua. Tunnelma on pääosin valoisa.

Pembroken loistokkuus säveltäjänä pääsee albumilla oikeuksiinsa. Toinen toistaan hienompia teoksia häneltä: hypähtelevä Tombstone valentine, kaihoisat Wishful thinker ja Let the world ramble on, banjon ja viulun virkistämä Autograph sekä vekkulisti vaihteleva Captain supernatural. Toki pitää tunnustaa oivaltavien sovitusten ja taitavien musikanttien osuus; kokonaisuus muodostuu osistaan.

Gustavson kynäili kolme kappaletta, joista In gratitude nousee ylitse muitten tämän kirjoittajan makumaailmassa. For America on mielenkiinnon kiitettävästi ylläpitävää jazzia, mutta synkeä urkupianolaulusoolo End on siinä ja siinä.

Yksi numero on Erkki Kurenniemen elektronista äänimassaa. Se ei oikein istu joukkoon mukavasti.

Pohjolan instrumentaalilla 1936 lost in the snow on idullaan tyyli, jolla hän myöhemmin rakensi soolotöitään.

Toinen hänen sävellyksensä Frederick & Bill saisi kunnian tulla valituksi, mikäli minun täytyisi nimetä yksi esitys yhdestätoista. Pembroken tekstittämä ralli nostaa nautittavaksi Pohjolan basismia ja viulismia sekä Tolosen kitaroinnin, unohtamatta Österbergin kapulointia. Valtaisa näyttö 18-vuotiaan kaverin biisintekokyvyistä.

Pitemmittä puheitta, Tombstone Valentine on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Wigwam: Nuclear Nightclub

LEVYT - Rauli Badding Somerjoki: Näin Käy Rock & Roll

Näin Käy Rock & Roll (1974) oli Baddingin toinen täysimittainen soolotyö.

En tiedä pitikö joku kansikuvan (yllä) tärähtäneisyyttä epäonnistumisena vai mikä oli syy sen vaihtamiseen uusintajulkaisujen myötä hieman erilaiseksi (alla).

Svart Recordsin vuoden 2017 painos palautti alkuperäisen kannen, mikä oli oikea ratkaisu. Ei pelkästään siksi, että historiaa ei mielestäni tulisi muuttaa, vaan myös siksi, että pidän vuoden -74 versiota parempana. Siinä on tähti itselleen tyypillisessä asennossa - pitäisi ehkä sanoa tyypillisessä asennossa silloin, kun oli vauhti päällä ja estot pois - eikä mikrofoni peitä naamaa.

Yllä näkyvät otokset nappasin Rajalan kirjasta ja Badding-boksin vihkosesta. Niinhän tuo ylempi vähän vinksahti enkä laiskuuttani viitsinyt korjata.

Omana levynään en tätä omista, kuten en yhtään muutakaan Somerjoelta. Kaikki Laulut (1997) kun sisältää käytännössä kaikki laulajan laulut. Näin Käy Rock & Roll on sijoitettu kokoelmalootan kolmos-CD:n alkuun. Biisijärjestys on yhtä poikkeusta vaille uskollinen LP:lle. Paratiisi kaikkien tietämänä hittinä on nostettu keulille. Pieni kauneusvirhe.

Badding nousi 70-luvun alkuvuosina kotimaisen musiikkikaartin eturiviin. Hän taisi olla ensimmäinen suomeksi rokkia esittänyt artisti, joka tempun teki. Synnyin Rokkaamaan (1971) ei vielä kummoisesti menestynyt kaupallisesti. Suuri jysäys saatin vuoden -73 singlellä Fiilaten ja höyläten. Sen jälkeen miestä revittiin joka suuntaan.

Ehkä suosio loi paineita toisen levyn tekemiseen. Ainakin kaiken keskipiste alkoi ahdistua menosta. Niin tai näin, Näin Käy Rock & Roll vakuuttaa Apulaissheriffin vahvemmin kuin debyytti. Tekemässä oli suurehko joukko nimekästäkin porukkaa.

Jukka Tolonen käväisi tempaisemassa Paratiisin soolon ja soittaa parilla muullakin raidalla. Päävastuun kitaroista kantavat Antero Jakoila ja Albert Järvinen. Kehotan eritoten kiinnittämään huomiota parivaljakon työskentelyyn Luut kasaan Beethovenilla. Siinä soi sekä rock että roll.

Utuinen lattari Eeva ja zeus käy rytmikaksikon taidonnäytteestä. Tapani "Nappi" Ikonen nakuttaa ja sutii, basson kieliä sormeilee Måns Groundstroem, joka sai puolivälissä nauhoituksia pistää päähänsä myös tuottajan lippalakin. Pestin aloittanut M.A. Numminen jätti leikin kesken, kun kovassa kurssissa etenkin Ruotsissa ollut oma ura vei ylen määrin aikaa.

Erittäin paljon Nummisen kanssa yhteistyötä tehnyt Jani Uhlenius miehitti pianojakkaraa. Esimerkiksi hänen soitostaan ehdotan kappaletta Enin mä voin antaa. Sillä loistavat myös naistaustalaulajat Irma Tapio ja Maija Hapuoja.

Kuten loistavat myös Hectorin Dreamin'-suomennoksella Toivon, jota E.Inkisen viuluryhmä komeasti värittää. Hector muuten teki teksteistä kolme, Jarkko Laine neljä, Rauli itse neljä ja puoli. Yhdet sanoitukset saatiin Pirkko-Liisa Vakkurilta ja Nummiselta.

Ylijäävä puolikas kuuluu Arja Tiaiselle, joka kirjoitti Paratiisin raakaversion. Solisti itse hioi sen lopulliseen muotoonsa. Muutokset eivät olleet massiivisia, mutta paransivat lopputulosta selkeästi.

Kiekolla kuultava mieskuoro pääsee parhaiten oikeuksiinsa doowop-numerolla Oi kuu. Äänessä ovat Arto Alaspää, Kalle Fält ja Pepe Willberg. Badding levytti biisin jo toistamiseen.

Kuorosovitukset on merkitty toisena äänittäjänäkin Harry Bergströmin ohella toimineen Erkki Hyvösen nimiin. Jo mainittujen lisäksi hänellä oli ohjattavanaan duo Carita Holmström - Marianne Nyman, joka on mukana LP:n rokkaavalla nimikappaleella.

Näin käy rock & roll käynnistyy Tanja Tolosen tutuin sanoin puntista, rokista ja puntin väpättämisestä. Laineen teksti on tähän päivään paikoitellen hiukan korni. Vai miltä vaikuttaa?

oot sä koskaan kuullut fonia

kun se rääkyy bluesia

täyttää röhkien

pääkopat kaikkien

Ajan henkeen lyriikka ilmeisesti sopi ongelmitta, ja itse asiassa Raulin vetämänä sopii tähänkin päivään. Se oli mestarin taito. Pistää homma toimimaan ja tehdä taiteesta ajatonta.

Saksofonia kuullaan albumilla tuon lisäksi muutenkin. Tenoria puhaltavat Risto Pensola ja Reijo Lehtovirta.

Oli siinä seurakuntaa kerrakseen äänitettä synnyttämässä. Vielä jäi kertomatta, että jutun alussa puitu valokuva jatkotyöstöineen on legendaarisen Risto Vuorimiehen käsialaa. Tämä vastasi aikoinaan monen klassikon kansitaiteesta, tunnetuimpana eittämättä Hurriganesin Roadrunner (1974).

Nostetaan lopuksi pari näytettä päähenkilön kyvyistä muulla kuin rokin saralla. Sydämessäni osoittaa vastaansanomattomasti Baddingin ensiluokkaisuuden balladilaulajana. Ellei se riitä, niin viimeistään suloisen murheellisen tarinan kertova Teinienkeli ja Raulin sydäntä riipivä tulkinta siitä todistanevat väitteeni faktaksi.

Kansalaiset, Näin Käy Rock & Roll on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Jukka Rajala: Kaita Polku - Rauli Badding Somerjoen tarina
• LEVYT - Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa
• LEVYT - Hurriganes: Roadrunner

MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #4 - Tasavallan Presidentti: Milky Way Moses

Onnistunut Atlantin ylitys takana. Puuduttava lento Chicagosta Heathrow'hun laskeutui hetki sitten. Eikä siinä kaikki, vaan ilmaan noustiin jo Memphisissä. Pohjoisen tuulinen kaupunki tuntui sopivimmalta välilaskupaikalta, koska minisarjan edellisessä osassa tutustuttiin Erja Lyytisen bluesiin.

Kentältä päästään jollain ilveellä Lontoon ytimeen Sohoon. Siellä määränpäänä on De Lane Lea -studio, jonka edellisiin asiakkaisiin (vanhoissa osoitteissa) kuuluivat lukuisien muiden ohella Jimi Hendrix Experience, The Rolling Stones, The Animals sekä The Beatles.

Suomalaista soittajakuntaa studioilla pyöri syksyllä 1973. Tuolloin äänitettiin Tasavallan Presidentin LP Milky Way Moses (1974).

Viisihenkiseksi vuonna 1969 syntynyt yhtye levytti ensimmäisen, itsensä mukaan otsikoidun pitkäsoiton samana vuonna. Jäsenistö koostui 80-prosenttisesti hajonneitten Blues Sectionin ja Helpin muusikoista. Vain puhaltaja Juhani Aaltonen ei tullut kummastakaan.

Vuoden -71 niin ikään bändin mukaan nimetylle levylle Aaltonen vaihtui Pekka Pöyryyn. Tämän aiempi osoite oli Kirkan taustoja soittanut The Islanders.

Seuraavan miehistön muokkauksen seurauksena sai mennä Blues Sectionin perimää kantanut vokalisti Frank Robson. Tilalle otettiin Eero Raittinen, jonka säestäjänä Help oli aikoinaan toiminut. Tällä ryhmällä syntyi Lambertland (1972).

Toinen bluessectionisti, basisti Måns Groundstroem erosi ennen joulua ja hänet korvasi Heikki "Häkä" Virtanen, entisiä Help-ukkoja hänkin. Kun 1973 koitti, oli Tasavallan Presidentti siis melkein kuin lopun ajan Help. Sieltä oli kotoisin myös ydinkaksikko, kitaristi Jukka Tolonen ja rumpali Vesa Aaltonen.

Pressa oli keikkaillut melko paljon ulkomailla ja tehnyt siinä ohessa pari kiertuetta Britteinsaarilla. Kakkos- ja osin kolmosälppäri oli työstetty Ruotsissa. Tätä taustaa vasten ei ollut jättiyllätys, että neljättä mentiin tekemään Lontooseen. Pyrky kansainvälisille markkinoille oli kova, kun progressiivinen rock liihotteli aallon harjalla vuosikymmenen alkupuoliskolla. Etenkin Briteissä.

Tutkaillaanpa tätä Tasavallan Presidentin ensimmäisen aikakauden viimeistä hengentuotetta säveltäjälähtöisesti.

Pöyryn How to start a dayn kohdalla odottaa koko ajan, koska päivä lähtisi kunnolla käyntiin. Ei vaan meinaa millään lähteä, vaikka Häkä kuinka pumppaa siihen henkeä. Kymmenen minuutin kohdalla pannaan Doorsiksi ja ollaan lähellä, mutta lopulta taitaa aamukahveet jäädä keittämättä. Pysytään tiukasti sängyn pohjalla. Jos tuollaista vaikutelmaa tavoiteltiin, onnistuttiin hienosti.

Saman tekijän Piece of mind on myös vaivihkaista, vähäeleistä musiikkia. Liekö näin tarkoitettu, mutta allekirjoittanut aistii siinä hienoisia Wigwam-värinöitä. Basso pitää tätäkin pystyssä. Loppupeleissä molemmat Pöyryn sävellykset jäävät Apulaissheriffille hiukan etäisiksi.

Kaikkien nimiin laitettu Jelly sen sijaan toimii. Jazz rock, jota jazz dominoi iskee mainiosti, rytmisektio loistaa erityisesti. Vesa Aaltosen kapulointi ei ole rock-maailmasta. Hän kuulostaa nimenomaan jazz-rumpalilta. Koko orkesterin virtuositeetti pääsee oikeuksiinsa. En tiedä onko Eerolla tässä roolia vai ei.

Tolosen kynästä lähtöisin olevat kaksi teosta ovat minulle Milky Way Moseksen parasta antia. Confusing the issue lienee pakan "normaalein" rytistys seilaten silti kaukana tuonkin ajan normipopista. Pidän tässä varsinkin Raittisen laulusuorituksesta ja Pöyryn fonisoolosta. Häkäbasso ilahduttaa taas.

Milky way Moses alkaa maukkaasti Tolosen wah wahin myötä (korjatkoon asiantuntijat tarpeen vaatiessa efektitulkintani). Nimiraita on parasta mitä levy tarjoaa. Aaltosen ja Virtasen svengaava komppaus saa paikoitellen jalan nytkymään. Tekijän nerokas kitarasoolo pursuaa huumoria ja juttelee jotain ilmeisen huvittavaa saksofonin kanssa. Biisi on kolmen ja puolen tähden kokonaisuuden viisitähtinen huipentuma. Parasta progea.

Eero Koivistoisen teoksesta englanninnettu Caught in the air sen sijaan esittelee progen eri puolia sakeasta häröstä tylsän kautta mukavaan ja hetkittäin, ajasta 6:54 lähtien loistavaan.

Sanoitukset ovat Jim Pembroken käsialaa.

Kun tätä nyt tuli kuunneltua lyhyen ajan sisään enemmän kuin reilusti, havaitsin kyseessä olevan mitä suurimmassa määrin Heikki Virtasen basismin näytöstä. Miehen soitosta saa nauttia myös Tolosen alkupään sooloilla.

Yllä oleva sarjakuva löytyy CD:n sisäkannesta ja luulen sitä käytetyn markkinointitarkoituksessa.

Ja sitten. Koska edellinen siirtymä oli niin pitkä ja aikaa vievä, pysyttäydytään toisen jutun verran samoissa maisemissa. Napataan kuuluisa Lontoon taksi ja mennään.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA - Tulossa...
• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #3 - Erja Lyytinen: Dreamland Blues

LEVYT - Pedro's Heavy Gentlemen: Reggae

Näkemieni haastattelujen perusteella minulle on muodostunut Pedrosta kuva hyväntahtoinena, välittömänä ja lupsakkana tyyppinä. Lukemani on antanut ymmärtää hänen olevan omalla, epäautoritäärisellä tyylillään aikaansaapa ja taiteilijoista hyvän esiin kaivava taustavaikuttaja. Kuuloaisti on monissa ympyröissä vääjäämättä todistanut erityisestä musikaalisesta lahjakkuudesta.

Osa vaikutelmista välittyy Pedro's Heavy Gentlemenin yhdeksännen albumin takakannesta. Näen siinä työkalunsa ääressä istuvan, ohjelmanumeroitten ja solistien takana lymyilevän, ehkä sisäisesti hymyilevän miehen.

Reggae (1997) on vain yksi, joskin tuntemistani hohdokkain näyte maestron venyvyydestä eri tyylilajien maailmoihin.

Genren surkea tuntemukseni ei anna riittäviä edellytyksiä arvioida kuinka aitoa on Heavy Gentlemenin jamaikalaisrytmien hallinta. Luulen, että ollaan aika syvällä, mutta toisaalta toisenlaista kuorrutustakin annostellaan kakkuun taiten.

Kärkeen saa Oskar Merikannon ja Larin-Kyöstin Reppurin laulu tuta miltä tuntuu tulla puetuksi karibialaisviittaan. Ismo Alanko tulkitsee hienon ilmeettömästi ja matalalta. Puhallintuki on viiltävää ja Pedron haitari kuin Suomi-lippis rastan päässä. Myös Tolosen soolo on soveliaasti eri maailmasta kuin biisin perusvire.

Kuubalaisen Ernesto Lecuonan Siboney on kiekon ensimmäinen kohokohta. Otto Donnerin ja trumpetin yhden kappaleen mittainen vierailu on tässä. Kaikkein korkeimmalle kohoaa Harri Marstion kerrassaan värisyttävä suoritus. Hattu päästä.

Toinen huippu koetaan heti perään. Ruotsalaisen Peps Perssonin artikulointi suomeksi paiskaa kaikkien ikäisteni tunteman uuden aallon peruskiven seuraavalle tasolle. Kyseessä on Ari Taskisen kynäilemä, Pelle Miljoona & 1980:n originaali Tahdon rakastella sinua. Tolonen loistaa jälleen soolossaan.

Kojon laulama Mitä rankempaa saan sykkii nopeammassa tempossa. Siinäpä kolmas näyte, valoisa ralli ja oiva osoitus Kojon kyvyistä. Harva suomalainen vetää yhtä komeasti. Alun perin tämä on Jimmy Cliffin The harder they come.

Jim Pembroken One little boat kuulostaa korviini eniten siltä itseltään mitä tulee Hannu Lemolan rumputyöskentelyyn ja Harri Merilahden bassotteluun. Kyllä pistää jalan vippasemaan.

Levyn toinen kotimainen ikivihreä on Topi Kärjen Liljankukka, jonka Pembroke käänsi äidinkielelleen nimellä Lily blossom. Persson ei artikuloi englantia ihan yhtä eksoottisesti kuin suomea, mutta persoonallisesti toki. Täytyy todeta hänellä olevan mielenkiintoinen tapa laulaa ruotsiksikin, mikä ilmenee hänen itse kirjoittamallaan raidalla Nu och då.

Billy Braggin Goalhangerin reggae-sovituksen pääsee vetämään Tuomari Nurmio, joka vääntää engelskaa myös klassikolla In the summertime.

Loppuun Pembroke muistelee Kurt Cobainia, jonka kuolemasta tuli tällä viikolla kuluneeksi 27 vuotta. Pekka Rechardt käväisee kitaran varressa.

Pedro's Heavy Gentlemen oli eräänlainen all stars -kokoonpano vaihtelevalla miehityksellä. Orkesterin nimestä huolimatta studiossa kävi matkan varrella myös leidejä. Tällä kertaa asialla ovat Irina Milan ja Pirjo Bergström, jotka kera Pave Maijasen muodostavat taustakuoron.

Kahdessakymmenessä vuodessa (1980-2000) bändi levytti kaikkiaan kymmenen albumia. Merkille voi panna, että niistä kolme toteutettiin tango-teemalla. 6/10 julkaistiin 1984:ään mennessä, jonka jälkeen tahti hiljeni huomattavasti.

Reggaen ilmestyminen osui sellaiseen historialliseen saumaan, ettei siitä tietääkseni ole olemassa muuta kuin CD-painos. Vinyyliä huutaa, huutavat vinyyli-ihmiset. Apulaissheriffille riittää sisältö näin miten se on ollut saatavilla.

Sen sijaan pätkähti juuri mieleen vallan kiinnostava ajatus toivetapahtumasta, kunhan tästä koronahässäkästä päästään. Nimittäin, olisihan melko mellevää nähdä Pedro's Heavy Gentlemen suurella joukolla kiertueella maamme konserttisaleilla. Rundille pitäisi tietysti koota vielä keskuudessamme vaikuttavia muusikoita koko ryhmän elinajalta ja miksei muutama debytanttikin. Tällainen konserttitoive saattaa hyvinkin olla mitä huuruisinta toiveajattelua.

Sitä odotellessa päätän jutun mainitsemalla Hietasen sovittaneen ja tuottaneen paketin. Esittämisvastuut selviävät alta.

Jestapa jepulis, Reggae on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho
  

LEVYT - Jukka Tolonen: Hysterica

Elettiin 70-luvun puoliväliä. Isä oli ostanut Saloran Ortoperspekta-viritinvahvistimen yhdellä isolla ja kahdella pikkupöntöllä, Philipsin dekin ja 10 - vai oliko peräti 20 - tyhjää kasettia. Sen ajan radio-ohjelmista hän nauhoitti kasetit ilmeisesti pikavauhtia ja aika lailla valikoimatta täyteen sekalaista tavaraa, mitä tuli kossina jonkin verran kuunneltua.

Myöhemmin musiikin kuuntelusta kehkeytyi iso harrastus. Törmäsin pikku hiljaa lukuisiin esityksiin, joihin ensikosketuksen sain tuolloin, ajalla ennen parempaa tietoa näistä. Oli Sladea, Sweetiä, Mudia, Wigwamia, Beatlesia, Sleepy Sleepersiä, Rock'n'Roll Bandia, Ronski Gangia, Abbaa ja ties mitä.

Muuan outolintu oli eräs jännittävällä tavalla kuplinut ja polveillut instrumentaali, jonka esittäjästä en noin 30 vuoteen päässyt perille.

Rapiat kymmenen vuotta sitten se sitten napsahti. Proge oli alkanut kiinnostaa ja yhden alan puolipakollisen hankinnan kappale numero 2 oli minut täydellisesti yllättäen juuri tuo ihmeellisesti svengaava lurittelu. Kyseinen ostos oli Jukka Tolosen neljäs soolopitkä Hysterica (1975).

Apulaissheriffin mittapuulla Hysterican edeltäjä The Hook (1974) oli selkeästi Tolosen siihen mennessä paras aikaansaannos. Tasavallan Presidentti oli pistänyt pillit pussiin ja kitaravelho muuttanut Lontooseen. Ensimmäinen lapsi syntyi, minkä vuoksi Tolonen kieltäytyi tarjotusta pestistä Abbassa. Vissiin hyvä niin.

Jossain vaiheessa tätä rumbaa matkattiin tutuksi tulleille Marcus Musicin studioille Tukholmaan kyhäämään jatkoa Hookille, joka ymmärtääkseni oli muodostunut lieväksi kaupalliseksi pettymykseksi. Paikalla oli Jukan luottomies Pekka Pöyrystä lähtien julma nippu ajan huippumuusikoita. Jälki oli mitä loisteliainta jazz rockia, painotus makuuni riittävästi rockin puolella. Tämä siis henkilökohtaisena mielipiteenäni.

Nimittäin maestro itse tuo vuoden 2004 CD-painoksen kansilehdellä esille aavistuksen toista kantaa. Viiden päivän nauhoitukset vedettiin läpi ilman harjoituksia. Ilmapiiri oli kuulemma stressaava ja albumista ei mukamas saatu "as solid as its predecessors".

Hyväksyn tietenkin mielipiteen, mutta en kuuna päivänä osta sitä omakseni. The Hook oli kyllä rahtusen monipuolisempi kokonaisuus, mutta Hysterica kapeammalla sektorillakin liikkuessaan omiin korviini vielä sitäkin miellyttävämpi.

Django ei välttämättä ole levyn kaikkein parasta antia. Kuuntelulinkin arvoiseksi sen nostaa jutun alussa kerrottu nostalgialisä. Toisaalta Tolonen samassa Petri Silaksen toimittamassa kansitekstissä kehuu juuri tätä biisiä. Sävellys syntyi Valamon luostarivierailun aikana ja on kunnianosoitus Django Reinhardtille, nuorena vuonna 1953 kuolleelle jazz-kitaristille, jonka tuotantoa en tunne.

Tunnetumpi tribuutin kohde on vielä nuorempana keskuudestamme poistuneelle, rock-kepityksen useaan otteeseen kruunatulle kuninkaalle omistettu pelinavaus Jimi. Mitä pitemmälle hieno kitaraveto etenee, sitä ilmeisemmiksi käyvät Hendrix-vaikutteet. Heikki "Häkä" Virtasen bassottelu tukee menoa erityisen nautittavasti. Ei tunnu kymmenminuttinen tämän parissa lainkaan liioitellun pitkältä.

Merkille pantavaa Hystericassa on se, että Tolonen malttoi ensi kertaa soolotuotannossaan pitäytyä pelkästään kuusikielisen varressa ja jättää koskettimet Esa Kotilaisen hoitoon. Totta kai sävellykset tulivat yksin häneltä.

Sovitusten osalta on vaikea uskoa, etteikö muulla orkesterilla olisi lainkaan näppejään pelissä. Sen verran kovaa ryhmää tässä taustalla hääräsi. Samaan hengenvetoon pitää nämä muusikot tunnustaa niin ammattitaitoisiksi, ettei valmiiksi sovitettukaan materiaali ongelmaa ole voinut tuottaa. Tiedä häntä kuinka meni.

Jos se paras otos kiekolta pitäisi nimetä, taitaisi palkinnon saada Tiger. Se alkaa muikeasti Pekka Pohjolan basson kuljettamana. Tolosen kitara, Rosnellin rummut ja Kotilaisen vehkeet yhtyvät pikku hiljaa soittoon mukaan. Sakari Kukkokin antaa osansa kokonaisuuteen saksofonin ja huilun voimin.

Mainitsin jo aiemmin adjektiivin jännittävä. Tigerista syntyi teos, jota luonnehdinta kuvaa poikkeuksellisen hyvin. Toimisi uskoakseni jos jonkinlaisen elokuvakohtauksen tai jopa kokonaisen lyhytfilmin taustalla. Lopun lähestyessä Jukka repii esiin ensin hienovaraisia Kuningaskobra-viittauksia, kunnes finaalissa päräyttää lyhyehkön, suoran lainan, joka kulkee lumoavasti eri tahdissa muuhun soitantaan nähden.

Turhan yksiulotteisesti tuossa sijoitin levyn jazz rock -laariin. Onhan Hysterica muutakin. Windermere avenue viimeisenä edustaa varsin kevyttä popahtavaa tunnelmointia, jossa Pöyryn puhaltelu on avainasemassa.

Edeltävä Silva the cat on ehkä eniten jazzia. Samalla kappale pomppii niin mukavan rytmisesti, että kuvittelisin tanssista pitävien viihtyvän lattialla sen tahtiin disco-henkisesti nytkytellen.

Nimiraita hölkyttää rumpulähtöisesti ja tässäkin Pöyry ottaa isoa roolia saksofonilla. Tolonen tyytyy pääasiassa taustoittamaan, mutta sooloilee puolivälin krouvista eteen päin maukkaasti. Kotilainen saa perään oman vuoronsa parrasvaloissa.

Olen jyrkästi sitä mieltä, ettei mikään kuunteluhyvyys synny puhdasoppisesta, teknisesti virheettömästä ja musiikin teorian mukaisesta suorittamisesta. Yksinkertaisillakin elementeillä ja/tai vähäisemmällä soitto- tai laulutaidolla voi syntyä maksimipisteisiin oikeuttavaa tuotantoa.

Mutta yhtä lailla huippua voi tehdä taitavastikin ja tämä toteutuu melko täydellisesti nyt hehkutettavalla levyllä. Kuusi esitystä, kuusi erinomaista biisiä. Kaikinpuolinen huonous ja heikkous missä lie.

Kansi on monitaituri Mats Huldénin käsialaa. Tuotannosta vastasi Otto Donner.

Nämähän on ollut tapana lopettaa siten, että Hysterica on aivan mahtava levy!