Jutut ajassa

Näytetään tekstit, joissa on tunniste >> Jussi Niemi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste >> Jussi Niemi. Näytä kaikki tekstit

02 syyskuuta 2021

KIRJAT - Mary Lou Sullivan: Rankkaa menoa - Johnny Winter

Hän syntyi 23.2.1944.

Hän opetteli soittamaan kitaraa jo poikasena, ensimmäinen single School day blues yhtyeellä Johnny And The Jammers ilmestyi 1959. Isoksi nimeksi hän kasvoi 1960- ja 70-lukujen vaihteessa.

Idea hänen elämänsä tallentamisesta kansiin virisi vuonna 1984 Mary Lou Sullivanin haastateltua häntä lehtijuttua varten. "Jo" vuonna 2003 toimittaja aloitti tapaamiset hänen kanssaan, tavoitteenaan viimeinkin panna toimeksi. Kirja julkaistiin erinäisten vaiheitten ja manageriportaasta johtuvien hankaluuksien jälkeen seitsemän vuotta myöhemmin. Hänen uransa oli tuolloin kahta albumia vaille taputeltu.

Hän kuoli 16.7.2014.

Suomen epävirallinen winteristi Jussi Niemi haastatteli häntä ensimmäisen kerran 70-luvun lopulla ja sen jälkeen useasti. Toimittaja otti ja käänsi tarinan nimelle Rankkaa menoa - Johnny Winter (Aviador, 2015); englanninkielinen alkuteos Raisin' cain - The wild and rauceous story of Johnny Winter (2010).

Apulaissheriffi luki sen kesällä 2021.


Edellisenä talvena kahlasin läpi vastaavan opuksen toisesta valkoisen bluesin taiturista, Stevie Ray Vaughanista. Se on neljän (4!) eri suomentajan yhteistyö, mikä kyllä näkyy lopputuloksessa. Jos hieman tohdin moittia, paistaa tekstistä läpi jonkinasteinen asiantuntemuksen puute.

Rankkaa menoa ei kärsi moisesta. Sekä Sullivan että Niemi tuntevat kohteensa musiikin ja tunsivat jollain tasolla myös miehen. Tämän molempien taholta nauttiman arvostuksen aistii lukijakin. Voidaan puhua erittäin onnistuneesta elämäkerrasta.

Päähenkilö itse vakuuttaa esipuheessaan vaiheittensa olevan todenmukaisesti ja kaunistelematta dokumentoitu. Uskon, että kaunistelematta. Totuus näissä muistiin perustuvissa - joskin usean aikalaisen muistelemana - joutuu aina lukijan arvioitavaksi.

Eri henkilöillä on luonnollisesti omat intressinsä ja lähtökohtansa kertoa vanhoista asioista. Joku saattaa taivuttaa totuutta omaan suuntaansa, toinen voi haluta antaa itsestään reilun kuvan. Ei näistä koskaan tiedä.

Winter vaikuttaa olleen päällikkötyyppiä kuten lukemattomat muut lahjakkuudet viihde- ja taidemaailmassa kautta aikain. Hänestä välittyy kuva miehenä, joka tiesi mitä halusi, joka määräsi miten tehdään ja joka kohteli yhtyettään ja työntekijöitään ajoittain melko viileästi ja pomottaen. Naissuhteita värjäsi teoksen mukaan pitkään kaksinaamaisuus. Itselle oli kaikki sallittua, kumppanille ei.

Toisaalta hänet kuvataan lämpimänä ja mukavana heppuna. Ystävät pysyivät ystävinä tiukoissakin paikoissa. Taiteilijan haavoittuvuus ja hyväksikäytettävyys käyvät selviksi, kun edetään huippusuosion aikoihin.

Kitarasankari oli ihminen hyvässä ja vähemmän hyvässä. Sellaisia kai tässä ollaan melkein kaikki, kukin tavallaan.

Erikoinen leikkauspiste Elvis Presleyn kanssa osuu rockin kuninkaan viimeiseen päivään. Illaksi oli sovittu keikka Memphisiin. Elviksen kuolema aiheutti kuitenkin sen, että tiet kaupunkiin olivat täysin tukossa. Konsertti peruuntui, koska bändi ei päässyt paikalle.

Stevie Rayn kanssa kävi hassusti. Ennen omaa nousuaan suuruuteen Vaughanin veljeksistä nuorempi toimi usein päähenkilön lämmittelijänä tämän esiintyessä Texasissa. Kitaristit tapasivat toisensa myöhemminkin. Eräässä ohjelmassa, tähteytensä päivinä SRV sanoi silti kysyttäessä, ettei tiennyt kuka Johnny Winter on. Tämä loukkaantui pahanpäiväisesti. Pitää vielä muistaa, että Double Troublen basisti Tommy Shannon oli aiemmin soittanut vuosia Winterin kanssa.

Tulkoon varmuuden vuoksi tiettäväksi, että muusikkona arvostan Vaughanin varsin korkealle.

Kirjahan on erinomainen, lukuunottamatta lopun hakemistoa. Ei maailman tärkein asia, mutta minusta jos sellainen tehdään, niin sama kai se on tehdä kunnolla.

Nyt kävi muutamaan otteeseen siten, että johonkin henkilöön sivuilla törmättyäni halusin tarkistaa tämän edesottamuksia muualla, ja joko nimeä ei löytynyt hakemistosta lainkaan tai löytyi vain osa viittauksista tai viittauksia väärille sivuille.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


15 elokuuta 2020

KIRJAT - Jussi Niemi: Kootut naamakirjat Vol.1 remix

Jussi Niemi kokee bluesia vähän joka paikassa, sielläkin missä valtaosa meistä ei sitä tunnista. Tämä kiintoisa yksityiskohta tulee väistämättä mieleen hänen tekstejään lukiessa. Mitä se Jussin blues on?

Kirjoitin tarkoituksella "kokee", en "kuulee". Veikkaan bluesin olevan hänelle jotain paljon suurempaa ja monipuolisempaa kuin pelkkä afroamerikkalaisen taiteen laji. Itse asiassa hän havaitsee tai tuntee bluesin jo afrikkalaisessa musiikissa, joka ei ole altistunut amerikkalaisen (tai eurooppalaisen) kulttuurin vaikutuspiiriin.

Apulaissheriffi ei aivan moiseen kykene, mutta saattaa ymmärtää mitä tarkoitetaan. Tai sitten ei. Ehkä sillä ei ole massiivista merkitystä ymmärtääkö. Tulipahan kuitenkin nyt Niemen innoittamana pikaisesti tutustuttua muutamaan malilaisen Ali Farka Tourén levyyn ja ostohousutkin vilahtivat jalkaan. Eikä ollut ensimmäinen kerta, kun noin kävi.

Olin 80-luvun puolivälistä jonnekin tämän vuosituhannen alkupuolelle Soundin lukija, suurimman osan ajasta tilaaja. Lehti muokkasi väistämättä musiikkimakuani, halusinpa sen tunnustaa tai en. Sokeasti en toivottavasti toimittajien ja avustajien mielipiteitten perässä juossut. Kirjoittajista erottui muutamia, joitten havaitsin olevan samalla asialla itseni kanssa.

Yksi näistä oli Waldemar Wallenius. Oli ilo, kun Tommi Liimatta toimitti hänen kirjoituksiaan kansiin kolme vuotta sitten. Sen ahmittuani muistan pähkäilleeni, että Jussi Niemen jorinoista voisi kasailla vastaavanlaisen opuksen. Älähän mittään, julkilausumaton toiveeni toteutui, kun kauppoihin tupsahti Kootut naamakirjat Vol.1 remix (Aviador, 2019).


Kyseessä ei ole samanlainen artikkelikokoelma kuin WW:stä tehty. Jokaisen kirjoituksen takana on artistin haastattelutilanne, joista vanhimmat 60-luvulta. Sen pohjalta syntyi tavallisesti lehtijuttu. 2013 alkaen Soundin Naamakirjat-palstalla julkaistiin näitä muokattuina. Kirjaa varten tekijä on vielä päivittänyt tekstejään. Remixannut.

Kolmivaiheisen prosessin jäljiltä syntyneet lyhyet tarinat pitävät otteessaan. Ne tekevät sen riippumatta siitä sattuuko kohteen taide olemaan itselleni läpeensä tuttua tai täysin outoa. Siinä on se taito mikä Jussi Niemellä on aina ollut ja toivottavasti on myös oleva. On tietoa, vielä tärkeämpänä osasena intoa ja niittinä taitoa pukea nuo kaksi sanoiksi.

Jokaisen kappaleen loppuun on järkevästi laitettu vielä pari levyarvostelua jututetun historiasta. Äkkiä laskien saan vain yhdeksän osumaa omaan levyhyllyyni, mutta määrä kasvanee enemmänkin kuin mitä jo aiemmin mainitsin.

Naamakirjat taitaa olla liki pakkoluettava kanssani samaan tapaan ja samoihin aikoihin musiikkimaailmaan perehtyneille. Suosittelen myös muille. Vihjaus jatko-osasta on heitetty ilmaan, minkä tyytyväisenä panin merkille.

Oheinen katkelma Hawkwind-sepustuksesta kertoo saman, minkä omaltakin kohdaltani olen ajan kuluessa havainnut.

Hän huomasi nopeasti,että tunsin Hawkwindin debyytin - ... - todella perin pohjin. Noihin aikoihin, kun levyjä oli vielä lukumäärällisesti vähän, jokaiseen niistä tuli uppouduttua käsittämättömän syvälle.

Niinpä. Kyllä osasin parinkymmenen LP:n omistajana vielä biisijärjestyksetkin ulkoa ja kuuntelukertoja per lätty kertyi enemmän kuin nykyään.

Mitä seuraavaksi? Asko Alanen ja Juho Juntunen - turhien nippelitietojen havainnoija panee merkille, että WW, AA ja JJ, mutta JN - olivat kaksi muuta suosikkisoundilaistani. Että voisko joku?

-----