Hän syntyi 23.2.1944.
Hän opetteli soittamaan kitaraa jo poikasena, ensimmäinen single School day blues yhtyeellä Johnny And The Jammers ilmestyi 1959. Isoksi nimeksi hän kasvoi 1960- ja 70-lukujen vaihteessa.
Idea hänen elämänsä tallentamisesta kansiin virisi vuonna 1984 Mary Lou Sullivanin haastateltua häntä lehtijuttua varten. "Jo" vuonna 2003 toimittaja aloitti tapaamiset hänen kanssaan, tavoitteenaan viimeinkin panna toimeksi. Kirja julkaistiin erinäisten vaiheitten ja manageriportaasta johtuvien hankaluuksien jälkeen seitsemän vuotta myöhemmin. Hänen uransa oli tuolloin kahta albumia vaille taputeltu.
Hän kuoli 16.7.2014.
Suomen epävirallinen winteristi Jussi Niemi haastatteli häntä ensimmäisen kerran 70-luvun lopulla ja sen jälkeen useasti. Toimittaja otti ja käänsi tarinan nimelle Rankkaa menoa - Johnny Winter (Aviador, 2015); englanninkielinen alkuteos Raisin' cain - The wild and rauceous story of Johnny Winter (2010).
Apulaissheriffi luki sen kesällä 2021.
Edellisenä talvena kahlasin läpi vastaavan opuksen toisesta valkoisen bluesin taiturista, Stevie Ray Vaughanista. Se on neljän (4!) eri suomentajan yhteistyö, mikä kyllä näkyy lopputuloksessa. Jos hieman tohdin moittia, paistaa tekstistä läpi jonkinasteinen asiantuntemuksen puute.
Rankkaa menoa ei kärsi moisesta. Sekä Sullivan että Niemi tuntevat kohteensa musiikin ja tunsivat jollain tasolla myös miehen. Tämän molempien taholta nauttiman arvostuksen aistii lukijakin. Voidaan puhua erittäin onnistuneesta elämäkerrasta.
Päähenkilö itse vakuuttaa esipuheessaan vaiheittensa olevan todenmukaisesti ja kaunistelematta dokumentoitu. Uskon, että kaunistelematta. Totuus näissä muistiin perustuvissa - joskin usean aikalaisen muistelemana - joutuu aina lukijan arvioitavaksi.
Eri henkilöillä on luonnollisesti omat intressinsä ja lähtökohtansa kertoa vanhoista asioista. Joku saattaa taivuttaa totuutta omaan suuntaansa, toinen voi haluta antaa itsestään reilun kuvan. Ei näistä koskaan tiedä.
Winter vaikuttaa olleen päällikkötyyppiä kuten lukemattomat muut lahjakkuudet viihde- ja taidemaailmassa kautta aikain. Hänestä välittyy kuva miehenä, joka tiesi mitä halusi, joka määräsi miten tehdään ja joka kohteli yhtyettään ja työntekijöitään ajoittain melko viileästi ja pomottaen. Naissuhteita värjäsi teoksen mukaan pitkään kaksinaamaisuus. Itselle oli kaikki sallittua, kumppanille ei.
Toisaalta hänet kuvataan lämpimänä ja mukavana heppuna. Ystävät pysyivät ystävinä tiukoissakin paikoissa. Taiteilijan haavoittuvuus ja hyväksikäytettävyys käyvät selviksi, kun edetään huippusuosion aikoihin.
Kitarasankari oli ihminen hyvässä ja vähemmän hyvässä. Sellaisia kai tässä ollaan melkein kaikki, kukin tavallaan.
Erikoinen leikkauspiste Elvis Presleyn kanssa osuu rockin kuninkaan viimeiseen päivään. Illaksi oli sovittu keikka Memphisiin. Elviksen kuolema aiheutti kuitenkin sen, että tiet kaupunkiin olivat täysin tukossa. Konsertti peruuntui, koska bändi ei päässyt paikalle.
Stevie Rayn kanssa kävi hassusti. Ennen omaa nousuaan suuruuteen Vaughanin veljeksistä nuorempi toimi usein päähenkilön lämmittelijänä tämän esiintyessä Texasissa. Kitaristit tapasivat toisensa myöhemminkin. Eräässä ohjelmassa, tähteytensä päivinä SRV sanoi silti kysyttäessä, ettei tiennyt kuka Johnny Winter on. Tämä loukkaantui pahanpäiväisesti. Pitää vielä muistaa, että Double Troublen basisti Tommy Shannon oli aiemmin soittanut vuosia Winterin kanssa.
Tulkoon varmuuden vuoksi tiettäväksi, että muusikkona arvostan Vaughanin varsin korkealle.
Kirjahan on erinomainen, lukuunottamatta lopun hakemistoa. Ei maailman tärkein asia, mutta minusta jos sellainen tehdään, niin sama kai se on tehdä kunnolla.
Nyt kävi muutamaan otteeseen siten, että johonkin henkilöön sivuilla törmättyäni halusin tarkistaa tämän edesottamuksia muualla, ja joko nimeä ei löytynyt hakemistosta lainkaan tai löytyi vain osa viittauksista tai viittauksia väärille sivuille.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- KIRJAT - Jussi Niemi: Kootut naamakirjat Vol.1 remix
- LEVYT - Johnny Winter: 3rd Degree
