LEVYT - Eppu Normaali: Kahdeksas Ihme

Voi voi, kun en tarkkaan muista. Mielestäni silloin oli melko napakka pakkanen, mutta saattoi se sattua kesäänkin. Repun riimit olivat takuulla ulkona, eikä meikäläinen missään nimessä ollut vielä baari-ikäinen.

Noilla reunaehdoilla sijoitan tapahtuneen talveen 84-85 tai sitä seuraavaan. Lujemmin luotan ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Aika oli sellainen, että pidin Eppuja parhaana, vaikken radioäänityksiä enempää musiikkiaan omistanutkaan. Tai saattoi joku Pop Pop Pop (1982) sittenkin olla kopiona kasetilla.

Levysoittimen hankinta oli vielä muutaman vuoden päässä tulevaisuudessa. Kasettien markkinoilla olin pääsääntöisesti pikkupitäjän yhden tai kahden niitä myyvän ruokakaupan niukan tarjonnan varassa. Tilaushommiin en viitsinyt kovin helpolla enkä usein ryhtyä, vaikka olin postimyyntiä kokeillutkin. Mieli janosi jo omaa kokoelmaa, jossa olisi useita, jopa kymmeniä vinyylejä.

Hetki mitä yritän mieleeni palauttaa oli Eppu Normaalin näkeminen ensimmäistä kertaa. Pikkupitäjästä oli linja-autokuljetus (!) Ratsian kotikunnan sivukylälle Muurasjärvelle. Tämän yhden ainoan kerran kävin siellä rokkia ihmettelemässä.

Haluaisin tietää tapahtuma-ajan, koska sen nojalla voisin ehkä kertoa livenä kuunnelleeni ja todennäköisesti hoilanneeni joitain lauluja jutun LP:ltä. Sehän on tietenkin Kahdeksas Ihme (1985), joka julkaistiin syksyllä.

Kyllä niitä lauluja sittemmin tuli hoilattua yhtyeen hilluessa lavalla. Ainakin Himangalle mentiin Ihmeen ja ehkä jopa Valkoisen Kuplan (1986) ilmestymisen jälkeen varta vasten Eppujen takia. Sielläkin muuten olen käynyt tasan yhdesti. Discoland Lestijärvellä ja Tuiskula Nivalassa olivat meiltä käsin ne pääkötinäpaikat, kun tien päälle taas lähdettiin.

Tämä on hankala tapaus, koska sitä piti nuorena niin kovana, että sen olisi voinut kuluttaa niin puhki, ettei enää maistuisi. Kenties olin onnekas, kun hankin LP:n vasta 3-4 vuotta ilmestymisensä jälkeen, jolloin olin hankkiutunut vinyylilaitteen haltijaksi.

Tänä päivänä voi sanoa vain kahden kappaleen joutuneen historian runtelemaksi. Enäähän en juuri radiota kuuntele, enkä varsinkaan soittolistaohjelmia lainkaan. Ennätin kuitenkin saada yliannostuksen noista kahdesta 80-, 90- ja 00-luvuilla.

Vuonna 85 on ryöpytyksestä hyvin toipunut kuten vaikkapa Doris ja Matkalla Alabamaan. Biisin hyvyyden uudelleen esiin kaivamisessa on kuuntelutahti kerran noin viidessä vuodessa viimeisen 20:n aikana tehnyt tehtävänsä.

Sen sijaan Kitara taivas ja tähdet on edelleen turhan kova pala. Ei huono, vaan kun ei jaksa enää. Pakottauduin kahteen ajatuksen kanssa suoritettuun pyöritykseen. Onnistuin kuuntelemaan sen 1,27 kertaa. Sinällään tuo nouseva ja laskeva kitara- ja bassokomppi etualalle miksatun tilutuksen takana on ihan kiva.

Vaan eipä tässä mollaamassa olla. Ollaan hehkuttamassa.

Yhdeksän siivun joukkoon ahdettiin kaksi jeejee-luokan ränttätänttävivahteista renkutusta. Sekä avaus Tien päällä taas (enemmän ränttää) että Tihkumme seksiä (jeejeetä riveilläänkin) toimivat yhä vuonna 22 kuin CCR:n kaikki tai Status Quon parhaat aina maailman tappiin.

Vihreän joen rannalla (kauan sitten) hivottelee myös ylisoitettujen ryhmää, mutta jää omalla kohdallani sittenkin sen ulkopuolelle. Siistiä on kaikin puolin ja pysyy yllätyksettömyydestään huolimatta rinnan mitalla hyvien joukossa.

Läpivalaistu lopettaa setin Normaaliin tapaan hieman muusta materiaalista poikkeavana irrotteluna. Epänormaalius on kenties vähäisemmällä tasolla kuin joittenkin aiempien levyjen päätösraidoilla ja keskittyy riimittelyyn. Erinomaista.

Vielä mainitsematon kolmannes ansaitsee ränttätänttien ohella Apulaissheriffin varauksettoman tunnustuksen.

Silloin joskus arvotin - tunnistan ja tunnustan jälleen väärinmuistamisen mahdollisuuden - lätyn ykköseksi kappaleen Elämän tarkoitus. Kyseessä on eräs Martin parhaista teksteistä (Pantse avusti) ja miksei myös Pantsen hienoimmista sovituksista. Akun rummutus kaikessa millintarkkuudessaankin on minua syvästi viehättävää. Safkan haitari soi pisteenä i:llä.

Tunne ja tuntumat unohtaen antaa musikaalista nautintoa ehkä eniten Yöjuttu. Erityisen kohottavaksi koen hiljaa feidautuvan loppusoiton, jonka kitaroitten ja rumpujen vuoropuhelua muistan jo nuorna kossina ihastelleeni. Todettakoon tähän väliin, etten koskaan ole tiennyt kumpi kulloinkin soittaa, Juha vai Pantse.

Jotta huipputuotteestahan tässä on kysymys. Kahdeksannesta Ihmeestä tykkäsivät aikoinaan kaikki, jos hieman liioitellaan. Yleisö tykkäsi, kriitikot tykkäsivät, minä tykkäsin ja suuri osa kavereista. Jatketaan tykkäämistä.

Ai niin vielä yksi juttu. Voi kuinka me sinua kaivataan on aivan mahtava laulu rokin ja iskelmän rajamaastossa. Täydellisesti sanoin ja soittimin luotu tunnelma herkistää miettimään sen moneen tilanteeseen sopivaa sanomaa. Minulle on kerrottu tämän tulleen soitetuksi hautajaisissa, joissa en itse ollut paikalla, mutta joiden eläessään iloisen oloisen päähenkilön opin tietämään sitten, kun olin saavuttanut baari-iän.

Herkistää toden totta.

Juuri nyt antaisin tähtiarvostelua tivattaessa neljä mollukkaa ja ison plussan, ellei puolikkaan perään. Sanallisesta arkustani en saa kaivettua mitään järin uutta.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• SOITTOLISTAT - Viimeiset lunkit, funkit ja punkit
• LEVYT - Eppu Normaali: Cocktail Bar