Muistellaanpa vähäsen ja kuvitellaan enempi.
Tuomari Nurmio sorvaa ensimmäisen LP:nsä 1979. Ihan pystymetsästä hän ei studioon päädy. Muusikkous on kestänyt jo tovin ennen sitä. Itse asiassa melko kauan, sillä hän on jo melkein kolmekymppinen. Suht' iäkäs ensilevyttäjäksi.
Levy ei menesty. Se siitä urasta. Mies suorittaa opintonsa loppuun ja jatkaa elämäänsä juristina. Silloin tällöin tulee puolihuvikseen soiteltua saunailloissa ja pikkujouluissa.
Vuonna 2003 joku tekee kokoelman 70- ja 80-lukujen vaihteen musiikista. Hän on täällä tänään ja Kurjuuden kuningas päätyvät sille. Aika kuluu edelleen. Joku hoksaa lähteä etsimään Nurmiota. Tämä saadaan kiinni ja jotenkin taivuteltua esiintymään kansanmusiikkijuhlilla Kaustisella, ja muuallakin. Mennään jälleen äänittämään. Purkitetaan uusia lauluja ja versioita entisistä. Albumi on kaupoissa 2014, vuoden päästä seuraava ja 2017 taas yksi, nimeltään Tänään.
Jotakuinkin tuollainen historia oli takanaan Mississippi John Hurtilla, kun Today! (1966) tuli ulos.
Johnin tositarinassa on tietty joitain eroja Nurmio-satuun verrattuna. Ensinnäkin, hän kävi jo reilusti neljättä kymmentään tehdessään ensimmäisiä nauhoituksiaan vuonna 1928. Toiseksi, silloin väsättiin pikkukiekkoja, ei pitkiä. Kolmanneksi, hän ei ollut koulutettu mies, vaan työskenteli suorittavassa portaassa ainakin maatalouden piirissä.
Tarkoitukseni oli luoda perspektiiviä siihen, kuinka kauan Hurt oli pois kuvioista ennen kuin hänet löydettiin uudelleen. Noin 35 vuotta! Äijän varhaisemmista vaiheista ja levytyksistä kirjoitin kauan sitten minisarjassa MUINAISTA BLUESIA.
Keväällä -63 Hurt saatiin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan studioon. Tuloksena tupsahti Piedmontin julkaisemana Folk Songs And Blues (1963). Tajusin juuri, että minun täytyy alkaa toden teolla metsästämään tätä kokoelmani merkittävimpiin laskettavaa puutetta. CD-painoksia löytyy nimellä Avalon Blues 1963.
Piedmontin piikkiin nikkaroitiin vielä niin ikään tarvelistallani majaileva Worried Blues (1964), jota Wikipedia väittää ilmeisen virheellisesti livenä tehdyksi. Luotan lähteenä enemmän erittäin perinpohjaista diskografiatyötä tekevään Wirziin.
Jossain vaiheessa etelän maaseudulta idän suurkaupunkeihin houkuteltu John tutustui itseään liki 50 kesää nuorempaan folk-laulajaan. Georgiassa syntynyt valkoinen Patrick Sky tiesi jotain mustan miehen tuntemasta kulttuurishokista ja osasi suhtautua asiaan.
Pääsemme viimein jutun aiheen pariin. Syntyi sopimus Vanguard Recordsin kanssa ja ei kun nauhoituspuuhiin taas. Ollaan New Yorkissa. Artisti istuu isossa huoneessa kitaroineen. Viereisessä tilassa, ehkä lasin takana töllöttää isohko joukko seuraajia. Ei vaan meinaa tulla kunnon rieskaa.
Sky arvaa mistä on kysymys. Hän tarjoutuu tuottajaksi ja saa pestin. Hän ajaa ylimääräiset hevon kuuseen. Paikalle jää artistin ja hänen itsensä lisäksi vain yksi teknikko. Hän kiikuttaa päähenkilölle motin Danielsin Jaskaa. Poltellaan tupakit ja jatketaan hommia. Jo alkaa lyyti kirjoittamaan. Jännite on poissa ja mestari taikoo sisältään jalokiviä. Mikrofoni nappaa ne talteen.
Noitten heinäkuun -64 sessioitten pohjalta Vanguard paketoi kaksikin albumia, joista Today! on ensimmäinen. En voi välttyä ajatukselta, että sille valittiin parhaat palat. Nimittäin, The Immortal Mississippi John Hurt (1967), niin upeaa musaa kuin onkin, kuulostaa siihen verrattuna aavistuksen vaisulta.
Molemmat nuo sekä kesällä -66 taltioitu Last Sessions (1970) on ansiokkaasti pakattu 3CD:n laatikkoon The Complete Studio Recordings (2000).
Today! koostuu 12 hienosta raidasta, joista vähintään kolme on vuoden -28 kappaleiden uusversioita. Aitoon blues-tyyliin sanat eivät aina pysy samoina ajan kuluessa. Tämä pätee etenkin työläinen John Henrystä kertovaan Spike driver bluesiin. Muut vanhat ovat Candy man ja Louis Collins.
Setti on suurimmalta osaltaan laulajan itsensä sepittämää tavaraa. Mukana on myös muutama traditionaalinen numero. Niistä en äkkipäätä muista kuin yhden, josta minulla on myös jonkun toisen esitys hyllyssä. Kyseessä on Corrinna, Corrinna ja siitä Muddy Watersin livetulkinta.
EDIT 23.6.2022: Muisti pätki. Tarkistin, ja paikansin hyllystä vielä Bill Haleyn ja Sleepy LaBeefin sekä Muddylta studioversion.
Perinnebiisien eliittiä on valoisan hyväntuulinen Make me a pallet on your floor, jonka melodiaa Hurt hyödynsi jo 1928 otsikolla Ain't no tellin'. Se on muun ohella mainio näyte kitarataiturin omintakeisesta näppäilytyylistä: bassokielet peukalolla, korkeampiääniset etu- ja keskisormella. Kaikkien tietämä J.Karjalainen on tunnustanut ottaneensa Johnilta oppia, esimerkkinä vaikka sellainen aika tuttu viisu kuin Hän.
Olin luullut tämänkin levyn olevan soolona tempaistu. Wirz kuitenkin väittää vastoin kokoelman kansitietoja, että Jerry Ricks olisi soittanut toista kitaraa.
Sen sijaan kansipaperi kertoo varsin kuvaavan anekdootin siitä, kun nuori tuottaja vei vanhan herran moottoripyöräajelulle Manhattanille. Kysyttäessä vaikutelmia, vastasi maalla ikänsä elänyt muusikko: "I really liked it, but I don't ever want to do it again."
Tätä, kuten herran koko tuotantoa kyllä jaksaa kuunnella uudestaan ja uudestaan. Erityisen otollisesti se toimii omaan, leppoisaan tahtiin tehtävällä autoajelulla Länsi-Lapin tunturialueella ja Käsivarressa. Kokemusta on.
Voi olla, että Mississippi Johnin varhaisimmissa nauhoituksissa syntyi maailman parasta musiikkia. Sen ei kuitenkaan pidä antaa hämätä saati vaikuttaa alentavasti, kun arvioidaan nyt hehkutettua tuotosta.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
