24 toukokuuta 2022

KIRJAT - Katja Kettu: Ismo Alanko - Elämäkerta

Kerrataanko ensin ajatukseni Alangosta?

Hassisen Kone kautta linjan aivan mahtava. Sielun Veljet parhaimmillaan yhtä lailla kova. Molempien levytykset hyllyssä hyvin vähää vaille täysimääräisenä. Myöhempiä siellä kolme CD:tä, eikä vieläkään ihmeempää hinkua hankkia lisää. TV:stä nähdyt pari soolokonserttia vaikuttavia. Niistä ja kaikista kuulemistani haastatteluista hohkaa miehen kerrostalon korkuinen ja painoinen karisma.

Kuvaava yksityiskohta liittyen omistamiini soololevyihinsä. Kun Suomi Putos Puusta (1990) ja Taiteilijaelämää (1995) sisältävät nimikappaleinaan 90-luvun hienoimpiin laskettavat musiikkiteokset. Silti ne eivät albumitasolla kohoa kuin korkeintaan kolmen tähden arvoisiksi.

Entäs Katja Kettu?

Vähin erin tuttu kirjailija. Kolme romaania ja novellikokoelma luettuna. Vahvaa ja värikästä kieltä, paikoin erityisen mukaansatempaavaa tekstin kuljetusta. Julkiset esiintymiset (joista tulee mieleen vain yksi Uutisvuoto) vihjaavat räväkkyydestä.

Vuonna 2019 jäin tyytyväisen malttamattomana odottamaan, kun Ketun tulevasta kirjasta tihkui ensitietoja. Ismo Alanko - Elämäkerta (Johnny Kniga, 2021) ilmestyi syksyllä. Sitä seurasi melko yksimielinen teilaus sekä kriitikoilta että tavan tallaajilta. Hahaa, ajattelin. Menee yhä mielenkiintoisemmaksi.

Huhtikuun puolivälin hujakoilla viimein tilasin, sain ja aloin saman tien ahmia.


Syksyiselle lyttäykselle löytyi pian perusteita. Laaduttomuus näkyy toimitustyön keskeneräisyydessä sekä hutiloivassa taitossa ja/tai painotyössä. Se suorastaan ihmetyttää, kun siellä täällä on pätkiä, joissa on tavuviivoja keskellä rivejä.

No mutta ihminen kestää tuommoiset ulkoiset puutteet, vaikka ne luovatkin tiettyä pilvisyyttä lukijan taivaalle. Mielestäni ikävämpi juttu on valittu rakenneratkaisu. Yli 500 sivusta lähes 200 eli 1/3 kuluu Ismon omiin biisianalyyseihin. Eikä sekään riitä aivan jokaisen sävelmän läpikäyntiin.

Tuo saattaisi toimia, jos tuntisin herran koko tuotannon kuten uransa alkuvaiheet. Eteneminen nimittäin sujui sutjakasti melkein 300 sivua. Teksti piti otteessaan käsitellessään aikaa, jonka musiikki potkii.

Oudommille vesille päästyäni aloin tuskastua ja sivu sivulta luentaan ilmaantui enenevissä määrin pakkopullan makua. Myönnettäköön, että Ketun kerronta ja Alangon vapaa muistelu ei niinkään rasittanut. Kyllä sen tekivät loputtomat jaaritukset sanoituksista. Taiteilija vieläpä tunnustaa useammin kuin kerran, ettei muista tai edes tiedä mistä on kirjoittanut. Tulkitsee itseään jälkikäteen ja arvelee.

Viimeiselle aukeamalle pääsin vasta noin kuukausi alun jälkeen. Tähän osasyynä on toki yleisesti heikentynyt lukuhaluni. Perhanan netti!

Vaan lukiessahan ruukaa oppia jotain, nippeliä ja syvempää. Heti alkuun kävi selväksi asia, joka tuli puskista. Karjalaiseksi hepuksi luulemani ei olekaan karjalainen. Hän kyllä vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Joensuussa, mutta on syntynyt Keravalla.

Äiti oli kotoisin Hankasalmelta, Keski-Suomesta. Isä taas oli keskipohjalainen, tarkkaan ottaen lamppilainen. En malta olla mainitsematta sitä vähämerkityksistä seikkaa, että Toholampi sijaitsee käytännössä tutun pikkupitäjän naapurissa. Omasta nuoruudestani muistan Alangon tai pari samoilta seuduilta, Halsualta.

70-luvun lopulla, Sight-yhtyeen riveissä tuli kolmas sija rockin SM-kisojen välikarsinnoissa Kuopiossa. Ykkösenä tuolta pääsi jatkoon paikallinen blues-bändi Mad House solistinaan muuan Sakari Kuosmanen.

Päähenkilön sanomisista tekee mieli siteerata kohtaa, jossa ajatukseni kulkevat samaa rataa. Korkeintaan käyttäisin hieman keveämpää luonnehdintaa niistä, jotka ajattelevat toisin oikeasta ja väärästä. Sanottu itsessään pätee moneen muuhunkin asiaan.

Pitää olla idiootti, jos väittää tietävänsä, miten asiat oikeasti ovat. Että kaikki on mustavalkoista. Jätetään harmaan sävyt käsittelemättä kokonaan.

Sikäli kirjaa voi verrata radio-ohjelmista litteroituihin Juice puhuu -opuksiin, että niissäkin kaikkien tietämä tekijä ruoti menneitä tekemisiään biisi biisiltä. Maistuivatkohan ne paremmilta siksi, kun Leskinen teki sen vähemmän, jos lainkaan vastentahtoisesti?

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


18 toukokuuta 2022

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #8 - M.A. Numminen: Goes Tech-No - Yes Sir, Ich Kann Boogie

Mauri Antero Nummiselta on voinut kaikilla taide- ja miksei muillakin rintamilla odottaa käytännössä miltei mitä vain. Näin ollen ei ollut syytä yllättyä, kun häneltä ilmestyi kotimaisen konemusiikin vuosikymmenellä levy M.A. Numminen Goes Tech-No - En Tahdo Olla Prinsessa, Olen Boogie (1995).

Sama putkahti myös ruotsiksi otsikolla M.A. Numminen Goes Tech-No - Jag Vill Inte Vara En Prinsessa, Jag Är Boogie (1995). Kokonaisen LP:n julkaisemista molemmilla kotimaisilla taiteilija oli harrastanut jo 70- ja 80-luvuilla.

Tällä kertaa ei siinäkään vielä kaikki. Edellisten päälle tekaistiin vielä saksaksi kolmen raidan EP M.A. Numminen Goes Tech-No - Yes Sir, Ich Kann Boogie (2001).

Vuonna 2001 koko nippu koottiin 2CD:lle ja täräytettiin uudestaan kauppoihin.


Uuspainoksella käytettiin varsin epäsuhtaista pakkausalgoritmia: ensimmäiselle laserlätylle suomen- ja ruotsinkieliset äänitykset (23 biisiä), toiselle saksalaiset (3). Paneudumme nyt lyhyesti jälkimmäiseen. Teemme sen toissakesäisen minisarjan piikkiin, sitä jatkaen. Lopun linkkien kautta pääsee alkuperäisen sarjan pariin.

Espanjalainen disco-duo Baccara tanssitti Eurooppaa -77 hitillään Yes sir, I can boogie. Ei aikaakaan, kun Irina Milan suomensi ja Kassu Halonen sovitti sen Einin esitettäväksi nimellä Yes sir, alkaa polttaa.

Numminen ei olisi Numminen, jos hän ei olisi itseään varten kääntänyt klassikkoa uudestaan. Teki sen siis samoin tein kolmesti. Luulen itse kunkin törmänneen vähintään yhteen versioon. Minulle Yes Sir, ich kann Boogie napsahtaa kivoimmin, johtuen varmaan itselleni eksoottisimmasta kielestä.

Musiikillisestihan en tämän kanssa samoile aivan omimmilla seuduillani. Pedro Hietasen sovittama Lo-Fi-tekno kyllä toimii pieninä annoksina. Annokselle tekee nannaa, kun M.A. paukuttaa sen tuolla opinnot lukion toiselle luokalle jättämälläni kielellä. Täysin ummikkona ei tarvi kuunnella. Jotain jopa ymmärrän.

Kolmen kappaleen pikkulevy on koko lailla sopiva kertasatsi tätä torttua. LP-mittaisena voin sanoa, että hieman alkaa tuntua ähkyä. Tupla-CD:n kanssa pitää jo olla tarkkana, ettei saa vakavaa yliannostusta.

Orkesterin kokoomus on kansivihkosen mukaan:

  • Pedro Hietanen, syntetisaattorit
  • Antero Jakoila, kitara
  • Jorma Hämäläinen, rytmipalvelu (?)

100-prosenttista varmuutta Jakoilan mukanaolosta EP-osuudella ei ole. Nuo tiedot kun koskevat koko isoa pakettia. Ehkä nyt kuitenkin uskon biisissä Dabei weiss die ganze Welt ich liebe dich soivan kitaran tulevan alun perin aidosta soittimesta, vaikka se kovin työstetyltä kuulostaakin lopputuotteella.

Lauluhan on vanha kunnon Don't let me be misunderstood. Nina Simonen originaali on vuodelta 1964, jonka jälkeen tulkintojaan ovat nauhalle tempaisseet The Animals, Joe Cocker ja kymmenet, kymmenet muut.  Nummistekno-EP:llä se edustaa mielestäni selkeästi parasta antia, ollen ihan hyvä.

Vastaavasti heikoin lenkki on valitettavankin kertakäyttöinen Tech-Perhaps. Kuorossa sillä kuullaan Maurin lisäksi Pedroa ja Calle Lindholmia, Daven veljeä.


Aika veijareita.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



15 toukokuuta 2022

LEVYT - Kolmas Nainen: Kolmas Nainen


Pikkupitäjän palvelutasossa oli tietysti toivomisen varaa. Monen muun asian muassa sieltä puuttui autokoulu. Onneksi niitä oli naapurissa pikkukaupungissa kaksin kappalein. Kilpailu nimittäin takasi sen, että ne aloittivat kursseja pikkupitäjässäkin, näin tasoittaen meidän maalaisten tietä ajokortin omistajuuteen (ja sitä kautta pakollisiin kuskivuoroihin).

Kun koulu oli saanut kuskikandidaatin asiakkaakseen, seurasi jossain kohtaa paluu arkeen, jos näin voi sanoa. Sisäänheiton jälkeen jouduimme kulkemaan pikkukaupungin puolella rattiopissa. Onneksi linja-autot kulkivat tuolloin ihan toiseen malliin kuin tänään.

Eräänä kesäisenä iltapäivänä -86 olen Antti Kankaan tai Velj. Paakinahon linjurissa matkalla kotiin. 30 kilometriä. Radio soi hiljaa. Kappale alkaa yy-kaa-koo-nee, koko joukkue iskee samanaikaisesti ja sitten mennään.

Tämä se vasta on jykevää tavaraa. Siltä tuntuu, vaikka toosa on niin hiljaisella, etteivät nikamat pauku eikä aivan kaikesta saa täysin selvää. Esittely menee ohi. Tulkitsen Popedaksi, koska solisti kuulostaa olosuhteissa melko Patelta. Iloinen yllätys, kun näemmä palaavat hienoa Haraŝoota (1984) seuranneen eksymisen (Pohjantähden Alla, 1985) jälkeen oikealle ladulle.

Asia jää kaihertamaan.

Tästä eteen päin tarinan ajoitukset saattavat sisältää ns. taiteellisia vapauksia, sillä en millään pysty muistamaan tapahtumien tarkkoja aikoja ja järjestystä. Lähdetään siitä, että kaikki on käynyt jokseenkin niin kuin täällä lukee.

Törmään biisiin toistamiseen kanavilla, tai siis sillä kahdesta vaihtoehdosta ainoalla nuoren kossin makuun järkevällä kanavalla eli YLEn kakkosella. Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita, esittäjänä Kolmas Nainen. Häh?

Joku uusi pumppu ja aivan älyttömän kova. Musiikkimaku on iästä johtuen harhailevassa vaiheessa. Monenlaista kokeilen ja mieltymykset ovat vielä osin ulkoisten tahojen ohjailtavissa. Suomirokki kiehtoo ehkä eniten. Vaan tämä ihan itse uutena löydetty on kova!

Kerran äänitysvalmiudessa päivystessäni radiosta tulee Mies vain hymyilee, Juhani Kansi juontaa. Se menee kasetille. Samaa vetreää ränttää kuin jo tuttu ykkösralli. En ajassa sataprosenttisesti tajua, kuinka upeaa lyriikkaa tähän(kin) on ahdettu. Sanoman voiman aistin, sanankäytön taituruudenkin aavistan.

Rapiat 35 vuotta myöhemmin olen lauletun tajuavinani ja ihastelen yhä. Pauli Hanhiniemi oli levytysaikaan 21-kesäinen. Uskon häneen karsaasti suhtautuvankin musaharrastelijan myöntävän, jos tekstiin nyt perehtyisi, että ollaan etenkin sepittäjän ikä huomioiden keskitasoa korkeammalla.

Päälle mitä vakuuttavin ulosanti sekä oivaltava tyyli rytmittää laulua kirjoitettuun melodiaan ja sen liepeille, puhaltaen täten lopputulemaan roppa-annoksen lisäsvengiä. Yksin noilla eväillä syntyi keitos, joka upposi allekirjoittaneeseen kerralla ja uppoaa aina vaan.

Parhauteen asti tarjottu viihdyke kohosi ja kohoaa kokonaisuuden voimin. Vokalistiin liittyvien tuntemuksien lisäksi nautin vuodesta toiseen yhtyeen konstailemattomasta soitosta. Rotevien kitaroiden siivittämää, selkeän linjakasta boogie-rynkytystä.

Kallioniemen Pasi paukuttelee. Valkaman Raimo bassottaa. Löyvän Timo ja Pesolan Sakari iskevät tulta kitaroin. Naapurin jätkiä. Siltä ainakin tuntuu.


Alan liemissä jo jonkin aikaa muhinut Riku Mattila tuottaa ja on täydellinen mies tehtävään. Hanhiniemi hoitaa vähät koskettimet ja huuliharpun, Löyvä fonin.

Palataan menneisyyteen. Kortti on lompakossa, minä kuskina. Yöllä on jatkot jossain, missä on ainoastaan nuorisoa kotona. Siellä käydään, onneksi ei jäädä asumaan. Paluumatkalla kylälle autossa soi yhden hepun kasetilta Kolmas Nainen (1986). Pikkupitäjässä on meikäläisen musiikillinen hengenheimolainen.

Iso tyttö & pikkutyttö, toimii. Kyllä ja ei, aivan loistavaa. Melkein kaikki kasetilta luukutettu on loistavaa. Tämmöistä tekevät Suomessa kasarilla. Tekevät vielä maakuntarajan takana Etelä-Pohjanmaalla, mikä vain nostaa arvoa.

Menee kesä, menee pari kolme. Keväällä -88 hankkimani stereosarjan syötäväksi olen alkanut ostella vinyyliä. Kolmannen Naisen toinen LP löytyy kokoelmaan kuukausien päästä julkaisustaan, toisena painoksenaan. Seuraavat kaksi ostan tuoreeltaan, kun olen siirtynyt Ouluun opiskelemaan.

Yhtyeen ensilevy tarttuu haaviin vasta Välkkylän opiskelija-asuntolassa asuessani, kolme myöhempää siis jo hyllyssä. Sellaista on aika. Kaikkea ei saa heti netistä tilaten, ja rahan kulutus täytyy säätää liki olemattomien tulojen tasalle.

Kutakuinkin noin se meni.

Vuonna 2022 ajatellen on ilmeistä, että olen bändin ja ylipäätään Hanhiniemen tekemisiä seurannut tarkoin, koska satuin hyppäämään laivan kyytiin heti lähtösatamassa. Tuo onnekas bussimatkakokemus loi tunnun, jotta tämä on minun juttu. Totta kai sille oli todelliset "taiteelliset" perusteensa, mutta en voi vähätellä kesän -86 sattumusten luoman omuuden merkitystä.

sattuma minut tänne toi
ja jos sattuu
niin sattuma mut aateloi

On muuten merkillepantavaa, miten huima taso kyseisen vuoden ensijulkaisuissa oli. Minulle albumi on sitä myöten mahtava, että niinkin ansiokkaat kuin Freud Marx Engels & Jungin ja Melrosen debyytit jäävät yhä sen varjoon.

Sisälmyksistä jatkan sen verran, että balladeja ei ole. Vihonviimeinen raita Olen sekaisin taitaa keskitempoisena bluesina edustaa kiekon hitainta poljentoa. Muutoin on nopeaa ja nopeampaa.

Sitten on riemastuttava, soitannollista kypsyyttä osoittava Etsikää Asseri. Suhteellisen suvereenisti vetävät alavutelaisjannut vahvasti funkahtavaa rockia jo noinkin varhaisessa vaiheessa uraansa. Myöhemmin vastaavia tuli lisää yksittäisten biisien verran.

2CD-versio sisältää alkuperäisen jatkoksi ajan sinkku- ja livemateriaalia. Erittäin tarpeelliset bonukset.


En muuten ole sittenkään satavarma olinko kuskina, kun sain kokonaista älppäriä ensi kertaa kuullakseni. Ehkä istuinkin takapenkillä, toverin kanssa henkeviä, levyyn liittyviä turisten. Jos en juuri silloin, niin myöhemmin tätä kyllä taatusti tapahtui.

Korotin blogin aamuhämärissä LP:n Paha Minut Iski (1987) orkesterin parhaaksi. Tänään emmin, josko kuitenkin tämä. Ei nämä pysy vakiona.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


09 toukokuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Pete Gage & Doctor's Order: Live 1998

Niin kävi, ettei viimekesäinen, silloisten markkinapuheitten mukaan viimeiseksi jäävä toisenlaisten tohtorien arkistojulkaisu sitten sarjaa lopettanutkaan. Kunhan pelottelivat. Tuttua toimintaa. Niin monet viimeiset keikat ja viimeiset levyt ovat alalla ennenkin enteilleet lähinnä comebackia.

Uutta tulemista tuskin on tässä tapauksessa luvassa. Tai no, enpä tohdikaan lähteä ennustamaan. Olisihan se tietysti mukava kokea Tohtorit vaikka kvartettina, jossa kitaristit Hämäläinen ja Elsilä molemmat mukana...

Mutta itse asiaan. Tämä CD-projekti jos mikä oli syytä toteuttaa. Kyseessä on nimittäin orkesterin ensiesiintyminen. Beefy Queenissä, Helsingissä juhlittiin 21.10.1998 laulavan basistin joitain aikoja aiemmin saavuttamaa 40 vuoden merkkipaalua. Oiva ikä aloittaa uuden bändin kanssa temuaminen.

Nimi Live 1998 (2022) ei turhia prameile. Olennainen kerrottu.

Kiekolla soittavat Timo "MadMan" Väätäinen rummuissa, Teppo "Teddy Bear" Nättilä bassossa ja Jari Elsilä kitarassa. Lauluosuudet klaaraa vierailijana britti Pete Gage. Häntä kuullaan myös samaisen, mainion Doctor's Order -historiasarjan neljännessä osassa Down By The Lakeside (2021), joka sisältää liverytkettä vuodelta 2009.

Kyllä homma Peteltä käy, mutta henkilökohtaisena mielipiteenäni esitän sen käyneen vieläkin paremmin omin voimin, mistä on olemassa todisteena mittava nippu studio- ja konserttitallenteita. Vokalistin pestin lisäksi Gagen kontolla ovat huuliharppu pitkin matkaa sekä piano päätösnumerolla Down at the doctors.

Ensimmäisenlaisten tohtorien eli Dr. Feelgoodin biisit ottavat isoa roolia. Sneakin' suspicion, Roxette ynnä muut. Sisällöstä peräti 5/9 on Feelgood-originaaleja. Yhtä vaille kaikista muistakin löytyy tuon pub rock -legendan levyttämä versio. Ei olisi maailman kahdeksas ihme, jos Shakin' all overistakin löytyisi.

EDIT 11.5.2022: Löytyihän se tarkkaavaisen lukijan vinkkaamana tuplalta Adventures At The BBC - 1977 Onwards (2014).

Back in the night antaa vihiä siitä, millainen oli meininki yleisöllä paikan päällä 20 ja risat vuotta sitten. Solistin lietsoman mölykuoron panoksesta välittyy tuntuma, että ei perin ikävä. Ikävä se ei ole myöskään kotikuuntelimossa, autosta nyt puhumattakaan.


Ai niin, yksi asia vielä.

Ellei yllä kuvattu jo riitä syyksi hankkia tätä pienipainoksista (100) äänitettä, niin perusteltakoon sitä vielä yhdellä erikoisuudella. Itse Esa Kuloniemi nimittäin käy lauteilla parin kappaleen verran ja antaa slide-putken liukua lankun kielillä niin, että tuntuu.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


04 toukokuuta 2022

LEVYT - The Rolling Stones: Sticky Fingers

Sen verran roimasti olen Stones-viittauksia näissä jorinoissani viljellyt, että on jo korkea aika ottaa Keith ja kumppanit aivan jutun pääaiheeksi. Kuljen kerrankin enemmistön kanssa samoja polkuja, kun julkistan mielestäni (juuri nyt ajatellen) tykeimmän Rolling Stones -albumin.

Ja voittaja on...


... Sticky Fingers (1971).

Aavistelin sen nousevan korkealle maailmalla laadituilla rollarilevylistoilla. Aihe kutkutti uteliaisuuttani niin, että kävin varta vasten tarkistamaan nettihauitse, missä mennään.

Seitsemän ensimmäisenä vastaan tulleen rankkauksen kohdalla oli havaittavissa liikuttavaa yksimielisyyttä neljän kovimman tallenteen osalta. Kaikki järjestykseen panijat - lähinnä alan lehtiä - ovat päätyneet täsmälleen samoihin nimikkeisiin kärkikvartettia pähkäillessään. Sijoituksissa toki ilmenee vaihtelua, mutta yllättävän pienissä rajoissa.

Ohessa löydökseni (numerot kertovat ykkös-, kakkos-, kolmos- ja nelossijojen määrän siinä järjestyksessä):

  • Sticky Fingers - 4, 2, 1, 0
  • Exile On Main St. (1972) - 3, 4, 0, 0
  • Let It Bleed (1969) - 0, 1, 4, 2
  • Beggar's Banquet (1968) - 0, 0, 2, 5

Selkeä tulos. Itsekin lasken Let It Bleedin huipuimpien joukkoon, ja Beggar's Banquet'kin on siinä kinttaalla. Exilen sisälle en ole tähän päivää mennessä päässyt ja tuskin tulen koskaan pääsemäänkään. Meikäläisen musiikkimausta se menee ohi, että heilahtaa.

Mielenkiinnosta toistin haun pikaisesti vielä suomen kielellä. Jännä nähdä, ettei Härmässä ilmeisesti harrasteta moisia listoja, mikä ei ole paha lainkaan. Löysin sentään yhden artikkelin, jossa kolme Radio Cityn toimittajaa nimeää mielestään kaikkein parhaan. SF ja BB keräävät maininnan per LP, mutta erityisen ilahtuneena rekisteröin sen, että eräs omista suosikeistani, It's Only Rock'n Roll (1974) saa myös yhden äänen.

Turhaa, vaikkakin kiintoisaa triviaa. Ehkä muuan sana itse asiasta.


Brown sugar taisi olla suurimpia syitä miksi aikoinaan hankin Sticky Fingersin vinyylinä. Avausraita oli näet ainut entuudestaan tuttu pala lätyllä, josta olin mitä todennäköisimmin lukenut kehuvia arvosteluja. Ian Stewart soittaa pianoa ja Bobby Keys saksofonia. Kulkevaa takapotkuista perusrokkia.

Vinyylejä minulle muuten ennätti bändiltä kertyä vain kolme ennen kuin vaihdoin formaattia. Yhdessä kuorossa kaikkialla parjattu Dirty Work (1986) oli toinen, It's Only Rock'n Roll kolmas. Ostojärjestystä en saa palautettua mieleeni.

Wild horses on kiistatta hienoimpia rock-balladeja mitä koskaan on kirjoitettu. Itse asiassa hienoimpia musiikkikappaleita ikinä. Oli Mick Jaggeristä mitä mieltä tahansa, naulitsee hän kyllä tämän numeron tavalla, jota ei voi jäljitellä. Kaikki muukin toimii kympillä. Tällä kertaa pianojakkaralla istuu Jim Dickinson.

Vanha ja monien, mm. Sam Cooken versioima You gotta move saa Stonesilta vallan maukkaan gospel blues -käsittelyn. Perusryhmällä luukutetaan, joskin Bill Wyman jyystää sähköpianolla. Charlie Wattsin panos on nautittavuustasoltaan korkea.

Tunnelma käy sielukkaaksi, kun vuoroon tulee I got the blues. Toteutuksesta käy selväksi, että jätkät olivat 60-luvun soulinsa kuunnelleet huolella ja tunsivat kattilan sisältöä syvemmältä kuin välittömästi kannen alta. Jim Price tuuttaa trumpetilla ja Keys jälleen fonilla. Äänikuvan täydellistää Billy Prestonin viiltävä urkusoolo.


Mainitsin yllä vain osan vierailijoista. Heitä piipahteli studiossa enemmänkin, esimerkiksi pianisteja (Wymanin lisäksi) peräti viisi.

Myöskin materiaalin osalta kirjoitin ainoastaan tänään parhaalta kuulostavasta nelikosta. Levyhän pitää alusta hamaan loppuun saakka sisällään silkkaa erinomaisuutta. Ikijäärä Keith Richardsin ja viisivuotisen rupeaman yhtyeessä tehneen Mick Taylorin kitarointi pelittää kauttaaltaan aivan mahtavasti.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



02 toukokuuta 2022

LEVYT - Johnny Winter: Still Alive And Well

[tietylle esittäjälle tai esittäjäryhmälle luonteenomainen sointikuva, jonka syntymiseen vaikuttavat esim. äänenmuodostus ja -toisto, sovitustekniikka ja esitystapa]

Jotakuinkin tuollaisen määritelmän antaa suomenkielinen Wikipedia soundille. Onhan tuossa yksinkertaistusta, mm. ajatus siitä, että esittäjän tai esittäjäryhmän sointikuva olisi vakio ajan ja julkaisujen suhteen. Myöskin yksittäisen soittimen oma soundi jää määritelmässä huomiotta.

Ei kai siinä, ei tuo niin tärkeää ole. Tärkeämpää on tunnistaa hyvät soundit ja erottaa ne huonoista. Eikä sekään ole lainkaan tärkeää. Akateemista jappasua. Kaiken kukkuraksi subjektiivista. Yhden namu, toisen romu.

Kun nyt kuitenkin tiedostan asian suuren merkityksen musiikkinautinnon muodostumiseen ainakin omalla kohdallani, voisin yrittää pukea sanoiksi mitä on hyvä soundi. Voisin, mutten sittenkään yritä. On paljon helpompaa antaa yksi esimerkki samalla korostaen, että se on vain yksi esimerkki, eivätkä täsmälleen samat soundit toisessa yhteydessä välttämättä olekaan yhtä hyvät.

Arvoisat naiset ja miehet, täydellistä äänimaailmaa yllä kuvatussa kontekstissa edustaa Johnny Winterin itse kirjoittama Rock & roll.

Siinä paukkuu nahka ja räsähtää pelti kuten hyvä on. Bassorumpu on bassoisa, virveli läiskähtelemättä terävä. Basso erottuu muhkeana. Kitarat soivat niin kuin kitaroiden tulee soida. Laulu kuulostaa hienon karhealta ja eläväiseltä. Aivan täydellistä soundipolitiikkaa musiikin lajiin, jonka biisin otsikko aika tyhjentävästi kertoo.

70-luvulla nämä asiat hallittiin keskimäärin varsin pätevästi. Johnny Winterin Still Alive And Well (1973) Rick Derringerin tuottamana omaa kokonaisuutenakin väkevää todistusvoimaa sen puolesta.


Levy on voimatriolla työstettyä blues rockia.

Winterin itsensä voi rajusti suoraviivaistaen sanoa olleen sydämestään blues-mies, mutta väliin markkinavoimien viettelemänä rokkiäijä. Still Alive And Well sijoittuu tuotannon rock-laidalle ja edustaa Apulaissheriffille hänen parhainta antiaan sillä suunnalla.

Kitaristilaulajan kanssa heiluvat basson varressa Johnny Winter And -yhtyeestä tuttu Randy Jo Hobbs ja patteriston takana näissä ympyröissä uusi kasvo Richard Hughes. Tämä peruskolmikko tulisi paiskimaan yhdessä hommia seuraavan parin vuoden ajan.


Albumin saa huoletta laskea kaikkien aikojen kovimpien triona soitettujen rock-sellaisten kaartiin. Menevimmät numerot paahdetaan samoilla linjoilla vaikkapa Jimi Hendrix Experiencen ja Kingston Wallin kanssa. Kitara hallitsee äänialaa, rummut tulittavat selvästi peruskomppausta hanakammin ja basso pitää paketin koossa.

Kappalemateriaalin dynamiikka on se mikä kohottaa levyn monien kaltaistensa yläpuolelle. Big Bill Broonzyn Rock me baby saa ultragroovaavan, jopa funkyn kohtelun. Unisen Cheap tequilan luokittelisin lähes hippimusaksi. Ain't nothing to me on letkeä country, jota Derringerin pedal steel pukee kuin villapaita norjalaista kalastajaa.

Nostan rock-linjan ulkopuolelta kuitenkin toisen Winterin oman sävellyksen, persoonallisen bluesin Too much seconal. En tyylilajinsa takia, vaan siksi, kun tässä genressä pääsee niin kovin harvoin nauttimaan huilutaiteesta, nyt asialla Jeremy Steig. Maestro itse näppäilee normivehkeen ohella mandoliinia.

Lainaosaston erikoisuutena erottuu se, että mukaan valikoitui peräti kaksi biisiä herrojen Jagger ja Richards työpöydältä. Tuttu Let it bleed päättyy soiton tauottua sanoihin, jotka kertovat Johnnyn olevan ilmeisen tyytyväinen vetoon.

Goddammit, that did it or what?

Toinen Stones-cover Silver train onkin merkillisempi tapaus. Still Alive And Well ilmestyi maaliskuussa -73, ja oli kyseisen laulun ensilevytys. Tekijät julkaisivat sen vasta elokuussa Angie-singlen B-puolena ja sitten LP:llä Goats Head Soup (1973).

Tässä kohtaa voi käyttää hetkisen miettiäkseen, kuinka moni maailmanluokan yhtye antaisi tänä päivänä jonkun versioida omaa kappalettaan ennen kuin on itsekään sitä julkaissut. Tuskin edes Rolling Stones enää (ainakaan, jos Jagger saisi päättää).

Pöytäkirjoihin merkittäköön tiedoksi, jotta arvotan molemmat Winterin tulkinnat yli Rollarien omien. Lainkaan Stonesia aliarvioimatta voin paljastaa Texasin albinon muutenkin, koko ura huomioiden puhuttelevan minua enemmän.

Yhä hengissä ja hyvinvoivana. Kiekon nimi viittaa siihen, että Johnny oli ollut koko lailla poissa kuvioista jo pitkän aikaa. Edellisestä studioalbumista oli kulunut kaksi ja puoli vuotta, ajan tahti huomioiden massiivisen kauan.

Poissaolovihkoon merkittiin syyksi vieroitus ja toipuminen heroiiniriippuvuudesta. Viihde-elämä oli käynyt vuosikymmenen alussa liian rajuksi ja lahjakkaasta muusikosta oli kehkeytynyt narkomaani. Kuolemakin kävi likellä yliannostuksen muodossa. Mies vietti kuukausia hoidossa ja pääsi aineista eroon. Ei kaikesta, mutta heroiinista kumminkin.

Sen kunniaksi pannaan vielä kerta kiellon päälle yksi raita tyrkylle. Taas rytkyy Hughesin rumpu. Murisee ja vinkuu Winterin keppi, mieskin siinä sivussa. Hobbsin neljä kieltä kumisevat rauhoittaen. All tore down on suorastaan hard rockia.


Jykevä tuote. Erittäin vahva suositus.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



25 huhtikuuta 2022

LEVYT - Popeda: Haraŝoo

Mikkosen ja Hautamäen eroista lauluntekijöinä, soittajina ja tyyppeinäkin on saanut lukea ja kuulla monista lähteistä. Tiivistän sinänsä mielenkiintoisen aiheen yhteen väittämään. Oli rock-Arwo ja on rokki-Costello.

Siitä en mene takuuseen, ettenkö koskaan ole lukenut tai kuullut pelimanneja vertailtavan juuri noilla, selvän vivahde-eron sisältävillä lisänimillä. Siitä puolestaan olen aivan varma, että keksin ajatuksen itse männä viikonloppuna. Tämä pitää kutinsa, vaikka olisinkin sen joskus menneisyydessä saanut päähäni jonkun toisen avittamana.

Haraŝoo (1984) on ensimmäinen Popeda-älppäri, jolla on enemmän Hautamäen kuin Mikkosen sävellyksiä. Tässä katsannossa päädyttiin tasaisen tenniserän numeroihin 4 - 6.


Kuten kuvasta näkyy, soi CD-painokseni bonuksena Huilut Suorina (Live). Alkujaan sen sai kokoelman 15 GT Golden Turpo (1986) kylkiäisenä. En tiedä pystyikö livelätkää silloin itsenäisenä tuotteena ostamaankaan, toisin päin taisi onnistua. Joka tapauksessa meikäläisen CD-lootasta GT löytyy ilman Huiluja.

Haraŝoosta olisi kahdella muutoksella saatu nyt jo legendaarisen orkesterin kiistaton mestariteos. Sillä olisi noilla pikkuviilauksilla lujasti potentiaalia iskeytyä parhaitten koskaan Suomessa tehtyjen rock and roll -albumien joukkoon. Erittäin kovaksi sen lasken näinkin, Raswan ja Kaasun kaveriksi palkintopalli-Popedaksi.

Molemmat fiksauksesta hyötyvät ominaisuudet ovat sellaisia, etteivät ne mitenkään häirinneet 16-vuotiasta jannua, kun valmiiksi äänitetyltä C-kasetilta tätä lukiolaisena diggailin. Ongelma numero yksi alkoi rassata jo varmaan 80-luvun lopulla, toisen ymmärsin vasta hiljattain vaivaavan piikkinä lihassa.

Tajusin levyn tunkkaisehkon soundipolitiikan kasarirumpuineen häiritsevän vasta, kun asiasta melko vastikään jossain mainittiin. Tämä mielessä onkin mielenkiintoista luukuttaa vuonna 2022 Matkalla Alabamaan.

Paitsi että Pate on kautta aikain suurin piirtein korskeimmillaan, ja että Arwon väsäämä teksti loistaa peitellyssä tuhmuudessaan, kuulostaa biisi edelleen niin maan perusteellisen hienolta. Voi jeskamandeera miten jytisee Kari Holmin tomitykitys introssa. Ai että kuinka mouruavat poikien kitarat.

Singlenä jo huhtikuussa julkaistu kappale nauhoitettiin eri sessioissa kuin muut. Muilta osin syksyllä ilmestynyt LP työstettiin kesästä alkaen ja sen tuotantojälkeen jäi sanomisen varaa. Olisivatpa sävyttäneet koko paketin alabamalaisittain.

Ensimmäiseksi ongelmaksi osoittautui toisen sisäänheittäjän nopea kuluminen käytössä. Sukset olisi joutanut tulla korvatuksi jollain muulla.

Vaan kun ei vaadi täydellistä, voi Haraŝoota huoletta hehkuttaa.

Miehistövaihteluille 80-luvulla kovinkin altis yhtye vaikutti tuolloin rapiat kaksi vuotta varsin tymäkässä koostumuksessa. Pate, Arwo, Costi ja vanhempi Holm tulivat jo mainittua. Ryhmän täydensivät basisti Jyrki Melartin sekä missä tahansa bändissä aimo arpajaisvoiton arvoinen Eero "Safka" Pekkonen. Apulaissheriffin papereissa The Popedan muodosti juuri tämä kuusikko.

Äänittäjän, osatuottajan ja taustalaulajan roolissa puuhasi aina luotettava Mika Sundqvist. Nauhoitukset tehtiin hänen MSL-studiollaan. Vesa Hyrskykari puhaltelee fonit.


Beibi on Y.L.P.E.E. Hieman tuhnuisin soundein junttaavaa boogieta Status Quon tapaan. Oiva aloitus ja erinomaisen yleiskuvan kattauksesta antava näyte. Onko jopa yllättävää, ettei tätä julkaistu sinkkuna? Sanat: Pate.

Palle and the Boys. Tämä sen sijaan julkaistiin. Hyvin jyrää, mutta huomattavan raskaasti avaukseen verraten. Hautamäeltä irtosi -84 vielä näinkin heviä jynkkää. Mustajärvi-Mikkosen tekstissä vilahtavat sittemmin ääritutuiksi tulleet merkonomit turbo-Saabeineen ja joskus saunaillat.

Sukset (vaikeata tämä hiihtäminen). Ei lisättävää.

Raz, dva, tri. Kertsin pöljää kalinkkaharasoota lukuunottamatta täydellistä toimintaa. Kokonaisuudessaan Arwoa ja samalla ainut hänen sävellyksensä LP:n A-puolella.

Aamulla. Tangoa, jonka kertosäe lipuu rock-osastolle. Safkan haitarointi hilaa biisin pisteitä ylemmäs. Paten sanoitusten aatelia. Kaksiosainen kitarasoolo, jonka lyhyt jälkiosa kaikessa yksinkertaisuudessaankin naulaa tunnelman kattoon.

Matkalla Alabamaan. Totta vieköön, ei voisi kääntöpuolta juuri mojovammin panna pyörimään. Costellon nuotit.

Pullaristo ihmemaassa. Heavyä. Loppuun tulee sooloa uruilla kuin Jon Lordilta konsanaan. Ykkösesimerkkejä, jos halutaan perustella Safkan tarpeellisuutta Popedassa. Säv ja san: Mikkonen.

Olen valmis. Ränttätänttää niin kuin sellaista kuuluu vetää. Hautamäki sävelsi. Mustajärvi runoili niin suorapuheisesti, että nuorena piti vääntää volyymia pienemmälle, jos oli vanhempia kuuloetäisyydellä.

Whiskey. Etelän rockia mikkoslaisittain. Toinen Mustajärven komeimmista laulusuorituksista ikinä ja toinen hänen huipputeksteistään. Jylhää vääntöä.

Telakalle töihin. Jynkähtävä, ehkä saksofonin vuoksi Springsteeniltä tuoksahtava yleisön rallatukseen sopiva ralli. Täys-Arwoa krediiteiltään.

Hieno kokonaisuushan tämä on. Totta puhuen sille lohkeaa ylempänä esiin tuomaltani palkintopallilta mitalien jakajasta katsoen oikeanpuoleinen paikka. Maailman kolmanneksi paras Popeda-levy ei mielestäni ole lainkaan vähäinen meriitti. Sillä pääsee muun muassa tässä puuhastelublogissa jutun aiheeksi ja ansaitsee tutun tittelin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



20 huhtikuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm: Laulu & Kitara

En ole tähän päivään mennessä nähnyt Dave Lindholmia lavalla. Jos olenkin, se on tapahtunut muun toiminnan ohessa, unohtunut.

Syksyllä -20 ryhdyin toimeen ja ostin liput herran soolokeikalle Kempeleen Pirilä-salille, joka on ymmärtääkseni ammattioppilaitoksen liikunta- ja juhlasali. Se on lähellä ja kaikin puolin passeli tila "istu ja läpytä"-tyyppiselle toiminnalle, joka sopii meikäläisen nykyiseen konsertti-innokkuuteen kuin rusakko nuoren omenapuun juurelle.

Tapahtui koronaperuutus ja lippujen takaisinmyynti.

Noin vuosi tuosta, tarkalleen 2.11.2021 onni potkaisi. Huomasin iltapäivällä, että Daven soolokiertue ulottuu Ouluun ja vieläpä samana iltana. Paikkana esiintymiskuppilaksi muokattu entinen elokuvateatteri Rio keskustassa. Riittävän lähellä sekin ja tarjoiluineen vielä sopivampi trubaduuritapahtumalle. Ajattelin varmistaa liput ja surffailin niitä myyvän tahon sivuille.

Muuten ok, mutta konsertti olikin ollut edellisenä iltana.

Aika näyttää, tuleeko vielä mahdollisuuksia korjata perustavaa laatua oleva puute musiikkikokemuksissani, ja onnistunko näin sattuessa välttämään itse aiheutetut ja muut karikot sen suhteen.

Viime syksyn kiertue tallennettiin tupla-CD:lle Laulu & Kitara (2022), joka ilmestyi sankarin 70-vuotispäivänä. Äänityksiä tehtiin ympäri maata. Albumille päätyi esityksiä 12 paikasta, Oulusta Hoida puut.


On se helppoa, kun on mistä valita. Jos oikein haarukoin, tältä löytyy lauluja 17 eri LP:ltä, yksi singlebiisi (Voi kun riittäis pieni taivas) sekä laina M.A. Nummiselta (Nuoret ja vanhat).

Hassut vaaleat maalit jysähtää ehkä väkevimmin kaikista. Sen kotipesä on aikojen takainen Huoneet 6 & 14 (1983). Studioversio ei ollut huomattavampaa muistijälkeä minuun jättänyt, mutta tuoreen tulkinnan rehevyys ilahdutti jo ensi pyörityksellä.

Mietiskelevämmältä laidalta syvimmälle uppoaa hieman yllättäenkin Jokaisessa on jotain vanhaa edelliseltä soolokiekolta Dave Lindholm (2020). Tekstiltään se on sanoittajan moneen sanoitukseen nähden selkeä ja vailla arvoituksellisuutta. Hieno kappale.

Laulu & Kitara asettuu pitkääkin pitemmän jonon jatkoksi hyvänä Dave-levynä. Luulen, etten tule siihen tuon jonon pituuden vuoksi turhan usein tarttuneeksi, mikä ei ole paha juttu lainkaan.

Erityishuomion saa Kitaristin toiminta kautta linjan. Se vaan on niin vaivattoman oloista, ettei voi kuin nauttia.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



17 huhtikuuta 2022

LEVYT - Bob Marley & The Wailers: Kaya

Niin jotta, kun olet tehnyt jämäkkäsanomaista, poliittisestikin tiedostavaa taidetta, niin sillä linjalla pitäisi sitten pysyä maailman tappiin. Menet julkaisemaan kepeämmän teoksen, ja turskaa tulee. Pitäisi olla vakavamielinen, kun on kerran sellaiseksi ryhtynyt, tai ainakin joittenkin tahojen mielestä moiseksi profiloitunut.

Lyhyt kirjallisuus- ja nettikatsaus nyt touhotuksen kohteena olevan LP:n saamaan vastaanottoon paljasti Marleyn saaneen tuta ylläkuvatun kaltaista arvostelua sen tiimoilta.

Tunnustus #1: en ole tutustunut Bobin lyriikoihin käytännössä juuri lainkaan. Näin ollen en pysty ottamaan lujasti kantaa, onko Kaya (1978) siinä mielessä kovin erilainen edeltäjiinsä nähden. Tietämykseni Marleyn aktivismista perustuu pääasiassa luettuun, ja vain pieneltä osin kuultuun.

Tunnustus #2: en ole perehtynyt reggae-musiikkiin käytännössä juuri lainkaan. Bobin tuotantoa omistan melko kattavasti ja joitain erittäin harvoja muita.

Näillä eväillä mennään.


80-luvun puolivälin hujakoilla hankin kokoelman Legend - The Best Of Bob Marley & The Wailers (1984). Päähäni ei ole jäänyt vähäisintäkään muistijälkeä, löytyikö se pikkupitäjän ruokakaupan kasettiräkistä vai pitikö turvautua tilaukseen ja postiennakkoon. Kummin vaan, pidän sitä tänäkin päivänä eräänä kaikkein parhaista tuntemistani kokoelmalevyistä.

Kasettipainokseni koostui 16 kappaleesta, joista kolme tuli Kayalta ja peräti viisi edelliseltä LP:ltä Exodus (1977). Kaiken lisäksi noiden kahden albumin materiaali nauhoitettiin samoissa sessioissa, jotka päättyivät liki vuosi ennen jälkimmäisen julkaisua, huhtikuussa -77. Valinnoissa siis näkyy vahva painotus lyhyeen ajanjaksoon.

Äkkinäinen voisi pitää Kayaa sekundatuotteena, jolle läimittiin oikean levyn rippeitä, kun markkinoille piti menekin tyydyttämiseksi saada jotain kassavirtaa tuottavaa. Voi olla, että kyse oli tuosta, en tiedä. Onneksi voin kuunnella musiikin musiikkina ja vähät välittää.

Välityönomaisuuteen viittaa vielä sellainenkin yksityiskohta, että kolme laulua kymmenestä on uudelleennauhoitettuja vanhoja. Kaya, Sun is shining ja Satisfy my soul (alkujaan nimellä Don't rock my boat) soivat jo albumilla Soul Revolution Part II (1971).

Millainen paketti tämä kevytsanomainen, välityömäinen ylijäämäkooste sitten on? Viimeiset sanat aiheesta löytyvät tuttuun tapaan jutun lopusta. Tässä kohtaa kuvailen sitä laatusanoilla aurinkoinen, svengaava, positiivinen, rytmisesti hallittu (Wailersilla oli tapana olla), karismaattisesti laulettu (niinpä).

Takerrun hieman aurinkoisuuteen. Teksteihin nimittäin sisältyy myös aimo annos yhden sortin pilvisyyttä. Kaya on jamaikalainen slangitermi marijuanalle. Lätyn ensimmäiset raidat Easy skanking ja Kaya kertovat oikeastaan vain pilven poltosta. Jo tämä saattoi olla kova pala tiukkaa asiatykitystä odottaneille kriitikoille.

Apulaissheriffi ei lähde ottamaan kantaa Bobin puolesta tai häntä vastaan. Laulaa mitä laulaa. Todettakoon, että en kannata kyseisen aineen laillistamista, jos kohta sitä monet tämän päivän Suomessa haluaisivatkin.

70-luvun alun biisien uudet versiot osuvat numeroille 2, 4 ja 5, Legendin tuttuja ovat numerot 1, 3 ja 5. Niinpä vinyylisittäin ajatellen kiekon ykkössivu on iskostunut syvemmälle päähän kuin sen kakkosketju, ja on vailla heikkouksia erinomainen viisikko.

B-puolelta muita korkeammalle nousee Running away, jonka sovituksessa loistaa ydinryhmän ulkopuolinen torvisektio. Sen muodostavat saksofonisti Vin Gordon sekä trumpetistit Glen Da Costa ja David Madden.

Laiska päätöskappale Time will tell kuulostaa aidosti ylijäämältä. Pidän Black Crowesin vuoden -92 tulkintaakin parempana.


Wailers-miehitys levyllä on seuraava:

  • Carlton Barrett, rummut + muut lyömäsoittimet
  • Aston Barrett, basso + lyömäsoittimet
  • Tyrone Downie, koskettimet + lyömäsoittimet
  • Alvin Patterson, lyömäsoittimet
  • Julian Marvin, kitara

Taustakuorona toimii tuttuun tapaan mainio trio I-Threes eli Rita Marley, Marcia Griffiths ja Judy Mowatt. Mestari itse hoitelee vokaalien ohella kakkoskitaran sekä lyömäsoittimia.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: