Jutut ajassa

02 helmikuuta 2023

LEVYT - The Black Crowes: The Southern Harmony And Musical Companion

Otetaan tähän väliin yksi, joka aikoinaan jätti alun kolmatta kymmentään käyvään musiikin harrastelijaan kokoaan suuremman jäljen. Tarkoitan, että ellen olisi sitä siinä iässä hankkinut, paljon kuunnellut ja omaksunut, sitä ei todennäköisesti nähtäisi tänä päivänä Apulaissheriffin blogissa.

Selityksen makua, olen kuulevinani takarivistä.

Ei, vaan totta. Uskoakseni aika normaali asia. Ainakin omasta nuoruudestani ja varhaisesta aikuisuuden tapaisesta pystyisin listaamaan kymmeniä samankaltaisia tapauksia. Levyjä, jotka syöpyivät sisuksiin ja jäivät ikisuosikeiksi. Useasta moisesta on tullut tännekin naputeltua.



The Black Crowesin toinen pitkäsoitto ilmestyi aikana, jolloin isoja nimiä olivat muitten kanssa vouhotettuna Kolmas Nainen, Ne Luumäet, The Cult, Guns N' Roses, jne. Noitten lisäksi oli "omia" löydöksiä, joille ei kosolti muita ystäviä kaveripiireistä löytynyt, esimerkiksi sellaiset rapin kulta-ajan nimet kuin Public Enemy ja Eric B. & Rakim.

Mustavarikset kuuluivat jälkimmäiselle osastolle. Bongasin yhtyeen Radiomafiasta, Soundista ja MTV:ltä, en muista mistä ensin. Upea singlerypäisy Remedy oli ensikosketus. Pitkälti sen perusteella päädyin ostamaan ison vinyylin.

Onhan tuo aivan järisyttävän mahtava biisi. Nyt, kun vielä innostuin sadan vuoden tauon jälkeen katsomaan tyylikkään videonkin (ks. linkki yllä), niin eivätpä malttaneet ihokarvat pysyä lepoasennossa koko viittä ja puolta minuuttia.

Kun tuollaiseen kappaleeseen pääsee tutustumaan tuoreeltaan plus tulee LP:nkin heti pian hankkineeksi ollessaan kaiken lisäksi otollisessa iässä, ei levy oikeastaan voi olla jättämättä kokoaan suurempaa jälkeä.

Nyt se jo pitää sitä huonona, mölähtää takarivi kuorossa.

Ei, vaan toteaa faktan. Nythän on niin, että parasta musiikkia on hyvä musiikki. Paperilla hyvää musiikkia ei ole olemassakaan, vaan se syntyy itse kunkin perskohtaisista kokemuksista. Jos kokemuksille altistuu kuvailemallani tavalla, on se tasan yhtä pätevä tapa arvottaa musa hyväksi kuin mikä tahansa muu.

Saatan toistaa itseäni: jos joku pitää Mozartia tai Beatlesiä lantana, ne ovat sitä; jos joku pitää niitä timantteina, ne ovat sitä. Levy ei täten loppupeleissä voikaan jättää kokoaan suurempaa jälkeä, koska sillä ei ole muuta kokoa kuin se, minkä sille kukanenkin antaa.

The Southern Harmony And Musical Companion on siis allekirjoittaneen mielestä tasoltaan jutun tutun loppukaneetin mukainen. Ellei olisi, et lukisi näitä rivejä.

Tyyliltään albumi on iättömän oloinen. Se ei ollut järin muodikas ilmestyessään, mutta möi silti kauheita määriä, jälkikäteen ajatellen melko yllättäenkin. Perinnetietoista jyystöä, hieman hippimeininkiä, vinkerporillinen etelää, lujasti Stonesia, sopiva annos rujoa, hapokasta soulia, hitunen hard rockia. Tuo on jo paperillakin mainio yhdistelmä, joka oikein tehtynä ei voi olla toimimatta. Jätkät teki sen oikein.


Muista numeroista Sting me sopisi viriilinä, muttei liian vauhdikkaana täydellisesti rokkibileitten loppuhuipennukseksi. Sen jälkeen olisi tarvetta enää parille nojailubiisille. Bad luck blue eyes goodbye ja Sometimes salvation. Sitten valot päälle ja porukka narikan kautta pihalle.

Kyky tehdä äärihienoja balladeja ei muuten ole vähäisin syy siihen, miksi Black Crowes on minusta aina muistuttanut hiukan (70-luvun) Rolling Stonesia. Tehnyt sitä siinä määrin, että minulla on noitten kahden ryhmän kiekot samassa 30 CD:n säilytyslaatikossa. Tai ovat niin kauan kuin mahtuvat. Kasvunvara on jo syöty.

Rytmisesti polveileva Black moon creeping on erilaisine osineen albumin jännittävintä antia. Nopeissa osissa liikutaan lähellä funk-maastoja, missä taidolla liikkuminen ruukaa joka kerta minua ilahduttaa.

Bob Marleyn Time will tellistä totesin Kayasta (1978) kirjoittaessani Black Crowesin pystyneen parempaan tulkintaan. Esko Nikkarin Pohjanmaa-elokuvassa lausumin Paavo Hakalan sanoin: "Mä pysyn satarosenttisesti alakuperääses kertomuksesnani."

Verrattuna orkesterin debyyttiin Shake Your Money Maker (1990) sillä oli nyt vakituinen kosketinsoittaja. Eddie Harschin työskentelystä saa erinomaisen kuvan raidalla Thorn in my pride. Sillä hän aloittaa viiltävin, tunnelmaan kuin nappi housuihin sopivin uruin ja vaihtaa kitarasoolon jälkeen ajassa 3:15 pianoon tavalla, joka saa kappaleen nousemaan vielä jylhempään lentoon.

Muutoin bändi on yksi niistä, joka yritti ja yrittää tulla toimeen taktiikalla veljekset samassa kokoonpanossa, siinä vaihtelevasti onnistuen. 50-luvulla näitä oli mm. Burnettet, 60-luvulta alkaen Daviesit, Suomessa Syrjät ynnä muut.

Chris Robinson laulussa sekä siellä täällä huuliharpussa ja perkussioissa. Rich Robinson kitarassa. Siinä perustaja- ja ydinkaksikko.

Muu ryhmä on jonkin verran matkan varrella elänyt. Southern Harmonylla toisen kitaristin tointa hoitaa Marc Ford, bassoa kaulailee Johnny Colt ja rumpuja takoo veljien jälkeen pisimpään joukossa vaikuttanut Steve Gorman.


Tunnustan lopuksi vähäisen tuntemukseni yhtyeen tekemisistä tällä vuosituhannella. Jostain syystä ovat jääneet levyt hamstraamatta. Viimeisin hyllystäni löytyvä on Three Snakes And One Charm (1996), joka ei mielestäni yllä sitä edeltävien tasolle.

Siitä viis. Tämän tarinan aiheena oli The Black Crowes vm. -92.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


01 helmikuuta 2023

BIISIT - Katriina Honkanen: Valo lentää

On ollut tapanani mahdollisuuksien mukaan ilmineerata asianomaisille näistä blogijutuista. Niin myös viime keväänä Katriina Honkasen levyn Valo Lentää (2001) tapauksessa. Sillä kertaa tekijä päätti paljastaa yhden, itselleen merkityksellisen kappaleen sanoituksen taustoja. 

En yleensä selittele lauluja, mutta tuo nimibiisi on sen verran erityinen, että teen poikkeuksen.

Vuosisadan vaihteen tienoilla taiteilijaa lähestyi kirjeitse eräs nainen, jolla oli syntymästään saakka sokea tytär. Kutsuttakoon häntä tekstin mukaan Valoksi. 9-vuotias oli tykästynyt Honkasen musiikkiin ja halusi tavata tämän.

Niinpä menin käymään heillä. Pöydässä oli tuoretta pullaa ja kahvit ja äiti sanoi jättävänsä meidät juttelemaan.

Valo kertoi elämästään, kuinka häntä joskus kiusataan, mutta etenkin siitä, mitä kaikkea hän tekee. Hän osoittautui toimeliaaksi lapseksi. Vanhemmat tukivat tyttöä kaikessa. Hän vieläpä halusi esittää jonkin Honkasen kappaleen itseään pianolla säestäen.

Sitten kysyin, mitä hän haluaisi tehdä isona. Lentää, hän sanoi. Ja perään hyvin pikkuvanhasti, että eihän hän voi lentää, kun on sokea.

Tapaamiset jatkuivat tovin aikaa, kunnes tyttö kerran tokaisi olevansa mielestään liian vanha hömppänä pitämäänsä fanitukseen.

Myöhemmin artisti sai äidiltä videon sirkuskoulusta, jonne Valo oli päässyt toteuttamaan unelmaansa. Lentämään. Videolla hän hyppää trapetsilta toisella trapetsilla pää alas päin riippuvan opettajan käsiin. Aikamoista! 70-luvun lapsena muistan miten television sirkusohjelmia katsoessa odotimme aina show'n päättävää trapetsitaiteilijoitten esitystä, sitä hurjinta.

Mulla meni kylmät väreet, kun katsoin sitä videota. Ihminen tekee, mitä haluaa, kun on tarpeeksi vahva.

Noista aineksista syntyi Valo lentää.


Musiikiksi sanoitettuna laulu oli koskettanut itseäni jo kauan sitten, vaikkei minulla ollut pienintäkään aavistusta mistä se kumpusi. Ehkä tuo on yhdenlainen osoitus taiteen voimasta.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


24 tammikuuta 2023

LEVYT - Brian Setzer '68 Comeback Special: Ignition!

Asteikolla yhdestä viiteen asetun kitarasankaroinnin ihastelussa varmaankin lähemmäs ykköstä kuin kakkosta. En siis ole lajin ystävä.

Kitara on minulle enemmän kirves kuin akkukäyttöinen kuviosaha. Pidän rouheasti rapatusta riffistä enemmän kuin kirkaasti ulvahtelevasta, supernäppärästä tiluliluttelusta. Siksi Malcolm ennen Angusta. Rytmisyyden keinoin tuotettu tunnelma tuntuu yleensä syvemmällä kuin taitavasti soitettu maalailu. Siksi mieluummin John Lee Hooker kuin B.B. King.

Poikkeuksia on, tietenkin. Karhean veistelyn arvostus ei ole itsetarkoituksellista, eikä teknisen taituruuden arvostamattomuus sataprosenttista. Jimi Hendrix, Petri Walli, Esa Kuloniemi, Jimmy Page, onhan näitä kovia. Lyhyesti sanottuna tykkään sellaisesta kepityksestä, joka tuntuu syystä tai toisesta hyvältä.

Brian Setzeriä en osaa sijoittaa kumpaankaan yllä kuvailemaani ääripäähän. Sillä skaalalla hän on harmaa kuin mikä. Olletikin, että on kitaristina värikäs kuin mikä. Nyt aiheena olevan albumin avaava Ignition kuvailkoon tätä värikkyyttä.

Yksi instrumentin naukaisu alkuun ja sitten mennään satakymmenen lasissa rock and rollin riemua. Perusriffin variointi (ilmeisesti eri sävellajeissa) on jo yksin sen sortin ratkaisu, että pakkaa sukat pyörimään jaloissa. Laulun aikainen, maailman tyylitajuisin pikkailu ja kaiuttelu sekä kuin lakki päähän passaava lyhyt soolo osuvat keskelle mielihyväkeskusta.


Luulen sen olleen Jouni Hynynen, jonka kehujen jälkeen aloin kiinnittämään enemmän huomiota Setzerin näppäilyyn. Kyllä se vaan on toiminut alusta saakka, Stray Catsin ensilevytyksistä asti. Hynysen ylistyksen muistelen lukeneeni hänen ja Tommi Liimatan kirjeenvaihtokirjasta (väärinmuistivaraus).

Lisää esimerkkejä. Kappaleessa Hell bent Brian yltyy sankartelemaan, mutta se ei aiheuta lainkaan pahoinvointia. Ei se mitä touhuaa, vaan miten. Saa soittaa nopeasti, kunhan se pelittää.

Pelittämisen aikaansaaminen ei sitten olekaan läpihuutojuttu. Siihen tarvitaan jotain muuta kuin raakaa teknistä taitoa. Taiteilijalla täytyy olla kyky saada soitin soimaan niin, jotta kuulija vaikuttuu. Asia käy mahdottomaksi ymmärtää, koska eri kuulijat vaikuttuvat erilaisista ratkaisuista. En siis missään nimessä väitä jostain Yngvie Malmstenista pitävien olevan väärässä.

Lukemattomien sieltä täältä lukemieni tekstien ja kommenttien perusteella minulle on kuitenkin muodostunut kuva Setzeristä aivan kaikkien arvostamana kitaristina. En kertakaikkiaan usko nähneeni yhtään hänen soittoaan moittivaa lausuntoa koskaan missään.

Poikkeuksellisen tekijän alalla hänestä tekee tuotannon keskimäärin huiman korkea taso. Nyt toki mennään syvemmälle mielipidekysymysten ääreen.

Apulaissheriffin Setzer-tietämyksessä on aukkoja. 80-luvun loppupuolisko kokonaan on minulle vielä kyntämätöntä peltoa. Pieniä puutteita mahtuu myöhempiinkin vaiheisiin.

Stray Catsin alkutaival, Brian Setzer Orchestran kiekot kauttaaltaan ja ne puolenkymmentä omistamaani 2000-luvun soololevyä sisältävät vain harvoja lähelle keskitasoa valahtavia tuotoksia. Useimmiten on päädytty huipulle tai sen välittömään tuntumaan.

Rockabillyä, rock & rollia, big band swingiä, doo-woppia, jopa meksikon meininkiä kuten on puolittain Santa Rosa Rita jutun levyllä. Sellaista on vuosien varrella tullut tehtailtua. Monenlaista amerikkalaista perinnemusaa. "Hot rod songs and makeout tunes" mainostaa yllä oleva takakannen kuva.

Jos minun pitäisi valita yksi yli muiden niistä miehen LP-kokonaisuuksista, jotka omistan, päätyisin vajaan 20:n joukosta tähän bändinimellä '68 Comeback Special nauhoitettuun. Ignition! (2001) sisältää kaikin puolin pätevää tekemistä.


Äänitykset ja miksaukset saatiin kasaan kymmenessä päivässä. Mitäpä noitten parissa enempää nyhertelemään. Tuotannossa ei ole nokan koputtamista. Niin makealta kuulostaa sekä luureista että auton mökäolosuhteissa, että asiat ovat selvästi loksahdelleet kohdalleen.

Kun materiaalissa ja sen esittäjissäkään ei ole moitittavaa, on lopputulemana väistämättä laadukasta musiikkia. Rumpali Bernie Dresel ja basisti Mark W. Winchester muodostavat pääjantterin kanssa trion, joka säkenöi.

Molemmat ovat soittaneet Setzerin rinnalla enemmänkin, niin tämän sooloilla kuin Orchestran riveissä. Etenkin Dreselille tätä yhteistä historiaa on kertynyt paljon.

Doowoppailevalla Dreamsvillellä laulaa taustoja The Brianaires. Koetin hakea ryhmästä jotain tarkempaa dataa, mutta tuloksetta. Tuli mieleen, josko tämä mystinen lauluyhtye onkin moniääninen Brian yksin. Vaikkei studioaikaa kovin tuhlattukaan, olisi käytetyissä tunneissa hyvinkin ehtinyt rakennella yhden miehen taustakuoron verran päällekkäisiä raitoja. En tiedä.

EDIT 28.1.2023: Löysin todistetta arveluni tueksi.

Palataan siihen mistä lähdettiin liikkeelle. Päätösbiisi Malagueña saa luvan soida kolmantena näytteenä muusikon kyvyistä kielillä ja otelaudalla. Edetään espanjalaisittain, mikä tuo muutenkin kirjavaan soppaan vielä lisää väriä.

Taidokasta ja tuntuvaa.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


20 tammikuuta 2023

LEVYT - Etta James: Etta Is Betta Than Evvah!

Bo Diddley nauhoitti vuonna 1955 ensisinglensä kääntöpuolelle kappaleen I'm a man, joka on yhdenlainen versio Muddy Watersin -54 biisistä Hoochie coochie man. Muddy vastasi parin kuukauden päästä Mannish boylla. Chess-yhtiön pojat siinä hieman kisailivat. Toisilleen rintahöyheniä röyhistelivät.

Noiden jälkeen, loppuvuodesta -55 pisti oman näkemyksensä aiheesta purkkiin Etta James, otsikolla W-O-M-A-N. Herrassankareitten huuliharppu- ja kitaravetoisten jynkkien sijaan tulkinta on torvien sävyttämää west coast bluesia. Teksti kumpuaa naisnäkökulmasta ja lienee sormen heristelyä kukkopoikien suuntaan.

60-luvulle tultaessa myös James siirtyi Chessin leipiin ja alkoi levyttää sen Argo-alamerkille, myöhemmin Cadetille ja viimein päämerkille.

1972 häneltä ilmestyi uusi, soulahtava versio samasta laulusta. Seiskatuumaista CH 2128 ei näköjään tunne Discogs, ei Wikipedia, enkä paikantanut sitä edes YouTubesta. Se on sisällytetty ainakin albumin Losers Weepers (1970) Ace/Kent-CD:n (2011) bonusraitojen joukkoon.

Kolmannen ja mielestäni parhaan variaation biisistä James vetäisi viimeiselle Chess-LP:lleen Etta Is Betta Than Evvah! (1976)


Hienon albumin käynnistävä Woman (shake your booty) onkin jo ehtaa funkia. Suosittelen kuuntelemaan sen sekä tuonne ylemmäksi linkittämäni bluesin peräkkäin. Nämä kertovat jotain Ettan musiikillisesta kehityskaaresta, ollen toki vain kaksi otantaa siitä. Pidemmän oppimäärän valinneet voivat yrittää kaivaa esiin vielä -72 soulin, esimerkiksi hankkimalla mainitsemani CD:n.

Apulaissheriffi on toistaiseksi käynyt läpi vasta Etta Jamesin tuotannon keskikurssin, jos muistatte 80-luvun peruskoulusta tuollaisen suppean ja laajan välimaastoon sijoittuneen vaihtoehdon. Betta Than Evvah nimittäin on hänen viimeisin hyllyssäni. Kuitenkin pitkän uran tehnyt nainen julkaisi uutta lähes vuonna 2012 tapahtuneesen kuolemaansa saakka.

Hänen viimeiselle pitkäsoitolleen The Dreamer (2011) tallentama Groove me on harvoja, ellei peräti ainut kuuntelemani näyte artistin Chessin jälkeiseltä taipaleelta. Sen tein jutun aiheen kansivihkosen innoittamana. King Floydin alkujaan kirjoittama ja levyttämä hitti on mukana myös sillä.

Etta Is Betta Than Evvah! rakentuu muutoinkin pitkälti covereista. Toisista yhteyksistä tuntemistani siltä löytyy Groove men lisäksi Ann Peeblesin A love vibration ja Johnny Winterin Blinded by love.

Leave your hat on taas tuli alkujaan tutuksi elokuvasta Housut Pois! (The Full Monty, 1997) Tom Jonesin laulamana. Kappaleen ensiesittäjä oli sen isä Randy Newman.

Mielenkiintoisena ajankuvana voi pitää sitä, että Leave your hat on ja oma Only a fool olivat ilmestyneet jo solistin kiekolla Etta James (1973). Nykyään ei ole kovin tavallista käyttää samaa ottoa uudelleen tuohon tapaan. 60-luvulta muistan pinnistelemättä vastaavat tapaukset Johnny Cashiltä ja James Brownilta.

Noiden kahden äänitykset tehtiin siis kolmisen vuotta ennen muuta materiaalia ja täysin eri soittajin. Tosin -76 sessioitakin oli kaksin kappalein. Toisella kertaa nauhoitettiin Woman Hollywoodissa ja toisella loput New Jerseyssä. Eri kokoonpanoilla, kuinkas muuten.

Ainoat uudet Jamesin alkuperäisnumerot Little bit of love ja I've been a fool edustavat mielestäni kattauksen köykäisintä tarjontaa. Ne eivät sellaisenaankaan vajoa asteikolla hyvä-huono läheskään huonojen puolelle. Hyvän tasoja kun on niin monia.


Jos vielä pöyhäistäisiin hieman laulajan uraa kokonaisuutena.

Jotain itseisarvoisesti vakuuttavaa on jo siinä, kun joku pysyy alalla liki kuusi vuosikymmentä ja lopettaa käytännössä vasta, kun sydän pysähtyy. Täysmittaisia levyjä kertyi tuona aikana kolmisenkymmentä. Livet ja vain pikkulätyillä julkaistut päälle.

Vaikuttavuutta lisää tosiasia, että Laulaja oli kiistatta sitä isolla ällällä.

Ihmetystä ei voi olla herättämättä se, että James piti pintansa niinkin pitkään huolimatta melkoisen vallattomasta ja kauan jatkuneesta päihteitten käytöstään. Juttuja hänestä lukiessa käy mielessä Keith Richards, joka sentään sanoo olleensa jo vuosia suhteellisen kuivilla kovimmista aineista.

Kova mimmi, ja juuri tämä on hänen LP:istään kovimpia tuntemiani. Todisteeksi siitä soitatan halukkailla vielä mojovan seiskytlukuisen Jump into loven.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


15 tammikuuta 2023

UUTUUSLEVYT - Shemekia Copeland: Done Come Too Far

Kuulin Shemekia Copelandia ensi kerran parisen vuotta sitten. Siinä vasta komeaääninen, jo viime vuosituhannen lopussa uransa aloittanut solisti, joka toimii pääosin bluesin ja soulin parissa. Muutaman levynsä olin ennättänyt hankkia ennen viime syksyn uutuutta Done Come Too Far (2022).

Se on numero kymmenen laulajattaren albumeista, joista tällä hetkellä omistan viimeisimpiin painottuen puolet. Kaksi edellistä, America's Child (2018) ja Uncivil War (2020) ovat hienoja julkaisuja, jälkimmäinen jopa erinomainen.

Noilla eväillä oli lupa odottaa paljon. Aivan odotusteni mukaista en kuitenkaan saanut. Joudun virittelemään samaa virttä kuin Buddy Guyn ja ZZ Topin viimevuotisten kanssa. Ei huono, mutta ei mitään maata järisyttävääkään. Omasta puolestani tietenkin taas jupisen.

Jotenkin tuntuu, etteivät Shemekia ja bändi saa tällä kertaa puhallettua kytevää hiillosta täyteen liekkiin. Polttoainetta kyllä piisaa eikä sen laadussa taida olla isosti moitittavaa. Kyse on luullakseni esittämisestä, joka jää kummallisen hengettömän oloiseksi. Ehkä myös tuotannosta, joka vaikuttaa hieman juurettomalta. Mielestäni.

Jos ylle kirjoittamani kuulostaa pahasti pistetyltä, kannattaa ymmärtää tämänkin levyn olevan silti parempaa kuin reilusti yli 90% siitä mitä kaupoista tänä päivänä saa. Sellaista kolmen tähden perushuttua.


Eniten kipinää iskee täysin muusta linjasta poikkeava Fried catfish and bibles. Zydecoa, cajunia tai mitä lie onkaan, vallan reippaasti rullaa yhtä kaikki.

Myös mustavalkoisen rakkaustarinan hauskalla tavalla kertova kantribiisi Fell in love with a honky kulkee kaukana bluesista. Samoin tekee mukavan banjoisa Gullah geechee, jossa kuulen irlantilaista vaikutetta, mitä siellä ei välttämättä toki ole. Korvansa kullakin.

Why why why edustaa vahvaa rock/r&b-balladia, jonka voisi vähin vaivoin kuvitella 80-luvun lopun Tina Turnerin repertuaariin. The talk on rokahtavana bluesina piirun verran toimivampi slovari.

Kokonaisuutena Done Come Too Far on sitä mikä iskenee tämän päivän amerikkalaisen juurimusiikkiyleisön enemmistön makuhermoon. Yhdenlaisena osoituksena tästä voinee pitää Grammy-ehdokkuutta, joita Copeland on tämä mukaan lukien kerännyt nyt jo viisi kappaletta. Niin ikään mainittu Buddy Guy on näemmä taas ehdokaslistalla, mutta eri sarjassa (traditional vs. contemporary blues).

Apulaissheriffi ei noista niin perusta. Minulle Shemekian uusin toimii joten kuten. Aivan takuulla tulen kuuntelemaan rouvan vanhempia tuotoksia enemmän kuin tätä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


11 tammikuuta 2023

KIRJAT - Charles White: Tutti Frutti - Little Richardin ihmeellinen elämä

Kannattaako se sittenkään aina? Olen alkanut pähkäillä, josko ei sittenkään.

Epäilyni kohteeksi on joutunut erityisesti niin sanottu tietokirjallisuus, varsinkin sen alalaji muistelmat. Se kun on niin, että kukin muistaa mitä muistaa ja sen jälkeen kertoo tai kirjoittaa muistamastaan jonkin version, kenties jotain lisäten, jotain muuttaen, jotain poistaen. Ongelma konkretisoituu, jos useamman henkilön erilaiset versiot tapahtuneesta painetaan lukijan ahmittavaksi.

Esimerkiksi otan Little Richardin siirtymisen levy-yhtiö Specialtyn leipiin kuten autorisoitu elämäkerturi Charles White asian esittää. Manageri Bumps Blackwell laskettelee seuraavaan tapaan siitä miten hän reagoi ja toimi Rikun koenauhan kuunneltuaan:

Soitin nauhan Rupelle vankkana suosituksenani kiinnittää artisti välittömästi. Mutta Rupe ei tuntunut olevan lainkaan vakuuttunut. Minun teoriani on, että hän ei uskaltanut tehdä päätöstä koska ei olisi kestänyt ajatusta että olisi ollut väärässä.

Yhtiön pomo Art Rupen näkemys samasta on hieman toisenlainen:

Emme kuunnelleet nauhaa heti - Bumps, joka luullakseni inhosi huonotasoisia nauhoja, ei pitänyt sitä juuri minään. Se oli nopeasti hutaistu, surkeasti äänitetty, huono demonauha.

Puolen vuoden päästä, Richardin toistuvien puhelinsoittojen jälkeen Rupe sanoo käyneen näin:

Niinpä etsimme nauhan käsiimme, kuuntelimme sen ja minä sanoin: "Tehdään hänen kanssaan sopimus - hän kuulostaa B.B. Kingiltä."

Koeta siinä sitten päästä jyvälle milloin ja kuka kuunteli, ja kuka oli se kaukonäköinen nero, joka tiesi käsillä olevan jotain hyvin poikkeuksellista. Jotain, joka tulisi suurin piirtein määrittelemään uuden musagenren. Jotain, minkä vaikutukset kuuluisivat vielä vuosikymmeniä, ehkä -satoja myöhemmin.

Oikeasti kukaan ei tietenkään tiennyt.

Musiikkiteoksia koskee edellä kuvaamani yleisen epäkohdan lisäksi vielä parikin niille erityistä kompastuskiveä. White ei välty osumasta niihin.

Ensinnäkin sivuille on taltioitu turhan paljon toinen toistaan samanlaisempia ja tylsempiä kuvauksia yksittäisistä konserteista ja yleisön villiintymisestä. Toiseksi retostellaan liikaa ja liian tarkkaan hotellihuoneissa järjestetyistä seksihurjasteluista, joissa tähti pelehti kertomansa mukaan vähän kaikkien kanssa, sukupuoleen katsomatta. Ei kiinnosta, kiitos.


Ilmeisesti en siis suosittele legendan elämäkertaa Tutti Frutti - Little Richardin ihmeellinen elämä (Johnny Kniga, 2007); englanninkielinen alkuteos The life and times of Little Richard (1984, 2003)? Ei ihan niinkään. Kyllä tuon luki, ja se saattoi jopa kannattaa.

Yli 300 sivuun mahtuu toki rutkasti hyvää. Lopun sessio- ja diskografiatiedot ovat jo itsessään oivaa käsikirjastotasoa, vaikka internet onkin olemassa. Suomentaja Esa Kuloniemi - käännös tehty v.2003 kolmannen painoksen pohjalta - on lisännyt maatamme koskevia lisätietoja. Ja onhan Richardin tarina rock-harrastajalle niin perustietoa kuin olla voi.

Päähenkilön arvaamattomuus ja ailahtelu mm. kirkon ja show busineksen välillä on oma lukunsa. Samoin hänen tapansa ilmaista itseään sanallisesti jättää usein lukijan epätietoisuuden valtaan.

Eli en niele kaikkia orgiajuttuja aivan sellaisenaan. Rohkeneepa parikin haastateltua antaa jopa sen suuntaisia lausuntoja, ettei Richard olisi ollutkaan homoseksuaali. Että tämä olisikin ehkä luonut itselleen sellaisen imagon taloudellisista syistä. Uskoo ken uskoo mitä uskoo.

Tärkeintä meille ulkopuolisille on sittenkin miehen musiikki. Kirja antoi joitain suuntaviivoja siihen, mitä 50-luvun klassikkojen jälkeisen ajan levyjä voisi alkaa etsiä.

Triviapoimintana tulkoon mainituksi, että papiksi vihitty Richard Penniman ehti elämänsä aikana saattaa avioon muiden muassa Bruce Willisin ja Demi Mooren. Samoin Little Stevenin, kuin myös Cyndi Lauperin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



07 tammikuuta 2023

LEVYT - Albert Collins: Love Can Be Found Anywhere (Even In A Guitar)

Otetaan pohjaksi kohtalainen annos The Metersiä. Lisätään jonkin verran James Brownia ja sopivasti Booker T. & The M.G.'siä. Ripotellaan päälle hiukkasen sähköistä bluesia. Sekoitus tarjoillaan 90-prosenttisesti instrumentaaleina ja puetaan 60-luvun lopun psykedeelisiin kansiin.

Mitä saadaan?


Saadaan Albert Collinsin Love Can Be Found Anywhere (Even In A Guitar) (1968).

Se on katsantokannasta riippuen miehen toinen tai ensimmäinen LP. The Cool Sound Of Albert Collins (1965) on siinä rajoilla. Jotkut lähteet määrittelevät sen singlekokoelmaksi, toiset eivät. Kuulunen jälkimmäiseen koulukuntaan, koska en ole löytänyt diskografiaa, joka todistaisi koko ison mustan sisällön tulleen ennestään julkaistuksi pikkumustina.

Tosiaan, nyt käsillä olevan kiekon 12 kappaleesta vain yhdellä on lauletut sanat. Joillain muilla Albert ja kumppanit heittävät soiton sekaan lyhkäisiä vuorosanoja, hihkaisuja ja ähkäisyjä. Esimerkiksi avausraita Do the sissy istuu rytmikkäässä vetävyydessään ja vähävokaalisuudessaan tähän sarjaan.

Se toimii mainiona funk-alustajana koko kattaukselle. Groove syntyy - asetan soittimet tarkoituksella tähän järjestykseen - rumpujen, komppikitaran, urkujen ja basson yhteistyönä. Albert kuorruttaa pohjat maukkaasti omalla kepityksellään.

Minusta kappaleen Godfather of Soul -ähkäisyt tekevät siitä peräti hauskan. Kaiken kaikkiaan tämän voi ilman vaikeuksia kuvitella jonkin 60-luvun puolivälin James Brown -albumin sanattomaksi täytepalaksi. Tai voisi ilman Collinsin kitarointia.

Miehen tyylissä on jotain sellaista mikä erottaa lopputuloksen mistään mitä itse tiedän. Kuunnellessa tulee tunne, että hän riuhtoo kieliä varsin voimallisesti, mutta sittenkin jollain tapaa herkästi. Siinä on jotain samaa kuin kaima Kingin tavassa, mutta kuitenkin jotain muuta. Collins muuten ei käyttänyt plektraa, vaan napsutteli menemään omin sormin.

Levyn instrumentaatioon kuuluu jo kertomani lisäksi vielä pieni torvisektio. En pysty tarkentamaan, koska kansi tahi nettiselailuni eivät paljasta bändistä mitään tai ketään. Liekö sitten ollut jonkinmoinen työkseen taustoja takonut studiojoukkue, joka komennettiin maestroa avustamaan.

LP:n syntyyn liittyy samankaltainen valkoisen miehen myötävaikutus kuin aika monen muunkin mustan blues-muusikon historiaan. Canned Heatin Bob Hite nimittäin bongasi kyvykkään ja kiintoisan kitaristin Houstonissa, Texasissa käydessään ja takaisin Kaliforniaan palattuaan käytti suositusvoimaansa saadakseen Collinsille levytyssopimuksen.

Imperial nieli syötin ja papereita allekirjoitettiin. Yhteistyö kesti kolmen pitkän verran, joista tämä on ensimmäinen.

Minulla levy soi BGO Recordsin vuonna -97 markkinoille tuomalta CD:ltä, jonka täyttää 2in1-tyyppiseksi toinen Imperial-lätty Trash Talkin' (1969). Sitä kolmatta en omista missään muodossa. Valitettavasti.


Täytyy sanoa, että näistä kahdesta nyt käsiteltävä on mielestäni luokkaa parempi. Trash Talkin' maistuu hieman pikaruokaketjun siistille, mutta pliisulle perushampurilaiselle. Love Can Be Found Anywhere taas on kuin "paten rillin" muhkea ja rasvaisehko annos, jossa on luonnetta ja persoonallisuutta ihan eri malliin.

Got a good thing goin' on se ainut laulettu biisi kakstoistikossa. Se on myös ainut puhtaasti bluesista rakennettu numero, johon toki urut ja etenkin torvet tuovat sielua ihan kivasti.

Doin' my thing muistuttaa urkukompiltaan siinä määrin paljon Green onionsia, että vertailu Booker T. & The M.G.'siin ei tunnu lainkaan katteettomalta. Joku voisi jopa lohkaista että etpäs tee omaa juttuasi.

Let's get it together saakoon kolmantena näytteenä mahdollisuuden toimia johdattelijana koko tusinan pariin. Uskallan arvella, että mikäli tästä tykkäät, tykkäät albumistakin.

Vähäeleinen koskettimien ja puhaltimien vuoropuhelu toimii perusrytmiryhmän kanssa viekottelevana taustana. Albertin Telecaster miksauksen etualalla terävöittää äänikuvan ainakin minua miellyttäväksi. On se niin letkeää meininkiä.


Collins ylipäätään ja tämä pläjäys eritoten osuu meikäläisen makuhermoon mitä mojovimmin. Blues, soul ja funk samassa paketissa ei ole paskempi resepti lainkaan.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



29 joulukuuta 2022

YLEISTÄ - 40 kuukautta & 2022

20 kuukautta sitten olen näköjään katsastanut siihenastisen 20 kuukauden blogitaipaleen aivan mahtavat levyt vuosikymmenittäin. Teenpä siis nyt 40 kuukauden paalulla saman tarkastelun.


Pylväiköstä voi helposti päätellä Apulaissheriffin musiikkiharrastuksen alkaneen käytännössä kasarilla. Totta, joskin siemenet kylvettiin aiemmin, alkaen n.1975.

Tälle vuosisadalle on toistaiseksi kertynyt kovin vähän osumia. Niinpä voi olla ennenaikaista tulkita kovin syvällisesti 00- ja 10-lukujen osuuksia. Nyt niiden tasaväkisyys rikkoo muuten selkeän muodon, jossa on keskellä huippu ja laitoja kohti matalenevaa.

Koska 2022 osoittautui niin paljon niin hienoja albumeita tuottaneeksi, hellyin valitsemaan kärkikolmikon omistani alle 30:stä tänä vuonna julkaistusta, joista noin 2/3 on kotimaista tuotantoa. Tämän päivän mielipiteellä ne ovat ilmestymisjärjestyksessä:


Varalla:


Kuten on tapana ollut, löytyy menneisyyskatsauksen lopusta vielä koko aivan mahtavien hiljalleen kasvava seurakunta:

1957

Little Richard: Here's Little Richard

1959

Lightnin' Hopkins: Country Blues

1963

Sam Cooke: Night Beat

1965

Beatles: Rubber Soul

1966

Mississippi John Hurt: Today!
Otis Redding: The Soul Album
Wilson Pickett: The Wicked Pickett

1967

Albert King: Born Under A Bad Sign
Jimi Hendrix Experience: Are You Experienced
Johnny Cash & June Carter: Carryin' On With Johnny Cash & June Carter (#KL)

1968

Irwin Goodman: Reteesti Vaan

1969

Beatles: Abbey Road
Creedence Clearwater Revival: Bayou Country
Jethro Tull: Stand Up
Led Zeppelin: II
Neil Young With Crazy Horse: Everybody Knows This Is Nowhere

1970

Creedence Clearwater Revival: Cosmo's Factory

1971

Doors: L.A. Woman
Rolling Stones: Sticky Fingers

1972

Kalevala: People No Names (#WSP)
Neil Young: Harvest

1973

Isokynä Lindholm: Sirkus
James Brown: The Payback
Johnny Winter: Still Alive And Well
Led Zeppelin: Houses Of The Holy
ZZ Top: Tres Hombres

1974

Hurriganes: Roadrunner
Meters: Rejuvenation
Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku
Rauli Badding Somerjoki: Näin Käy Rock & Roll

1975

Dr. Feelgood: Malpractice
Jukka Tolonen: Hysterica

1976

Hurriganes: Hot Wheels

1977

Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockers: Our Own Way Of Rockin'
Kaamos: Deeds And Talks (#WSP)
Lynyrd Skynyrd: Street Survivors
Vesa-Matti Loiri: Vesku Helismaasta (#YTV)

1978

AC/DC: Powerage
Albert Collins: Ice Pickin'
Blues Brothers: Briefcase Full Of Blues
Bob Marley & The Wailers: Kaya
Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Kari Kolmas

1979

Molly Hatchet: Flirtin' With Disaster
Robert Gordon: Rock Billy Boogie
Sleepy LaBeef: Downhome Rockabilly
Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kohdusta Hautaan
ZZ Top: Degüello

1980

Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)
Pelle Miljoona Oy: Moottoritie On Kuuma
Prince: Dirty Mind
Robert Gordon: Bad Boy
Scapa Flow: Uuteen Aikaan (#WSP)
Stevie Wonder: Hotter Than July

1981

Blackfoot: Marauder
Eppu Normaali: Cocktail Bar
Hassisen Kone: Rumat Sävelet
Juha Vainio: Albatrossi Ja Sorsa
Juice Leskinen Slam: Ajan Henki
Kari Peitsamo: Gulliverin Retket
Leevi And The Leavings: Mies Joka Toi Rock'n'Rollin Suomeen
Stray Cats: Stray Cats
Tuomari Nurmio: Lasten Mehuhetki

1982

Eppu Normaali: Tie Vie
Grandmaster Flash & The Furious Five: The Message
Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa

1983

Kauko Röyhkä & Narttu: Onnenpäivä
ZZ Top: Eliminator

1984

Popeda: Haraŝoo
Stevie Ray Vaughan And Double Trouble: Couldn't Stand The Weather

1985

Eppu Normaali: Kahdeksas Ihme
J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Doris
John Cougar Mellencamp: Scarecrow
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle
Peer Günt: Peer Günt
Sielun Veljet: L'amourha

1986

Johnny Winter: 3rd Degree
Kolmas Nainen: Kolmas Nainen
Tuomari Nurmio: Käytettyä Rakkautta

1987

Cult: Electric
Guns N' Roses: Appetite For Destruction
J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara
Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen
Kolmas Nainen: Paha Minut Iski
Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho

1988

Eric B. & Rakim: Follow The Leader
Leevi And The Leavings: Häntä Koipien Välissä

1989


1990

J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa
Juliet Jonesin Sydän: Jupiter
Kari Peitsamon Skootteri: Groovers' Paradise
Neil Young & Crazy Horse: Ragged Glory
Ne Luumäet: Laki Ja Järjestys

1991

Hearthill: Soul Food
J.Karjalainen Yhtyeineen: Päiväkirja (#MES)
John Mellencamp: Whenever We Wanted
Ne Luumäet: Pahat Ja Rumat

1993

Dave Lindholm: "LLL"
Don Huonot: Kameleontti
Kingston Wall: II
Leevi And The Leavings: Turkmenialainen Tyttöystävä
Melrose: Rock My World (#MES)

1994

Jimmy Nail: Crocodile Shoes
Kingston Wall: III - Tri-Logy
Kolmas Nainen: Onnen Oikotiellä

1995

Absoluuttinen Nollapiste: Muovi Antaa Periksi

1996

Melrose: Trio

1997

Erykah Badu: Baduizm
Kauko Röyhkä: Sinä Olet Tähti
Pedro's Heavy Gentlemen: Reggae

1998

Buddy Guy: Heavy Love
Jimmie Vaughan: Out There
Jonna Tervomaa: Jonna Tervomaa
Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaupunkitarinoita

1999

Absoluuttinen Nollapiste: Suljettu
Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll Klisee

2000

Mari Rantasila: Vain Rakkaus

2001

Jonna Tervomaa: Viivalla
Katriina Honkanen: Valo Lentää

2003

Aku Ankkuli: Lootus (#YTV)

2005

Honey B & The T-Bones: Terrifying Stories From T-Bone Town

2006

Amy Winehouse: Back To Black
Doctor's Order: The Doc Pack
Neil Young: Living With War

2008

Erja Lyytinen: Grip Of The Blues

2010

Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123 (#KL)
J.Karjalainen, V-M Järvenpää, Mitja Tuurala, Tommi Viksten: Polkabilly Rebels

2012

Kaipa: Vittjar
Kari Peitsamo Road Hogs: Rautahepo
Neil Young With Crazy Horse: Psychedelic Pill

2013

Kokomo Kings: Artificial Natural

2014

Ismo Haavisto: Mean Blue Train

2018

Dr. Helander & Third Ward: Meat Grindin' Business
Ismo Haavisto: The Blues Has Chosen Me

2019


-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: