Apulaissheriffi

21 lokakuuta 2024

UUTUUSLEVYT - Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Live In Spain

Live In Spain (2024) toi mieleeni pikkupitäjän ainoan kapakan 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa. Oli siellä toki keskustassa pubikin muutaman vuoden ajan juuri noihin aikoihin. Mutta tuo vanha ravintola on ollut kylän laitamilla niin kauan kuin minulla muistia piisaa, ja on edelleen. Sanottakoon sitä Saareksi.

Musiikkipuolesta vastasivat tiskijukat, joista kaksi muistan oikein hyvin. Tulipa tuutista mitä vaan, niin joka kerta ainakin muutama numero Hurriganesilta, pääosin Roadrunnerilta (1974). Livekeikkaa en muista tuolloin siellä todistaneeni.

Nyt tiedän paikan olleen jo vuosia myös konserttien järjestäjänä, ainakin kesäaikaan ulkolavalla. Pekka Tiilikainen & Beatmakers olisi mielikuvissani juuri sopiva esiintyjä sinne. Saisivat 60-luvulla syntyneet sekä vähän vanhemmat ja nuoremmat ravintoa nostalgian nälkäänsä.

Live In Spainiä ei äänitetty pikkupitäjässä, vaan Fuengirolan Kukko-baarissa. Sielläkin taitaa olla riittämiin samanlaisen nostalgian nälkäisiä.

Albumilla on 12 raitaa, joista kaksi Hurriganesin laulukirjan cover-osastolta. Sekä I will stay että Tallahassee Lassie soivat muinoin Saaressa satoja, ellei tuhansia kertoja. Kaksi omaa biisiä tulee viimekesäiseltä pitkäsoitolta Sellainen Maailma (2024).

Loput Espanjan setin äänitteelle asti päätyneet ovat lainoja eri osoitteista. Eddie Cochrania, Johnny Cashia, Renegadesia, ynnä muita. Rokkia painotetaan enemmän kuin bändin studiolevyillä.

Hyvää tavaraa, ilman muuta. Kohdallani tähän pätee kuitenkin sama mitä kirjoitin Huojuvan Ladon taannoisen liven esittelevässä jutussa: "Musiikkia, josta ei meikäläisen maulla varustettu voi olla tykkäämättä, mutta joka ei nouse mielessäni viimeisen päälle huipuksi."

Tässä tapauksessa arvioon vaikuttaa se, että koen soundimaailman vähän tunkkaisena ja kenties liian kaikuisana. En tiedä, johtuuko tämä äänityksestä vai kuuloaististani, joka on todistetusti varsinkin ylätaajuksilla varsin rajoittunut. Heinäsirkkojahan ei ole ollut olemassa pitkään aikaan.

Toisaalta en epäile pätkääkään, ettenkö olisi pitänyt tästä enemmän paikan päällä. Levykin kuulostaa auton pauhussa sujuvammalta kuin kuulokkein.

Upottavimmin osuvat instrumentaalina vedetyt, alkujaan lauletut siivut Johnny Guitar ja Let it be me. Kaikista parhaiten toimii noista ensimmäinen, Agentsinkin nimellä Surujen kitara levyttämä kappale, joka venytetään 5-minuuttiseksi. Kitarassa Eki Sutela.

Live In Spainin ansioksi lasken vielä sen, että vasta Tiilikaisen artikuloimana tajusin Cochranin läpeensä tutun Twenty flight rockin kertojan väsymisen:

up on the twelveth

I'm starting to drag

fifteenth floor

I'm ready to sag

get to the top

I'm too tired to rock

Yli 45 vuotta meni ennen kuin vaivauduin nuokin sanat selvittämään. Sellaista on rock and roll.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Sellainen Maailma
UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Elävänä Osulassa
LEVYT - Hurriganes: Roadrunner

17 lokakuuta 2024

LEVYT - Los Lobos: How Will The Wolf Survive?

Pistää ihan mietityttämään millaisessa maailmassa elämme, kun siinä Popedakin porskuttaa ilman ainuttakaan alkuperäisukkoa. Eihän tuollaisen pitäisi olla edes mahdollista. No, onneksi meillä on Los Lobos, joka painaa yhä samassa kokoonpanossa kuin aina.

Ja tähän seis. Ei ole maailma täydellinen noiltakaan osin, vaikka puolitotuus tarinana huokuttelisikin.

Orkesteri perustettiin puoli vuosisataa sitten, ja kyllä, nykyisestä viidestä kaiffarista neljä oli remmissä käytännössä alusta saakka. Mutta kun Steve Berlin loikkasi Lobosiin Blastersin riveistä vasta kasarin alussa ja bändin alkutaipaleella kokoonpanoon kuului Wikipedian mukaan pari lyhytaikaista jäsentä, niin ei käy.

Ei käy, vaikka levytetyn tuotannon osalta voidaan puhua vain ajasta ennen ja jälkeen Berlinin liittymisen. Yritetään nyt pitäytyä totuudessa tässä nykyisin monella tapaa omituisessa maailmassa. Enkä nyt viittaa Popeda-keisiin.

Joka tapauksessa, yli neljä vuosikymmentä samassa koostumuksessa toiminut viisikko kuulostaa jo lähtökohtaisesti mahtavalta asialta, ja onkin sitä allekirjoittaneelle. Miten susi on selviytynyt?

How Will The Wolf Survive? (1984) arvuutteli Los Lobos toisella pitkäsoitollaan miltei tasan 40 vuotta tästä hetkestä taakse päin.

Vaikka pohdinta ilmeisesti liittyi yhtyeen mahdollisuuksiin jenkkien musabisneksen hornankattilassa, on sitä helppo tulkita muinkin tavoin. Pinnistelemättä tulee mieleen susien, tai pikemminkin ylipäätään luonnon selviäminen ihmisen pyörityksessä. Tulkitsemista voi jatkaa minkä tahansa pärjäämisellä missä tahansa tilanteessa.

Apulaissheriffin pääkopassa mainitut vatvonnat jäävät - kuten tavallista - musiikin varjoon. Ja sitähän albumi tarjoaa oikein urakalla. Nimittäin hienoa musiikkia.

Kuvitteellisen vastauksen kiekon otsikon kysymykselle tarjonnut seuraaja By The light Of The Moon (1987) oli ensimmäisiä vinyylimuodossa hankkimiani levyjä. Eiköhän tuo 20 ensimmäisen joukossa ollut.

Erinomaista sisältöä on silläkin, mutta näitten kohdalla ei eka oma jäänyt ykköseksi vanhemman minän ajatuksiin. Kallistun susikantisen kannalle, kun Lobosin parasta mietin.

Huomatkaa miten sujuvasti jätin jo toistamiseen määräisen artikkelin pois. Puhutaan pienistä jutuista, mutta eikö olekin vaivatonta sivuuttaa 'The' esimerkiksi Blastersista puhuttaessa, mutta hankala unohtaa 'Los' mistään? Sijoittuuko yhtye aakkosjärjestyksessä ennen Long Rydersia vai sen jälkeen? Kuuluuko Los Olvidados L:n vai O:n kohdalle?

Susien viehätys perustuu vähintään 80-prosenttisesti kahden kulttuurin yhdistämiseen. He sekoittavat soppaansa americanaa ja texmexiä. Repusta löytyy biisitasolla esimerkkejä molemmista. Eräällä tapaa komeimmissa maisemissa liikutaan kuitenkin silloin, kun esitys itsessään sisältää raaka-aineita molemmista.

Tuo mielessä nostan lätyltä linkin takaa kuunneltavaksi asti vain yhden näytteen. Our last nite voisi olla edustavin otos, jos Los Lobosin koko tuotanto pitäisi tiivistää yhteen kappaleeseen.

Tiedostan toki tehtävän mahdottomuuden. Tämä porukka saa mahdutettua jo tähän himpun verran päälle puolituntiseen yksitoistikkoon eri tyylisuuntia niin rikkaasti, että vain harva kykenee samaan koko urallaan.

Espanjaksi lauletut, loistavat Corrido #1 ja Serenata nortena sekä I got to let you know ovat eniten Meksikoa. Keskimmäisen kylmänviileät tahtilajimuutokset kaksi- ja kolmijakoisen välillä saavat melkein jo yksin aikaan ihokarvaefektejä.

Oma tuntemukseni texmex-osaston genrejen suhteen on käytännössä edelleen nolla. Seison vieläkin hämmentyneenä vauhdinottoradan päässä vailla askelmerkkiä, josta lähteä pinkomaan kohti hiekkalaatikkoa. Tahtoa periaatteessa olisi.

Avaus Don't worry baby ja paketin ainut cover I got loaded eniten rhythm & bluesiin ja rock & rolliin nojaavina taisivat olla aikoinaan ne nopeimmin omaksuttavat rallit levyllä. Ne on helppo mieltää normikuluttajien sisäänheittäjinä Lobosin iloiseen genresekoituksen.

Toisaalta sellaiseksi saattoi olla rakennettu myös Will the wolf survive? (enää ei kysytä miten selviää, vaan että selviääkö lainkaan). Niin kaukana aikansa valtavirrasta kuin bändi tallasikin, oli päätössiivu varmasti sitä lähimpänä. Kappale on kiekon tylsin ja tavallisin olematta tylsä tai tavallinen.

A matter of timen voisi luokitella countryksi. Hieno keskitempoinen balladihan se on, ja countryyn sekoittuu jälleen jotain muuta, minkä määrittely jää minulta tekemättä.

Lil' king of everything kolmeen laskettavana instrumentaalina nostaa taas ajatuksen, ettei kaikki sellainen varmasti ole valssia. Pähkäilen myös, onko biisi kunnianosoitus sen ainoan lainaraidan alkuperäisesittäjälle, louisianalaiselle Lil' Bobille.

Minua on muuten pitkään mietityttänyt, että lainattu I got loaded sopisi mitä parhaiten rempseän käännösversion kohteeksi. Kai tuohon joku saisi väsättyä sellaiset suomenkieliset sanat, että lopputulos menisi keikkojen loppuvaiheissa kansaan kuin häkä.

Tämänkertaiset kansitekstitutkailut paljastivat, jotta yhtenä toimijana studiossa hääräili nimeltään vahvasti suomalaistaustaiselta (?) kuulostava Charlie (oikeasti Christina) Paakkari. Tämän CV:stä löytyy Discogsin mukaan teknisiä työtehtäviä Beat Farmersin, J.J. Calen, Pat Benatarin, Bonnie Raittin, Dave Edmundsin ja kymmenien muitten äänitteillä.

Loppuun totean vielä, että Los Lobosin viimeaikaisemmat aikaansaannokset kärsivät Meksikon perinteen jättämisestä enemmän taka-alalle tai jopa pois. En tosin tunne heidän koko tuotantoaan.

Onneksi 80-luvun puolivälissä tuli timangia.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #5 - Los Lobos: ...And A Time To Dance
LEVYT - The Beat Farmers: Van Go

11 lokakuuta 2024

LEVYT - James Brown: Hot Pants

LP, jolla on vain viisi raitaa ja niistäkin kaksi tuollaisia studiojamittelulta kuulostavia, joutavalla juttelulla ladattuja täytepaloja. Billboardin R&B-listan ykköseksi asti noussut sinkkuhittikin piti nauhoittaa uusiksi. Ei ole noilla eväillä mitään saumaa olla kummoinen. Vaan kun on.

Kyseessä on James Brownin noin vähän yli 30. studioalbumi Hot Pants (1971).

Herran singlepäästöjä taas kerran tutkaillen päädyn ajatukseen, että hänen huippukautensa ajoittui haarukkaan 1967-75, Cold sweatistä Get up offa that thingiin. Käsittämättömän hienon 4CD-boksin Star Time (1991) tapauksessa tämä tarkoittaa pätkää noin kakkoskiekon puolivälistä miltei neljännen loppuun.

Kuten on tullut todettua, Brownin musiikki loisti pääasiassa nimenomaan pikkulevyillä. Isot olivat vaihtelevasti vähän mitä milloinkin. Niitä vain tuli yksinkertaisesti liikaa: Wikipedian mukaan mainittujen yhdeksän vuoden aikana peräti 27.

27! Melkoinen taikuri pitäisi olla, jotta pystyisi pitämään tason katossa tuollaisella tahdilla. Siihen ei kyennyt edes Mr. Dynamite.

Olen aiemmin ruotinut hienon Paybackin (1973). Mestariteosten ilmestymisten välissä vierähti 2 vuotta ja 4 kuukautta, mutta siinäkin ajassa ehti tulla ulos neljä muuta pitkään soivaa. Niistä kahdella on sekaisin mahtavinta dynamiittiä ja vähemmän mahtavaa materiaalia, kolmas lähentelee hyllykuriositeettia, neljättä en omista.

Mitä LP-julkaisuihin tulee, Brown siirtyi kesällä -71 pitkän King-kauden jälkeen Polydorille. Väliin oli mahtunut lyhyt kausi Smash Recordsilla. Seiskatuumaisia hän oli pistänyt maailmalle omillakin levymerkeillään.

Yhtiökuvioihin liittyy eräs pikku koijaus tai miksi sitä nyt haluaakin kutsua. Lätyn etukannessa nimittäin seisoo teksti "CONTAINS THE ORIGINAL HIT SINGLE", mikä ei tarkkaan ottaen pidä kutiaan. Puhutaan nimiraidasta.

Brown levytti sinkun saman vuoden toukokuussa ja julkaisi sen omalla People-merkillään. King jakeli niin, että lakkariin tupsahti listaykköspaikka. Koska miestä nyt sitoi uusi Polydor-sopimus, piti kappale nauhoittaa LP:lle uusiksi, mikä tapahtui heinäkuussa.

Niin kovaa kamaa kuin toinen versio onkin, pidän alkuperäistä juuri tänään parempana. Tämä on kuitenkin nyanssitason juttuja tyyliin 10 vastaan 10-. Enkä vanno, että järjestys olisi sama, jos joskus toistaisin esitysten kuuntelun perätysten. Tässä se albumiversio: Hot pants (she got to use what she got to get what she wants). Siinäpä muuten aika muheva lisätarkennus biisin lyhyeen nimeen.

Paketin kaksi ensimmäistä siivua on takuutavaraa. Sekä Blues & pants että Can't stand it saisi kenet tahansa alan tekijän ylpeäksi, mikäli vastaavia olisi omassa repertuaarissa. Jampalle ne olivat tuolloin normisuorituksia, mikä oli aikamoista.

Escape-ism kaksine osineen on se jutun alussa mainitsemani studioleikittelyn oloinen tuotos. Kuten jakamisesta kahteen osaan saattaa päätellä, julkaistiin tämäkin kappale pikkukiekolla.

Erään tarinan mukaan biisi syntyi muitten odotellessa Bobby Byrdiä studiolle. Alkuperäinen Famous Flames -mies oli väliin ollut pari vuotta erossa Brownista ja palannut tämän kanssa yhteen vuonna 1970. Tarinan todenmukaisuudesta en tiedä, mutta kyllähän tuo ajantapolta kuulostaa.

Vaan ei se sitä huonoksi tee. Kun on rytmi hallussa ja tiukka bändi takana, toimii melkein vaikka mikä. Tässä tapauksessa James heittää taustan päälle ilmeisen improvisoitua läppää. Juttelee orkesterin kanssa.

Molemmankokoisille vinyyleille päätyi jamista reilun kolmen ja reilun neljän minuutin otteet. Koko otto oli liki 20-minuuttinen ja on sisällytetty editoimattomana ainakin omistamalleni vuoden 2021 CD-painokselle. Sanoisin, että sen kuuntelu kokonaan ei ole ihan joka päiväksi suositeltavaa ajanvietettä.

Jos kappaleen syntyhistoria meni kuten kerrotaan, kuvaa se hyvin mielikuvaa, joka minulle on syntynyt Brownin tavasta lähestyä LP-tuotantoja. Niitä piti saattaa markkinoille mahdollisimman paljon mitä erilaisimmin tavoin työstetyillä sisällöillä. Tutut hitit syötiksi ja sekaan sitä sun tätä. Seurauksena monentasoista huttua.

Onneksi mukana on täysosumia ja onneksi on olemassa kokoelmia.

On syytä korostaa, että ollakseen kanssani samaa mieltä Hot Pantsista ja Brownin katalogista ylipäätään, pitää musiikkimaun olla suopea funkia kohtaan. Vaikka Jamesia kuinka nimitettiin soulin kummisedäksi, oli hän minulle nimenomaan funk-äijä. Sillä saralla Hot Pants kuuluu parhaaseen A-ryhmään.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - James Brown: The Payback
LEVYT - Earth, Wind & Fire: Powerlight
VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #4 - Ice Cube: Kill At Will

03 lokakuuta 2024

LEVYT - Gene Vincent And The Blue Caps: Gene Vincent And The Blue Caps

Aiemmin julkaisurintamalla tapahtunutta. Solistilta yhtyeineen on tullut ulos yksi LP (Bluejean Bop!, 1956) ja joukko singlejä vuosina -56 ja -57. Noilta löytyy sellaisia yksittäisiä, sanoisinko täydellisiä ralleja kuin Be-bop-a-lula, Race with the Devil, debyyttialbumin nimiraita sekä Lotta lovin'.

En tänä päivänäkään jaksa kovin riehaantua tuosta debyyttialbumista kokonaisuutena. Sillä on hetkensä, mutta seassa vähemmän innostavaa tavaraa. Hyvä levy, ei siinä mitään. Ei kuitenkaan ihan blogivouhotuksen ainekseksi asti.

Seuraaja, simppelisti orkesterin mukaan nimetty Gene Vincent And The Blue Caps (1957) onkin sitten tykki.

Tuolloin tehtailtiin biisejä - onko tähän nykyajassa palattu? - ja pistettiin niitä seiskatuumaisille pareittain tai neljän nippuna. Täysiverinen LP oli melkoinen harvinaisuus. Tämä on sellainen.

Kahdestatoista raidasta ei tietääkseni yksikään ilmestynyt singlenä 50-luvulla. Nuo 12 kyllä jaettiin neljän pompseihin ja pukattiin kauppoihin kolmena EP:nä. Minulla ei ole tietoa tulivatko ne ennen, jälkeen vai kenties samanaikaisesti pitkäsoiton kanssa.

Joka tapauksessa, pidän Vincentin ja sinilakkien nimetöntä kiekkoa täysiverisenä LP:nä. Sellaisella on tietynlainen itseisarvonsa ajatuksissani.

Kun reippaat 40 vuotta sitten hurahdin rock and rollin ja rockabillyn maailmaan, en tietenkään tuntenut tätä älppärinä. Sisällöstä ehkä neljäsosa, maksimissaan puolet tuli vastaan poikasiällä musaharrastelun alkuhämärissä.

En pysty muistamaan, koska olisin ensimmäistä kertaa koko pitkän kuullut. Varmana tietona voin kertoa saaneeni sen fyysisenä käsiini talvella 2023-24. Kuten ensimmäisestä kuvavalinnasta yllä voi päätellä, puhutaan muusta kuin keräilijöille kelpaavasta fyysisestä.

Hankin nimittäin Real Gone Musicin neljän CD:n laatikon, jolle on koottu Gene Vincentin virallinen tuotanto ilmeisesti varsin kattavasti aina vuoteen 1960 saakka. LP-julkaisut on pakattu sille yhtenäisinä, mitä pidän parempana kuin vaikkapa Bear Familyn joissain bokseissaan käyttämää nauhoitussessioitten mukaan järjestelyä. Minkäänlaista kansivihkosta ei ole, mikä on puute.

Ymmärrän, ettei tällainen ole kaikkien mielestä se tapa millä nämä hommat tulisi hoitaa. Minulle se passaa, etenkin kun jätin vinyylin pyörityksen käytännössä jo 2010-luvulla. Musa ratkaisee, vaan ei sitä sentään netistä kuunnella muuten kuin vinkkejä hakien.

Materiaalissa nopea ja hidas vaihtelevat sopivassa suhteessa. Jälkimmäiset on ripoteltu epäsäännöllisen hajanaisesti pitkin matkaa, ollen ne numeroilla 2, 8, ja 10. Toimiva ratkaisu, ja niiden olemassaolo itsessään on todiste laulajan kyvyistä myös balladien saralla. Rockeissa on rollia ja paikoin billyä.

Tässä kohtaa voisi pohtia useinkin miettimääni asiaa, mikä on rock and rollin ja rockabillyn ero. Missä raja kulkee?

Sinällään pähkäily on täysin turhaa, koska raja ei ikinä näissä ole asfalttiin maalattu. Turhaa sen voi katsoa olevan myös muuten. Ketä kiinnostaa mitä tyylisuuntaa joku musiikkikipale edustaa? Eikö riitä, että musa on joko hyvää tai sitten ei? No, minua kiinnostaa. Kiinnostaa, vaikka kuin olisi hienoa ja ylevää kertoa pitävänsä moisia lokerointeja merkityksettömänä, ellei typeränä.

Kannattaa huomata, etten millään muotoa väheksy tässä asiassa kanssani erimielisiä. Kukin taaplaa tyylillään ja sitäkin tärkeämpänä seikkana, toisilla ei ole valtaa siihen millainen lautakasa kenenkin tontille nousee.

En ole genrekursseja (oispa!) käynyt, mutta heitän ajatukseni siitä miten itse koen. Levyltä miellän billyisimmäksi sen neljännen kappaleen You told a fib. Mielelläni otan vastaan tietävämpien kommentteja aiheesta.

Lajimääritykset unohtaen Gene Vincent And The Blue Caps pitää sisällään mitä parhainta ja rokkaavinta menoa. Avaus Red blue jeans and a pony tail lyö kättelyssä luun kurkkuun jotain muuta epäileville. Muiden muassa Hold me, hug me, rock me sekä Pink thunderbird jatkavat myöhemmin samaa linjaa.

Rajuinta vääntöä tarjoilee Cruisin', joka lienee ensimmäisenä näistä nimenomaan Vincentin esittämänä kuulemani biisi. Rumpali Dickie Harrell takoo vimmatusti alusta loppuun ja Cliff Gallup iskee väliin muutaman lyhyen, mutta sitäkin räiskyvämmän kitarasoolon.

Gallup muuten oli niin tärkeä osa Blue Capsia, että hänet hälytettiin äänityssessioihin mukaan, vaikka oli jo kertaalleen bändistä eronnut.

Tätä kirjoittaessani huomasin, ettei järjestys boksilla aivan vastaakaan alkuperäistä, vaikka kakstoistikko sillä onkin peräkkäin. Discogsin mukaan balladit olivatkin originaalilla paikoilla 3, 9 ja 11. Niistä komein on I sure miss you, jonka Robert Gordon versioi yhdessä Link Wrayn kanssa myöhemmin.

Todennäköisesti törmäsin aikoinaan Gordonin tulkintaan ennen Vincentiä. Sama pätee pariin muuhunkin. Levyn parhaimpiin lukeutuva roketti Double talkin' baby tuli tutuksi Stray Catsin kautta. 1940-luvulta peräisin oleva hidasosaston Blues stay away from me taas oli minulle alkujaan Crazy Cavania.

Heikkoja vetoja ei ole, mutta nostan vielä yhden. Cat man poikkeaa tyyliltään aika lailla linjasta ja piristää siten kokonaisuutta. Robert Gordon liittyy tavallaan tähänkin. Hänen repertuaaristaan, albumilta Rock Billy Boogie (1979) nimittäin löytyy Vincent-tribuutiksi kirjoitettu laulu The Catman.

Mitäpä tuosta vielä osaisi sanoa? Loistavaa vanhan ajan musiikkia, paljolti omatekoista materiaalia, ei yhtään huonoa esitystä, ja tämä vajaan puolen tunnin kestolla. Ai että. Oikeastaan koko homman olisi voinut tiivistää tuttuun loppukaneettiin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Stray Cats: Stray Cats
LEVYT - Robert Gordon: Rock Billy Boogie
VAIKUTTAJAT - Crazy Cavan

23 syyskuuta 2024

UUTUUSLEVYT - The Fabulous Thunderbirds: Struck Down

Struck Down (2024) päättää kahdeksan vuoden hiljaisuuden Thunderbirdsin studioalbumien julkaisuputkessa. Tauko venyi niin pitkäksi, ettei uutta osannut odottaakaan.

Jos ensimmäinen ennakkonäyte oli jotain muuta kuin Billy Gibbonsin tähdittämä Payback time, niin se meni minulta ohi. Kappale on ylivoimaisesti kattauksen kehnoin ja oli karkottaa minut levyn parista jo ennen kuin olin siihen edes tutustunut.

Bändi on 80-luvun lopulta saakka jossain määrin leikitellyt soundeilla, päivittänyt niitä kulloiseenkin aikaan. Muutokset on tullut otettua vastaan hyväksyen tai joskus hiukan hampaita kiristellen, vanhaan haikaillen. Totuus on kuitenkin se, että lopulta useimmat niistä ovat osoittautuneet ihan oiviksi ratkaisuiksi, vaikkeivät ehkä täydellisintä maailmaa kannaltani olekaan edustaneet.

Mutta kun nyt on pelattu lauluäänellä. Eikö se ole kuolemansynti! Ei toimi eikä tule ikinä Kim Wilsonin kohdalla toimimaan. Sen tiedän. Tai arvelen.

Autotune tai mikä hyvänsä tuo efekti onkaan ei todellakaan tässä tapauksessa toimi. Ei se ole toiminut häävisti vierailija Gibbonsin sooloillakaan, saatika ZZ Topilla.

Vaan eipä tuo ole rikoskaan. Jos raidoilla kuuluisi eläinrääkkäyksen ääniä tai sitä pään räjäyttävää kirskunaa, minkä leipäjuuston pureskeleminen aiheuttaa, niin silloin puhuttaisiin rikoksista. Tunnustan jopa, ettei Thorogoodin 2120 South Michigan Ave. (2011) mennyt pilalle huolimatta sisältämästään efektoidusta laulusta.

Se minua silti ihmetyttää, miksi komeaääninen Wilson antautui tuolle tuotantojipolle. Jos ajatus oli singlen "nykyaikaisuudella" kerätä uusia kuulijoita, pelkään käyneen päinvastoin. Ennemmin kai tuon luulisi pitävän entisiä ystäviä loitommalla kuin tuovan uusia.

Käytetäänkö tehokeinoa myös biisin Nothing in rambling vierailevien vokalistien (Bonnie Raitt, Keb Mo' ja Taj Mahal) kanssa? Jos käytetään kuten hieman olen epäilevinäni, niin se tapahtuu hienovaraisemmin ja ongelmitta.

No joo, pitkät lätinät yhdestä aiheesta, joka ei juurikaan kerro kokonaisuudesta. Struck Downilla ei Payback timen lisäksi ole kovin heikkoja hetkiä kuin hieman junttaavalta tuntuva Won't give up, eikä sekään ihan kuraa ole. Kokonaisuutena albumi on kelpo tavaraa, jos kohta ei mitään dynamiittia. Kolmen tähden peruskauraa.

Tyylillisesti uutuus on blueseinta T-birdsiä pitkään aikaan. Edelliset olivat aika huolella unohtuneet kuunneltuani ne kenties 3-4 kertaa läpi kohta hankintojensa jälkeen, joten virkistin muistiani 2000-luvun julkaisuilla.

Painted On (2005) meni eniten lokeroon blues rock. Sitä seurannut On The Verge (2013) nyökkäili vahvasti souliin päin. Viimeisintä edeltävä Strong Like That (2016) oli minusta jo täysverinen soul-levy ja vieläpä aivan erinomainen sellainen. Hyvä, kun tuli palattua etenkin sen pariin.

90-luvulle asti en vielä ehtinyt, mutta tiedän mitä CD:itä lähtee mukaan seuraavalle pitemmälle autoreissulle. Mielenkiinnolla odotan, tuleeko sieltäkin iloisia yllätyksiä.

The Fabulous Thunderbirds on mielestäni jo pitkään ollut yhtä kuin laulaja-harpisti Kim Wilson. Soittajia on tullut, soittajia on mennyt. Olisi mukava tietää onko päälintu lainkaan välilöissä Jimmie Vaughanin kanssa. Vielä mukavampi olisi nähdä tai edes kuulla herrojen paluu yhteen jonain päivänä.

Tähän vielä The hard way. Oikein mainiota.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - The Fabulous Thunderbirds: Butt Rockin'
UUTUUSLEVYT - Billy F Gibbons: Hardware
LEVYT - Johnny Winter: Captured Live!

18 syyskuuta 2024

KIRJAT - Jussi Siirilä: Reklaamiprinssi

Eräänä loppukesän päivänä huomaan astuneeni kirjakauppaan. Näen halpishyllyn, jolle kasatuista tuotteista luvataan puolet pois jo alennetuista hinnoista. Jotensakin noin.

Hyllyn kimppuun siis, ja elähän mittään, siellä seisoo yksi kappale Jussi Siirilän romaania Reklaamiprinssi (Gummerus, 2023). Tämä on mennyt minulta ohi, joskin joudun tunnustamaan kirjauutuuksien seuraamisen jääneen viime vuosina ylipäätään vähemmälle. Tekijä nyt kuitenkin sattuu olemaan entinen työkaverini vuosituhannen vaihteen paikkeilta.

Takaliepeestä opin, että romaani on Siirilän kahdestoista. Se vaikuttaa paljolta, kun mielestäni omistan kaikki edelliset eikä niitten lukumäärä muistinvaraisesti tunnu niin suurelta. No, alle kympillä opus mukaan ja kotiin tarkistamaan: seitsemän pitkää ja kaksi novellikokoelmaa. Jokin ei täsmää.

Siispä tietoverkkoon ottamaan asiasta selvää. Käy ilmi, että Siirilältä on julkaistu salanimellä J.M. Ilves neljä dekkaria, jotka pohjautuvat Sorjonen-televisiosarjaan. Itse asiassa muistankin nyt lukeneeni, että hän jossain haastattelussa myönsi kirjoittaneensa jotain muuten kuin omiin nimiinsä.

Nettiselailu palautti mieleeni kirjailijalta matkan varrella ilmestyneet kaksi nuortenkirjaa. Mutta nyt on aiheena Reklaamiprinssi.

Tekijältä olen tottunut saamaan enemmän tai vähemmän satiiriin kallistuvia teoksia. Huumori on ruukannut olla jollain tapaa läsnä. Ei välttämättä kovin alleviivattuna, mutta läsnä. Vuoden 2005 Smartville oli henkilökohtaisesti normaalia kutkuttavampi, koska se todennäköisesti imi paljon yhteisestä ex-työpaikastamme.

Reklaamiprinssi jatkaa periaatteessa samoilla linjoilla. Siirilällä on ollut tapana viljellä tapahtumien sekaan hulvattomuuksia. Tällä tarkoitan realismin äärirajoilla ja vähän laidan ylikin lipsautettuja sattumuksia. Nyt niitä on vähemmän.

Tuo ei silti tarkoita mielikuvituksen puuttumista. Sitä kyllä löytyy, kun tarinan päähenkilö Sampo kasvaa koululaisesta aikuiseksi vuosina 1916-1932. Historia vilisee taustalla. Sivuhenkilöinä sivuilla piipahtavat mm. Tauno Palo ja Mika Waltari.

Sampon isä on vanhanaikainen mainosmies, joka joutuu asiaa hyväksymättä kokemaan sen miten ala ja maailma ympärillä muuttuu. Sampo on mukana niissä kuvioissa ja vähän sivummallakin puntaroiden kaiken järkevyyttä, hakien omaa linjaansa.

Jos joutuisin koululukemiseen liittyvänä tehtävänä jotain teemaa tai johtoajatusta miettimään, päätyisin varmaan sen olevan totuuden pohdinta. Sampolle se on erityisen hankalaa, koska hän on läpeensä altis vaikutteille ja vaikuttamiselle. Käy ilmi, jotta hän olisi ja taitaa eräässä vaiheessa ollakin hypnotisoijan toiveasiakas.

Niitä hulvattomuuksiakin tulee vastaan viime metreillä. Lopun häröilyn jälkeen lukija saa jäädä arvuuttelemaan mitä oikeastaan tapahtui. Mikä oli totta?

Tässä kohtaa voin tunnustaa, etten enää ole ihan varma miten kaikki oikein kävi, vaikka kirjan sulkemisesta ei ole vielä kahta viikkoakaan. Olen ihmetellyt itseäni lukijana jo kauan. Saatan nauttia jostain dekkarista ja jännittää kuka on syyllinen. Jos joku kuukauden päästä kysyy kuka se oli, en osaa vastata. Ei se päämäärä...

Reklaamiprinssin alkuvaiheissa on herkullinen kuvaus vuoden 1918 sisällissodan Helsingin taisteluista. Valkoiset ja saksalaiset etenevät pääkaupungin kaduilla. Yleisöjoukko seuraa sotilaita ja taistelua lähietäisyydeltä. Mukana on asiantuntijaa ja neuvojaa, ihmettelijää ja kauhistelijaa.

Hervottominta on se miten joukko parempiosaista kansaa menee tekemään sotilaille valitusta, kun nämä estävät heidän pääsynsä teatteriin. Ensi-ilta ja kaikki!

Eipä vähän tullut tuosta lyhyestä sotakuvauksesta mieleen nykyinen Ukrainan sota. Se tuli mieleen nimenomaan tuon yleisön osalta. Edustettuina on aika monentyyppistä suomalaista nykysiviiliä. Teatteriseurueen yhdistin saman tien likaista bensaa rajan takaa hakeviin suomalaisiin.

Siirilä käyttää muutoinkin tapahtuma-ajan ilmiöitä ja uutisia juonen tukemiseen ja tekee luultavasti enemmänkin erinäisiä rinnastuksia nykyaikaan.

Historiallinen, veijaroiva, satiirinen romaanihan Reklaamiprinssi on ja mielestäni varsin onnistunut sellainen. Loppusekoilun antaa anteeksi ja kyllähän esimerkiksi Jari Tervokin harrasti moisia aikoinaan.

Vanhemmista suosittelen eritoten Maurin päivää. Siinä mennään överiksi niin, että paukkuu.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

KIRJAT - Tuomas Kyrö: Benjamin Kivi
KIRJAT - Jari Tervo: LOIRI.

12 syyskuuta 2024

UUTUUSLEVYT - The Gin Mill Trio: Rock 'Em Blues!

Atomic Blues Hits (2021) oli hyvä ensilevy The Gin Mill Triolta. Joku siinä kuitenkin jäi kaihertamaan, etten bändistä vielä sen perusteella ihan viimeisen päälle innostunut. Joitain aivan erinomaisia biisejä, mutta kokonaisuutena vain hyvä.

Rock 'Em Blues! (2024) sen sijaan on kuvaannollisesti hyppyyttänyt allekirjoittanutta oikein urakalla. Hain CD:n viime sunnuntaina Goofinin kivijalasta ja niinhän tuo pyörähteli autossa neljään otteeseen ennen kuin olin puolitoista vuorokautta myöhemmin kotiutunut Pohjois-Pohjanmaalle.

Sanottakoon, että "vain hyvä" ei ole moite, vaikka se saattaa tässä vertailussa sellaiselta haiskahtaakin.

Yhtyeen musiikkia on kuvattu rockin' bluesiksi. Sen on sanottu olevan bluesia viime vuosisadan puolivälin tyyliin. Ollaan siis ajassa hieman ennen ja ehkä myös hieman jälkeen rock and rollin syntymän. Big Joe Turner, Arthur Crudup, jne.

Itse määrittelisin bändin operoivan bluesin ja rockabillyn välimaastossa. Siellä missä erilaisin painotuksin ovat liikkuneet mm. The Paladins (USA), The Kokomo Kings (SWE) ja Million Dollar Tones (FIN). Etelästä ajellessani putkahti nuppiin ajatus Howlin' Wolfin, Bo Diddleyn ja The Blue Capsin välisestä kolmiosta, jonka sisään Gin Mill Trio asettuu vallan mukavasti.

Miksi sitten koen kakkosälppärin paremmaksi?

Ensinnäkin olen kuulevani sillä siirtymän - joskin ehkä vain aavistuksenomaisena - lähemmäs rockia ja billyä. Jostain syystä se tuntuu tässä kontekstissa oikealta liikulta, jos sitä edes on tehtykään. Nämä tuppaa olemaan niitä subjektiivisesti koettavia juttuja.

Toinen, selvempi ero on mielestäni albumin soundimaailmassa. Se kuulostaa kauttaaltaan paremmalta. Ollaan tultu hämärämmistä kirkkaampiin tunnelmiin. Sama varaus tähän kuin ensimmäiseen. Todettakoon Tomi Leinon äänittäneen molemmat levyt studioillaan ja tuottaneen ne yhdessä yhtyeen kanssa.

Kolmas pointti kahden kiekon välillä liittyy biiseihin eikä oikeastaan nosta laatua (ei kyllä laskekaan), mutta on ajatuksen tasolla hieno asia. Atomic Blues Hitsillä on vain yksi oma kappale, uutukaiselle niitä on kelpuutettu viisi kahdestatoista. Hyvä niin.

Pääasiallinen syy saattaa lopulta olla niinkin yksinkertainen, että ryhmä on ajan kuluessa hioutunut tiiviimmin yhteen. Tavallisesti sellainen edistää asiaa.

Pistettäköön tärpiksi Early morning boogie, joka on alkujaan itseään Lightnin' Hopkinsia. Merkillepantavasti Gin Mill Trio versioi legendaa jo debyytillään. Lisää näytteitä on muuten luvassa 18.9. Roll FM:llä Apulaissheriffi-ohjelmassa.

Viitisen (?) vuotta kasassa ollut trio koostuu monissa juurimusiikkiorkestereissa vaikuttaneista tyypeistä:

Petteri Karkkila, laulu + rummut
Eero Vaajoensuu, kitara
Mika Liikari, kontrabasso

Yhteispeli jyrää, mutta tekee mieleni nostaa silti esille Vaajoensuun herkullinen kitarointi. On erityisen maukasta soitantaa.

Tämä lätty kiilaa itsensä heittämällä kuluvan vuoden kärkikolmikkoon.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Mike Bell & The Belltones: Lightning Bolt
UUTUUSLEVYT - Good Stuff: The New Era
SINGLEKOKOELMIA #6 - Lightnin' Hopkins: Lightnin' And The Blues

05 syyskuuta 2024

LEVYT - Absoluuttinen Nollapiste: Nimi Muutettu

Ei, Nimi Muutettu (2002) ei päätynyt jutun aiheeksi julkaisuvuotensa ansiosta.

En siis ängennyt sitä väkisin aivan mahtavien joukkoon ensimmäisenä tuon vuoden levynä. En, vaikka hiljattain Apulaissheriffin vuosipäivityksen yhteydessä havaitsinkin -02 kohdalla aukon. Kiekko on ollut jonossa jo pitkään.

Tunnustan sen sijaan vaikutusta olleen sillä, että kuuntelin vastikään Levykauppa Äxän Lempilevyni-sarjan jakson, jossa Tommi Liimatta jorinoi omistaan. Tämäpä onkin tavanomaista, että esimerkiksi tv- tai radio-ohjelma innoittaa akuutisti jonkun pariin. Se on siis lie toimivaa promoamista.

Podcastissa Tommi muuten painotti Absoluuttinen Nollapisteen olevan poppia eikä progea. Olkoon mitä vaan. Minusta juuri tämän albumin voisi sanoa olevan alusta loppuun kenties mielikuvituksellisinta ja taidokkaimmin työstettyä progepoppia mitä maassamme on tehty.

Vain neljäntenä vuoron saava Uin ja näin (eri tapaus kuin Foliosurmat) laskee hieman kuuntelukokemuksen tunnelmaa. Se ei ole järisyttävän hyvä, vaan pelkästään hyvä.

Progesta ylipäätään voisin mainita intoni siihen hiipuneen. Intoilun tapainen alkoi reippaat 20 vuotta sitten, mutta genre ei sittenkään ollut isosti "mun juttu". Hyllystäni on kiertoon lähtenyt CD-kaupalla tavaraa (mm. Yesit, Camelit ja Gentle Giantit). Kumma kyllä, kotimaiset ovat saaneet jäädä, eikä kyse ole pelkästä isänmaallisuudesta.

Aiemmin olen naputellut Nollapisteen toisesta (Muovi Antaa Periksi, 1995) ja neljännestä (Suljettu, 1999) pitkäsoitosta heidän parhaimpinaan. Nimi Muutettu jatkaa ilmestymisjärjestyksessään parillisten voittokulkua ollen kuudes. Välissä putkahti sinällään hieno Olos (2000).

Kuudennellaan Nollapiste palasi nelihenkiseen miehitykseen, joka kansipaperissa on listattu samalla aakkosjärjestystyylillä kuin levyni Excel-tiedostossa:

Aki Lääkkölä, kitara + koskettimet
Aake Otsala, basso + oliototeutus (?)
Tomi Krutsin, lyömäsoittimet
Tommi Liimatta, laulu

Nyt huomasin, että eiväthän kaksi ensimmäistä aakkosjärjestyksessä olekaan. Siinä mielessä listaus muistuttaa mainitsemaani levytietokantaa, että mahdollinen The jää nimen alusta pois.

Tämä pipertäminen uhkaa nyt mennä pahasti jaarittelun puolelle. Vaan minkäs teet, kun tapana on eräiden tietojen mukaan kirjoittaa paljon ja sanoa vähän. Viittaan myös mainitussa vuosipäivityksessä esille ottamaani potentiaaliseen järkevyyden puutteeseen puuhastelussa.

Nelimiehinen Nollapisteestä tuli taas, kun muutaman vuoden vakiojäsenenä ollut Teemu Eskelinen päätti jäädä pois. Aiheesta enemmän Liimatan Manse-kirjassa. Eskelinen kuitenkin laulaa vielä taustoja, huilut soittaa Rea Metsähonkala.

Otetaanpa jokunen irtohavainto biiseistä.

Aurinko kaukonäkö sisältää hervotonta rytmeillä leikittelyä, joka ei silti haiskahda brassailulta. Myös Liimatan teksti, siis sanojen asettelu riveille svengaa poikkeuksellisella tavalla. Instrumentaaliosuus kolmesta minuutista eteen päin on silkkaa juhlaa.

Seuraavaksi soiva Eräät tulevat juosten jatkaa periaatteessa samoilla linjoilla. Rytmimusiikkiahan tämä on isolla ärrällä. Sanoituksessa on tavallisen liimattaista kiehtovuutta, vaikkei sisältöä pureksisikaan.

Ipswich ei olisi voinut saada nimeään lauluun ilman 70- ja 80-luvun Englannin liigan televisiointeja. Näin arvelen aikakautta niitten parissa eläneenä. Ehkä Tommi on asiaa jossain teoksessaan valottanutkin, en muista.

Kipeäaiheinen Vihkikaava ja käytäntö tarjoilee dramaattista tekstiä tukevaa musikaalista dramaattisuutta lyhyessä vuoropuhelussa:

poissaollessaan

isä tyttärelleen soittaa

ja kysyy:

onko siellä isi kotona?

ja tytär vastaa:

Sama toistuu myöhemmin äidin ja tyttären keskustelussa:

isän poissaollessa

äiti tyttäreltään kysyy:

heräsitkö yöllä

kun isi sammui eteiseen

ja tytär vastaa:

Sovittaminen. En voi kyllin korostaa sen merkitystä musiikin vaikuttavuuden vinkkelistä. Ylläolevat kohdat voi lisätä runsaaseen todistusaineistoon.

Mainitaan vielä kuinka Irene Kaktus, eräs Absojen ihan parhaista biiseistä pisti miettimään miten sitä kuuluisaa litran mittaa viedään, ja mikä se oikeastaan edes on. Tämä nimittäin tempaa omaperäisellä funk-poljennollaan mukaansa ja vie, varmaan paremminkin kuin pässiä narusta, mutta todellakin vie.

Taidoiltaan ja näkemykseltään hulppeasta orkesterista ei olisi syytä nostaa ketään toisten yläpuolelle. Tekee kuitenkin mieleni ylistää rumpu- ja kitaratyöskentelyä. Niillä tonteilla on juuri tässä tapauksessa miehiä erityisen hyvin paikoillaan.

Helikopterin varjon voisin vielä lisätä albumin epähohdokkaimpiin. Sellaisuuden tosin sallii herkemmin kakun viimeiselle raidalle.

Nyt kun Nimi Muutettu on soinut pariin otteeseen alusta loppuun ja pätkiä siitä sieltä täältä enemmänkin, tulin pohtineeksi monimutkaisuutta musiikissa. Miksi se joskus toimii ja joskus ei?

Arvaattekin, etten pysty aukottomasti vastaamaan.

Se voi olla tuuria ja varmaan monesti onkin. Useammin syyksi taitaa sittenkin paljastua tekijöiden taituruus. Jotkut saavat monimutkaisen kuulostamaan toisia helpommin mukamas yksinkertaiselta. Eikä kyse välttämättä edes ole monimutkaisuudesta, joka lienee suhteellinen käsite.

Absoluuttinen Nollapiste on bändi, joka on onnistunut allekirjoittaneen kohdalla tuossa päämäärässä (jota heillä tuskin on ollut) keskimääräistä paremmin. Asioita on tehty eri tavalla kuin mikä on yleinen käytäntö. Itsessään erilaisuus ei riitä. Aina jää joku subjektiivisesti koettava juttu, jota ei voi selittää.

Johtopäätöksenäni esitän, että monimutkaisuus tai sen tapaisuus on vain yksi elementti muitten joukossa. Ja kaikkien, lukuisten elementtien käytössä on hyviä ja huonoja onnistumisia. Ja eri lailla eri kuulijoille. Ei mitään uutta auringon alla.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

KIRJAT - Tommi Liimatta: Manse - Markka-aika
UUTUUSLEVYT - Tommi Liimatta Organisation: Tea Tales - Vuokatin Hevostalliäänitykset 1993
YLEISTÄ - V eli 5 vee

28 elokuuta 2024

YLEISTÄ - V eli 5 vee

Jippii, jihuu. Blogi täyttää tänään viisi vuotta.

Sitkeästi se näköjään sinnittelee, vaikka kirjoitusten määrä on vankassa laskusuunnassa. Ensimmäisen vuoden 114 jutusta ollaan vajuttu 43:een. Eri kategorioitten määristä en katsonut kuin sen, että UUTUUSLEVYT-osastolle on tupsahdellut melkein aina se reilu 20 per vuosi.

Apulaissheriffin radio-ohjelmia on viimeisen puolentoista vuoden aikana kuultu Roll FM:ltä 37 jakson verran. Toiminta jatkuu 4.9. alkaen.

Olen tavannut näihin vuosipäivityksiin listata koko blogin historian aikana ns. aivan mahtavan leiman saaneet levyt. Selvennettäköön tässä mitä ne oikeastaan ovatkaan.

Kirjoittelun alkaessa loppukesästä 2019 oli selvää, että musiikki ja etenkin parhaiksi kokemani albumit ottaisivat sisällöstä suuren osan. Ensimmäinen varsinainen blogijuttu Kookospähkinäkitarasta ilmestyi kategoriassa LEVYT. Kaikki sen alla julkaistut kertovat niistä parhaista.

Parhaita on lisäksi putkahdellut esiin myös blogin muutaman jutun mittaisissa minisarjoissa, joita en ole aikoihin viitsinyt naputella. Joitain UUTUSLEVYT-otsikon alla ilmestyneitä on "ylennetty" aivan mahtaviksi.

Ihan alussa arvelin hyväksyväni joukkoon vain hyvin pitkältä ajalta tutut levyt, jotka saisivat virallisemmassa arvostelussa tyyliin viisi tähteä tai 9-10/10 levyraatipistettä. Vaatimukset höltyivät jo aikaisessa vaiheessa. Sanotaan nyt vaikka niin, että jos rupeaisin levyhyllyäni kunnolla putsaamaan, niin nuo jäisivät sinne viimeisinä.

Lista siis päivittyy koko ajan. Tavaraa tulee lisää, mutta mitään ei poisteta.

Mitäkö järkeä? Jos joku pystyy kaikki omat tekemisensä osoittamaan "järkeviksi", niin voi tulla kysymyksen esittämään ja yritän vastata.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on vielä korostettava, että homma on vuosikymmenien harrastukseen liittyvää puuhastelua.

Älköön siis kukaan koskaan missään erehtykö kutsumaan Apulaissheriffiä kriitikoksi. Saattaisin ottaa haukkuna. Kaikki mistä kirjoitan ja kaikki mitä radiossa soitan on minusta hyvää. On sitä, vaikka mukana olisi kriittisiäkin sanoja.

Niin, se lista.