Eräänä viime vuosikymmenien kulttuurihistorian suurimmista vääryyksistä Suomessa voi pitää sitä, ettei Hearthill koskaan noussut suosiossa aivan maamme kärkinimien joukkoon. Aihetta olisi ollut. Todellakin.
Minulla ei ole mitään hajua kuinka bändin levyt möivät, tuskin montakaan tuhatta kappaletta per yksikkö. Niitä ostava piiri oli pieni. Keikoilla menestys taisi olla aavistuksen parempaa, vaikka sielläkin varsinaisten diggarien osuus oli varmaan huomattavastikin vähäisempi mitä yleisömäärät, ainakin jos festareita ajattelee. Spekuloin, kun en koskaan yhtyettä nähnyt eikä varmaa tietoa 80- ja 90-lukujen vaihteesta tähän hätään ollut käsillä.
Apulaissheriffin vaa'assa punnitaan nyt Hearthillin neljäs pitkä, sanoisinko jopa mestarillisen upea Soul Food (1991).
Siinä tuppaa punnukset käymään vähiin, kun moiseen mittaukseen tosissaan alkaa. Teoksen hienouden välittäminen kirjoittamisen keinoin ei tahdo onnistua.
Sanotaan näin, jotta hyvien edeltäjiensä - edellinen Graveyard Party Blues (1990) erittäinkin hyvä - jälkeen vaikuttaa kuin osaset olisivat Soul Foodilla loksahtaneet viimeisen päälle paikalleen. Ne painuvat toistensa lomaan ilman ahtautta, mutta silti jättämättä epäselväksi kuuluuko pala juuri siihen missä on.
Se jos mikä osoittaa minulle jotain, kun kauan hyväksi tietämääni albumia "vakavammin" kuulokkeilla kuunnellessa löytää yhtä sun toista pientä nippeliä pinnalla havaitun takaa. Luureista voi hieman paisutellen kuvailtuna sanoa vyöryvän massoittain elementtejä, jotka ovat omiaan miellyttämään kuulijaa, paikoin kylmiä väreitä aiheuttaen.
Heikki Tikka, rummut ja taustalaulu.
Mitään edeltäjä Sasu Moilaselta pois ottamatta ja hänen monipuolisuuttaan väheksymättä tuntuu kuin Tikan tulo olisi ollut se viimeinen niitti. Kun Röyhkä hajotti Nartun, vapautui ryhmästä huippumuusikoita muihin tehtäviin. Kyvykäs kapulamestari siirtyi Hearthilliin.
Otetaan esimerkiksi vaikka Lucky. Puoliksi latinalaisamerikkalaiseen rytmiikkaan nojaavan laulun toteuttaminen vaatii sitä tajuavan ja sen ääniksi muuttamaan pystyvän tyypin rumpupallille. Ufo avustaa congien kera. Biisi olisi muuten hyvin helposti ajateltavissa Röyhkällekin. Vielä paremmin voin ajatusleikin toteuttaa balladille Small blue things.
Toinen Tikan taitoja esiin tuova numero on Funny morning. Jatsahtava kappale hyötyy urakalla siitä, että rummut soitetaan tyylillä ja yliampumatta.
Ufo Mustonen, viulu ja pari kertaa piano.
Liioittelematta voi todeta viulun olevan eräs tärkeimmistä palikoista Hearthillin kokonaissoundin kannalta. Kovin vähän on jousia käytetty kotimaista rock- ja pop-musiikkia elävöittämään. Vielä vähemmän sitä on tehty tavalla, jolla Ufo kieliä kohtelee.
Luulen, että soittaminen siten kuin hän sen tekee ei ole kovin korkealla Sibelius-Akatemian opintosuunnitemissa. Minulla siis ei ole kokemusta instrumentin livesopivuudesta Hearthillin tapauksessa, mutta sen käytöstä yhtyeen studiosovitusten rikastamisessa voi esittää lukuisia todisteita.
Soul Foodilla viulut on miksattu melko taustalle, mikä ei olekaan huono ratkaisu. Esimerkkinä toimivat Some kinda heaven ja Soul tattoo, jonka kruunaa vieraileva, Mustista Laseista vapautunut vaskikaksikko Antero Priha (trumpetti) ja Jukka Tuovinen (saksofoni).
Jukka Kiviniemi, basso.
Basson tehtävä on usein sellainen, että se jää allekirjoittaneelta paljolti huomaamatta, ellen siihen erityisesti keskity. Ja silti, jos sen poistaisi kokonaisuudesta, jäisi paikalle yleensä harmittava ja korvaamaton aukko.
Kiviniemen rooli Soul Foodilla on pitkälti yllä kertomani kaltainen. Kantrahtava hölkkä Nobody on kuitenkin biisi, jota basso pitää pystyssä (pilalle kulunutta urheilufraasia käyttääkseni).
Nobodyn tekstissä on mehevää simppeliyttä.
oh the sun is up
the sun is up
the sun is up
the sun is up
and I'm down
oh the sky is blue
the sky is blue
the sky is blue
the sky is blue
so am I
Jussi Sydänmäki eli J.Hearthill, laulu ja kitarakin.
Persoonallisempaa ulosantia saa hakea. Toki meillä oli ennen J:tä ollut Nummista, Nurmiota, toista J:täkin. Kuitenkin juuri Sydänmäki on 80-luvulla nuoruutensa eläneelle, musiikista intoilleelle meikäläiselle se omintakeinen ääni. Hyvällä lailla, kuten nuo muutkin.
Vetovastuuta kantava solisti antoi orkesterille nimensä anglisoituna ja on pääasiallinen lauluntekijä. 40% Soul Foodista on merkitty pelkästään hänelle. Lopuilla 60:llä tuli sävellysapuja Laiholta, sanoituksista kaksi Tom Roudilta.
Aion nyt laukaista uskaliaan ja asiantuntemattomankin vertauksen. Raapaisin alkuvuodesta hieman erään pitkän linjan jenkkimuusikon tuotannon pintaa. Sen, liiankin vähäisen kokemuksen perusteella heitän ilmoille ajatuksen: J.Hearthill on Suomen Tom Waits. Molemmat ammentavat amerikkalaisen musiikin loputtomista aarreaitoista ja luovat omannäköistään, alati muuttuvaa taidetta.
Edellisen väitteen saa kernaasti ampua alas.
Samuli Laiho, kitara ja taustalaulu, kahdesti urut ja kerran mandoliini.
Jätin Laihon viimeiseksi, koska juuri hänen toiminnastaan on ajan ja keskittymisen kanssa paljastunut eniten piilotettuja helmiä.
Homesick superman on levyn ainut yksin hänen käsissään syntynyt sävellys. Kyseessä on päällisin puolin kiinnostamattomalta vaikuttava teos. Vaan onhan tässä rutkasti hienoa kitaraa, Mustosen ja Tikan osuuksista puhumattakaan. Laihon lyhyt soolo puhuttelee yksinkertaisuudessaankin.
Where's the party edustaa suorempaa rockabilly-henkistä mättöä, mutta ah miten mehukkaana kuplivaa mättöä. Kitaristi pistää parastaan monella tavalla. Wah-pedaalin polkeminen on tajuisaa ja muitakin efektejä käytettäneen. Erittäin ryhdikästä kepitystä.
Kaikkein maukkain veto kuusikielistä ajatellen on sittenkin yllättävine rytminvaihdoksineen ja kaikinpuolisine oveluuksineen Kid universe. Juuri tällä Laiho antaa mandoliininkin soida. Juuri tämä saa ihokarvat herkimmin pystyyn. Juuri tämän kohdalla olisi syytä mainita joka ikisen jäsenen panos. Seppo Kantonen taiteilee koskettimin kuten myös kertaalleen toisaalla.
Albumin tason puolesta puhuu paljon se, että saatoin jättää sen tunnetuimman laulun melkein loppuun asti mainitsematta ja hoitaa hehkutuksen ilman sitä. Hehkutetaan nyt, koska Gas station on selittelemättä aivan mahtava.
Entäs koko paketti sitten? Kyllä kyllä.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
