YLEISTÄ - Roll FM, syys-lokakuu 2026

Roll FM. Normikausi. 9 jaksoa.

Kahlasin tällä kertaa varsin jaksomenut läpi ajatuksella keitä tuli soitettua useammin kuin kerran.

Kaksi vuoroa saivat Tehosekoitin, Johnny Cash, Niko Ahvonen, Hi-Speed Rockets, Thin Lizzy, Neil Young, Albert King, Badding, Ratsia sekä Vilja & The Huskies. Kolmesti kuultiin Buddy Guyta. Lisäksi Hanhiniemi oli mukana kolmen ja ainakin Remu ja Fogerty kahden eri bändin kanssa.

Julkaisen nyt kun takana on 86 jaksoa myös Apulaissheriffin kaikkien aikojen soitetuimmat:

1) Kari Peitsamon Skootteri: Apulaissheriffiä ei pompoteta - 2 kertaa

2) 1276 eri biisiä (*) - 1 kerta

(*) eri versiot samasta biisistä laskettuna erikseen, vaikka olisivat samalta esittäjältä

Alla perinteisesti jaksosisällöt muutamine Mixcloud-kuuntelulinkkeineen.

2.9.2026, Riff raff

• The Cult: Wild flower
• The Rainmakers: Wild oats
• Led Zeppelin: Houses of the holy
• Bad Sign: Shotgun (live)
• Melrose: It's in the bag
• Greedy Pig: Tough customer
• Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Perso elämälle
• Popeda: Beibi on ylpee
• Tehosekoitin: Laiska laiska
• Eppu Normaali: Kitara ja kivääri
• ZZ Top: Tush
• April Wine: Big city girls
• Nazareth: Gone dead train
• Status Quo: Rain
• Kari Peitsamon Skootteri: Elämäni tarina

Kuuntele jakso.

9.9.2026, Jussin poijjaat ja tyttäret

• Dr. Feelgood: Roxette
• Blind Willie Johnson: It's nobody's fault but mine
• Texas Bill Day & Billiken Johnson: Elm Street blues
• Robert Johnson: When you got a good friend
• Ruby Johnson: I'll run your hurt away
• Cheryll & Pam: That's my guy
• The Jimmy Johnson Blues Band: Your turn to cry
• Luther "Guitar Junior" Johnson: Just like mama said
• Johnny Cash With Rosanne Cash & The Everly Brothers: Ballad of a teenage queen
• John Fogerty: City of New Orleans
• Lazy Lester: Sugar coated love
• Kripp Johnson And Chuck Jackson: Woke up this morning
• Lonnie Johnson With Elmer Snowden: St. Louis blues
• Ella Johnson: I still love you
• Big Maybelle With Ernie Wilkins' Orch.: Rock house
• AC/DC: That's the way I wanna rock and roll

16.9.2026, Musaa viime vuosilta

• Jo' Buddy's One Man Stomptet: Poppin' up
• Ilona Pilli: Cowboy
• Nurmi & Niinivaara Konserni: Joe ja Susanna
• Niko Ahvonen: Hertsumarebalei
• Pepe Ahlqvist: My old friend
• Blues Bizarre: Good memories
• AT's Roots & Rambling: Plaything
• Hi-Speed Rockets: Lonesome Joe from Kokomo
• The Kokomo Kings: But I like it
• The Fabulous Thunderbirds: I don't care (live)
• Buddy Guy: I got sumpin' for you
• Buddy Guy: One from Lightnin'
• Tomi Leino Trio: B.S. is back in town
• Huojuva Lato: Mies Luoja tietää mistä
• Lena & The Slide Brothers: Sweet little angel

23.9.2026, Paritellen

• Stevie Ray Vaughan And Double Trouble: Scuttle buttin'
• James Brown: Cold sweat
• Thin Lizzy: Cold sweat
• Thin Lizzy: Chinatown
• Hurriganes: Chinatown
• Remu And His All Stars: Täysikuu
• Olavi Virta: Täysikuu
• Neil Young + The Promise Of The Real: Wolf moon
• Tuomari Nurmio & FOLX: Hurja poika
• Hehkumo: Hurja poika
• Kolmas Nainen: Pakkopaita
• Ne Luumäet: Pakkopaitaa
• Ramones: Let's dance
• David Bowie: Let's dance

30.9.2026, Tanssin hurmaa

• Terence Trent D'Arby: Dance little sister
• Earth Wind & Fire: Lets groove
• Kool & The Gang: Get down on it
• Grandmaster Flash & The Furious Five: She's fresh
• Wild Cherry: Play that funky music
• Tower Of Power: (To say the least) You're the most
• Funkadelic: Nappy Dugout
• Albert King: Guitar man
• Sister Sledge: My favorite song
• Niko Ahvonen: Sadetta saadaan
• Leevi And The Leavings: Elämää
• Rauli Badding Somerjoki: Et sinä tule
• Topi Sorsakoski: Tuuli tunturiin käy
• Rauli Badding Somerjoki: Arpiset haavat

7.10.2026, Suomalaiset klassikot

• Hiski Salomaa: Lännen lokari
• Tapio Rautavaara Ja Ramblers-yhtye: Reissumies ja kissa
• Esa Pakarinen Ja Pirteät Pelimannit: Lentävä Kalakukko
• Laila Ja Ritva Kinnunen: Pojat
• Carola: Rakkauden jälkeen
• Vesa-Matti Loiri: Kohtalokas samba
• Sammy Babitzin: Kuin tuhka tuuleen
• Isokynä Lindholm: Jatsikansa tulee
• Juicen Leskinen & Coitus Int: Jyrki boy
• M.A. Numminen Ja Kullervo Linnan Orkesteri: Kumipallo
• Kontra: Ressu ja Punainen Parooni
• Pelle Miljoona & N.U.S.:  Väkivalta ja päihdeongelma
• Ratsia: Lontoon skidit
• J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Ankkurinappi
• Hassisen Kone: Muoviruusuja omenapuissa III
• Juliet Jonesin Sydän: Helppo elämä

14.10.2026, Blues ain't noise pollution

• Jimmy Anderson: Baby let's burn
• Lightnin' Slim: Have mercy on me baby
• Katie Webster: I'm still leaving you
• Omar Dykes: I'm leavin' you
• Coco Montoya: You didn't think about that
• Wentus Blues Band: Baa baa (live)
• Pepe Ahlqvist & Jukka Gustavson: The blues is here to stay
• Downhome Boys: Break 'em down
• Black River Bluesman & Bad Mood Hudson: Chicken song
• T. Sameli Rajala: It's all my fault
• Blind Boy Fuller: Trucking my blues away no. 2
• Nora Jean Wallace: Dance with me
• Albert King: As the years go passing by
• Buddy Guy: Break out all over you
• Elvis Presley: Heartbreak hotel

 

Kuuntele jakso.

21.10.2026, Naisia, kortinpeluuta ynnä muuta

• Vaavi: Myrskyn lapset
• Los Bastardos Finlandeses: Anna-Liisa
• Traveling Jones: Rosaleigh
• Good Stuff: Runaway
• Creedence Clearwater Revival: Born on the Bayou
• Billy & The King Bees: Suzie Q
• Whispering Smith: Storm in Texas
• Roy Hamilton: I'm gonna sit right down and cry (over you)
• Rockin' Sidney: You ain't nothing but fine
• Dave Edmunds: Queen of hearts
• Whistle Bait: Four aces and a joker
• Slim Butler: Bad poker hand
• Free Ride: Dead man's hand
• Tehosekoitin: Patajätkä
• Ratsia: Ole hyvä nyt

28.10.2026, Kauden päätös

• Neil Young: Albuquerque
• Johnny Cash & June Carter: Jackson
• Aija Puurtinen & Jalavei: Kiuruvesi
• Rolling Rust: Rough road
• Vilja & The Huskies: Make it with the blues
• Matchbox: Poor boy
• The Go Getters: I wanna R.O.C.K
• Jussi Syren Rockabilly Revival: Down at Bradley's bar
• Hi-Speed Rockets: Space raiders
• Doctor's Order: A cat in a pot
• Mighty Four: Machine gun Jack
• The Moontones: Walking by myself
• Gyan Dookie & Telecaster Combo: I've been abused
• Leif Eklund & The Nasty Cracks: Years since yesterday
• Vilja & The Huskies: You taught me how to lie
• George Thorogood & The Destroyers: That's it, I quit

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• YLEISTÄ - Roll FM, Touko-kesäkuu 2026
• YLEISTÄ - 7

LEVYT - Nora Jean Wallace: Blues Woman

Elnora Jean Wallace syntyi vuonna 1956 Greenwoodissa, Mississippissä vuokraviljelijän suurperheen seitsemäntenä lapsena. Isä oli blues-muusikko ja äiti gospel-laulaja. Kaksikymppisenä hän muutti Chicagoon. Eikö siinä ole jo ihan pätevä alkuosa elämäntarinaa blues-artistille?

Laulamisen Nora Jean aloitti jo etelässä, jatkoi sitä pohjoisessa ja sai uralleen kunnolla potkua päästyään 80-luvun puolivälissä Jimmie Dawkinsin yhtyeeseen. Sen riveissä hän kiersi esiintymässä ja pääsi pariin otteeseen myös levyttämään. Ensimmäinen soolosinkku oli ilmestynyt jo vuonna 1982.

90-luvulla Wallace jättäytyi lähes kokonaan pois musiikkiuralta kasvattaakseen lapsensa. Viimeistään vuosituhannen vaihduttua hän oli palannut, nyt avioliiton myötä sukunimellä Bruso. Kaksi pitkäsoittoakin tuli sillä nimellä ulos vuoden välein.

Sitten koitti kauan hiljaisuutta studiorintamalla. Esiintymisiä kyllä riitti. Jossain kohtaa hän vetäytyi taas bisneksestä, tällä kertaa hoitaakseen sairasta äitiään.

Kuusi vuotta sitten naiselta saatiin pitkästä aikaa levy, jolla oli taas käytössä tyttönimi Wallace. Blues Woman (2020) on hänen toinen Severn Recordsin kautta maailmalle saatettu albuminsa.

Sain tietää artistista, kun hänet buukattiin kesän 2023 Rauma Bluesin esiintyjäkaartiin. Ennen sitä, ehkä jo edeltävänä talvena laulajatar oli sattuneesta syystä esillä Bluesministerin ohjelmassa. Elettiin siis aikaa, jolloin jopa ei-kaupallisella, julkisrahoitteisella radiokanavalla tarjottiin roots-musiikkiin painottuvaa sisältöä. Nykyään tuollainen on miltei täysin vantaalaisen paikallisradio Roll FM:n hartioilla. Onneksi se kuuluu netissäkin.

Muistelen (toivottavasti oikein) Esa Kuloniemen soittaneen Wallacea parissakin jaksossa. Joka tapauksessa useamman kuin vain yhden näytteen levyltä kuultuani olin myyty. Ja kohta oli Äx myynyt levyn minulle.

Nora Jean ei soita mitään, vaan keskittyy tuottamaan säveliä pelkästään omalla äänellään. Niin paljon kuin bluesin yhteydessä puhutaankin kitaroista tai vähän vähemmän muutamista muista soittimista, on siinäkin musiikinlajissa tärkein yksittäinen instrumentti minulle ihmisääni.

Wallacen ääni on Ääni.

Koska ylläolevaa väittämää on vaikea ja turhaakin sanoin selittää, laitan tarjolle vokaaliosuuksiltaan yhden Blues Womanin vakuuttavimmista paloista: Evidence. Biisi hienoine urkuineen on kiekon soulahtavinta antia.

Tuolla, kuten koko kymmenen kappaleen kattauksella, soittaa mitä osaavin, svengaavin ja tyylitajuisin orkesteri. Nimet eivät olleet sanovinaan minulle mitään lukuunottamatta yhdellä numerolla huuliharppuineen piipahtavaa Kim Wilsonia. Voisin melkein vannoa, että hänen vierailunsa oli tähän päivään asti mennyt minulta ohi, vaikka kansitekstit muka olenkin lukenut.

Ne pääjäbät ovat:

• Johnny Moeller, kitara
• David Earl, kitara
• Steve Gomes, basso
• Kevin Anker, urut
• Steve Guyger, huuliharppu
• Stanley Banks, koskettimet
• Robb Stupka, rummut

Ja kuinka ollakaan, tutkailu paljasti sekä Moellerin, Gomesin, Ankerin että Stupkan kuuluvan tai joskus kuuluneen The Fabulous Thuderbirdsin riveihin. Koko nelikko on mukana myöhempien aikojen FT-parhautta edustavalla albumilla Strong Like That (2016). Eivät olleet nimet jääneet mieleen bändin CD:iltä, ja eiköhän tuo lie Bluesministerikin asiasta maininnut.

Earlin kitara soi vain neljällä raidalla. Isomman panoksen hän antoi tuottajana, joka myös äänitti ja miksasi paketin kasaan.

Wallacen sanotaan kirjoittaneen satoja lauluja, mikä mielessä pitäen on yllättävää, ettei hänen nimeään ole kuin neljän biisin krediiteissä. Banks kynäili yhtä monta ja kaksi on lainoja muilta. Loistelias I'm a blues woman on tekstistään huolimatta Banksia.

Tekisi mieleni väittää artistin diskografiaa yllättävän lyhyeksi. Discogs tuntee neljä täysmittaista ja niistäkin yksi on tyyppiä "not on label" eli ilmeisesti omakustanne. Maailma on täynnä toinen toistaan surkeampia (mielipide) ja paljon enemmän töitään ikuistetuksi saaneita yrittelijöitä kuin Nora Jean Wallace.

Ehkä yksi syy on siinä mitä alkuun hieman kuvailin. Ihmisellä on ollut elämässään muuta, tärkeämpänä pitämäänsä tekemistä kuin ajan viettäminen studiossa. Ehkä hän ei ole enempää halunnutkaan, en tiedä. Miten vaan, ainakin tämä hänen viimeisensä jaksaa aina soittimeen päätyessään ilahduttaa.

Tällaisia levyjä on miellyttävä kuunnella, koska missään kohtaa ei tule olo, että pitäisi hyppiä yli. Materiaali on alusta loppuun samaa korkeaa tasoa.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Shemekia Copeland: Done Come Too Far
• UUTUUSLEVYT - Buddy Guy: Ain't Done With The Blues
• LEVYT - Mighty Four: Slugs, Thugs And Corn Jugs

UUTUUSLEVYT - Leif Eklund & The Nasty Cracks: Monkey Hips And Rice

Uutta suomalaista bluesia olisi tarjolla. Mites ois? No ihan jo periaatteessa aina kiinnostaa. Artistin nimi ei vaan kilautellut päänsisäisiä tiukuja.

Kansitietoihin printatut muut muusikkonimet kitaristi Jonne Kulluvaaraa vaille sen sijaan kalauttivat jo vallan isoja kelloja. Taustayhtyeessä, omilla monista yhteyksistä tutuilla tonteillaan paahtavat Janne Haavisto, Jaska Prepula, Harri Taittonen ja Masa Orpana. Lisäksi, albumi on foneja vaille Suprovoxilla Tomi Leinon tuotannossa äänitetty, ties kuinka mones sellainen lajiaan.

Kyllä kiinnostaa. Saanko esitellä Leif Eklund & The Nasty Cracksin uunituoreen rieskan Monkey Hips And Rice (2026).

Vaikka Eklundia ei julkaistuilla levyillä olekaan yhtä taustalaulupestiä The Kometsin singlellä enempää kuultu, on hän vaikuttanut piireissä jo pitkään. Rock & rollia ja rhythm & bluesia livenä veivaava Mr. Catfish Band perustettiin jo vuonna 1999 laulusolistinaan Eklund, joka viime aikoina on vieraillut myös Hauki Blues Bandin keikoilla, niin ikään laulajana.

Nyt saatavilla olevan äänitteen tarina alkoi vajaa vuosi sitten, kun solisti päätti Leinon kanssa juteltuaan ryhtyä sitä työstämään. Bändi kasaan ja juttutoverin pajalle, jossa isäntä hoiteli tekniikan ja muusikot musiikin. Orpana puhalsi pillit Kangasalla Jukka-Pekka Bergin nauhoittaessa. Elettiin huhtikuuta.

Loput työvaiheet pakerrettiin valmiiksi kevään ja kesän aikana niin, että CD:tä saa jo. Vinyylipainos on tuloillaan näillä näppäimillä.

Albumi koostuu sataprosenttisesti lainamateriaalista, eikä ihan ilmeisimmin valinnoin. Ennestään minulle olivat tuttuja vain Tommy Tuckerin Long tall shorty Kinksin versiona sekä Paladinsin Years since yesterday.

Toki luulin kansia silmäillessäni, että on siellä yksi aika ilmeinenkin cover, kun katse tarkentui kappaleeseen Corrina Corrina. Vanhan standardin löydän levyiltäni ainakin Bill Haleyn, Big Joe Turnerin ja Mississippi John Hurtin tulkintoina. Vaan biisipäs osoittautui lopulta ihan muuksi, ollen Taj Mahalin originaali eikä se vanha tuttu.

Pikainen tutkimusretki internetin syövereihin paljasti vielä yhden tutun, jota en vain tutuksi heti hoksannut. Lefty Frizzellin No one to talk to (but the blues) on nimittäin meikäläisellä hyllyssä Jimmie Vaughanin versiona.

Jännänä yksityiskohtana noteeraan orkesterilta nimeltään The Strangeloves olevan mukana peräti kaksi lainaa. Sekä avausraita Night time että No jive tulevat tämän 60-luvun puolivälissä perustetun yhden pitkän ja nipun sinkkuja julkaisseen ryhmän katalogista.

Kertokoon kuva kattauksesta enemmän.

Homman nimi kiekolla on enimmäkseen rhythm and blues. Rokettirolliakin tulee ja en voi välttyä saamasta yksittäisistä numeroista soul- ja doowop-tunnelmia. Eklund on laulajana makuuni ja ilmeisesti vain tätä varten kasattu (?) bändi klaaraa kaiken kuten tuolta kokoonpanolta on lupa odottaakin.

Kakku kahtia jaettuna osuu loppupuolisko Apulaissheriffin toimiston yksihenkisen henkilökunnan mieltymyksiin alkua tarkemmin. Nimikappaleesta aina hamaan loppuun saakka on meno niin muikeaa, ettei voi olla nauttimatta.

Kotimainen roots-musiikki voi täysin yllätyksettä edelleen hyvin myös ykkösketjun takana. Monkey Hips And Rice on pitävä todiste sen puolesta.

Loppuun levyn innostamana lyhyt Haavisto-katsaus Jannen viimeaikaisiin tekemisiin. Hän kun on ollut ja on alan ammattilainen vailla vertaa.

Jutun aiheen lisäksi Haavisto on rumpaloinut lähivuosina mm. Niko Ahvosen kera Tilanteen Herroissa, The Shubie Brothersissa,  J.Karjalaisen bändissä sekä Atomirotan, Jiri Nikkisen ja Sam Yaffan viimeisimmillä. Päälle voi laskea tuotannot, editoinnit ja muut vastaavat työt kuten Melrosen Liven (2025) miksauksen. Hattua päästä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Dr. Helander: Country Boy
• UUTUUSLEVYT - Slim Butler: Under The Influence
• UUTUUSLEVYT - Niko Ahvonen: Valmis Maailma

LEVYT - Mighty Four: Slugs, Thugs And Corn Jugs

Yritin muistella miten päädyin yhtyeen musiikin pariin. Vaikkei siitä hävittömän kauan olekaan, en pystynyt palauttamaan mieleen. Aihetodisteita käyttäen ja todennäköisyyksillä pelaten olen korkeintaan melko varma miten se meni.

Sain tavalla tai toisella, etsien tai etsimättä tietooni Archie Hämäläisen pelanneen muutaman muun bändin lisäksi myös Mighty Fourissa. Tämän kitaratyöskentely Doctor's Orderissa oli jo minut vakuuttanut. Jos kävi niin, että harrastin aktiivista etsivän hommaa, ei Discogs tavanomaisimpana lähteenä nyt auttanut. Yhteyttä soittajan ja ryhmän välillä ei ole sinne tallennettu.

Löisin siis pienen veikan löytäneeni Mighty Fourin erinomaiselta Finnish Rock'n'Roll-sivustolta. Tai sitten tieto tuli jossain vastaan tuurilla.

Tärkeintä on, että yhtye löytyi. Se nimittäin takoi tietääkseni kolmen pitkäsoiton ja yhden EP:n verran tyylillä "jump and swingin' rhythm and blues". Kuvaus on osuva kertoessaan tarkkaan mistä on kyse. Kaiken lisäksi juuri tuollainen napsahtaa tätä nykyä meikäläisen makuun kuin 70-lukuisen, peltisen nallipyssyn iskuri paperiseen nallirullaan.

Orkesterin kasaajaksi osoittautui mainitsemani lähteen perusteella laulava basisti Ari Berghäll. Hän värväsi Hämäläisen kitaraan, tämän seuraksi Doctor's Orderiin myöhemmin liittyneen Kimmo Oikarisen rumpuihin sekä Pertti Palmun saksofoniin ja toiseksi vokalistiksi. Herkullinen instrumentaatio, jos minulta kysytään.

Kvartetti teki kaksi albumia, joista toinen on parasta mitä tiedän heiltä äänitteen muodossa ulos tulleen. Slugs, Thugs And Corn Jugs (2006) pitää sisällään juuri sitä mitä jo lainaamani tyylilajikuvaus lupaa.

Paketin äänitti ja miksasi Davide Floreno. Ulkopuolista tuottajaa ei käytetty ja kannetkin ovat Berghällin käsialaa. Eiköhän tämä ole ihan rehellinen omakustanne, kun levymerkkikin vielä on nimeltään Mighty Records eikä sen alla ole ymmärtääkseni muita artisteja julkaistu.

Tarjolla on siis kotikutoista, 40- ja 50-lukujen tyyliin työstettyä, svengaavaa ja tanssittavaa bluesia. Pätevät pelimannit asialla ja ilmeisen prameilemattomista puitteista huolimatta loistavasoundista tamppausta reilun kolmen vartin edestä.

Jotenkin tuntuu vääryydeltä, ettei tällainen tapaus kotimaisesta roots-maastosta ole saanut kovinkaan laajalti näkyvyyttä ja kuuluvuutta. Epäilemättä ne pari mainiota alan lehteä ja jokunen ylen mainio juurimusaohjelma radiossa huomioivat nelikon aikanaan. Vaan onko jäänyt sittemmin unholaan?

Oli tai ei, Apulaissheriffi ei kelpuuta LEVYT-sarjaan mitään säälistä, vaan Slugs, Thugs And Corn Jugs on mukana silkkaa hyvyyttään. Sarja kun esittelee ainoastaan minusta aivan mahtavia levyjä.

Kuten kaikki, avaa tämänkin levyn avauskappale. Poimin sen ensimmäisenä kommentoitavaksi, koska tällä, vaan ei kaikilla levyillä avauskappale johdattaa täydellisesti kattauksen tunnelmaan. Barefoot boogie on omaa tekoa. Niin on puolet materiaalista.

Toisena tulevan Eddie Cochranin My wayn taas nostan, kun se on eri versioina tullut viime vuosina vastaan useammin kuin kahdesti. Vielä kun muistaisi keitten toimesta. Tämän laulaa Palmu, edellisen Berghäll. Kokonaissaldo heidän välillään menee kiekolla 9-5.

Kolmas raita Gleam in your eyes kelpaa esiteltäväksi, koska keksin juuri sen edustamalle tyylille nimen jumppaballadi. Herkkää ja melodista. Lopussa siteerataan kait Näkemiin Vaan Murun minulle tutuksi tekemää geordie-aksenttia (money lausutaan [muni]).

Nelosena kuultava Voodoo queen on myös superhuippua. Eipä tältä CD:ltä juuri muuta korvilleen saa. Jätän silti jatkossa joitain numeroita väliin.

En kuitenkaan vielä seuraavaa, sillä sen aikana tulee vastaan ensimmäinen ulkopuolinen soittaja. Samuli Pänttäjä vierailee pianossa biisissä Rocket to the moon. En tiedä onko sukulaisuussuhdetta Greedy Pigin Jari Pänttäjään.

Lawyers bluesin sekaan iskevät Palmu fonillaan ja Berghäll bassollaan Peter Gunnia. Esitys sisältää myös Hämäläisen rapsakkaa ränttätänttäkomppia, jossa on koko joukkueen ansiosta sellaiselle epätyypillisen (?) vankka groove.

Sugar daddy esittelee loput vierailijat, kun Floreno laulaa taustoja yhdessä Erja Lyytisen kanssa. Jälkimmäinen saa myös hetken toimia Palmun duettokaverina. Musiikki menee kappaleista tyyliltään lähimmäs jazzia.

Paul Ankan Diana saa osakseen originaalista rajusti poikkeavan, mitä maukkaimman ska-käsittelyn. On kerrassaan hulppea ja persoonallinen tulkinta.

Toiseksi viimeinen pala Machine gun Jack on albumin rokkaavinta menoa. Palmun teksti on kirjallista tasoa. En tosin viittaa Nobeleita kahmiviin teoksiin, vaan lähinnä Jerry Cotton -tyyliseen kerrontaan. Mahtava sanoitus ja mahtava veto kaikkiaan. Tulette kuulemaan Roll FM:llä vielä syksyn aikana. Suoratoistoista ei levyä tietääkseni löydy.

Bad ol' rooster päättää lätyn yhtä hienoissa tunnelmissa, joista saa nauttia koko pyöräytyksen ajan. Palmu osoittaa osaavansa varsin pätevästi imitoida Howlin' Wolfia.

Muuan vuosi albumin julkaisusta Palmu päätti lähteä yhtyeestä. Tilalle otettiin Hara Saanio ja samalla vaihtui saksofoni pianoon. Ok jälkeä syntyi silläkin poppoolla, mutta rehellisesti on todettava, että jotain olennaista katosi. Uusi Mighty Four ei mielestäni svengannut likikään samaan tapaan kuin alkuperäinen.

Mutta se on eri asia. Jutun aihe on allekirjoittaneen papereissa tällä hetkellä ihan parasta. Jos genre yhtään iskee, kannattaa pistää rysät ja katiskat vesille CD:tä väijymään.

Sillä on tasapainoista, koko porukan voimin tuotettua loistavasti toimivaa musaa, jossa kukaan ei erotu liikaa muista. Kukaan ei soita muita suohon ja kaikki tapahtuu lopputuloksen ehdoilla. Tämä on joukkuepeliä parhaimmillaan.

Huomaan nyt soittaneeni kiekolta kaksi biisiä Rolliohjelmissani, ja kuten lupasin, lisää tulee piakkoin. On siinä mielessä harvinainen tapaus, että voisin ämpyilemättä ottaa ohjelmaan minkä tahansa sen 14 raidasta.

Mainittakoon vielä, että samoihin aikoihin ilmestyi Doctor's Orderin The Doc Pack (2006), jolla myös Archie mukana. Kaksi täysosumaa samana vuonna!

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Doctor's Order: The Doc Pack
• LEVYT - The Brian Setzer Orchestra: Vavoom!
• UUTUUSLEVYT - The Fabulous Thunderbirds: Live In London 1985

LEVYT - Deep Purple: Machine Head

Juttu, jota juuri aloit lukea sisältää poikkeuksellisen paljon muistinvaraista henkilökohtaista asiaa, joten siinä voi olla myös paljon epätarkkuuksia.

Ensimmäinen mieleen jäänyt maininta hevistä on, kun jo silloin nahkatakkinen (?) luokkakaverityttö ala-asteen kutosella (?) taivasteli, että kyllä Eisiidiisii on mahtava. Hevilaariinhan se AC/DC istutettiin kaikkien muitten sinne kuuluvien tai kuulumattomien yhtyeitten tapaan, kunhan Suosikki vaan niin julisti.

Rainbow, Whitesnake, Iron Maiden ja mitä niitä nyt pikkupitäjässä pinnalla olikaan aivan kasarin alkuvuosina. Oli myös Deep Purple ja Led Zeppelin, jos yhtään olen enää kujalla mitä silloin tapahtui. Uskoisin isojen poikien ja varsinkin niitten muutamien bändin jätkien mainostaneen noitakin kahta meille wannabe-diinareille.

Kelaan tässä kohtaa muistini nauhaa noin vuosikymmenen eteenpäin toteamalla vain, jotta raskaampikin rock oli alkanut iskeä. Ainakin Zeppelinin ja AC/DC:n voimin. Olin jossain vaiheessa alkanut mielessäni erotella heavyn hard rockista. Purplelta tuskin tunsin juuri mitään muuta kappaletta kuin sen yhden. Sen yhdenhän tunsi jokainen.

Vuosi oli 1991. Saattoi olla -90 tai -92, ehkä jopa -89. Jostain antikvariaatista (?) tarttui mukaan Machine Head (1972), kun se yksi kappalekin näkyi sillä olevan.

Lätyn kuunneltuani hoksasin, että myös Highway star (?) ja Lazy (?) olivat jollain tapaa tutunoloisia. Olin ehkä kuullut radiosta. Se yksi kappale alkoi aika pian jäädä muitten varjoon. Meikäläiselle oli luonteenomaista tuolloin varoa ottamasta ilmeisimpiä suosikkeja omikseni. Se nyt ainakin on satavarmaa, että kyseinen tietoinen välttely oli järjetöntä.

Aikaa kului ja tunnustin Machine Headin erittäin hyväksi. Vaihdettuani hankintojen formaatin LP:stä CD:ksi tuli jossain vaiheessa 90-luvulla (?) hyllyyn Burn (1974). 00-luvulla (?) seuraan liittyi vielä In Rock (1970).

Minusta riippumattomista syistä kotona oli vielä livekiekko Made In Japan (1972). Arvoisat lukijat, järkytän teitä tiedolla, etten siitä koskaan oppinut pitämään. Burn ja In Rock olivat ihan ok, mutten ikinä vaahdonnut niitten loistavuudesta.

Muitakin Purple-julkaisuja kuuntelin netin kautta vain selvittääkseni, mitä tämän bändin kanssa pitäisi tehdä. Nimittäin, 2010-luvun aikana (?) iskostui mieleeni ajatus: kotiin asti hommattavien ja kokoelmissa pidettävien artistien tuotanto pitää olla hallussa melko kattavasti. Tulin tulokseen, että Purplella on niin iso katalogi ja siitä niin iso osa minulle ei-niin-maistuvaa, jotta en ala keräilemään.

Sitten tullaankin jutun juonessa outoon kohtaan. Viitaten yllä kertomaani levyhyllypolitiikkaan aloin pistää levyjä kiertoon. Siis hyviäkin levyjä, jos artisti ei ollut mainitulla tavalla "keräiltävä". Kaksi Purple-CD:tä lähti ensin.

Machine Head sai vielä hetkeksi armon. Syystä tahi toisesta en ollut tullut tehneeksi sille formaattipäivitystä, mitä muuten olen harrastanut 2000-luvulla paljon. Noin metrin leveydeltä vinyyliä on siksi lähtenyt minulta maailmalle. Kenties olin erityisen ihastunut avattavakantiseen LP-painokseeni.

Siivoustalkoot jatkuivat edelleen ja viimein tällä vuosikymmenellä muutin myös Machine Headin rahaksi, tai ehkäpä vaihdon myötä levykaupassa käytettäväksi virtuaalirahaksi. Hienosta albumista luovuin. Ei niin mitään järkeä toiminnassa.

Sittemmin olen enemmän ja enemmän löysännyt suitsia mitä tulee hankintoihin littyvään "politiikkaan". Mitä enemmän ikää, sitä vähemmän sääntöjä itselleen asettaa asioissa, jotka eivät sääntöjä kaipaa.

Monenkin bändin tai artistin kohdalla on käynyt niin, että ison nipun laserrieskoja lähtiessä kiertoon jää yksi tai kaksi helmeä hyllyyn. Jethro Tull, Focus ja The Cult tulevat pinnistelemättä mieleen. Erykah Badulta siirsin juuri eilen pari lätkää poistopinkkaan, yksi jäi. Hommahan alkaa vaikuttaa osittain jopa järkevältä.

Samaan liittyen ostin syksyn aluksi Machine Headin CD:nä. Kuuntelin kerran ennen säilytyspaikkaan siirtoa. Ai kun maistui makealta.

Politiikka on perseestä silloin, kun se on huonoa ja hyvä politiikka on aina huonoa parempaa. Deep Purple kohdallani sai toimia esimerkkinä ja todisteena tuon paikkansapitävyydestä.

Nyt kuuntelin taas. Ei maistu pahalta edelleenkään.

Henkilökohtainen, aiheeseen liittyvä historiakatsaus päättyy.

Levyarvion tai -arvostelun tulisi sisältää tietoa ja/tai objektiivista tai vähintään subjektiivista pohdiskelua levyn sisällöstä. Nostaa biisejä massasta tai muuta sellaista.

En suosi ko. politiikkaa. Albumilla on 7/7 erittäin oivallista biisiä. Piste.

Ihan piruuttani toimin entisiä, typeriä periaatteitani vastaan ja linkitän tähän sen yhden kappaleen kera tarinavideon.

Sen verran sentään pöyhäisen vielä, että kerron mielipiteeni aiheesta Deep Purple ja heavy. Minulle orkesteri siinä määrin kuin tuotantoaan tunnen ja etenkin Machine Head edustaa klassista jytälinjan heviä puhtaimmillaan siinä missä Zeppelinin musa perustui varsinkin alkuun hyvin paljon bluesille ja Black Sabbath tahollaan valoi pohjaa heavyn metallisuuntaukselle. Klassista rockia kolmella eri tavalla.

Kai minä sitten pärjään tästedes ja päätyyn asti tällä yhdellä Deep Purple -levyllä (subject to change). Se kun on niin hyvä, niin vähintään se pitää omistaa.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Led Zeppelin: Led Zeppelin
• LEVYT - Neil Young & Crazy Horse: Live At The Fillmore East - March 6 & 7 1970
• LEVYT - Johnny Winter: Still Alive And Well
  

LEVYT - Kolmas Nainen: Elämän Tarkoitus

Edellinen, Public Enemyn levyyn keskittynyt blogijuttu vei ajatukseni vuosiin, jolloin haparoin opiskelijaelämän loppusuoralla ennen siirtymistä ns. oikeisiin hommiin. Se pisti minut viimein kirjoittamaan ehkä eniten itselleni muistoja herättävästä taideteoksesta.

Teoksen nimi on Elämän Tarkoitus (1991) ja sen takana Kolmas Nainen.

Tarkkaan ottaen LP ei herätä kovinkaan paljon konkreettisia muistumia. Kyse on enemmän tunnelmasta ja tunteesta minkä sen soittaminen näin vuosikymmentenkin jälkeen aina tuo.

Liekö olen sitä kertaakaan jälkeen päin kuunnellut ilman, että palaan jossain kohtaa pieneksi hetkeksi 90-luvun alun Ouluun. Opiskelija-asuntolaan, kaupungin rientoihin, Kotkantien Tekun luokkiin ja takahuoneisiin. Mieli matkaa myös viikonloppujen ja lomien pikkupitäjään pesäpalloineen ja sinne sijoittuvine toilailuineen.

Ympärillä velloi tuolloin kotimaista lamaa ja pankkikriisiä. Maailma soti hajoavassa Jugoslaviassa ja Persianlahdella. Aktiivisesti nuo tapahtumat eivät konttorit sulkenutta vuoden 1990 pankkilakkoa lukuunottamatta minuun vaikuttaneet, salavihkaisesti taustalla ehkä. Lakonkin kanssa pärjäsi, kun kaupungissa oli jo joitain maksuautomaatteja, noita nettipankin edeltäjiä. Kai niihin tuulikaappeihin pääsi laskunsa hoitamaan.

Tuo on sivumennen sanoen juttuja, joista en tänä päivänä ole ollenkaan varma miten se meni. Saattoi tosiaan olla niinkin, että joku maksu viivästyi, kun ei ollut paikkaa missä maksaa.

Oli miten vaan, elämässä riitti riittävästi henkilökohtaisesti koettavaa ja huolehdittavaa, jolloin isot maailman murheet jäivät taustakohinaksi. Perusasiat olivat kunnossa. Jääkaapissa oli muutakin kuin valot, hanasta tuli lämmin vesi ja patterissakin se kulki. Oli vaatetta mitä pukea ylle. Hyvää tahtoa ja kavereita.

Perustarpeet tulivat siis tyydytetyiksi. Silti ajassa oli jotain etäisesti apeaa. Ei pahalla tavalla ankeaa, mutta satojen Suomi-iskelmien tapaan suloisesti surkeaa, mahdollisesti jotain ikään, hiukan yli kakskymppisyyteen liittyvää. Hyvällä sitä ajattelee. Jos joskus dementoidun, soittakaa minulle tätä musiikkia.

Levy on siitä jännä, etten yllä kerrotusta huolimatta saa ulkoluvulta päähäni sen kappalejärjestystä enkä aina kaikkia kappaleitakaan. Kansikaan ei sitä näkemättä mieleen palaudu. Yleistunnelma jyrää.

Onhan sillä loistavia biisejä kuten itselleni merkittävät Kovalla kädellä ja Kiitti jätkät. Sillä on suuren yleisön suosikkeja kuten Lautalla ja Elämän tarkoitus. Sillä on myös molempiin ryhmiin sopiva Ote talonkirjasta.

Ja liittyyhän levyn lauluihin sittenkin myös yksi konkreettinen muisto. Kolmas Nainen soitti Cafe Adamissa (sittemmin Foxia). Ajan tapaan salin täytti sakea tupakansavu. Tuli Ulkopuolella ikkunan ja tuli kertosäe.

hengitä syvään

hengitä syväan

jäi paljon tehtävää

hengitä syvään

hengitä syväan

levätään

Joku miljööseen tottumaton totesi kaverilleen, että ei täällä pysty hengittämään.

Albumin ilmapiirissä on siis minun korvin mukana tietynlaista alakuloista virettä. Hanhiniemi ei kirjoissaan ole vielä liiemmin valottanut tuon ajan biisintekoaan eikä minulla ole enää käsillä tuon ajan Soundeja. Uskoisin tekstittäjän suodattaneen maailmaa lauluihinsa ja sitä kautta tunnelman meikäläisen nuppiin vielä 35 vuotta myöhemmin.

Jutun ainoaksi kuuntelulinkiksi valitsin tummaa yleiskuvaa ehkä parhaiten edustavan kappaleen Pitkin vihreätä linjaa.

Jospa elämän tarkoitus ei olekaan saada niin hirveästi aikaiseksi. En väitä, että vanhaan palaaminenkaan sitä olisi, mutta jotain kohottavaa siinä on, kun Elämän Tarkoitus minut sinne palauttaa. Ainakin Kolmas Nainen sai -91 aikaiseksi jotain suurta, koska se yhtä musiikin harrastelijaa omalla tavallaan niin hetkauttelee.

Ei mielestäni läheskään yhtyeen paras, mutta henkilökohtaisesti koskettavin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Public Enemy: It Takes A Million To Hold Us Back
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #13 - Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: 5 x Pikkutaivas
• KIRJAT - Pauli Hanhiniemi: Paulin Kolmas Nainen

LEVYT - Public Enemy: It Takes A Nation Of Millions To Hold Us Back

Tämän tullessa ulos on 17. syyskuuta 2026. Kyseessä on varmasti ensimmäinen kerta, kun ajoitin blogin levyjutun päivän tarkkuudella tiettyyn ajankohtaan. Tämä siksi, että edellinen LEVYT-sarjan rap-albumia käsitellyt kirjoitus ilmestyi tasan kuusi vuotta sitten.

Ei siinä muuten mitään, mutta kun muistan silloin ajatelleeni kirjoittavani tuota pikaa mielestäni parhaasta genren kiekosta. Kuusi vuotta on siis uusi 'tuota pikaa'.

Vuonna 2020 ja itse asiassa jo paljon aiemminkin parhaaksi mieltämäni rap-levy on sitä yhä tänäkin päivänä. Se on Public Enemyn It Takes A Nation of Millions To Hold Us Back (1988).

Public Enemy ja etenkin tämä sen kakkoslätty oli meikäläiselle kova sana jo kasarin ja ysärin taitteessa. Kun sinitarrasin levynkansia opiskelijakämpän seinään Välkkylässä noin vuonna 1990, oli PE edustettuna kolmella. Kertoo jotain, koska seinälle ei noussut kymmentäkään kantta. Cult, Kolmas Nainen...

Vielä nyt, lähes 40 vuotta ensikuulemisen jälkeen Nation Of Millions herättää ajatuksia todennäköisesti enemmän kuin USAn, UK:n ja Suomen Top40-listat kokonaisuudessaan. Ei sillä, että tietäisin mitä niissä luuraa.

Kokoonpanon debyytti Yo! Bum Rush The Show (1987) ei koskaan noussut kovin korkealle papereissani. Jälki sillä on jotenkin raakaa ja monotonista. Liian suoraviivaista mättöä ilman potkua tai groovea. Ei syki kunnolla.

Kakkosella löytyykin sitten kaikkea tuota. On potkua ja sykettä, grooveakin. On suorastaan rajua menoa. Taaksepäin katsoen voi nyt todeta tämän olleen rapille jotakuinkin samaa mitä punk oli rockille 70-luvun lopulla. En hirveän mielelläni käyttäisi sanaa kokonaisvaltainen, mutta sitähän Nation Of Millions on. Lausunto pitää sisällään äänimaiseman ja sanoman.

Sanomapuoli kiinnosti allekirjoittanutta silloin joskus huomattavasti enemmän kuin nykyään. Yhtye toimi mustan Amerikan äänenkannattajana valkoista ylivaltaa vastaan sekä ylipäätään ihmisen äänenkannattajana median, teollisuuden ja vastaavien vaikuttajien valtaa vastaan.

Räppäri Chuck D oli paras mahdollinen sanoman esilletuoja. En heti keksi kenellä muulla olisi yhtä vakuuttava ääni ja esitystapa viestin perillemenoa ajatellen. Jos Chuck riimittelee pallon olevan kolmionmuotoinen, niin sehän on.

Sitä voi aina pähkäillä kuinka tosissaan viestin kanssa oltiin. Oliko mukana kenties myös kaupallista ajatteliua. Sori vaan kaikki tiedostavat tyypit, ei isommin kiinnosta. Viesti meni perille, ja tuli silloin tännekin kielitaidon rajoissa. Ja kyllähän minä itse asiassa uskon, että tosissaan olivat.

Vuonna 2026 ei sanoma tunnu kuunnellessa enää yhtä tärkeältä, vaikka siellä puhtaasti tekstinä onkin paljon ajankohtaista. Musiikki vie. Ja siihen kuuluvana asiana viestin esillepano. Laulamisen, tässä tapauksessa räppäyksen vakuuttavuus jyrää, oli sisältö mitä vaan. Tuo muuten kuvaa aika hyvin omaa nykysuhtautumistani musiikkiin.

Niin se musiikkipuoli tässä. Onko sitä? Vastaus on kyllä. Se vaan sattui olemaan jotain ihan muuta kuin mihin oli totuttu.

Hip hop ja rap noihin aikoihin toi uutena juttuna sämpläyksen. Oli sitä harrastettu ennenkin, mutta hip hop nosti sen valtavirtaan. Nation Of Millionsilla homma vietiin kuitenkin aivan toisiin sfääreihin. Opin tämän vastikään, kun satuin löytämään Hank Shockleen haastattelun viime vuosikymmeneltä.

The Quietus -verkkojulkaisun juttu vuodelta 2015 on erittäin kiinnostava. Se avasi silmäni yhdelle puolelle sitä miksi liki 40 vuotta sitten ilmestynyt musiikkiteos täräytti silloin ja täryyttää vieläkin. Lainaukset jatkossa Quietuksesta.

Todetaan ensin, että PE:n muodostivat Chuck D:n (Carl Ryder) ohella Flavor Flav, DJ Terminator X sekä, sanoisinko, agitaattori Professor Griff joukkoineen. Lisäksi, ja tämä on tärkeää, porukkaan kuului tuotantoryhmä Bomb Squad, jossa Hank Shockleen lisäksi ainakin Eric "Vietnam" Sadler. Rick Rubin hääri taustalla levy-yhtiö Def Jamin leivissä tittelillä executive producer.

Kokonaisuuden kannalta tärkeä Flavor Flav on luku sinällään.

Having Flavor was a challenge. Because he was the first rapper who was a non-rapper. He was a hype man. At first no one understood the concept of having someone on the mic who didn’t really rap any lyrics.

Bomb Squadin tavaramerkiksi tuli paljolti juuri tämän albumin myötä wall of noise. Termi viittaa Phil Spectorin wall of soundiin (joka sivumennen sanoen pilasi Ike & Tina Turnerin LP:n River Deep - Mountain High (1966)).

Juuri wall of noisen ymmärtäminen on se mikä Shocklee-haastattelussa säväytti.

Sitä ei ollut tullut ajateltua näinä vuosina, että Bomb Squadin tuotantotekniikka ei ollut pelkkää satunnaisten samplejen käyttöä ja luuppausta biisien taustalle. Itse asiassa luuppausta ei juurikaan käytetty, vaan heidän meluseiniään voi pitää jopa sävellyksinä.

Jos termi sävellys tuntuu liian pahalta musiikkiteoreetikoille, niin olkoon ne sen sijaan vaikka harkittuja koosteita mitä erilaisempia ääniä. Sampleja (tietty), scratchingiä (siis levyjen raapimista), huudahduksia, naurahduksia, melua (kyllä). Siellä täällä jotain rumpukoneesta, ehkä syntetisaattoristakin.

Lyhyesti sanottuna melkein mitä tahansa ääniä, jotka on harkituin ajoituksin pistetty vaivaa säästämättä tiettyyn järjestykseen. Ja miksattu kakku kasaan.

On ‘Rebel Without A Pause’, Flavor was playing fill beats by hand. Because sequencing is wack to me. Because everything happens predictably at the same point. That’s not how a band plays. So samples have to perform like they are a band. So having Flavor play the beats by hand, gave it the soul that it needed to have.

Moni sanoo, että ei ole musiikkia tuo kun ihmisetkin siihen päälle puhua pulputtaa, eivätkä laula. On se. Kannattaa ajatella uudestaan, jos tosiasian kieltää. Tykätä ei tietenkään tarvi.

Suosittelen vahvasti lukemaan The Quietuksen jutun, jos kiinnostaa.

Kattauksen sisältö on tunnin mittainen. Intro (Countdown to Armageddon), 12 normikappaletta ja kolme välisoittoa (Mind terrorist, Show 'em whatcha got ja Security of the first world).

Heti kaksi ensimmäistä biisiä on sellaisia pommeja, että harvalla kiekolla. Bring the noise toimii alustavana nyrkiniskuna naamaan ja Don't believe the hype hieman keveämpänä kuljailuna, mutta sellaisenakin painavana.

Juuri Don't believe the hype taisi minut aikanaan yhtyeen pariin houkutella ja on niitä biisejä, jotka osuivat kerralla. Sen sijaan vaikkapa joku She watch channel zero?! lukeutuu niihin, jotka vaativat aikaa, mutta saattavat yhä saada ihon kananlihalle.

Samaa, hitaamman lämpenemisen aikaansaanutta sarjaa edustaa Prophets of rage, jonka koukkuna (yhtenä sellaisena) iskee mielihyväkeskukseen rivien lopun toistamiset, joita ennakkoluulottomasti musiikkiin suhtautuva voi pitää vaikka kuoron osuutena.

Sampleista Hank Shocklee toteaa, ettei edes muista mitä kaikkea tuli käytettyä. Esimerkkinä maukkaasta, kontekstiin kuin tukka päähän sopivasta lainojen käytöstä käyköön kappaleen Party for your right to fight lopussa vain kahdesti soiva "Don't give up the fight", joka tulee Bob Marleylta (Get up, stand up).

Tuo päätösraidan nimihän on muunnelma niin ikään Def Jamille levyttäneen Beastie Boysin hitistä (You gotta) Fight for your right (to party!). Sanajärjestyksen muutoksen ohessa muutettiin myös sanoma bändin filosofian mukaiseksi. Sitähän se oli myös originaalin kohdalla. Beastiet oli party-bändi ja PE taisteli.

En malta olla mainitsematta sitäkään, että Night of the living baseheads on toistaiseksi ainut rap, jonka olen soittanut Roll FM:llä. OK, joku Nurmiolta myös.

Rap jäi osaltani käytännössä 90-luvun puoliväliä edeltävälle ajalle mitä uusien tuulien haisteluun tulee. Ei vaan ole enää kiinnostanut. Sama pätee myös Public Enemyyn. Tuorein hyllystä löytyvä CD heiltä on Muse Sick-N-Hour Mess Age (1994).

On helppo sanoa, että hypätään kyydistä, kun joku tulee suosituksi. Vaan ehkä se onkin niin, että sama syy johtaa sekä suosituksi tulemiseen että kyydistä hyppäämiseen.

When hip hop became mainstream, it lost its alternative edge. It’s not as daring as it once was. It’s kind of a pop music culture.

Mutta vanhat suosikit pysyvät. Lisätään täten LP:n saamien lukuisten tunnustusten ja tittelien joukkoon vielä yksi, itselleni se merkittävin kaikista.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #4 - Ice Cube: Kill At Will
• LEVYT - Eric B. & Rakim: Follow The Leader
• LEVYT - The Cult: Electric

LEVYT - Dr. Helander: Country Boy

Hyvät lukijat, saisiko olla kahdentoista ruokalajin blues-menu.

Tarjolla on useita tuttuja annoksia vuosien varrelta, mutta esillepano ei noudata tylsän yhdenmukaista ketjuruokalamallia. Annokset ovat paikallisesti valmistettuja, jos kohta muutamaan on raaka-aineita tilattu alkulähteiltä valtameren takaa.

Tervetuloa nauttimaan!

Country boy. Muddy Watersin sinkku vuodelta 1952. Pääkokkimme säestää itseään akustisella. Alkuperäisellä Muddyn tukena bassorumpu ja huuliharppu. Tässä Mika Railon pystybasso, Hoedown-mies Topi Kurjen rummut, Esa Kuloniemen slide sekä amerikkalaisvahvistus Charlie Musselwhiten harppu. Äärivakuuttavaa luentaa heti kärkeen.

Walking blues. Son House -originaali, josta oman, siitä poikkeavan versionsa tekivät aikoinaan myös mm. Robert Johnson ja Muddy Waters. Tulkinta poikkeaa sanoitukseltaan noista, mitä on bluesissa tapahtunut aina. Soolonumero, jossa pelkästään laulu ja dobro. Vakuuttavuutta alun tapaan.

My home is in delta. Muddyn - kyllä, taas - toisen albumin Folk Singer (1964) avausraita. Pääkokkimme jälleen asialla akkarin kanssa. Apuna tällä kertaa vain Railo, jonka bassoa voi kuulla jokusen esimerkin mainitakseni Reboundin, Jussi Syren Rockabilly Revivalin ja Miki Lamarrin levyillä. Vakuuttavaa? Kyllä, edelleen.

Green river blues. Lisää legendojen biisejä, tämä Charley Pattonia vuodelta 1930. Herkullisesti hölkkäävä bändiversio kera Railon, Kurjen ja Kuloniemen. Viimeksi mainittu nyt mandoliinissa. Pääkokkimme harputtaa vaihteeksi itse. Roll! Toimii lujaa.

Good morning little schoolgirl. Alun perin Sonny Boy Williamsonia, mutta merkitty kansiin Junior Wellsille, koska levytys perustuu tämän täysin omanlaiseensa näkemykseen aiheesta. Pääkokkimme seurana Railo, Leevi Leppänen (perkussiot) ja Little Willie Mehto (huuliharppu). Loistavaa. Bonuksena johdatteli minut tuon Junior Wellsin version pariin.

Mean old Frisco. Arthur Crudupin klassikko, joka näki päivänvalon 1943. Triototeutuksessa mukana Railo ja Leppänen. Rytmitys ja bassokuvio henkii rockabillyä ja heitetäänpä tekstiin jopa pätkä Elviksen vuoksi suurinta Crudup-klassikkoa That's all right.

Se, että jätin edellistä erikseen kehumatta ei tarkoita, etteikö se kehuja ansaitsisi. Koko kahdentoista setti ansaitsee, mutta jääköön toistamatta.

Muuten voisi näin puolivälin krouvissa todeta, että vanhoja on kaiveltu. Blueseja, eikä lähellekään paskimmasta päästä, on tuotu nykyihmisen kuultavaksi vanhakantaisin sovituksin, persoonallista kosketusta unohtamatta. Loppupuoliskolla lyödään tiskiin pari omaakin numeroa.

100$ bills. Kuloniemen sävellys pääkokkimme tekstiin. Soitinnus kuten Green river bluesissa, mutta huuliharppu Musselwhiten hyppysissä. Tästä löytyy myös pääkokkimme laulama siivu Aija Puurtinen & Rytmiraide Allstarsin albumilla Brooklynin Satu (2015). Sama ilmestymisvuosi molemmissa, joten en osaa sanoa kumpi tuli ulos ensin. Sovitukset niissä tyystin erilaiset.

Hoodoo man blues. Krediittien suhteen (Sonny Boy ykkönen ja Junior Wells) sama kuin Good morning little schoolgirl. Menossa mukana Railo ja Mehto. Hidasta tunnelmointia.

Hey foreman. Mike Bloomfieldiä, joka on Apulaissheriffille tutkimatonta aluetta. Railo jatkaa pääkokkimme partnerina, lisäksi mukana Olli Haavisto slideineen.

Hello central, give me 209. Kappale 1950-luvulta Lightnin' Hopkinsin loputtoman pitkästä laulukirjasta. Toinen sooloveto ja akustisella tämäkin. Itse asiassa pääkokkimme ei tartu sähkökitaraan missään vaiheessa koko kolmen vartin aikana, minkä biisitusina kestää.

Big cold beer. Omaa tuotantoa. Laulun ensimmäinen inkarnaatio nähtiin ja kuultiin nimiraitana samannimisellä, 19 vuotta aiemmin putkahtaneella albumilla, esittäjänään Helander Blues Co. Nyt kumppaneina Railo, Leppänen (rummut) ja Haavisto (kitara). Iloisen vilkasta jumppaa.

Just a feeling. Kappale vuosikerran 1956 Little Walteria loppuun. Suomalaisten chicagolaisittain tärskäyttämä versio, kun originaali on Chicago blues -artistin vähän toiseen tapaan tulkitsema. Musselwhite mukana tuomassa Amerikkaa palettiin. Muuten pääkokkimme takana Kuloniemi (slide), Railo ja Kurki.

Pääkokkina toimii Dr. Helander ja menu sai noin vuosikymmen takaperin nimekseen Country Boy (2015).

Bluelight Recordsin upeaan katalogiin kuuluvan julkaisun kansikuva nostaa väistämättä ajatuksiin Fogertyn LP:n Eye Of The Zombie (1986). Liekö tuo harkittu veto vai pelkkä sattuma, en tiedä.

Country Boyta voi pitää Helanderin soololevynä, ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana sellaisena. Muutoin on takana tai rinnalla ollut aina bändi. Toki tämänkin soittajatiedoissa samat nimet toistuvat. Jotain kuitenkin kertoo jo se, että kanteen on präntätty vain solistin nimi.

Soittajista Kuloniemi ja Leppänen muodostivat Third Wardin, kun Helander seuraavaksi pisti näitten kanssa pystyyn yhä sillä nimellä pelaavan, yhden kokoonpanomuutoksen vastikään kokeneen trion.

Country Boy on yhdellä lauseella sanottuna asiansa osaavien kokkien erinomainen työnäyte, jonka voi panna viivalle minkä tahansa blues-kiekon kanssa. Puhutaan mielestäni suomalaisen bluesin klassikkolevystä, vaikkei sen ilmestymisestä vielä kovin mittavasti olekaan aikaa.

Kun kattauksen jakaa kahtia, osuu A-puolen kuusikko makuhermooni aavistuksen B:tä paremmin. CD-kuuntelijana menee kuitenkin aina putkeen ja onhan lätkä ihan kokonaisuutena loistava.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Wishing Spoon
• LEVYT - Muddy Waters: Folk Singer
• MUINAISTA BLUESIA #1 - Charley Patton