YLEISTÄ - Roll FM, Tammi-helmikuu 2026

Päivää Apulaissheriffin toimistolta.

Alkuvuodesta oli taas pikkupaussin jälkeen mahdollista kuulla Roll FM:ltä annostelemaani tiukkaa musaa ja löysää puhetta. Syksyn FM-periodin aikana täyttelin tyhjentymään päässyttä takkia ja huilasin näin ollen koko Rollikauden. Tämänkertaisen tempaisin tahtiin tunti joka toinen viikko. Puolivauhdilla jaksoja kertyi neljä.

Niistä viimeisen lopuksi oli ilo ja kunnia lukea Rollilootaan tullutta yllättävän runsaslukuista kuulijapalautetta. Aina se mukavasti lämmittää, kun saa tehdyn harrastelupuuhastelun vastikkeeksi jotain. Kiitos!

Kauden ohjelmien aiheiksi päätyi paluuta, bluesia (taas), ei mitään ja originaaleista reippaammin poikkeavia cover-biisejä. Kappalelistat parin jakson Mixcloud-kuuntelulinkkien kera alla.

Ensi kertaan! Niitä on muuten nyt takana 69.

14.1.2026, Back in the takaisin

• J.J. Cale: Bringing it back
• The Gin Mill Trio: Right back on it
• Chuck Berry: Back in the U.S.A.
• George Thorogood & The Destroyers: Back to Wentzville
• Matchbox: Back here in Boston
• Blues Brothers: Going back to Miami (live)
• Charley Nickerson With Jug Band: Going back to Memphis
• Big Boy Crudup: Goin' back to Georgia (take B)
• Creek Road Eleven: Walking back to Georgia
• Kullervo Kivi & Gehenna-yhtye: Kolmatta linjaa takaisin
• Juha Vainio: Santalahteen takaisin
• Tuomari Nurmio: Takaisin Kongoon
• Kari Peitsamo Revival: Takaisin Nokialle
• Jo' Buddy & Down Home King III: Goin' back to the country
• Pate Mustajärvi: Elämän sävelmä

28.1.2026, Blues is here to stay

• Johnny Winter: Back door friend
• The Doors: Back door man
• Howlin' Wolf: Back door man
• Eddie Boyd And His Chess Men: I'm a prisoner
• Freddie King: Reconsider baby
• The Animals: How you've changed
• Omar Dykes: Hoo doo ball
• Aerosmith: Reefer head woman
• J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kotimaa
• Billy Nelson With The Five Kings: Pack-shack and stack your blues away
• Bill Harvey's Orchestra With Bonita Cole: Walk right in
• Geneva Vallier: You said you had a woman (I got a woman)
• Tomi Leino Trio: No tears on my pillow
• Dr. Helander & Third Ward: Monkey on my back

Kuuntele bluesit Mixcloudissa.

11.2.2026, Aiheeton

• Guns 'N Roses: Dead horse
• Nazareth: Bad bad boy
• Sweet: White mice
• Greedy Pig: Waste no time
• Kauko Röyhkä: Pitkä matka paratiisiin
• Micke & Lefty Featuring Chef: California blues (live)
• AT's Roots & Ramblin': American dream
• Kokomo Kings: Something in her eyes
• The Go Getters: Roadkill
• The Shakin' Pyramids: Pretty bad blues
• Crazy Cavan And The Rhythm Rockers: Bye bye baby blue
• The Silver Bullets: Don't bye bye baby me
• Jimmie Vaughan Featuring Lou Ann Barton: I'm in the mood for you
• The Rolling Stones: Oh baby (we got a good thing goin')
• Heikki Raine: Annen laulu

25.2.2026, It's how you do

• Jukka Poika: Juppihippipunkkari
• Bockhill Special: It ain't what you do
• The Brian Setzer Orchestra: Honey man
• Pedro's Heavy Gentlemen: Tarzan Saimaalla
• Clifters: Angelica
• Juliet Jonesin Sydän: Tulipunaruusut
• Kumikameli: Satumaa
• Sielun Veljet: Josef Josef
• Melrose: Loverboy (live)
• Aku Ankkuli: Orpokodissa tapahtuu
• M.A. Numminen: Jos sulla on toinen
• Mighty Four: Diana
• Blues Brothers: Groove me (live)
• Blackfoot: Ohio
• Tikanmäki Attack Feat. Roope Latvala: Maamme

Kuuntele coverit Mixcloudissa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• YLEISTÄ - Roll FM, touko-kesäkuu 2025

LEVYT - Huojuva Lato: Lättähattu

Huomaan olleeni nelisen vuotta takaperin kannalla, jotta Lättähattu (2016) olisi Huojuvan Ladon pitkäsoitoista ykkönen. Samaa mieltä olen edelleen.

Ilmestymisvuotensa levyjä laskin omistavani jonkun verran alle 50, kun ei huomioida kokoelmia. Noinkin monesta en ollut tähän päivään mennessä antanut yhdellekään Apulaissheriffin aivan mahtavan titteliä. Kun nyt tiedostoa selailin, en äkkipäätä hoksannut kilpailijoita kyseisen vuoden mahtavimmaksi muilta kuin Tomi Leino Triolta ja The Fabulous Thunderbirdsiltä.

Helmikuussa 2026 uskallan siis julistaa tämän kuuluvan Top3:een vuoden 2016 osalta ja Top1:een Latotuotannossa.

Orkesterilta on lähes kahden vuosikymmenen aikana ehtinyt tulla fyysisiä äänitteitä ulos ainakin viiden yhtiön kautta. Jutun aiheen julkaisijana toimi Maaseutumusiikki ja se on toistaiseksi ollut pikkukiekot poislukien firman ainut Latojulkaisu.

Bändin aikajanalla Lättähattu sijoittuu albumisarjassa numerolle kolme. Tässä en huomioi kokoelmaa Lauluja Menneiltä Kesiltä (2014).

Levyllä soittaa kvartetti Suonna Kononen (laulu, kitarat, mandoliini, huuliharppu), Ilkka Vartiainen (pedal steel, dobro, banjo), Yrjö Vähäkallio (basso, muuan kitarasoolo) sekä Keijo Korhonen (rummut ja muut kolistimet, taustalaulu). Vähäkallion vähän albumin jälkeen basistina korvannut Teemu Sinkko laulaa taustoja ja perkussoi. Hän myös äänitti ja osatuotti.

Tapsa Kojoa voi miltei pitää viidentenä heinämiehenä, koskapa hän häärää koskettimineen ynnä muineen liki kaikilla raidoilla. Taustakuoroissa vilahtelee enemmän Riikka Rauhala sekä vähemmän Tuire Silvennoinen, Pena Penninkilampi ja Ila Loueranta, kerran kukin.

Lättis ei ole läheskään ainutkertainen siinä, että mielestäni vähiten hyvä kappale on läimästy keulille. Syyksi osoittautuu teksti. Juice-tribuutiksi kirjoitettu Tom Russell -käännös Poika unelmoi (Savo) ei vaan yksinkertaisesti ole sellainen, että se ja käsitykseni oivasta sanoituksesta kohtaisivat. Pena ja Ila veisaavat juuri tällä. Luonnollisesti.

Huolimatta ylle pistämästäni, pidän Konosen laululyriikoita noin kokonaisuutena hyvinkin laadukkaina. Mainioita esimerkkejä löytyy myös käsillä olevalta lätkältä.

Sellainen on mm. itseeni kymmeniköstä aikoinaan ensimmäisenä iskenyt ralli Hirviryijy, jossa toimivat sekä säv ja san että maniska- ja hanuripitoinen sov. Kertoja muistelee nuoruutensa lemmittyä nostaen persoonallisesti muiston merkeiksi hirvikuvioisen ryijyn ja täytetyn metson. Samalla harmitellaan vanhan ajan baarikulttuurin taantumista ABC- ym. ketjumeiningiksi. Samaistun siihen.

Joensuu (ne kehnot veivät meiltä Wanhan Jokelan) haikailee sekin katoavan baarikulttuurin perään, nyt kiistatta tosielämän tapauksen kera. Siitä huokuva kotiseuturomantiikka ja -historia eivät ole olleet harvinaisia teemoja Konosen uralla.

Tämän jo Folkswagenille laatima tunteikas Suomenhevonen lienee paketin tunnetuin siivu, eikä sekään ole vapaa menneitten aikojen kaipuusta. Olkoonkin itsestäänselvää tai mitä vaan, niin Heikki Turusen kirjojen ystävänä en voi olla vertaamatta sanataitureita toisiinsa. Heidän luomissaan maailmoissa on yhteisiä piirteitä.

Sivuhuomio: oikolukiessani juttua, sain tässä kohtaa aistimiini, tai paremminkin päähäni tuoksumuiston papan Hulasta, äksystä työjuhdasta, jota sieti varoa.

Vielä kun saan mainittua lyhkäisen instrumentaalin Vanha koira herättämät irkkumielikuvat ja luuloni sen syntymisestä Poguesin innoittamana, siirryn levyn kolmen helmen pariin. Niinpä. Koen tosiaan levyllä olevan peräti kolme helmeä, mikä ei ole järin tavanomaista.

Niistä ensimmäisenä lipuu vastaan jylhä Mies Luoja tietää mistä, joka todistaa paitsi Konosen sanoituskyvyistä myös hänen pistämättömästä melodiantajustaan. Väliosan progehurjailu on meikäläisen musiikkituntemuksen mukaan varsin lähellä Kingston Wallin tykitystä. Korhonen antaa kapuloitten heilua ja Suonnan kitara ujeltaa.

Välihuomio: meikäläisen musiikkituntemuksessa proge ei ole kaikkein parhaiten edustettu tyylilaji.

Toiseksi helmeksi on ajan saatossa kankeutunut Menneet polvet. Aiheena ovat taas entiset päivät, ne viimeiset vanhat hyvät. Tämä ei ole suinkaan ainoa Konoskappale, joka tuikkaa teränsä syvälle kuulijan sisuksiin ja herkistää. Jotta moinen olisi mahdollista, ei itse biisi riitä, vaan se pitää myös esittää oikein. Bändi vahvistuksineen onnistuu tavoitteessa virheettä.

Ja ettei hurjastelu unohtuisi, on tähänkin semmoinen sovitettu. Loppu on silkkaa etelän rockia ja suorastaan kliseisen skynyrdinen. Vaan eipä tuo haittaa, kun noin tomerasti potkii. Potkii vimmatusti kuin nuori Litmanen harjoituskentällä ja missä vaan se oli mahdollista.

Helmistä kirkkaimman paikka on tällä kertaa jonon hännillä. Puhutaan Syvärin jouluyön tasoisesta teoksesta. Vaikea on tätäkään kuunnella liikuttumatta, vaikka kuuntelukilometrejä on takana jo melko tavalla. Pitkät kilometrit kotiin ansaitsee heittämällä arvosanan 10+/10.

On totta, että taideteosten liiallinen selittäminen luojien taholta ei aina palvele "kuluttajaa". Siinä voi itse muodostettu tulkinta mennä kumolleen, minkä jälkeen kokemus ei välttämättä ole kuin ennen. Haluaisin siltikin tietää mistä laulu kertoo. Ajatuksissani tässä liikutaan hautajaistunnelmissa, tai kenties hetkissä ennen hautajaisia, kun menetys on juuri tapahtunut.

äsken kaikki oli vielä valoisaa

päivän tuoman pois ilta vei

puhelimen piippaus: "isä, hei"

pitkät kilometrit kotiin

Homma lähtee käyntiin Korhosen Heart of gold -rumpukompilla. Vähäkallion basso myötäilee harkitun vähäeleisenä. Kitaraa ja muuta. Vartiaisen stilikka viiltää sieluun saakka, eivätkä Kojon urut hetken päästä jää pekkaa pahemmaksi. Myös tällä on oma kohottava loppuvilkastelunsa.

Yksi yksittäinen syy, miksi musiikki rikastuttaa elämää: Pitkät kilometrit kotiin.

Toivottavasti kuuntelitte.

Mitä teksteihin tulee, olen jo kauan sitten havainnut tiedostamatta kehitteleväni monesti täysin tolkuttomia, biisejä yhdisteleviä korvamatoja. Kombinaatioitten komponentit tulevat varmaan useammin eri esittäjiltä, mutta nyt on näemmä kehkeytynyt tällainen:

mies Luoja tietää mistä

mies Luoja tietää mistä

mitä hirviryijyllä tehtiinkään

Tässä tapauksessa - mutta ei aina - matojen melodiat ovat peräisin samoista lähteistä kuin sanat. Olkoon tuo kummallinen päähänpinttymä tiivistelmä Lättähatusta.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Utopia, Texas
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #3 - Huojuva Lato: Talvisia Tarinoita
• LEVYT - Pekka Myllykoski Ja Jytäjemmarit: Viekää Minut Baariin Taas...

UUTUUSLEVYT - Kauko Röyhkä: Pitkä Matka Paratiisiin

Levyostokseni tuntuvat painottuvan aina vaan enemmän ja enemmän juurimusiikkiosastolle. Tätä on nyt jatkunut jo vuosia. Ehkä suunta taas joskus muuttuu. Tai sitten ei. Joka tapauksessa, kausiluonteisiksi jutuiksi nämä tyypillisesti tuppaavat paljastumaan.

Vaan eivät viime vuodenkaan hankinnat silti 100-prosenttisen rootsia olleet. Erään poikkeuksen linjaan teki Kauko Röyhkän Pitkä Matka Paratiisiin (2025).

Röyhkältä ilmestyi viime vuonna toinenkin albumi. Riku Mattilan kanssa työstetty Meidät Pelastaa Vain Rakkaus (2025) muodostui aika epäyllättäen jonkinlaiseksi suosikiksi ainakin kriitikkopiireissä. Ilmeisesti yleisökin tykkää. Itse en ole sille ostopäätökseen asti lämmennyt. Vielä.

Pitkä Matka Paratiisiin taas on yllättävänkin (?) hyvä. Kysymysmerkillä tai ilman, taiteilijan minun makuuni viimeisin huipputuotos Elämä ja Kuolema (2005) on jo teini-ikänsä ohittanut mitä julkaisuajankohtaan tulee. Edellinen pitkäsoitto Pilvet Meren Yllä (2023) on Apulaissheriffin toimistossa vielä kuulematta.

Sitä ja tätä yhdistää se, että molemmat julkaistiin vain Kauko Röyhkän Salaseuran kautta, eivätkä ne alun perin tulleet tarjolle totuttujen jälleenmyyjien valikoimiin. Paratiisimatkan CD-painos on tosin tätä nykyä saatavilla Levykauppa Äxästä.

Levy on selkeästi ns. vaihtoehtomusaa. Alternative rock, kenties peräti art rock voisi luokittelu kuulua ulkomaaksi. Sellaisena se on outo lintu hyllyssäni.

Olen asiaa mietiskellyt jo ties milloin. Nimittäin sitä, että kelpuutan vain joiltain harvoilta artisteilta tyylilajiltaan makuni rajamaille asettuvaa musiikkia. Röyhkän tyylissä sekä laulaa että sanoittaa nyt vaan on jokin juttu, joka täällä toimii. Usein myös se vaatetus, johon biisit musiikillisesti puetaan on tavannut viehättää. Poikkeuksiakin tietysti löytyy.

Kuten monesti ennenkin, Kauko käyttää levyllä melodisen laulun lisäksi puhetta instrumenttina, mistä esimerkkinä biisi Bileet jatkuu aina. Spoken word, joka luo maalailevan taustan ja rytmiä ylläpitävän perkussion kanssa aivan oman maailmansa.

Albumin sovitukset ovat kauttaaltaan hienoja, mutta niistä tekee mieleni nostaa erityisesti esiin lyömäsoitinten panos. Rytmiikka elää ja vaihtelee läpi levyn ja se ei tosiaankaan vastaa nykypäivän valtavirran kaltaista hakevan huutoon.

Syntetisaattoreita ja jopa ohjelmointiakin on Simón Bergmanin tuotannon (executive producer) alla käytetty. Roots-ukkelin ja -akkelinkin on tässä kohtaa syytä karistaa turhat ennakkoluulot ja perustaa mielipiteensä puhtaasti siihen mitä kuulee. Noitakin vehkeitä nimittäin voi käyttää taiten ja lisäarvoa tuoden.

Oivasta orkestraatiosta on melkein pakko poimia vielä erilleen komea trumpetti kappaleessa Aavikkokaupunki. Enkä kehtaa jättää maininnatta myöskään biisin En voi enempää kontrabassoa.

Korvamadoksi luikerteleva nimiraita Pitkä matka paratiisiin tuo melko vahvasti mieleen 90-luvun rokkaavan Röyhkän, lievemmin myös kattauksen avaus Diana. Saman ajan tunnelmoivammasta materiaalista muistuttaa mm. Pieni kulta.

Kansia myöten tyylikkään teoksen musiikkipuolesta huolehtivat:

• Kauko Röyhkä, laulu + kitara + taustalaulu
• Roberto Lanz, rummut + taustalaulu
• Janne Riisiö, perkussiot
• Mikko Hellström, basso + taustalaulu
• Mikko Janatuinen, kitara
• Kaj Mäki-Ullakko, piano + syntetisaattorit + kitara + trumpetti

Lisäksi mukana muutamalla raidalla:

• Henry Neuman, instrumentit (?) + ohjelmointi
• Olga Välimaa, taustalaulu
• Loretta Svennevig, taustalaulu
• Ismo Laakso, piano

Tämä on hieno levy, jonka hienous ei paljastu hätäisellä kuuntelulla eikä varsinkaan ensikosketuksella. En aio korvin lähteä tähän hätään tarkistamaan, mutta muistinvaraisesti arvioiden kiekossa on mielikuvatasolla jotain samaa kuin Daven Tivolissa (2023).

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Kauko Röyhkä: Elämä Ja Kuolema
• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm: Tivoli
• UUTUUSLEVYT - Melrose: Live

LEVYT - Clarence Carter: Patches

Clarence Carterin neljä ensimmäistä albumia saattoi markkinoille kuuluisa Atlantic Records, jonka leipiin laulaja siirtyi loppuvuodesta 1967. Hän oli ennen sitä levyttänyt pikkukiekkoja monenkin tahon kanssa. Viimeisimmät niistä ilmestyivät myöskin melko kuuluisalla Fame-merkillä.

Lähinnä uudelleenjulkaisujensa ja kokoelmiensa ansiosta niin ikään kuuluisa Ace Records pakkasi 2010-luvun puolivälin kieppeillä nuo neljä Atlantic-LP:tä kahdelle CD:lle ja pukkasi ne maailmalle Kent-merkki kansissaan.

Kaikki neljä työstettiin tuottaja Rick Hallin valvovan silmän alla hänen jopa legendaarisuuteen asti kuuluisilla FAME-studioillaan Muscle Shoalsissa, Alabamassa. Ainakin yhdellä pitkäsoitolla kitaroi muutamien muittenkin soul-kuuluisuuksien (Aretha Franklin, Arthur Conley, Wilson Pickett) taustalla samassa paikassa nauhoitetuilla levyillä soittanut - kyllä - kuuluisa Duane Allman.

Johan tuli ihan tautologiadiagnoosin edestä käytettyä sanaa kuuluisa. Oliko tai onko Clarence Carter sitä?

Tämä taitaa olla näkökulmakysymys. Mielestäni hän kyllä on soulin historiassa suhteellisen tunnettu hahmo, muttei aivan ykkösliigalainen. Moni vähemmänkin asiasta perillä oleva tuntenee Arethan, Wilsonin, Otisin, Stevien ja eräät muut. Kysyttäessä ihmisiltä ei Clarence ehkä monilla lukeudu kymmenen ensimmäisenä mieleen tulevan genren laulajan joukkoon.

Kuitenkin kyseessä on varsin vaikuttavaääninen, ainakin noilla Atlantic-albumeilla kosolti hyvää aikaansaanut artisti. Jutun aiheena niistä neljäs, Patches (1970).

Paitsi solisti, oli Carter myös lauluntekijä. Esimerkiksi Etta Jamesin tunnetuksi tekemä Tell mama on alkujaan tämän herran osaksi kirjoittama ja hänen ensimmäisenä purkittama, tosin nimellä Tell daddy.

Isompi osa Atlantic-lättyjen sisällöstä on sittenkin muitten kynäilemää, joukossa tietysti myös lainakappaleita. Tunnetuin sellainen Patchesille pistetty on varmaan Let it be.

Kun en koskaan langennut Beatles-fanitukseen tai -uskovaisuuteen, uskallan väittää pystyväni kuuntelemaan ja arvioimaan versiota vailla minkäänlaista painolastia. En lähde suoraan vertaamaan originaaliin, mutta totean tämän olevan oikein hyvän näkemyksen aiheesta. Itse asiassa pidän sitä parhaana tietämänäni mustien soul-artistien Beatles-coverina. Miehen ääni passaa biisiin tunnelmaan.

Eräänlaisena hovikirjoittajana Carterin uran tässä vaiheessa voidaan pitää George Jacksonia. Kuten sisällysluettelo todistaa, hän oli osallisena viidellä raidalla kahdestatoista.

Kaikkinensa Patches tuntuu edeltäjiinsä nähden jollain tapaa kypsyneeltä, ettenpä sanoisi jopa aikuismaisemmalta. Monesti tuonkaltainen luonnehdinta tarkoittaa Apulaissheriffin makumaailmassa taantumista. Vaan Carterinpa osalta rattaat kulkivat vastakkaiseen suuntaan. Pidän albumia hänen uransa alkuaikojen parhaana. Myöhemmät tekemisensä ovat yhä tutkailematta.

Veikkaan, että Patches kuuluisi minusta jopa ylittämättömiin klassikkokiekkoihin, mikäli olisin tutustunut siihen musiikin harrasteluni varhaisvaiheessa. On sillä toki vieläkin aikaa sellaiseksi kasvaa, vaikka ensikosketus tapahtuikin vasta 50 ikävuoden hujakoilla. Carter itse muuten oli levyn ilmestyessä jo 34, tänään 90!

Kattaus pitää sisällään kauttaaltaan hyvää, erittäin hyvää ja loistavaa tavaraa. Ennen kaikkea palaset muodostavat kokonaisuuden, joka kestää kuuntelua juuri sellaisena, vajaan 40 minuutin annoksena.

Ehkä on syytä vielä mainita, että LP:stä tuli esittäjänsä myydyin kautta aikojen. Samoin sen nimiraita singleksi irroitettuna on hänen myydyin seiskatuumaisensa. Itse asiassa nimenomaan sinkun valtaisa menestys innoitti pikimmiten kasaamaan pitkään soivaa suosikkilaulun ympärille.

Kappaleeseen Changes liittyy hauska triviatason yhteensattuma. Laulun laati sittemmin monillekin materiaalia kirjoittanut Sam Dees, joka on kotoisin Birminghamista, Alabamasta. Sattumaa on se, että samannimisen, joskin eri biisin levytti myöhemmin Englannin Birminghamista ponnistanut Black Sabbath.

Kansi ei ole hääppöinen, pikemminkin melko luotaantyöntävän näköinen (makuasia), vaan eihän sanonnan mukaan kirjaakaan pitäisi sen perusteella tuomita...

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Otis Redding: The Soul Album
• LEVYT - James Brown: Hot Pants
• LEVYT - Albert Collins: Love Can Be Found Anywhere (Even In A Guitar)

LEVYT - The Rolling Stones: The Rolling Stones, Now!

Ennen ne usein leipoivat erilaisia LP-versioita US- ja UK-markkinoille, joskus muihinkin maihin. Miten lie tämän päivän mainstream-nimet, tehdäänkö noin?

Haluan uskoa tavan takana olleen jotain muuta kuin ahneutta kaapia keräiljöitten rahat levy-yhtiöitten taskuihin. Kenties tuollainen kaiken julkaistun kerääminen tuli muotiin vasta myöhemmin. Ehkä kuitenkin toimittiin taiteen ehdoilla. Ehkä ajateltiin aidosti erilaisten biisikoostumusten toimivan eri lailla eri yleisöille.

Siis kuitenkin raha mielessä?

Miten vaan, niin yksi esimerkki kyseisestä toimintamallista on Rollarien alkupään tuotanto. Omistan sen pääosin US-painoksina, poikkeuksena Aftermath (1966), jonka voisin yhtenäisyyden vuoksi vaihtaa Amerikan varianttiin. UK-version siltä puuttuvat palaset kun voin kuunnella parilta kokoelmalta.

Käydäänpä asiaa läpi hieman tarkemmin kera ensiluokkaisen, vain Jenkkilän markkinoille tuodun albumin The Rolling Stones, Now! (1965).

Kemut käynnistää Everybody needs somebody to love, jonka opin tuntemaan elokuvasta The Blues Brothers. Sen lisäksi myös Wilson Pickettin näkemys on hallussa, mutta Solomon Burken alkuperäistä ei levyiltäni löydy. Pitempi editointi kappaleesta avaa Briteissä kuukautta aiemmin ilmestyneen LP:n The Rollings Stones No. 2 (1965).

Niukka valtaosa Now'sta eli 7/12 onkin yhteneväinen sen kanssa. Mainitsen tästedes vain poikkeukset pääsääntöön.

Jos ei avaus mielestäni aivan täyden kympin tavaraa olekaan, voi jatkosta sanoa, että se on menoa eikä nokitusta. Alvin Robinsonin originaali Down home girl taipuu Rollarimyllyssä hienosti svengaavaksi numeroksi. Marjo Leinonen Ja Viranomaiset on purkittanut mainion suomennoksen Jää kaupunkiin.

You can't catch me on alkuaikain Stonesille tavanomaisesti Chuck Berryä. Paljon he hänen sävellyksiään vetivät. Juuri nyt minua ilahduttaa Bill Wymanin mojova bassottelu. Hyllyssä ovat myös ainakin Sleepy LaBeefin ja George Thorogood & The Destroyersin tulkinnat.

Eräs kaikkien aikojen suosikeistani yhtyeeltä, Heart of stone on kaksikon Jagger & Richards tekosia. Valtameren tällä puolen sielukas herkistely tyrkättiin seitsemän kuukautta myöhemmin LP:lle Out Of Our Heads (1965), jonka US-painoksella sitä ei tietenkään saa, kun on jo Now'lla. Mutkikasta.

What a shame (Jagger/Richards) kuuluu bändin vähemmän tunnettuun osastoon, mikä ei tee siitä tippaakaan vähäpätöisempää. Erinomaista aikansa Stonesia. Rhythm & bluesia, joka pistää jalkaa vippasemaan ihan eri tapaan kuin vaikkapa orkesterin viime vuosikymmenien tuotanto.

Bo Diddleyn Mona (I need you baby) kuultiin Briteissä jo albumilla The Rolling Stones (1964) ja osoittautuu setin toiseksi, tosin lieväksi tason laskuksi. Se taltioitiin Lontoossa, kun sisältö muilta osin napattiin nauhalle Chicagossa ja Hollywoodissa.

Puolivälin kevennyksenä tunnustan aikoinaan kasanneeni Rollariälppärien biisilistat Excel-taulukkoon havainnollistaakseni US/UK-eroja. Se oli tarpeen Between The Buttonsiin (1967) saakka. Heh.

Tarkastelun ulottamista sinkku- ja EP-raitoihin tai poikkeaviin kappaleversioihin en sentään ole kokenut tähdelliseksi. Jotain rajaa. Niin pedantti keräilijä en ole.

Vinyylin B-puolen ykkönen, minulla CD:n siivu #7 on Down the road apiece, jonka levytti ensimmäisenä Will Bradley Trio piano-boogiena jo vuonna 1940. Rollarit toteutti rallin etenkin kitaroiltaan varsin berrymäisenä. Ja kyllähän Chuck oli myös tämän ennättänyt ennen bändiä nauhoittaa ja julkaista.

Laadukas ja tarttuva kuljailu jatkuu Off the hookin (Jagger/Richards) muodossa. Ei pahaa sanottavaa tästäkään.

Pain in my heart on Otis Reddingin tunnetuksi tekemä balladi, mutta jo ennen sitä se ilmestyi Irma Thomasin esittämänä nimellä Ruler of my heart. Rolling Stonesin sinänsä hyvä veto tuntuu aavistuksen rutiininomaiselta noihin kahteen verrattuna. Mick ei ole mikään Otis tai Irma.

Isossa kuvassa kappale edustaa yhtyeen laajaa soul-tietämystä sekä kykyä ja halua omiin tulkintoihin genren helmistä, mitä varsinkin 60-luvulla tapahtui paljon. Soul, blues ja varhainen rock and roll. Siinä ainekset, joista orkesteri ammensi, omaa kädenjälkeään unohtamatta.

Oh baby (we got a good thing going) kulkee liki ränttätänttäisenä. Kumpiko lie, Keith vai Brian Jones on vaikutelmasta vastuussa? Joka tapauksessa kitaristeista toinen maalailee päälle toisenlaista kuvaa ja lopputulos on jälleen kerran kovaa kamaa. Originaalin lauloi Barbara Lynn edellisvuonna. Briteissä tämäkin tuli ulos vasta Out Of Our Headsin myötä.

Kiekon päätöskaksikkoa ei julkaistu UK:ssa pitkäsoitoilla, paitsi kokoelmilla.

Little red rooster on tietysti uudelleenluenta Howlin Wolfin klassikosta The red rooster. Tämä jos mikä todistaa jätkien sisäistäneen myös bluesin, ainakin noin musiikkina. Kaikki toimii, mutta kun en vielä ole nostanut Charlie Wattsia esiin, niin kehutaan nyt hänen hillittyä, kaiken tarpeellisen sisältävää rumpalointiaan.

Biisistä on jo niin paljon julkaistuja versioita, että alkaa hengästyttää. Listaa netistä tutkaillen en pysty silti varmoja osumia omaan kokoelmaani luettelemaan mainittujen lisäksi muita kuin Sam Cooken ja Etta Jamesin.

Surprise, surprise (Jagger/Richards) toimii rivakkana lopetuksena esitellen taas yhdenlaisen puolen tuolloin monipuolisen yhtyeen repertuaarista.

Bändi siis levytti enemmän covereita kuin omaa, ja vieläpä lauluista, joita on coveroitu aika tavalla. Omista taas löytyy julkaistuja uusversioita suht' niukasti. Heart of stone poikkeuksena löysin niistä keskimäärin vain 10 per pläjäys, ja nekin lähinnä nimettömiltä esittäjiltä.

On kyllä maittava kokonaisuus tämä poikien kolmas Amerikan albumi. Vastinpari Briteissä oli siis toinen siellä ja on sisälmyksiensä perusteella samaa luokkaa. Sen viisi Now'n sisällöstä poikkeavaa raitaa eivät jätä toivomisen varaa. Meikän hyllyssä niistä neljä paikallistuu toiselle jenkkipitkälle 12x5 (1964) ja yksi tuplakokoelmalle More Hot Rocks (Big Hits & Fazed Cookies) (1972).

Tämän päivän korvin The Rolling Stones, Now! on paras Brian Jonesin aikainen levy.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - The Rolling Stones: Sticky Fingers
• LEVYT - The Beatles: Rubber Soul
• SINGLEKOKOELMIA #7 - Howlin' Wolf: Howlin' Wolf

UUTUUSLEVYT - Melrose: Live

Melrosen Live (2025) on omistettu bändin rumpali Jami Haapaselle ja roudari Jukka Siltaselle.

Mainitut herrat poistuivat maallisilta näyttämöiltä puolen vuoden välein.

Siltasen viimeinen keikka osui loppuvuoteen 2023, päivämääränä ilmeisesti 27.10. ja paikkana Espoon Louhisali. Ilari Niemelä oli paikalla nauhoittamassa tapahtumaa. Kumma kyllä, 27.4.2024 hän taltioi myös Jamin viimeisen Melrose-keikan Kuudes Linja -klubilla. Vielä kolmannenkin äänityksen hän teki Tavastialla, mutta Live on koottu noista kahdesta muusta.

Kun vielä Janne Haavisto miksasi paketin kasaan ja Henri Nuorivaara masteroi, syntyi laadullisesti hyvää jälkeä. Julkaisijaksi valikoitui joitain yhtyeen vanhoja albumeita vinyylinä ulos pukannut Emsalö Music.

Tokelan, Rogerin ja Jamin panoksesta homma ei jäänyt kiinni. Jälki on priimaa niiltäkin osin. Todetkaa vaikka: Shove it!

Albumi joutui tai oikeastaan pääsi toimimaan erään sinällään jo tietämäni ja aiemminkin kokemani asian lopullisena todistajana. Kuuntelin sen nimittäin ensin Spotifyitse ja sain pettyä oikein urakalla. Minusta se kuulosti hiukan liioitellen aivan paskalta. Äänikuva oli jotenkin tukossa ja erehdyin mielessäni sadattelemaan, että miksi tämmöinen mentiin julkaisemaan.

Ehkä viikon perästä kokeilin uudestaan enkä edelleenkään vakuuttunut. Meinasin jo mennä halpaan ja jättää CD:n hankkimatta. Onneksi en jättänyt. Onneksi en myöskään sortunut jakamaan kokemuksiani pääni ulkopuolelle vielä silloin. Niin toimien olisin vain tehnyt itsestäni pellen.

Ei välttämättä järki, vaan omistamisen halu lopulta voitti. Tilasin Liven, odottelin pyhien yli ja viimein arjen koitettua hain lätkän kivijalkakaupasta. Ihan toinen meininki kuin ilmaisessa suoratoistossa (en maksa niille, maksan levykaupoille ja sitä kautta enemmän artisteille). Sain kyllä oppia maksullisen version esim. Spotifysta olevan parempi.

Tarinan opetus oli, että voisin lopultakin lakata tekemästä johtopäätöksiä musiikista maksuttoman suoratoiston perusteella. Tai jopa radikaalisti vähentää mokoman käyttöä.

Ajoin hiukan sivuraiteelle. Asiasta vielä sen verran, että paketointi on hoidettu tyylillä. Kuvakollaasit toki ovat CD-vihkosesta tiirailtuna suhteellisen hankalia, vaan itsepä olen formaattini valinnut. Onneksi musa ratkaisee.

Jos olisin ns. oikea toimittaja, levyjen arvioija tai jopa kriitikko, voisi tätä kirjoitusta varmaankin pitää levyarvion irvikuvana. Lätinää aiheen vierestä ja pääasia kuitattu lyhkäisellä maininnalla.

Vaan kun en ole ja kirjoitan mitä huvittaa, niin jatkan samaa rataa. Kävin katsomassa Melrosea 3.11.2023, eli seuraavana viikonloppuna tuon Louhisalin konsertin jälkeen. Oltiin Oulussa, Toppila Klubilla. Hemmetin tanakasti rollaava keikka, joka jäi minulle bändin viimeiseksi. Muistissani ei tosin ole kuin yksi toinen.

Tuona iltana näpsimiini kuviin tuli kaksi lähizoomausta rumpupallille. Toisessa niistä puhelinkameran automatiikka päätti tarkentaa etualalle Marshallin kaappiin ja sen päällä olevaan pyyhkeeseen jättäen rytmimestarin sumeaksi.

Vaikka kuvassa tiettyä symboliikkaa olikin liittyen siihen kuinka media liian usein unohtaa tähtien taustalla toimivat, valitsin tähän toisen. Sen jo näittekin jutun alussa.

Kuten Tokela yhdessä Liven välispiikissä toteaa: "Jami on aina hyvä."

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Hearthill: Rockin' In The Graveyard
• UUTUUSLEVYT - Micke & Lefty Featuring Chef: Live On Air
• LEVYT - The Slippers: Dancin' With A Hurricane

UUTUUSLEVYT - Tomi Leino Trio: Got Them Blues

Fakta: en lukeudu millään mittarilla mitattuna itsestäänselvyyksien toistamisen kovaäänisimpiin kannattajiin. Veden kemiallinen merkki on hoo-kaks-oo, eikä se toistolla muuksi muutu.

Niin ikään fakta: on asioita, jotka saattavat olla itsestäänselvyyksiä sanojalle tai kirjoittajalle, mutta eivät välttämättä kovin suurelle joukolle muita. On myös itsestäänselvyyksiä, joita palaa halusta toistella kaikesta huolimatta, vastoin sitä mitä tuohon alkuun pistin.

Itsestäänselvyys ja fakta (minulle): Suomessa julkaistaan vuodesta toiseen loistavaa juurimusiikkia. Voin olla puolueellinen, mutta minulle nykyinen Suomi-roots on huomattavasti tärkeämpää kuin muualta tuotu.

Aiheena Tomi Leino Trion loistava Got Them Blues (2025).

Levy oli ostopäätöksen viimein synnyttyä siinä määrin odotettu, että noukittuani sen paikallisesta, kuorin välittömästi itse asian muoveista ja latasin lätyn auton soittimeen. Kuvankin näppäsin vaihdekepin tienoilta saman tien. Tämä tapahtui marraskuun loppupuolella, siis lopulta aika myöhään (2 kuukautta) ilmestymisen jälkeen.

Cousin Joe paletin keulilla tuotti parkkipaikalla yllättävän mielleyhtymän. Meininki nimittäin kuulosti alkuun aika tavalla CCR:n swampeimmalta tuotannolta. Myös samansuuntainen tavara Omar & The Howlersilta käväisi mielessä.

Kulkupelin käynnistettyäni ja ajellessani kyliltä kotiin nousi ajatuksiin lisää siinä tilanteessa yllättäviksi kokemiani verrokkeja. Tekemisen rentous ja kaikenkaikkinen tyylikkyys tuntui silloin kovasti ja nykyäänkin vielä hiukkasen J.J. Calelta. Ehkä kaikkein ennalta-arvaamattomin vertailukohta oli Dire Straits, joka pälkähti päähän kappaleen No tears on my pillow aikana.

Se niistä. Epäilemättä syvemmällä bluesin tuntemuksessa olevat kuulijat löytävät Tomi Leino Trion uusimmalta "alkuperäisempiä" vaikuttajia. Meillä kullakin on oma historiamme. Enkä tosiaankaan edes väitä kenenkään tai minkään mainitsemani vaikuttaneen kolmikon musiikkiin. Kunhan dokumentoin automaattisesti nuppiin juolahtaneita aatoksia, joita vastaan tunnustan puolustuskyvyttömyyteni.

Albumi on vapaa nykyajan teknologiaturhuudesta ja digihärpätyksesta. Se ei myöskään ole ns. kikkelipluusia. Musiikilla ei pyritä esittelemään saati korostamaan niekkojen taituruutta. Got Them Blues on yksinkertaisesti - kuten totesin - loistava.

Se on bändin neljäs omin voimin työstämä pitkäsoitto. Lisäksi he ovat toimineet säestäjinä ainakin yksittäisillä Kat Balounin ja Pepe Ahlqvistin levyillä.

Trion kädenjäljessä muuten on jotain samanlaista rentoutta kuin Pepellä joissain yhteyksissä. Tuo rentous kuulostaa kokemuksen tuomalta kyvyltä ja etenkin ymmärrykseltä tehdä vain tarvittava, ilman turhia kommervenkkejä.

Yhtyeen muodostavat:

• Tomi Leino, laulu + kitara + huuliharppu
• Jaska Prepula, basso
• Mikko Peltola, rummut

Pääsin orkesterin makuun vasta tällä vuosikymmenellä, vaikka se perustettiinkin jo vuonna 2011 ja debyyttialbumi Get On Down (2013) ilmestyi heti kohta. Syksyllä oli tarkoitus käydä tarkistamassa yhtyeen livekunto Oulussa, mutta niinhän tuo keikka syystä tai toisesta peruttiin. Ehkä täällä ei oltu riittävällä innolla ennakkolippujen hankintapuuhissa.

Sanottakoon, että kiekon tultua ajan kanssa tutummaksi esittämäni vertailun kohteet ovat alkaneet tuntua hitusen etäisemmiltä kuin ensikosketuksella. Sen CCR-viban tässä kuitenkin edelleen aistin ja saan sen myös päätösraidasta Midnight train.

Näytteet jäävät antamatta, koska levyä ei ole tuupattu suoratoistoihin, ei ainakaan niihin kahteen yleisempään. Vaan musahan onkin tarkoitettu nautittavaksi fyysisinä formaatteina ja paikan päällä. Siis kipin kapin kauppaan ja keikoille!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Wishing Spoon
• UUTUUSLEVYT - Emilia Sisco: Introducing Emilia Sisco
• LEVYT - Johnny Winter: Johnny Winter

LEVYT - Rockin' Paradox: Custom Made

Nyt, kun blogijutun perusrunko on kasassa (kuvat otettuna ja impattuna mukaan, tägäykset ja lopun juttuvinkkilinkit tehtynä), pistän levyn jälleen kerran soimaan ja kirjoitan lonkalta.

Aloitetaan.

On aina mukavaa, kun levyn kärkeen on onnistuttu sijoittamaan kappale, joka iskee kuulijaan. Meikäläiseen ainakin The work song iskee lujaa ja jos yhtään muistan kauan sitten tapahtunutta ensipyöritystä, iski alun alkaenkin. Jos levyä voisi kuunnella suoratoistosta, linkkaisin avausnumeron tähän.

Näin tuimasti lähtee käyntiin Rockin' Paradoxin neljäs ja allekirjoittaneesta paras albumi Custom Made (2010),

Rumpubassokitaratriona mennään, mutta jo toisella biisillä Rock the blues tonight soi piano, josta vastaa Mr. Breathless. Hän pimpauttelee myöhemmin toisellakin raidalla. Lisäksi soi kahteen otteeseen Juho Hurskaisen saksofoni ja kerran Marko Luhtalan huuliharppu.

Tähän väliin mainitsen ohimennen, että bändin albumeilla on yleensä ainakin yksi hölkkäbilly-country. Onko joka ainoalla, en lähde varmistamaan. Custom Madella sellainen tulee vastaan numerolla kolme, eli Hurts like hell.

One of these days edustaa avauksen tapaan tyypillisintä Rockin' Paradoxia, eli kulkevaa ja tyylitajuista rock and rollia sopivin rockabilly-kuorrutuksin. Yhtyeellä on tunnistettava sormenjälki, joka on pysynyt suhteellisen samana koko 2000-luvun, jolta ajalta on olemassa julkaistua tuotantoa. Sama ralli jatkuu rieskan nimikappaleen Custom made myötä.

Trio koostui tuolloin rumpali Kurre Avarosta, basisti Mikki Niinivaarasta, joka kantaa päävastuun vokaaliosastosta sekä kitaristi Harri Uljalasta, joka niin ikään laulaa. Samalla ryhmällä orkesterin tarina jo 90-luvun puolivälissä alkoi. Vasta kuluvan vuoden aikana nähtiin ensimmäinen henkilövaihdos, mutta ei siitä enempiä tähän tarinaan.

Ollaan muuten puolivälissä lättyä ja taas rytkytellään hieman country-henkisesti. Taustalla soi tällä hetkellä A date with fate, joka on yksi kattauksen neljästä cover-biisistä. 11 omaa ja 4 lainattua on aika tavallinen jako näitten levyillä, kun nyt pari muuta pistokokeen omaisesti tarkistin.

Niinivaaraa voi pitää pääasiallisena laulunkirjoittajana, koska hänen sormensa ovat pelissä jokaisella 11 omalla. Koko porukan nimiin on laitettu niistä kuusi, viisi yksin Niinivaaralle.

Paradox-musiikki on siinä määrin mukaansatempaavaa, ettei tekstipuoleen tule juurikaan kiinnitettyä huomiota. Lainaan tähän erään toisen bändin keulahahmoa, joka kerran totesi jotensakin sillä viisiin, että ei niitä sanoja kuitenkaan kukaan kuuntele. No kuitenkin, raita numero 10 on nimetty varsin filosofisesti You are only right until you are wrong.

Kun nyt asiasta tehden koetin parin laulun lyriikoita seurata, voin todeta, ettei siellä ihan mitä sattuu tuubaa töräytellä. Tarkempaa tekstianalyysiä odottavat joutuvat valitettavasti odottamaan pitkään. Sanotaan laveasti vaikka niin, jotta Bob Dylanin ja Remun välimaastossa tampataan.

Totuttuun tapaan kiekon punoo finaaliin instrumentaali. Green shadow kävisi vaikka jonkin elokuvan lopputekstien säestäjäksi. Tätäkään muistelemaani en lähde faktaksi osoittamaan, mutta väittäisin useimpien ellei kaikkien Rockin' Paradox -pitkäsoittojen päättyvän sanattomaan esitykseen.

Vaan nyt kiepsahti CD takaisin alkuun, joten päätän raporttini tähän.

Jutun 95-prosenttisen (5% oli päässä etukäteen) tajunnanvirran jatkeeksi sallittaneen lyhyt, harkittu loppulurautus.

Yhtyeen kuudesta pitkästä koostuva julkaisuhistoria on nimittäin jaettavissa kolmeen osaan. Ensin tuli kaksi plus EP omalla Padawax-merkillä, sitten kaksi Jungle Recordsilta ja viimeiset kaksi Moondogin Musicin kautta. Custom Made on se toinen Jungle-julkaisu. Alussa tituleerasin sitä pakan päällimmäiseksi mitä kokemaani laatuun tulee, mutta voin vilpittömin mielin kehua koko nippua. On milteipä harvinaisen tasokasta tekemistä läpi uran ja 25 vuoden.

Ehkä palaan myöhemmin johonkin muuhun. Tämän osalta panen perään Apulaissheriffin perinteisen aamenen.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Rockin' Paradox: Autumn Leaves Are Fallin' Down
• UUTUUSLEVYT - The Sideburns: We Hate The Disco - The Lost 1987 Rock'n'Roll Session
• LEVYT - Melrose: Melrose

UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Wishing Spoon

No nyt tuulee oikeasta suunnasta ja lujasti. Nimittäin, Dr. Helander & Third Ward lyö albumillaan Wishing Spoon (2025) pöytään sellaiset kortit, että rahapelissä voisi olla tuottoa tiedossa.

Jälki on sekä soundillisesti että svengaavudeltaan parempaa kuin heidän kaksi ja puoli vuotta aiemmin ilmestyneellä edellisellään. Soundit ovat jämäkät ja ilkeät, paikoin jopa äreät. Meininki on siellä täällä melko hård, saattaisi Tornionjoen länsipuolen asukki todeta.

Vai mitäpä tuumaatte vaikkapa kappaleesta Monkey on my back?

Jo levyn ennakkomainonnan aikaan huomioni kiinnittyi sen kanteen. Jotain tuttua, ajattelin, ja varsin pian tajusin mitä. Pikainen tarkistus osoitti, että aavistukseni viittauksesta erääseen toiseen orkesteriin osui oikeaan. Aivan en ulkomuistista löytänyt LP:tä, jonka etukannesta sain vihin, mutta bändin kyllä.

Varhaisen Dr. Feelgoodin tyylisen runttauksen suuntaan kallistuu myös jokunen biisi levyllä. Vai mitäpä tällä kertaa tuumaatte jo kertaalleen ylle linkkaamastani? Tai Freddie King -lainasta Son of Jose, jolla kuullaan erityisen maukasta, turhasta taidoilla briljeerauksesta vapaata saksofonin soittoa à la Panu Syrjänen.

Vielä täräyttävämmät fonit tuuttaa William Suvanne soolon muodossa tekstiltään tosipohjaiseen ralliin Morgantown. Ilkka Helander kertoi taannoin Roll FM:llä sanoituksen kertoman tapahtuneen hänelle jollain Amerikan reissulla. Jonkun piti kai olla lentokentällä saapuvien portilla vastassa, vaan eipä ollut.

Kiekko todistaa taas sen, että vaskipuhaltimet toimivat Apulaissheriffin toimiston yksijäsenisen henkilökunnan keskuudessa huuliharppua paremmin. Näin on, vaikka kyse on tyylilajista, johon munnari kuuluu kiinteämmin kuin torvet. Tai on käsittääkseni ainakin yleisemmin käytetty instrumentti.

Ja sitten. Ei niin paljon todisteita, etteikö poikkeus lymyilisi nurkan takana. Kolmesti kiekolla harputtava Jantso Jokelin näyttää kaapin paikan päätösraidalla Another song ja kajauttaa sellaisen soolon, että miltei kylmää värettä pukkaa.

Yksittäishavaintona nostan vielä avausnumeron Congratulations. Sillä toistuu muutamaan kertaan bassolla (vai kitaran matalilla kielillä?) soitettu noin 10 nuotin sarja (ks. esim. alk. ajassa 0:10), joka toi mieleeni Creamin Cat's squirrelin. Kappaleen alkuperäisesittäjäksi paljastui nettiselailun jälkeen Doctor Ross & The Orbits.

Siis jo toinen tohtoriviittaus.

Myönnän tajunneeni hävettävän myöhään, että se Feelgood-jutska oli ensimmäinen. Siis tajusin heti Feelgoodin, mutta en sitä, että Dr. Feelgood ja Dr. Helander.

Tässä kohtaa jätän jatkotutkimusvastuun niille, jotka tuntevat Dr. Johnin tai Dr. Hookin musiikkia, toisin kuin minä. Kerrottakoon kuitenkin, että mahdolliset Doctor's Order -viitteet ovat menneet allekirjoittaneelta ohi.

Palaan vielä kerran apinasta selässä kertovaan biisiin. Siinähän Helander jatkaa rivin verran syvä-äänistä saarnaansa soiton jo tauottua. Lopulta laulu katkaistaan kuin veitsellä leikaten. Oiva tehokeino harvakseltaan käytettynä, mistä tuli mieleen ehkä vuosi sitten kuuntelemani erään ennen hyvänä pitämäni artistin viimeisin albumi. Sillä tuon saman konstin käyttö on niin runsasta, että kuulijalla alkoi jo posket pullottamaan.

Kokonaisuutena herrat Helander, Esa Kuloniemi ja Leevi Leppänen ovat tällä kertaa nakutelleet kasaan sen verran ässäluokan kattauksen, että se nousee mukaan kärkikahinoihin vuoden julkaisuja pähkäiltäessä. Jäntevää jyystöä.

Lainaan mukaillen vuoden -99 elokuvassa Pitkä kuuma kesä seikkailleen yhtyeen, Kalle Päätalon keikkaspiikkiä: Mää oon Apulaissheriffi ja mää sanon jee!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Shining Pearls
• UUTUUSLEVYT - Tigerlily: Tigerlily
• LEVYT - Honey B & T-Bones: Walking Witness

LEVYT - Honey B & T-Bones: Walking Witness

Hiipuvan marraskuun 11. lyhyen levyjutun aiheena on Honey B & T-Bonesin 12. studioalbumi Walking Witness (2011).

Kakku sisältää järisyttävän tyylikästä soitantaa, paneutuneita ja ilmeisen harkittuja sovituksia monine yksityiskohtineen sekä vaikuttavaa vokalismia. Esa Kuloniemi loistaa kitaralla, Jaska Lukkarinen rummuin ja Aija Puurtinen paaluttaa bassolinjat kohdilleen, laulamisensa lisäksi.

Levy on keskimmäinen jostain syystä kolmen sarjaksi mieltämässäni jatkumossa, jonka avasi Alien Blues (2009) ja päätti Time Was (2016). Se on noista selkeästi paras. Oivalsin levyn hienouden vasta muuan vuosi sitten, kun jollain autoreissulla kuuntelin T-Bonesin tuotantoa pitemmän pätkän putkeen.

Levyllä on hyvin jännää, ellei suorastaan jännittävää musiikkia, joka ammentaa idästä ja lännestä, ehkä etelästäkin. Vaikutteita on sikäli runsaasti, että ne varmaan osin peittyvät sekoituksessa, jota tekee paikoin mieli luonnehtia avaruusmusaksi.

Yrittäessäni hakea mainituista lyhytjutuista vertailukohtaa, jota tämä eniten muistuttaisi, törmään seinään. Paljon ei ole yhteistä Haavistoon, Winteriin tai Hookeriin, vaikka blues bändin yhteydessä yleensä mainitaan. Myöskään Cash ei osu, vaikka levyllä versioidaan I walk the line. Päädyn valitsemaan Röyhkän siitä huolimatta, että sekin on tästä kaukana kuin Oulu Ylä-Lapista.

Hangaround muuten on mukaelma tai jatko-osa albumin Terrifying Stories From T-Bone Town (2005) kappaleesta Funky women. Linkin takana kuitenkin Dry, dry, dry, jonka kitaroinnista bongaan hieman Jimmy Pagea.

Tekstitalkoisiin osallistuivat asianosaisten lisäksi mm. Dr. Helander ja Paleface.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Ismo Haavisto Band: Winter Blues
• LEVYT - Johnny Cash: Boom Chicka Boom
• LEVYT - Kauko Röyhkä: Tyttöjen Ystävä