Apulaissheriffi

02 lokakuuta 2026

LEVYT - Deep Purple: Machine Head

Juttu, jota juuri aloit lukea sisältää poikkeuksellisen paljon muistinvaraista henkilökohtaista asiaa, joten siinä voi olla myös paljon epätarkkuuksia.

Ensimmäinen mieleen jäänyt maininta hevistä on, kun jo silloin nahkatakkinen (?) luokkakaverityttö ala-asteen kutosella (?) taivasteli, että kyllä Eisiidiisii (?) on mahtava. Hevilaariinhan se AC/DC istutettiin kaikkien muitten sinne kuuluvien tai kuulumattomien yhtyeitten tapaan, kunhan Suosikki vaan niin julisti.

Rainbow, Whitesnake, Iron Maiden ja mitä niitä nyt pikkupitäjässä pinnalla olikaan aivan kasarin alkuvuosina. Oli myös Deep Purple ja Led Zeppelin, jos yhtään olen enää kujalla mitä silloin tapahtui. Uskoisin isojen poikien ja varsinkin niitten muutamien bändin jätkien mainostaneen noitakin kahta meille wannabe-diinareille.

Kelaan tässä kohtaa muistini nauhaa noin vuosikymmenen eteenpäin toteamalla vain, jotta raskaampikin rock oli alkanut iskeä. Ainakin Zeppelinin ja AC/DC:n voimin. Olin jossain vaiheessa alkanut mielessäni erotella heavyn hard rockista. Purplelta tuskin tunsin juuri mitään muuta kappaletta kuin sen yhden. Sen yhdenhän tunsi jokainen.

Vuosi oli 1991. Saattoi olla -90 tai -92, ehkä jopa -89. Jostain antikvariaatista (?) tarttui mukaan Machine Head (1972), kun se yksi kappalekin näkyi sillä olevan.

Lätyn kuunneltuani hoksasin, että myös Highway star (?) ja Lazy (?) olivat jollain tapaa tutunoloisia. Olin ehkä kuullut radiosta. Se yksi kappale alkoi aika pian jäädä muitten varjoon. Meikäläiselle oli luonteenomaista tuolloin varoa ottamasta ilmeisimpiä suosikkeja omikseni. Se nyt ainakin on satavarmaa, että kyseinen tietoinen välttely oli järjetöntä.

Aikaa kului ja tunnustin Machine Headin erittäin hyväksi. Vaihdettuani hankintojen formaatin LP:stä CD:ksi tuli jossain vaiheessa 90-luvulla (?) hyllyyn Burn (1974). 00-luvulla (?) seuraan liittyi vielä In Rock (1970).

Minusta riippumattomista syistä kotona oli vielä livekiekko Made In Japan (1972). Arvoisat lukijat, järkytän teitä tiedolla, etten siitä koskaan oppinut pitämään. Burn ja In Rock olivat ihan ok, mutten ikinä vaahdonnut niitten loistavuudesta.

Muitakin Purple-julkaisuja kuuntelin netin kautta vain selvittääkseni, mitä tämän bändin kanssa pitäisi tehdä. Nimittäin, 2010-luvun aikana (?) iskostui mieleeni ajatus: kotiin asti hommattavien ja kokoelmissa pidettävien artistien tuotanto pitää olla hallussa melko kattavasti. Tulin tulokseen, että Purplella on niin iso katalogi ja siitä niin iso osa minulle ei-niin-maistuvaa, jotta en ala keräilemään.

Sitten tullaankin jutun juonessa outoon kohtaan. Viitaten yllä kertomaani levyhyllypolitiikkaan aloin pistää levyjä kiertoon. Siis hyviäkin levyjä, jos artisti ei ollut mainitulla tavalla "keräiltävä". Kaksi Purple-CD:tä lähti ensin.

Machine Head sai vielä hetkeksi armon. Syystä tahi toisesta en ollut tullut tehneeksi sille formaattipäivitystä, mitä muuten olen harrastanut 2000-luvulla paljon. Noin metrin leveydeltä vinyyliä on siksi lähtenyt minulta maailmalle. Kenties olin erityisen ihastunut avattavakantiseen LP-painokseeni.

Siivoustalkoot jatkuivat edelleen ja viimein tällä vuosikymmenellä muutin myös Machine Headin rahaksi, tai ehkäpä vaihdon myötä levykaupassa käytettäväksi virtuaalirahaksi. Hienosta albumista luovuin. Ei niin mitään järkeä toiminnassa.

Sittemmin olen enemmän ja enemmän löysännyt suitsia mitä tulee hankintoihin littyvään "politiikkaan". Mitä enemmän ikää, sitä vähemmän sääntöjä itselleen asettaa asioissa, jotka eivät sääntöjä kaipaa.

Monenkin bändin tai artistin kohdalla on käynyt niin, että ison nipun laserrieskoja lähtiessä kiertoon jää yksi tai kaksi helmeä hyllyyn. Jethro Tull, Focus ja The Cult tulevat pinnistelemättä mieleen. Erykah Badulta siirsin juuri eilen pari lätkää poistopinkkaan, yksi jäi. Hommahan alkaa vaikuttaa osittain jopa järkevältä.

Samaan liittyen ostin syksyn aluksi Machine Headin CD:nä. Kuuntelin kerran ennen säilytyspaikkaan siirtoa. Ai kun maistui makealta.

Politiikka on perseestä silloin, kun se on huonoa ja hyvä politiikka on aina huonoa parempaa. Deep Purple kohdallani sai toimia esimerkkinä ja todisteena tuon paikkansapitävyydestä.

Nyt kuuntelin taas. Ei maistu pahalta edelleenkään.

Henkilökohtainen, aiheeseen liittyvä historiakatsaus päättyy.

Levyarvion tai -arvostelun tulisi sisältää tietoa ja/tai objektiivista tai vähintään subjektiivista pohdiskelua levyn sisällöstä. Nostaa biisejä massasta tai muuta sellaista.

En suosi ko. politiikkaa. Albumilla on 7/7 erittäin oivallista biisiä. Piste.

Ihan piruuttani toimin entisiä, typeriä periaatteitani vastaan ja linkitän tähän sen yhden kappaleen kera tarinavideon.

Sen verran sentään pöyhäisen vielä, että kerron mielipiteeni aiheesta Deep Purple ja heavy. Minulle orkesteri siinä määrin kuin tuotantoaan tunnen ja etenkin Machine Head edustaa klassista jytälinjan heviä puhtaimmillaan siinä missä Zeppelinin musa perustui varsinkin alkuun hyvin paljon bluesille ja Black Sabbath tahollaan valoi pohjaa heavyn metallisuuntaukselle. Klassista rockia kolmella eri tavalla.

Kai minä sitten pärjään tästedes ja päätyyn asti tällä yhdellä Deep Purple -levyllä (subject to change). Se kun on niin hyvä, niin vähintään se pitää omistaa.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Led Zeppelin: Led Zeppelin
LEVYT - Neil Young & Crazy Horse: Live At The Fillmore East - March 6 & 7 1970
LEVYT - Johnny Winter: Still Alive And Well

22 syyskuuta 2026

LEVYT - Kolmas Nainen: Elämän Tarkoitus

Edellinen, Public Enemyn levyyn keskittynyt blogijuttu vei ajatukseni vuosiin, jolloin haparoin opiskelijaelämän loppusuoralla ennen siirtymistä ns. oikeisiin hommiin. Se pisti minut viimein kirjoittamaan ehkä eniten itselleni muistoja herättävästä taideteoksesta.

Teoksen nimi on Elämän Tarkoitus (1991) ja sen takana Kolmas Nainen.

Tarkkaan ottaen LP ei herätä kovinkaan paljon konkreettisia muistumia. Kyse on enemmän tunnelmasta ja tunteesta minkä sen soittaminen näin vuosikymmentenkin jälkeen aina tuo.

Liekö olen sitä kertaakaan jälkeen päin kuunnellut ilman, että palaan jossain kohtaa pieneksi hetkeksi 90-luvun alun Ouluun. Opiskelija-asuntolaan, kaupungin rientoihin, Kotkantien Tekun luokkiin ja takahuoneisiin. Mieli matkaa myös viikonloppujen ja lomien pikkupitäjään pesäpalloineen ja sinne sijoittuvine toilailuineen.

Ympärillä velloi tuolloin kotimaista lamaa ja pankkikriisiä. Maailma soti hajoavassa Jugoslaviassa ja Persianlahdella. Aktiivisesti nuo tapahtumat eivät konttorit sulkenutta vuoden 1990 pankkilakkoa lukuunottamatta minuun vaikuttaneet, salavihkaisesti taustalla ehkä. Lakonkin kanssa pärjäsi, kun kaupungissa oli jo joitain maksuautomaatteja, noita nettipankin edeltäjiä. Kai niihin tuulikaappeihin pääsi laskunsa hoitamaan.

Tuo on sivumennen sanoen juttuja, joista en tänä päivänä ole ollenkaan varma miten se meni. Saattoi tosiaan olla niinkin, että joku lasku viivästyi, kun ei ollut paikkaa missä maksaa.

Oli miten vaan, elämässä riitti riittävästi henkilökohtaisesti koettavaa ja huolehdittavaa, jolloin isot maailman murheet jäivät taustakohinaksi. Perusasiat olivat kunnossa. Jääkaapissa oli muutakin kuin valot, hanasta tuli lämmin vesi ja patterissakin se kulki. Oli vaatetta mitä pukea ylle. Hyvää tahtoa ja kavereita.

Perustarpeet tulivat siis tyydytetyiksi. Silti ajassa oli jotain etäisesti apeaa. Ei pahalla tavalla ankeaa, mutta satojen Suomi-iskelmien tapaan suloisesti surkeaa, mahdollisesti jotain ikään, hiukan yli kakskymppisyyteen liittyvää. Hyvällä sitä ajattelee. Jos joskus dementoidun, soittakaa minulle tätä musiikkia.

Levy on siitä jännä, etten yllä kerrotusta huolimatta saa ulkoluvulta päähäni sen kappalejärjestystä enkä aina kaikkia kappaleitakaan. Kansikaan ei sitä näkemättä mieleen palaudu. Yleistunnelma jyrää.

Onhan sillä loistavia biisejä kuten itselleni merkittävät Kovalla kädellä ja Kiitti jätkät. Sillä on suuren yleisön suosikkeja kuten Lautalla ja Elämän tarkoitus. Sillä on myös molempiin ryhmiin sopiva Ote talonkirjasta.

Ja liittyyhän levyn lauluihin sittenkin myös yksi konkreettinen muisto. Kolmas Nainen soitti Cafe Adamissa (sittemmin Foxia). Ajan tapaan salin täytti sakea tupakansavu. Tuli Ulkopuolella ikkunan ja tuli kertosäe.

hengitä syvään

hengitä syväan

jäi paljon tehtävää

hengitä syvään

hengitä syväan

levätään

Joku miljööseen tottumaton totesi kaverilleen, että eihän täällä pysty hengittämään.

Albumin ilmapiirissä on siis minun korvin mukana tietynlaista alakuloista virettä. Hanhiniemi ei kirjoissaan ole vielä liiemmin valottanut tuon ajan biisintekoaan eikä minulla ole enää käsillä tuon ajan Soundeja. Uskoisin tekstittäjän suodattaneen maailmaa lauluihinsa ja sitä kautta tunnelman meikäläisen nuppiin vielä 35 vuotta myöhemmin.

Jutun ainoaksi kuuntelulinkiksi valitsin tummaa yleiskuvaa ehkä parhaiten edustavan kappaleen Pitkin vihreätä linjaa.

Jospa elämän tarkoitus ei olekaan saada niin hirveästi aikaiseksi. En väitä, että vanhaan palaaminenkaan sitä olisi, mutta jotain kohottavaa siinä on, kun Elämän Tarkoitus minut sinne palauttaa. Ainakin Kolmas Nainen sai -91 aikaiseksi jotain suurta, koska se yhtä musiikin harrastelijaa omalla tavallaan niin hetkauttelee.

Ei mielestäni läheskään yhtyeen paras, mutta henkilökohtaisesti koskettavin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - Public Enemy: It Takes A Million To Hold Us Back
VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #13 - Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: 5 x Pikkutaivas
KIRJAT - Pauli Hanhiniemi: Paulin Kolmas Nainen

17 syyskuuta 2026

LEVYT - Public Enemy: It Takes A Nation Of Millions To Hold Us Back

Tämän tullessa ulos on 17. syyskuuta 2026. Kyseessä on varmasti ensimmäinen kerta, kun ajoitin blogin levyjutun päivän tarkkuudella tiettyyn ajankohtaan. Tämä siksi, että edellinen LEVYT-sarjan rap-albumia käsitellyt kirjoitus ilmestyi tasan kuusi vuotta sitten.

Ei siinä muuten mitään, mutta kun muistan silloin ajatelleeni kirjoittavani tuota pikaa mielestäni parhaasta genren kiekosta. Kuusi vuotta on siis uusi 'tuota pikaa'.

Vuonna 2020 ja itse asiassa jo paljon aiemminkin parhaaksi mieltämäni rap-levy on sitä yhä tänäkin päivänä. Se on Public Enemyn It Takes A Nation of Millions To Hold Us Back (1988).

Public Enemy ja etenkin tämä sen kakkoslätty oli meikäläiselle kova sana jo kasarin ja ysärin taitteessa. Kun sinitarrasin levynkansia opiskelijakämpän seinään Välkkylässä noin vuonna 1990, oli PE edustettuna kolmella. Kertoo jotain, koska seinälle ei noussut kymmentäkään kantta. Cult, Kolmas Nainen...

Vielä nyt, lähes 40 vuotta ensikuulemisen jälkeen Nation Of Millions herättää ajatuksia todennäköisesti enemmän kuin USAn, UK:n ja Suomen Top40-listat kokonaisuudessaan. Ei sillä, että tietäisin mitä niissä luuraa.

Kokoonpanon debyytti Yo! Bum Rush The Show (1987) ei koskaan noussut kovin korkealle papereissani. Jälki sillä on jotenkin raakaa ja monotonista. Liian suoraviivaista mättöä ilman potkua tai groovea. Ei syki kunnolla.

Kakkosella löytyykin sitten kaikkea tuota. On potkua ja sykettä, grooveakin. On suorastaan rajua menoa. Taaksepäin katsoen voi nyt todeta tämän olleen rapille jotakuinkin samaa mitä punk oli rockille 70-luvun lopulla. En hirveän mielelläni käyttäisi sanaa kokonaisvaltainen, mutta sitähän Nation Of Millions on. Lausunto pitää sisällään äänimaiseman ja sanoman.

Sanomapuoli kiinnosti allekirjoittanutta silloin joskus huomattavasti enemmän kuin nykyään. Yhtye toimi mustan Amerikan äänenkannattajana valkoista ylivaltaa vastaan sekä ylipäätään ihmisen äänenkannattajana median, teollisuuden ja vastaavien vaikuttajien valtaa vastaan.

Räppäri Chuck D oli paras mahdollinen sanoman esilletuoja. En heti keksi kenellä muulla olisi yhtä vakuuttava ääni ja esitystapa viestin perillemenoa ajatellen. Jos Chuck riimittelee pallon olevan kolmionmuotoinen, niin sehän on.

Sitä voi aina pähkäillä kuinka tosissaan viestin kanssa oltiin. Oliko mukana kenties myös kaupallista ajatteliua. Sori vaan kaikki tiedostavat tyypit, ei isommin kiinnosta. Viesti meni perille, ja tuli silloin tännekin kielitaidon rajoissa. Ja kyllähän minä itse asiassa uskon, että tosissaan olivat.

Vuonna 2026 ei sanoma tunnu kuunnellessa enää yhtä tärkeältä, vaikka siellä puhtaasti tekstinä onkin paljon ajankohtaista. Musiikki vie. Ja siihen kuuluvana asiana viestin esillepano. Laulamisen, tässä tapauksessa räppäyksen vakuuttavuus jyrää, oli sisältö mitä vaan. Tuo muuten kuvaa aika hyvin omaa nykysuhtautumistani musiikkiin.

Niin se musiikkipuoli tässä. Onko sitä? Vastaus on kyllä. Se vaan sattui olemaan jotain ihan muuta kuin mihin oli totuttu.

Hip hop ja rap noihin aikoihin toi uutena juttuna sämpläyksen. Oli sitä harrastettu ennenkin, mutta hip hop nosti sen valtavirtaan. Nation Of Millionsilla homma vietiin kuitenkin aivan toisiin sfääreihin. Opin tämän vastikään, kun satuin löytämään Hank Shockleen haastattelun viime vuosikymmeneltä.

The Quietus -verkkojulkaisun juttu vuodelta 2015 on erittäin kiinnostava. Se avasi silmäni yhdelle puolelle sitä miksi liki 40 vuotta sitten ilmestynyt musiikkiteos täräytti silloin ja täryyttää vieläkin. Lainaukset jatkossa Quietuksesta.

Todetaan ensin, että PE:n muodostivat Chuck D:n (Carl Ryder) ohella Flavor Flav, DJ Terminator X sekä, sanoisinko, agitaattori Professor Griff joukkoineen. Lisäksi, ja tämä on tärkeää, porukkaan kuului tuotantoryhmä Bomb Squad, jossa Hank Shockleen lisäksi ainakin Eric "Vietnam" Sadler. Rick Rubin hääri taustalla levy-yhtiö Def Jamin leivissä tittelillä executive producer.

Kokonaisuuden kannalta tärkeä Flavor Flav on luku sinällään.

Having Flavor was a challenge. Because he was the first rapper who was a non-rapper. He was a hype man. At first no one understood the concept of having someone on the mic who didn’t really rap any lyrics.

Bomb Squadin tavaramerkiksi tuli paljolti juuri tämän albumin myötä wall of noise. Termi viittaa Phil Spectorin wall of soundiin (joka sivumennen sanoen pilasi Ike & Tina Turnerin LP:n River Deep - Mountain High (1966)).

Juuri wall of noisen ymmärtäminen on se mikä Shocklee-haastattelussa säväytti.

Sitä ei ollut tullut ajateltua näinä vuosina, että Bomb Squadin tuotantotekniikka ei ollut pelkkää satunnaisten samplejen käyttöä ja luuppausta biisien taustalle. Itse asiassa luuppausta ei juurikaan käytetty, vaan heidän meluseiniään voi pitää jopa sävellyksinä.

Jos termi sävellys tuntuu liian pahalta musiikkiteoreetikoille, niin olkoon ne sen sijaan vaikka harkittuja koosteita mitä erilaisempia ääniä. Sampleja (tietty), scratchingiä (siis levyjen raapimista), huudahduksia, naurahduksia, melua (kyllä). Siellä täällä jotain rumpukoneesta, ehkä syntetisaattoristakin.

Lyhyesti sanottuna melkein mitä tahansa ääniä, jotka on harkituin ajoituksin pistetty vaivaa säästämättä tiettyyn järjestykseen. Ja miksattu kakku kasaan.

On ‘Rebel Without A Pause’, Flavor was playing fill beats by hand. Because sequencing is wack to me. Because everything happens predictably at the same point. That’s not how a band plays. So samples have to perform like they are a band. So having Flavor play the beats by hand, gave it the soul that it needed to have.

Moni sanoo, että ei ole musiikkia tuo kun ihmisetkin siihen päälle puhua pulputtaa, eivätkä laula. On se. Kannattaa ajatella uudestaan, jos tosiasian kieltää. Tykätä ei tietenkään tarvi.

Suosittelen vahvasti lukemaan The Quietuksen jutun, jos kiinnostaa.

Kattauksen sisältö on tunnin mittainen. Intro (Countdown to Armageddon), 12 normikappaletta ja kolme välisoittoa (Mind terrorist, Show 'em whatcha got ja Security of the first world).

Heti kaksi ensimmäistä biisiä on sellaisia pommeja, että harvalla kiekolla. Bring the noise toimii alustavana nyrkiniskuna naamaan ja Don't believe the hype hieman keveämpänä kuljailuna, mutta sellaisenakin painavana.

Juuri Don't believe the hype taisi minut aikanaan yhtyeen pariin houkutella ja on niitä biisejä, jotka osuivat kerralla. Sen sijaan vaikkapa joku She watch channel zero?! lukeutuu niihin, jotka vaativat aikaa, mutta saattavat yhä saada ihon kananlihalle.

Samaa, hitaamman lämpenemisen aikaansaanutta sarjaa edustaa Prophets of rage, jonka koukkuna (yhtenä sellaisena) iskee mielihyväkeskukseen rivien lopun toistamiset, joita ennakkoluulottomasti musiikkiin suhtautuva voi pitää vaikka kuoron osuutena.

Sampleista Hank Shocklee toteaa, ettei edes muista mitä kaikkea tuli käytettyä. Esimerkkinä maukkaasta, kontekstiin kuin tukka päähän sopivasta lainojen käytöstä käyköön kappaleen Party for your right to fight lopussa vain kahdesti soiva "Don't give up the fight", joka tulee Bob Marleylta (Get up, stand up).

Tuo päätösraidan nimihän on muunnelma niin ikään Def Jamille levyttäneen Beastie Boysin hitistä (You gotta) Fight for your right (to party!). Sanajärjestyksen muutoksen ohessa muutettiin myös sanoma bändin filosofian mukaiseksi. Sitähän se oli myös originaalin kohdalla. Beastiet oli party-bändi ja PE taisteli.

En malta olla mainitsematta sitäkään, että Night of the living baseheads on toistaiseksi ainut rap, jonka olen soittanut Roll FM:llä. OK, joku Nurmiolta myös.

Rap jäi osaltani käytännössä 90-luvun puoliväliä edeltävälle ajalle mitä uusien tuulien haisteluun tulee. Ei vaan ole enää kiinnostanut. Sama pätee myös Public Enemyyn. Tuorein hyllystä löytyvä CD heiltä on Muse Sick-N-Hour Mess Age (1994).

On helppo sanoa, että hypätään kyydistä, kun joku tulee suosituksi. Vaan ehkä se onkin niin, että sama syy johtaa sekä suosituksi tulemiseen että kyydistä hyppäämiseen.

When hip hop became mainstream, it lost its alternative edge. It’s not as daring as it once was. It’s kind of a pop music culture.

Mutta vanhat suosikit pysyvät. Lisätään täten LP:n saamien lukuisten tunnustusten ja tittelien joukkoon vielä yksi, itselleni se merkittävin kaikista.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #4 - Ice Cube: Kill At Will
LEVYT - Eric B. & Rakim: Follow The Leader
LEVYT - The Cult: Electric

08 syyskuuta 2026

LEVYT - Dr. Helander: Country Boy

Hyvät lukijat, saisiko olla kahdentoista ruokalajin blues-menu.

Tarjolla on useita tuttuja annoksia vuosien varrelta, mutta esillepano ei noudata tylsän yhdenmukaista ketjuruokalamallia. Annokset ovat paikallisesti valmistettuja, jos kohta muutamaan on raaka-aineita tilattu alkulähteiltä valtameren takaa.

Tervetuloa nauttimaan!

Country boy. Muddy Watersin sinkku vuodelta 1952. Pääkokkimme säestää itseään akustisella. Alkuperäisellä Muddyn tukena bassorumpu ja huuliharppu. Tässä Mika Railon pystybasso, Hoedown-mies Topi Kurjen rummut, Esa Kuloniemen slide sekä amerikkalaisvahvistus Charlie Musselwhiten harppu. Äärivakuuttavaa luentaa heti kärkeen.

Walking blues. Son House -originaali, josta oman, siitä poikkeavan versionsa tekivät aikoinaan myös mm. Robert Johnson ja Muddy Waters. Tulkinta poikkeaa sanoitukseltaan noista, mitä on bluesissa tapahtunut aina. Soolonumero, jossa pelkästään laulu ja dobro. Vakuuttavuutta alun tapaan.

My home is in delta. Muddyn - kyllä, taas - toisen albumin Folk Singer (1964) avausraita. Pääkokkimme jälleen asialla akkarin kanssa. Apuna tällä kertaa vain Railo, jonka bassoa voi kuulla jokusen esimerkin mainitakseni Reboundin, Jussi Syren Rockabilly Revivalin ja Miki Lamarrin levyillä. Vakuuttavaa? Kyllä, edelleen.

Green river blues. Lisää legendojen biisejä, tämä Charley Pattonia vuodelta 1930. Herkullisesti hölkkäävä bändiversio kera Railon, Kurjen ja Kuloniemen. Viimeksi mainittu nyt mandoliinissa. Pääkokkimme harputtaa vaihteeksi itse. Roll! Toimii lujaa.

Good morning little schoolgirl. Alun perin Sonny Boy Williamsonia, mutta merkitty kansiin Junior Wellsille, koska levytys perustuu tämän täysin omanlaiseensa näkemykseen aiheesta. Pääkokkimme seurana Railo, Leevi Leppänen (perkussiot) ja Little Willie Mehto (huuliharppu). Loistavaa. Bonuksena johdatteli minut tuon Junior Wellsin version pariin.

Mean old Frisco. Arthur Crudupin klassikko, joka näki päivänvalon 1943. Triototeutuksessa mukana Railo ja Leppänen. Rytmitys ja bassokuvio henkii rockabillyä ja heitetäänpä tekstiin jopa pätkä Elviksen vuoksi suurinta Crudup-klassikkoa That's all right.

Se, että jätin edellistä erikseen kehumatta ei tarkoita, etteikö se kehuja ansaitsisi. Koko kahdentoista setti ansaitsee, mutta jääköön toistamatta.

Muuten voisi näin puolivälin krouvissa todeta, että vanhoja on kaiveltu. Blueseja, eikä lähellekään paskimmasta päästä, on tuotu nykyihmisen kuultavaksi vanhakantaisin sovituksin, persoonallista kosketusta unohtamatta. Loppupuoliskolla lyödään tiskiin pari omaakin numeroa.

100$ bills. Kuloniemen sävellys pääkokkimme tekstiin. Soitinnus kuten Green river bluesissa, mutta huuliharppu Musselwhiten hyppysissä. Tästä löytyy myös pääkokkimme laulama siivu Aija Puurtinen & Rytmiraide Allstarsin albumilla Brooklynin Satu (2015). Sama ilmestymisvuosi molemmissa, joten en osaa sanoa kumpi tuli ulos ensin. Sovitukset niissä tyystin erilaiset.

Hoodoo man blues. Krediittien suhteen (Sonny Boy ykkönen ja Junior Wells) sama kuin Good morning little schoolgirl. Menossa mukana Railo ja Mehto. Hidasta tunnelmointia.

Hey foreman. Mike Bloomfieldiä, joka on Apulaissheriffille tutkimatonta aluetta. Railo jatkaa pääkokkimme partnerina, lisäksi mukana Olli Haavisto slideineen.

Hello central, give me 209. Kappale 1950-luvulta Lightnin' Hopkinsin loputtoman pitkästä laulukirjasta. Toinen sooloveto ja akustisella tämäkin. Itse asiassa pääkokkimme ei tartu sähkökitaraan missään vaiheessa koko kolmen vartin aikana, minkä biisitusina kestää.

Big cold beer. Omaa tuotantoa. Laulun ensimmäinen inkarnaatio nähtiin ja kuultiin nimiraitana samannimisellä, 19 vuotta aiemmin putkahtaneella albumilla, esittäjänään Helander Blues Co. Nyt kumppaneina Railo, Leppänen (rummut) ja Haavisto (kitara). Iloisen vilkasta jumppaa.

Just a feeling. Kappale vuosikerran 1956 Little Walteria loppuun. Suomalaisten chicagolaisittain tärskäyttämä versio, kun originaali on Chicago blues -artistin vähän toiseen tapaan tulkitsema. Musselwhite mukana tuomassa Amerikkaa palettiin. Muuten pääkokkimme takana Kuloniemi (slide), Railo ja Kurki.

Pääkokkina toimii Dr. Helander ja menu sai noin vuosikymmen takaperin nimekseen Country Boy (2015).

Bluelight Recordsin upeaan katalogiin kuuluvan julkaisun kansikuva nostaa väistämättä ajatuksiin Fogertyn LP:n Eye Of The Zombie (1986). Liekö tuo harkittu veto vai pelkkä sattuma, en tiedä.

Country Boyta voi pitää Helanderin soololevynä, ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana sellaisena. Muutoin on takana tai rinnalla ollut aina bändi. Toki tämänkin soittajatiedoissa samat nimet toistuvat. Jotain kuitenkin kertoo jo se, että kanteen on präntätty vain solistin nimi.

Soittajista Kuloniemi ja Leppänen muodostivat Third Wardin, kun Helander seuraavaksi pisti näitten kanssa pystyyn yhä sillä nimellä pelaavan, yhden kokoonpanomuutoksen vastikään kokeneen trion.

Country Boy on yhdellä lauseella sanottuna asiansa osaavien kokkien erinomainen työnäyte, jonka voi panna viivalle minkä tahansa blues-kiekon kanssa. Puhutaan mielestäni suomalaisen bluesin klassikkolevystä, vaikkei sen ilmestymisestä vielä kovin mittavasti olekaan aikaa.

Kun kattauksen jakaa kahtia, osuu A-puolen kuusikko makuhermooni aavistuksen B:tä paremmin. CD-kuuntelijana menee kuitenkin aina putkeen ja onhan lätkä ihan kokonaisuutena loistava.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Wishing Spoon
LEVYT - Muddy Waters: Folk Singer
MUINAISTA BLUESIA #1 - Charley Patton

06 syyskuuta 2026

UUTUUSLEVYT - Niko Ahvonen: Valmis Maailma

Aina silloin tällöin sitä keksii käyttötarkoituksia aikakoneelle. Joskus, kuten minulla tällä kertaa, kyseisen härrävärkin sovelluskohteet saattavat kuulostaa hieman oudoilta. Haluaisin nimittäin kuulla Klaus Järvisen kommentit jutun aiheena olevasta äänilevystä.

Klasun opin tietämään tietenkin rehtorimaisen pedantisti musiikkiin suhtautuvana Levyraadin vakiojäsenenä, jossa tehtävässä hän toimi koko 80-luvun ja puolet edellistäkin vuosikymmentä. Arvionsa ohjelmassa kuulluista esityksistä olivat usein varsin tiukkoja. Ne perustuivat käsittääkseni siihen, jotta asiat pitää tehdä tietyllä tavalla.

En tiedä pelaako muistini oikein tuon viimeisen kohdalla, mutta silti näkisin niin mielelläni Järvisen naaman, kun hän kuuntelisi vaikka mistä koostuvan Valmiin Maailman alusta loppuun. Loksahtelisiko suu auki kuten telkkarissa muinoin?

Valmis Maailma (2026) on genremielessä niin moniulotteista ja värikästä tavaraa, etten muista hetkeen vastaavaan törmänneeni. 12 raidan kokonaisuus pitää sisällään helposti yli 12 tyylilajin musiikkia. Useampaan biisiin on siis yhdistelty eri raaka-aineita.

"Oh, we got both kinds. We got country and western", totesi Bob's Country Bunkerin baariemäntä Blues Brothersissa. Näillä on enemmän.

Sekoitukseen on mätetty mm. monen sortin lattaria. Ajatukset kulkevat väliin Meksikoon, väliin Jamaikalle, sitten muualle Karibiaan. On jazzia ja ragtimea, jopa 70-luvun suomalaista discoiskelmää. Ynnä muuta ja niin edelleen.

Kappaleen Push-Ka-Pee-She-Pie teksti mainitsee calypso-bebopin. Meikäläisen mielestä Sä tietenkin on rockabillyistä gospel-doowopia.

Tunnustan omanneeni ennakkoluuloja Niko Ahvosen tuotannon suhteen. Ne juonsivat juurensa ysäriltä, jolloin enemmän tai vähemmän kartoin kaikkea, jonka yhteydessä puhuttiin Suomi-soulista. Turhaa, niin turhaa.

Näkemykseni alkoi muuttua vuosipari sitten, kun kokoelmiini päätyi Funky Kingstonin albumi Hyvät Ja Parhaat (2018). Eräs kiekon solistivieraista on Ahvonen, joka laulaa bändin säestyksellä yhden biisin kera Mitja Tuuralan.

Mielipiteeni mullistui täysin 17.5. kuluvaa vuotta, kun hain paikallisesta Nikon levyn Pohjoinen Soul (2014). Aivan mahtava meininki! Olen tuskin väärässä väittäessäni, että sillä on kautta aikain uutena ostamistani äänitteistä paras hinta-laatusuhde. Tilin saldo kärsi sen vuoksi kahden euron ja 99 sentin verran (2,99) ja musan laatu hipoo kattoa. Yläkerran kattoa.

Valmis Maailma ilmestyi jo keväällä, mutta hankin sen vasta heinäkuun lopulla. Siksi näin myöhäinen reagointi uutuuteen. Nyt jos koskaan pätee vanha klisee 'parempi myöhään'.

Tyylirikkaudesta tuli jo muuan sana naputeltua. Tyylitaju on myös kohdallaan ja muusikoitten taitotaso kova. Yhtye, jonka nimi tulee julki vain taka- ja sisäkansissa on Tilanteen Herrat:

Markus Tiiro, kitarat + laulu
Antti Utriainen, koskettimet
Mitja Tuurala, basso + perkussiot + koskettimet + laulu
Janne Haavisto, rummut + perkussiot
Antti Snellman, tenorisaksofoni
Jarmo Rouvinen, baritonisaksofoni + klarinetti + huilu

Maestro itse hanskaa vokalistin tontin ohessa perkussioita, kitaraa ja foneja. Jokunen käypäläinen vielä ja en heikkoja lenkkejä porukassa havaitse.

Päätellen laulunkirjoitus- ja kansikrediiteistä sekä siitä, että on merkitty tuottajaksi, vaikuttaisi Mitja olevan Nikon tärkein tekijäkumppani levyllä. Toverukset jo vuosien takaa väänsivät muun remmin kanssa sen verran tanakkaa tavaraa, että uskallan sitä suositella kaikille oikeasti musiikista eri muodoissaan ohi ja yli radioitten soittolistojen kiinnostuneille.

Minuahan kiinnostaa mitä monenlaisin musiikki. Ei sentään black metal tai mongolialainen kurkkulaulu (jota ilmeisesti jouduin kerran uimahallin saunassa hetken kuuntelemaan) tai muutamat kymmenet, jollei sadat muut itselleni täysin tuntemattomat genret. Eli ei tämäkään kakku ole eikä edes voi olla kaiken kattava musiikkipläjäys. Sellainen vaatisi vähintään 100 CD:n boksin.

Todetaan vielä albumilla olevan jokusen uustulkinnan vanhoista. Esimerkiksi Ahvosen suomentama käännösralli Tili tuli, tili meni tuli levytetyksi Marjo Leinosen Ja Viranomaisten toimesta 20 vuotta sitten, aiemmin mainittu Sä tietenkin aivan toisella tapaa vedettynä aiemmin mainitulla Pohjoisella Soulilla. Muitakin löytyy.

Biisilinkit blogijutuissa voivat olla yhtä turhia kuin tavallisessa tieliikenteessä tuon tuosta näkemäni autojen formulakoukkaukset ennen kääntymistä. Laitetaan silti yksi ja menköön se Klasua muistaen puhdasoppisena (?) jazzina.

En ole robotti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

LEVYT - J.Karjalainen, V-M Järvenpää, Mitja Tuurala, Tommi Viksten: Polkabilly Rebels - Amerikansuomalaisia Lauluja
UUTUUSLEVYT - Pepe Ahlqvist: Dreaming Away
UUTUUSLEVYT - Gary Hiland Trio: Catch Me

28 elokuuta 2026

YLEISTÄ - 7

Minusta tulee tänään 7-vuotias. En juhli, mutta en ole matkoillakaan.

Tämänikäiset ruukaavat aloittaa koulunkäynnin, mutta minua ei oppivelvollisuus koske. Aloitan sen sijaan Roll FM:n kanssa taas uuden lähetyskauden. Apulaissheriffi-ohjelman jakso numero 78 tulee ulos 2.9. Tiukkaa musaa ja löysää puhetta.

Aivan mahtavan levyn tittelin saajia on nyt 243. Lista niistä juttulinkkeineen alla ja ihan lopussa muutama esimerkki muista blogissa vilahtelevista aiheista.