Jutut ajassa

10 huhtikuuta 2024

UUTUUSLEVYT - Aija Puurtinen & Brooklynin Satu: Sudbury Tango!

Pitkäksi on venähtänyt Aijan ja Brooklynin Sadun levytystauko. Erinomainen Lännen Maata (2019) on pian viiden vuoden päässä, eikä uutta studioalbumia ole kuulunut.

Odotusaikaa lievittämään tupsahti melko lailla puskista konserttitaltiointi toissa keväältä. Äänityslaitteisto oli paikalla Espoon Sellosalissa huhtikuussa 2022. Nyt, vajaat kaksi vuotta tapahtumasta tuli ulos Sudbury Tango! (2024).

Onneksi tuli, sanon minä. Se on nimittäin ihastuttava levy.


CD:llä on seitsemän laulua mainitulta sekä viisi nimellä Aija Puurtinen & Rytmiraide Allstars julkaistulta kiekolta Brooklynin Satu (2015). Kannen mukaan jako on 7/3, mikä täsmää kahta raitaa lyhempään vinyyliversioon.

Lännen Maata on korvamuistissani sen verran kätevästi saatavilla, että uskallan väittää sen osalta sovitusten mukailevan studiotulkintoja varsin vähin muutoksin. Tuolta vanhemmalta joutuisin ottamaan muistin virkistystä. Ei sillä, että se vastenmielistä olisi, mutta jääköön. Tätä kannattanee arvioida omana itsenään.

Musiikissa kuuluu, tuoksuu ja tuntuu kaukainen, mennyt maailma. Kuten tiedetään, biisit kuvailevat amerikansuomalaisten eloa aikana, jolloin heitä meni meren taakse suurissa määrin ja siitä eteen päin aina 2000-luvulle. Kuulija saa käydä läpi tunnelmia liikkumaan yllyttävästä riemusta liikutukseen. Jälkimmäinen pätee ainakin allekirjoittaneeseen, jolle on iän myötä ilmaantunut kasvava alttius kyseiseen tunteeseen kaiken eri tavalla hienon äärellä.

Näitten taiteen hienous on minulle sekä Perttu Hemmingin (yhden tekstin verran Heikki Hemmingin) sanoituksista että Puurtisen sävellyksistä juontuvaa. Ennen kaikkea se on kestävän pohjan päälle rakennetun ansiota, millä tarkoitan sävellysten orkestrointia ja tapaa, jolla ne esitetään.

Toteutuksesta vastaavat livellä:

  • Aija Puurtinen, laulu + basso
  • Selina Sillanpää, viulu + taustalaulu
  • Helmi Antila, viulu + taustalaulu
  • Eero Grundström, urkuharmoni + huuliharppu
  • Esa Kuloniemi, kitara + banjo + laulu
  • Mooses Kuoniemi, rummut

On siinä taitoa ja näkemystä vaikka muille jakaa.

Kruununa koko kakulle soi Aijan ääni, joka saisi huippupisteitä niin teknisestä osaamisesta kuin taiteellisesta vaikutelmastakin. Alan kallistua kannalle, että hän on tällä hetkellä taidokkain vokalisti maassamme. Tarkastelu rajoittuu tietenkin tuntemaani osaan solisteja.

Ääriesimerkkeinä levyn tunnelmista käyvät Esan laulama Kaksipa poikaa Ohiosta, joka lietsoo pelimannit riehakkaaseen soittoiloitteluun sekä utuisen kaunis päätösnumero Joka yö me unessa ajetaan.

Muun soittamisen ohessa olen kuunnellut koko setin kahdesti rauhallisessa ympäristössä alusta loppuun. Tuo viimeinen kappale on molemmilla kerroilla saanut silmät vuotamaan. Elekääkä sitte kertoko kenellekkään.

06 huhtikuuta 2024

LEVYT - Wentus Blues Band: Agriculture

Take it away saattaa hyvinkin olla paras biisi mitä Wentus Blues Band on koskaan levyttänyt. Yhtyeen laajasta ja tasokkaasta tuotannosta se on lisäksi niitä harvoja, jotka kykenen nimen perusteella tunnistamaan.

Ennenhän nämä jutut toimi musan suhteen huomattavasti liukkaammin. Melko monen LP:n sisällysluettelon osasi lukea ulkomuistista ja laulut alkoivat soida päässä samassa järjestyksessä.

Agriculture (2007), jolla kappale majailee voi vastaavasti olla paras albumi mitä bändi on julkaissut. Minusta se on tällä hetkellä sitä niistä tarkistuslaskennan mukaan yhdestätoista, jotka omistan.


Tänä päivänä on kovin harvinaista, että pystyn kenenkään tuotannosta edes harkitsemaan yhden ainoan kappaleen nostamista ylitse muiden. Miten se siis on mahdollista tässäkään tapauksessa?

Tuo raita iski heti CD:n ensikuuntelulla joitain vuosia sitten. Olen sen kuunnellut aika monesti ja soittanut radiossakin Roll FM:llä. Ei muistu mieleen sellaista kertaa, että se olisi tuntunut alkuunkaan kyllästyttävältä, pakkopullalta tai millään muotoa heikolta.

Biisi tempaa otteeseensa ensimmäisistä kitaran silpaisuistaan lähtien. Kahden kepin yhteistoiminta vetävän riffin ympärillä, ultrasvengaava rumpalointi harkittuine pellin iskuineen, mojova bassottelu, huipusti toimiva liidilaulu yhden (?) hengen kuoron kanssa käytävine vuoropuheluineen. Kitarasoolo, joka passaa paikalleen kuin lakki päähän.

Take it away tuo mieleen auton hinaamisen. Orkesteri vetää ja kuulija on vedettävänä. Tempautuu mukaan. Köysi ei kuitenkaan ole jäykkää ainesta, vaan sopivasti ja säännönmukaisesti venyvää mallia.

Siellä on ihmisen hyvä istua. Ei pelota eikä tunnu lainkaan pakonomaiselta. Aivan kuin hinuri ja köysi huolehtisivat ohjauksestakin. Ilman käsiä mennään. Jos nyt kulkuneuvo onkin jostain syystä lakannut toimimasta, ei sekään aiheuta ketutuksen tunnetta, kun kyyti on niin maittavaa.

Wentus Blues Bandin rungon muodostivat ryhmän seitsemännellä pitkäsoitolla alkuperäisjäsenet kitaristit Niko Riippa ja Kim Vikman, basisti Robban Hagnäs sekä rumpali Mikael Axelqvist. Myöhempinä tulokkaina vaikuttivat erinomaiset laulaja Juho Kinaret ja kosketinsoittaja Pekka Gröhn. Jälkimmäinen ei ilmeisesti hehkuttamallani numerolla soita.

Näytteenä Gröhnin osallisuudesta käy mainiosti Passenger blues, joka on oiva esimerkki siitä miten pianoa voi käyttää bluesissa niin, ettei se varasta tilaa muilta, vaan kohottaa kokonaisuuden arvoa.

Levy on pullollaan priimatavaraa. Taisin jo käyttää sanan mojova, mutta korotan sen supermojovaksi kuvaillessani Robbanin bassottelua riuskalla Country lovella. Sillä myös Kinaret repii kurkustaan oikein viimeisen päälle.

Moonshine osoittaa taas kerran minulle, miten perusränttätänttä voi olla hetkittäin maailman parasta musiikkia. Kitara kipunoi kompin ympärillä paikoin niin, että tekee mieli vetää suojalasit silmille. Se komppi on moneen kertaan kaluttua kamaa, mutta niin vaan saa yhtye siihenkin henkeä kuin lämmin vesisade kylvökseen.

Aivan mahtavaa kuusikielistä tarjoilee niin ikään vaikkapa blues-balladi Here in the night. Soitosta tulee mieleen John Fogerty, eikä mahdottomalta tuntuisi ajatus, että sävellyskin olisi hänen pajaltaan.

Vaan eipä ole. Omatekoista (Kinaret, Riippa & Hagnäs) materiaalia on koko komea tusina lukuunottamatta Lonnie Brooks -coveria Brand new mojo hand. Senkin Wentus esittää alkuperäistä virkeämmin.


Jos bluesin saralla jaettaisiin aatelisarvoja uran pituuden ja tekemisen laadun plus määrän perusteella, olisi Wentus Blues Band Suomessa ensimmäisten joukossa saamassa kunnian. Agriculture tuli ulos 21 vuotta perustamisesta. Sen jälkeen on taival taittunut vielä 17 vuoden verran.

Tuohan muuten tarkoittaa, että kohta vietetään 40-vuotisjuhlia. Jo 35 vuoden paalulla ilmestyi ylijäämäkooste From The Barrel (2021), joka ei kuulosta lainkaan ylijäämäiseltä.

Agriculturessa pidän itse asian ohella myös paketoinnista. Äärityylikkäät kannet heinäseipäisine peltomaisemineen tuntuvat pikkupitäjän kasvatille mitä kodikkaimmilta. Näin silti, että omat vähäisehköt heinärengin hommani tein paalauskoneen aikakaudella.


Kyllä vaan kelpaa vaahdota tästäkin levystä. Suomessa on osattu ja osataan aina vaan.

Aivan mahtava!

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


23 maaliskuuta 2024

LEVYT - Kari Peitsamo Road Hogs: Pahat Pojat Ovat Jälleen Täällä

Tähän väliin pitkästä aikaa poiminta eräältä aikoinaan hyvinkin uutterasti levyjä tehtailleelta rokkariltamme. Ilmeisesti julkaisut on nyt julkaistu, koska edellisestä on vierähtänyt jo melko tovi. Jatsin Uusin Olemus (2020) tuli ulos vain verkossa digitaalisena.

11 vuotta sitten ilmestyi yksi miehen onnistuneimmista albumeista Pahat Pojat Ovat Jälleen Täällä (2013).


Nimen Kari Peitsamo Road Hogs alla artistimme sai aikaiseksi neljä albumia vajaan kolmen vuoden aikana. Erilaisia kokoonpanoja yhtye ehti kokea ainakin neljä. Komppikaksikko oikukkaan keulahahmon takana vaihtui tämän tästä, vaikka bändinimi pysyi.

Tällä kertaa remmissä basisti Sidi Selin ja rumpali Harri Mäkinen.


Minusta levy on yksinkertaisesti loistava.

Sitä on myös kansien villin lännen sarjakuvista lainattu ilmiasu.


Jätän suosiolla pureutumatta sisältöön sen tarkemmin. Biisilista puhukoon puolestaan. Jo siitä voi nähdä laulun aiheitten moninaisuuden. Tekstit ovat kauttaaltaan Karia itseään, siis oivallisia. Soitto raikaa mitä innottuneimmin.

Sen verran on syytä mainita, että Peer Günt ei saa lopettaa on mukana toista kertaa. Peitsamo levytti kappaleen ensin akustiselle soololleen No Mercy (2005), nyt triolla sähkön kera.



Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


19 maaliskuuta 2024

LEVYT - The Beat Farmers: Van Go

On mahdollista, että hoksasin vasta nyt tämänkertaisen hehkutuksen kohteen kansikuvaan napatun pakettiauton persuuksen. Siinä samassa paljastui tietenkin myös sen yhteys LP:n nimeen Van Go (1986).


Yllä kertomani kertoo vain siitä aiemminkin tunnustamastani tosiasiasta, jotta kansitaide ei ole meikäläisellä näissä hommissa aivan pinon päällimäisenä mielessä. Varmaan osaltaan senkin siivittämänä olen malttanut jättää vinyylit muutamaa poikkeusta vaille kauppoihin jo parinkymmenen vuoden ajan. CD riittää.

Van Gon takana seisoo The Beat Farmers, eräs kasarilla Suomeenkin vyöryneen jenkkirokkiaallon kovimmista nimistä. Minulta bändi meni silloin puolittain ohi. Ensimmäisen levyni heiltä - juuri tämän - hankin vasta 2020-luvulla.

Kun on kyse näinkin vanhalla iällä syvenneestä tuttavuudesta, en tohdi väittää albumin hyllyensimmäisyyden olevan syynä sen pitämiseen tällä hetkellä yhtyeen parhaana. Soundit vaan on niin sanotusti kohillaan, biisit mainioita ja soitanta tajuisaa.

Kolmen laulajan taktiikka tuo mukavaa vaihtelua kiekon ilmeeseen. Ykköskitaristi Jerry Raney luikauttaa viisi, toinen kepittäjä Buddy Blue neljä ja muikeaääninen rumpali Country Dick Montana kaksi. Bassoa komentaa Rolle Dexter.

Miksi sitten näinkin tasokas ryhmä pääsi aikoinaan miltei menemään minulta längistä? Sanoisin sen olleen silkkaa tuuria.

Tuolloin levyostoksia tehtiin hyvin harkiten ja melko harvakseltaan. Taisi olla paljolti herran hallussa mitkä ja ketkä herättivät Soundin juttujen ja radiosoittojen perusteella riittävästi huomiota hankintapäätöksiin saakka. Vaikuttajatahot siis pääsivät vaikuttamaan nuoren harrastelijan tekemisiin

Biittifarmareiden heimoveljistä allekirjoittanut tarttui hanakimmin The Rainmakersin ja yhä vieläkin aktiivisen John Cougar Mellencampin tuotantoihin. Oli Del Lordsia ja etäisempiä sukulaisia kuten Los Lobos. The Fabulous Thunderbirdsin lasken myös samaan sarjaan, vaikkakin heidän tyylinsä oli näitä muita paljon enemmän bluesia.

Noin sen pitääkin mennä. Tai sanotaan, noinkin se saa mennä. Ei ongelmaa. Kyllä musaa voi ottaa haltuun myöhemminkin kuin prässäämön lämpiminä.

Kappalevalikoimasta voisi nostaa esille vaikka kaikki. Olkoon siis esimerkkinä albumin jo kehumastani soundipolitiikasta heti sen avausraita Riverside. Teknisen henkilöstön jäljiltä syntyi kirkasta, selkeää ja ilmavaa, vieläpä riittävän rouheaa ja räväkkääkin jälkeä. Voi kun enemmänkin tuotettaisiin musiikkia tähän tapaan.

Sama toimiva ja apulaissheriffiläistä makua miellyttävä linja jatkuu läpi koko yhdentoista biisin paketin.

En osaa tutkimatta sanoa kuinka paljon mukana on covereita. Useamman kuin yhden numeron kirjoittajaksi kun ilmoitetaan joku muu kuin bändiläinen. Se yksi, ilman muuta tunnistamani on Neil Youngin Powderfinger, joka saa farmareilta originaalia hieman nopeampaan tahtiin rullaavan käsittelyn. Aina se ilahduttaa, kun klassikko tulkitaan onnistuneesti kuten tässä tapauksessa.

Näytteistäni ensimmäinen sisältää Raneyn, toinen Bluen vokalismia. Kattauksen kantreimmat rallit vetää Country Dick Montana. Valintani niistä on suorastaan riemastuttava I want you, too.


Beat Farmersin tyylitajuinen laulukokoelma on ammennettu monipuolisesti amerikkalaisen 1900-luvun musiikkiperinteen aineksista. Minusta se on country- ja garage-vaikutteista perus-rockia. Ja rolliakin löytyy kivasti.

Voi olla että joku Creedence Clearwater Revival operoi laajemmalla skaalalla, erilaisella nyt joka tapauksessa. Jostain syystä en silti voi olla rinnastamatta näitä kahta jollain tasolla toisiinsa. Ja onhan se niin, että jos orkesterista tulee CCR mieleen edes etäisesti, ei kyseessä voi olla kovin köpönen pumppu.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


08 maaliskuuta 2024

UUTUUSLEVYT - Tommi Liimatta Organisation: Tea Tales - Vuokatin Hevostalliäänitykset 1993

Pikkutyttö (äänestä päätellen tyttö, kenties Ullaserkku) pyytää soittamaan nauhan, ehkäpä juuri sen mikä vastikään äänitettiin. "No ei tietenkään, menkääpä helevettiin siitä", vastaa Tommi, 17v.

Noin päättyy levyn ensimmäinen biisi Ei tarvitse leikkiä. Kyseessä on Tea Tales - Vuokatin Hevostalliäänitykset 1993 (2023) ja vastuussa Tommi Liimatta Organisation. Apulaissheriffin uutuuslevyissä on siis jälleen tarjolla hiljattain uutuutena ilmestynyt, muinaista tavaraa sisältävä lätty.


Liimatta tuli lapsena ja nuorena, mahdollisesti aikuisenakin nauhoittaneeksi kasettitolkulla kaikenlaista. Ilmiselvään johtopäätökseen olen tullut sitä kautta, että hän on toimintaa laajasti muistelmateoksissaan kuvaillut. Tuotoksia oli jossain vaiheessa tarjolla mittavissa määrin Spotifyssä.

Ilmeisesti nyt ulos tullut CD on ainut fyysisenä painoksena isompaan jakeluun asti päätynyt nauhoite. Asialla on pääosin vanhojen uusintajulkaisuihin toistaiseksi keskittynyt Lipposen Levy Ja Kasetti.

Nämä kai pitäisi ohittaa olkaa kohauttaen, samalla ohimennen todeten, että mukavaa kertakäyttökamaa, joka pitää sisällään merkittävän näytteen sittemmin julkiseen tietouteen nousseen tekijänsä varhaisvaiheesta. Hellyttävää poikasten leikkiä jne.

Vaan kun tämä on vähän enemmän. Ainakin omakohtaisesti tässä on jotain, jonka vuoksi kiekko pyörii nyt jo kolmatta kertaa alle kahden kuukauden aikana.

Heinäkuu 93, jolloin Tommi ja Jussiserkku tämän tunteroisen kasetille ottivat on yllättävän lähellä Absoluuttisen Nollapisteen ensialbumia. Neulainen Jerkunen (1994) tuli kauppoihin vain 15 kuukautta myöhemmin. Välissä ennätti ilmestyä EP Ei Ilmestynyt (1994), kahdeksan kuukautta kesälomaäänitysten jälkeen.

Kuulen Liimatan kitaroinnissa pyrkimyksen välttää kaikkein yleisimpiä sävelkulkuja. Jos soinnuista oikeasti ymmärtäisin, voisin luultavasti kirjoittaa hänen mielellään hakeneen jo tuolloin hieman erikoisempia sointuja ja sointukulkuja. Kun en ymmärrä, tyydyn näin ounastelemaan.

Vastapainoksi hyvinkin tutunomaiselta sävellykseltä kuulostava Valkeat kissat ovat vaaraksi riimittelee mm. seuraavaa:

hän on valkea kauttaaltaan
hän on valkea kissa
hän on opetellut rakastamaan
tämä on jossain Juicen laulussa

Myöhemmin samassa biisissä:

monestiko Johnny Winter
katkasi kitaran kielen
kysyn vaan kuinka monta kertaa
...
kuinka monesti
tämä kuvio on käytetty

Yllä nähtävistä tekstiotteista voi päätellä osan sanoituksista syntyneen purkkiin panemisen hetkellä. En tosin tohdi arvata kuinka suuri osa kaikesta on tulosta improvisoinnista. Joka tapauksessa levylle on jätetty spontaaneja välipuheitakin. Samoin kuullaan jätkien kiherrystä ja naureskelua. Kiroilultakaan ei vältytä.

Pikkukaloilla on charmantti ote elämään on lisätodiste monien samanlaisten jonoon siitä, että Liimatta on vakavammassa tuotannossaan kierrättänyt poikasideoitaan. Viiden sanan pätkä toistui ennen vuosituhannen loppua laulussa Kiilakivi (Suljettu (1999)).

Ikäänkuin kehityksen osoituksena CD:n päättää bonus vuodelta 1988. Pikku Elviksen seikkailut viemäriputkistossa tulee viisi vuotta aiemmin toteutuneista samanlaisista sessioista, mukana myös Jariserkku.

Loppukaneettina sanottakoon Tea Talesin toimivan kaikesta sälästään huolimatta sittenkin milteipä enemmän albumina kuin historiallisena kuriositeettina.

Älkää minua syyttäkö, kun päädytte päinvastaiseen mielipiteeseen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


29 helmikuuta 2024

YLEISTÄ - Roll FM, tammi-helmikuu 2024

Laitanpa menneen Rollikauden ohjelmieni sisälmykset tänne muistiin, kun niin on tapana ollut.


Ennen kauden alkua, Roll FM:n toimiessa nettiradiona tuli ulos jouluinen erikoisjakso.

24.12.2023, Pukkiputki ja muuta jouluista


  • James Brown: Christmas is coming
  • Carla Thomas: Gee whiz, it's Christmas
  • Robert Gordon: Blue Christmas 
  • Jaakko Teppo: Mikko-sika Mallorcalla
  • Pekka Myllykoski Ja Jytäjemmarit: Joulupakolaiset
  • Charlie Daniels: Santa Claus is coming to town
  • The Brian Setzer Orchestra: 'Zat you Santa Claus?
  • Clarence Carter: Back door Santa
  • Wentus Blues Band: Santa Claus wants some lovin'
  • Kari Peitsamo: Isi vastaan pukki
  • Lightnin' Hopkins: Santa
  • Huojuva Lato: Syvärin jouluyö
  • Carola: Joulukirje
  • Tommi Läntinen: Pikku rumpalipoika
  • Edu Kettunen: Pyhä Lucia
  • Trio Töykeät feat. Pekka Kuusisto: En etsi valtaa loistoa

10.1.2024, Sopii meille, jos se on rokkia


  • Kari Peitsamon Skootteri: Sopii meille (jos se on rokkia)
  • Popeda: Silirimpsis hei
  • Hassisen Kone: Reippaina käymme rekkain alle
  • Whistle Bait: Girl next door
  • Marcia Ball: Sugar boogie
  • Ronnie Hawkins: Oh sugar
  • Connie Francis: The tiger and the mouse
  • Johnny Burnette And The Rock 'n Roll Trio: Your baby blue eyes
  • Rauli Badding Somerjoki: Mä jäin kii
  • The Paladins: Keep on lovin' me baby
  • Lynyrd Skynyrd: Down south jukin'
  • The Cult: Electric ocean
  • The Cult: Outlaw
  • Melrose: Fish & chips
  • Rebound: Ride me
  • Doctor's Order: Einstein
  • Kari Peitsamo: That's the way I want to rock'n'roll

17.1.2024, Lailla ZZ Topin


  • Kari Peitsamo: How to play like ZZ Top?
  • Peer Günt: Tube snake boogie
  • Bad Sign: Beer drinkers & hell raisers (live)
  • Hoedown: She loves my automobile
  • The Munsons: Rough boy
  • Buddy Guy: I need you tonight
  • Buddy Guy feat. Billy Gibbons: Wear you out
  • Johnny Winter with Billy Gibbons: Where can you be
  • Shemekia Copeland: Jesus just left Chicago
  • Billy F Gibbons feat. Larkin Poe: Stackin' bones
  • Slim Harpo: I got love if you want it
  • Sam & Dave: I thank you
  • ZZ Top: Lowdown in the street
  • Shöcking Blü: Olen paha (ja kuuluisa)

24.1.2024, Piano


  • Kari Peitsamo: Piano
  • Bessie Smith And Her Band: I ain't got nobody
  • Memphis Slim: Beer drinking woman
  • Nina Simone: Love me or leave me
  • Otis Spann: Twisted snake
  • Aretha Franklin: Try Matty's
  • Erja Lyytinen & Dave's Special: Don't you feel my leg
  • Sam Cooke: Shake rattle and roll
  • Fats Domino: My girl Josephine
  • Jerry Lee Lewis: Lewis boogie
  • Little Richard: Slippin' and slidin'
  • Sleepy LaBeef: Flying saucers rock and roll
  • Led Zeppelin: Rock and roll
  • Fat Chance: Caravan
  • Jim Pembroke: A better hold (and a little view)
  • Kari Peitsamo & Freud Marx Engels & Jung: Guantánamo

31.1.2024, Vuosikerta 1981


  • Kari Peitsamo Ja Ankkuli: En osaa tanssia
  • Kauko Röyhkä & Narttu: Uusia tansseja
  • Tuomari Nurmio: Kylmää ja kuumaa
  • Jarno Sarjanen: Kehätien ratsia
  • Jam Rock Band: Loch Lomond rock
  • The Fabulous Thunderbirds: Mathilda
  • Robert Gordon: Too fast to live, too young to die
  • Molly Hatchet: Don't mess around
  • 38 Special: Bring it on
  • Ramones: We want the airwaves
  • April Wine: Tellin' me lies
  • Nazareth: Dressed to kill
  • Thin Lizzy: Leave this town
  • Kari Peitsamo: Huomenta rock'n'roll

Kuuntele ohjelma.

7.2.2024, Melko viimeaikaista kotimaista


  • The Rhythm Wheel Combo: My way
  • Flatbroke Trio: I'll be gone
  • Ria And The Hi-Binders: Nothing to me
  • Pääesiintyjät: Lättähatun lauantai
  • Marko Haavisto & Poutahaukat: Kaikki soittajat pääsee taivaaseen
  • Rosteri: Kiire
  • The Dimitri Keiski Band: Show me the money
  • Huojuva Lato: Tie päättyy meren rannalle
  • Mari Rantasila: Jättäkää mut rauhaan
  • Dave Lindholm: Kun muut ovat jo menneet
  • Honey B & T-Bones: Alien blues
  • El Primitivo: Haunted lagoon
  • Antero Jakoila & Dave Lindholm: Riijanna
  • Ville Leppänen & Käytetyt Miehet: Lehdenheittäjä

Kuuntele ohjelma.

14.2.2024, Baarit, pubit ja pieni kahvio


  • Kari Peitsamo: Sikarihuone rock
  • Tuomari Nurmio: Paavi Roskapankissa
  • Pienet sievät: Käyttäytymissääntöjä (live)
  • Samuli Putro: Tässä seisoo Wanha Jokela (live)
  • Hynynen & Vaeltavat Aaveet: Jokelan haamut
  • Dublin City Ramblers: The pub with no beer
  • Sydänmäki: Hurja Jussi
  • Pekka Myllykoski Ja Jytäjemmarit: Kapakka-kantri
  • Eppu Normaali: Hyi meitä
  • John Lee Hooker: One bourbon, one scotch, one beer (live)
  • Kolmas Nainen: Vuosisadan kanuuna (live)
  • Klamydia: Baari
  • Marstio: Baari kaukomaan
  • Popeda: Kulmabaarin kantakundi
  • Irwin: Ostoskeskus ja krouvi
  • Kari Peitsamo Road Hogs: Pieni kahvio Lahdessa


Kuuntele ohjelma.

21.2.2024, Kuinka myöhään valvoo blues


  • Kari Peitsamo Road Hogs: Kuinka myöhään valvoo blues
  • Slim Butler: How deep is the water
  • Bottlenecks: Good morning little school girl
  • Micke Björklöf & Blue Strip: Big boss man
  • Groovy Eyes: No foolin'
  • Elmore James: Mean mistreatin' mama
  • Dinah Washington: I don't hurt anymore
  • Jimmy Rushing: Jimmy's blues
  • Arthur "Big Boy" Crudup: My mama don't allow me
  • Son House: Death letter blues
  • Mississippi John Hurt: The chicken
  • T-Bone Walker: I wish my baby (would come home at night)
  • Freddie King: Meet me in the morning (live)
  • Jimmie Vaughan: Like a king
  • The Kokomo Kings: Girls I've never kissed
  • Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Termiittiblues

28.2.2024, Ennenkuulumatonta


  • Dorothy Williams: The well's gone dry
  • James Carr: Coming back to me baby
  • The Ovations: I need a lot of loving
  • Percy Milem: Call on me
  • Ann Peebles: Trouble, heartaches & sadness
  • Erykah Badu: Certainly
  • Tower Of Power: Oakland stroke...
  • Union: Strike
  • The Isley Brothers: Fight the power
  • The Meters: Jungle man
  • Kool & The Gang: Jungle boogie
  • Funkadelic: Get off your ass and jam
  • Public Enemy: Night of the living baseheads
  • The Blasters: Flattop joint
  • Ricky Nelson: Boppin' the blues
  • Mac Curtis: Crazy crazy lovin'
  • Rockin' Paradox: Lady luck
  • Flashbacksliders: Kinky reggae
  • Kolmas Nainen: Mennään meille -blues

Ihanko oikeasti luit tänne asti? Yllätyn ja kiitän.

-----


Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


31 tammikuuta 2024

UUTUUSLEVYT - Mount Mary: Diamonds Of A Fool

Maria Hänninen lukeutuu suomalaisessa musiikkitoiminnassa niihin tyyppeihin, jotka ovat rikastuttaneet erityisen runsaasti muitten artistien ja orkestereitten tuotantoa. Sikäli hänestä voi kai puhua myös studiomuusikkona, ja tehdä sen vailla vähäisintäkään vähättelyn hiventä.

Pikaisesti katsoen omistan hänen lauluaan tai soittoaan sisältäviä levyjä Davelta, Patelta, Junnulta, Topilta sekä Nurmiolta. Niin ikään löytyy Freukkareita, Leevi And The Leavingsiä, Pedro's Heavy Gentlemeniä, Doctor's Orderia ja Doobie Twistersiä. Todennäköisesti muitakin.

On minulla toki yksi Hännisen soolokin, Soitellaanpa (2014). Pari viikkoa sitten tupsahti tuoreimpana hyllytulokkaana tupaan Mount Maryn Diamonds Of A Fool (2023).

Se on yhtyeen toinen pitkä. Ensimmäinen oli meikäläiseltä päässyt aikoinaan livahtamaan längistä, mikä on vahinko. Nämähän rouhii perinteisen blues rockin ja hard rockin laaria mitä maittavimmin.

Tyylisuunnan tavaran ystävillä vaikuttaa olevan sangen lihavat ajat 2020-luvun Suomessa. Nimittäin, samaa tietä auraa myös mainio Dimitri Keiski Band, joka on niin ikään jo kahden albumin veteraaneja.

Mount Mary näyttää pitkälti olevan solistinsa bändi. Sen lisäksi, että tämä laulaa yhtä vierailua vaille kaiken laulettavan mitä kiekolla kuulee, on hän myös nikkaroinut biisit. Ainoastaan Heart astrayn sanat ovat Rolf Nordströmin käsialaa.

Jälki on komeaa. Se on rouheaa, raskain käsin työstettyä rockia, jossa kitarat mouruaa (Petri Majuri & Hänninen) ja rumpukalvot paukkuu (Otto Haapanen) kuten hyvä on mouruta ja paukkua. Alapää jytisee osaavan basistin näpeissä (Jukka Jylli). Tekniikka on Majurin hallussa ja voi sanoa, että ei lainkaan hassummin olekaan.

Vokalismin osalta jouduin hivenen aikaa totuttelemaan siihen, ettei Hänäri vedäkään itselleen perinteisempään tapaan. No ei se kyllä olisi tämän materiaalin kanssa toiminutkaan. Nyt toimii. Monipuolinen mimmi.

Ja tuo kansi sitten.


En edelleenkään ole niitä, jotka kovin usein hehkuttavat kansitaiteen puolesta. Tässä tapauksessa saan kuitenkin hiukan mainostaa etusivun kuvaa. Se toimii esimerkkinä siitä miten ensivaikutelma ei aina ole se oikea, mikä pätee moneen asiaan. Itselleni piti erikseen suomentaa mistä on kyse ennen kuin tajusin tarkastella otosta oikein.

Vinkki: pään kallistelu.

Levyn kappaleista nostan ensimmäisen kolmesta Corky Laingin perkussionismia hyödyntävästä raidasta. Now you gotta cry alone jauhaa reilut kolme minuuttia tyylikästä heavy-vaikutteista jynkkää toiseksi tai kolmanneksi suurimmalla vaihteella. Lopun ajaksi bändi pukkaa isointa silmään ja sitten mennään.

Tohu bohu on ainut jonkun muun kuin Marian ääntä tarjoileva pala. Kertosäkeessä mukaan yhtyy itse Remu Aaltonen, jota ei tietämättä olisi ehkä miksauksen vuoksi edes noteerannut, mutta jonka tietäessään tunnistaa.

Päätöskappaleessa Heavenly light Hännisen wouwouwouwou-artikulointi kuulostaa erikoiselta. Erikoisempaa on kuitenkin se, että satuin vahingossa kuuntelemaan Kinksin debyyttiä melkein samana päivänä kuin tätä. Sillä on laulu I took my baby home, jossa on samantapaista wouwausta.

Nyt kiinnostaa, onko tämä sattumaa vai kunnianosoitus.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



26 tammikuuta 2024

UUTUUSLEVYT - Neil Young: Before And After

Tiedättehän musiikin tai minkä tahansa taiteen tai milteipä minkä tahansa asian kokemiseen liittyvän taianomaisen hetken. Englanninkielinen puhuisi magic momentista. Silloin naksahtaa kaikki paikoilleen. Mikään ei häiritse ja asiat tuntuvat luistavan.

Kohdalleni osui sellainen, kun kuuntelin ensi kertaa Neil Youngin viimeisimmän pitkäsoiton Before And After (2023).

Se yllätti. Olin jostain syystä epäileväinen uutuuden suhteen ja jätin hoppuilematta, kun se joulukuun alkupuolella tuli kauppoihin. Taisin jopa unohtaa koko julkaisun, kunnes pari viikkoa sitten sen viimein tilasin. En tosiaankaan odottanut mitään kummempaa kuin taas yhtä konserttitaltiota Youngin loputtomasta konserttitaltioiden varastosta.

Before And After on tuoretta liveä. Sitä nauhoitettiin sankarin viimevuotisella USAn länsirannikon kiertueella eri paikoissa. Tämä on siis juuri niitä livelevyjä, joille en lähtökohtaisesti taputa käsiäni. Yksi ilta alusta loppuun, siinä oikea tapa tehdä se.

Tietenkään se ei ole ainoa oikea tapa. Nyt kasattiin eri lähteistä eri biisejä, jotka maestro oli esittänyt soolona elävälle yleisölle. Joitain juttuja lisäiltiin studiossa niin, että maailmalla liikkuu kahta tietoa äänitteen luonteesta. Toisille tämä on studiolevy. Homma leikattiin ja miksattiin yhtenäiseksi, tauottomaksi jatkumoksi, ja se jos mikä oli oikea ratkaisu.

Maagiseksi osoittautunut ensikuunteluni oli maaginen juuri yllä kuvaillun työstämistavan takia. Ehkä. Oikeastaan en voi sanoa tietäväni, koska se saattoi olla osastoa kerran elämässä.

Meinasin jättää asian tässä vaiheessa sikseen, pistää kiekon säilytykseen muitten jatkoksi ja olla kokemukseeni tyytyväinen. Viikon paussin jälkeen otin kuitenkin toisen erän.

Kyllä. Arvasitte aivan oikein, että lumous oli haihtunut. Ei se nyt enää tuntunutkaan maailman parhaitten joukkoon kuuluvalta albumilta. Heittäisinkö tuollaisen 8+ vanhalla kouluarvosana-asteikolla (4-10). Ei huono.

Mitäs tuosta muuta osaisi mielipiteenään lausua?

Ensinnäkin Neil laulaa hyvin. Tekisi mieleni väittää hänen laulavan peräti erinomaisesti. Olen viime vuosien aikana todistanut jotain muuta muutamallakin albumillaan. Epätasaisuus lienee yksi seuraus herran tavasta tehdä ja olla liikaa miettimättä tai lopputulosta hinkkaamatta. Tuo on tavallaan arvostettava piirre taiteilijassa.

Toiseksi kiinnitti huomioni se kuinka upea onkaan kappaleen A dream that can last pianoteema. Se toimii nyt paremmin kuin alkuperäisessä ympäristössään levyllä Sleeps With Angels (1994), joka sivumennen kirjoittaen ei ole koskaan minua sävähdyttänyt.

Sävähtymättä olen yhä koko Young-tuotannosta mielestäni hyvän Harvest Moonin (1992) ja vielä sitä paremman Greendalen (2003) välillä. Tuolta ajalta on peräisin kolmasosa (4/12) liven vanhoista biiseistä. Kolme on Buffalo Springfieldiä, kolme 70-luvulta, yksi loistavalta Ragged Glorylta (1990) ja yksi Barnilta (2021).

Ainut entuudestaan julkaisematon raita on If you got love. Yksittäisenä lauluna se ei jätä isompaa muistijälkeä.

Täysin soolotyöstä ei voi puhua. Jonkinlaisena kiertuepäällikkönä (crew chief) kansiin merkitty Bob Rice soittaa yhtäällä kakkospianoa ja toisaalla vibrafonia. Kansista puheenollen, monellakohan tapaa on mahdollista taitella väärin tuollainen 24-osainen, CD-kuoren sisään mahtuva läpyskä?


Summa summarum, jääköön tuo nyt hyllyyn. Hyvä se on. Mukavaa, että Neil-setä jaksaa venyä iästään huolimatta, ihan kuin Dave meillä Suomessa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


20 tammikuuta 2024

UUTUUSLEVYT - The Rhythm Wheel Combo: Rockin' Down The Line

The Rhythm Wheel Combosta ei ole minulle jäänyt mitään muistikuvia 40 kesän takaa. En sinällään ihmettele, koska olin wannabe-diinariuteni jättänyt jo vuoden -82 kieppeillä, jolloin yhtyeeltä ei ollut tullut mitään ulos. En tiedä, oliko sitä silloin vielä perustettukaan.

Netistä kaivamaan onnistumieni tietojen perusteella sisältää tuore kiekko combon vanhimpia levytyksiä. Lyhykäisen albumin 11 kappaletta nauhoitettiin kahdessa eri sessiossa vuoden 1983 aikana, seitsemällä hanikoissa Tomi Kasslin ja neljällä itse Esa Pulliainen, joka oli ennestään tuottanut ainakin Slippersiä.

Petteri Salmi miksasi materiaalin uusiksi Talsti Recordsille ja teki sen monona. Tulokset ilmestyivät kymppituumaisena ja CD:nä Rockin' Down The Line (2024).


Vaikka kyse onkin varsin kauan sitten tapahtuneesta synnytyksestä, on suurin osa sisällöstä ennenjulkaisematonta. Kolmen biisin alkuperäiset miksaukset löytyvät eri esittäjien kokoelmalta Finnish Rock And Roll Vol. 1 (1984), muitten ei tietääkseni mistään ennen tätä.

Periaatteessa voidaan siis puhua oivasta jo miltei kadonneen kulttuurituotoksen pelastamisesta nykyaikaan. Vastaaviahan on Talstilta tullut aiemminkin.

Eikä tämä mielestäni jää kuriositeetin tasolle, vaan on omaan makuuni varsin miellyttävä musiikkipläjäys. Tarjolla on pikkasen vajaa puoli tuntia osaavasti työstettyä ja eläväistä rockabillyä ja rock'n'rollia. Tunnustan kykenemättömyyteni tarkkaan rajanvetoon tyylien välillä.

Kun levystä alkoi tihkua ennakkotietoja, pisti kokoonpanosta silmääni yksi nimi. En kiellä, etteikö havainto vauhdittanut tilauspäätöstäni. Onkohan tässä aivan ensimmäisiä nauhoituksia, joilla esiintyy Mitja Tuurala? Suomalaisten roots-basistien kirkkaimpaan kärkeen sittemmin kohonnut muusikko soitti Rhythm Wheel Combossa pianoa.

Tomi Tiainen laulussa ja kitarassa, Jarmo Hirvonen bassossa ja Matti Saloranta rummuissa eivät kilauttaneet kelloja päässäni. Jokunen nimeltä tuttu orkesteri vilahti ruudulla, kun heitä Discogsista hain. Soolokitaristi Eino Rastas oli sentään nimenä tullut joskus vastaan.

Kuten yltä voinee vaivatta päätellä, on 50-lukumusatietämykseni (etenkin) kotimaisten osalta kohtalaisen kevyissä kantimissa, mutta se ei estä tästäkin tykkäämästä. Siemenet kylvettiin jo myöhäisala-asteiässä v.1980 plus miinus 2v.

Tuolloin tuli tutustuttua joihinkin, jotka ovat enemmän tai vähemmän pysyneet matkassa aina tähän päivään asti. Paluu aiheen pariin ja pulahtelu hieman pintavesiä syvemmälle taisi alkaa vasta alle 10 vuotta sitten. Pohjaan on vielä aika lailla sukeltamista.

Tuubin ainut näyte levyltä näyttäisi olevan I'm gonna move.

Ostakaa fyysinen, jos ei se jo ole hallussa. Sille on tallennettu mm. versiot Eddie Cochranin biiseistä Completely sweet ja My way, Ray Charlesin Hallelujah, I love you so sekä jälleen yksi tulkinta aiheesta Money (that's what I want).

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


12 tammikuuta 2024

LEVYT - Albert King: I Wanna Get Funky

Ei ole lainkaan pöllömpi kansi tällä Albert Kingin LP:llä I Wanna Get Funky (1974), joka saa hänen studioalbumiensa joukossa järjestysnumeron 5-8, laskutavasta riippuen. Viides se on, jos pitää paria ensimmäistä kokoelmana eikä huomioi Steve Cropperin ja Pops Staplesin kanssa tehtyä yhteislevyä.


Osanottajatiedot eivät yksityiskohtaisuudellaan häikäise. Musikanttien nimiä ei juurikaan paljasteta. Ainoastaan komppikitaristi Donald Kenzie on saanut omansa kansiin. Tiirailen 90-luvulla remasteroitua CD-painosta, mutta Discogsin kuvien mukaan originaalivinyylit eivät valaise asiaa sen enempää.

Rytmiryhmäksi mainitaan Kenzien ohella kaksikin porukkaa. The Movement toimi noihin aikoihin Isaac Hayesin taustayhtyeenä. The Bar-Kays taas säesti useitakin Stax Recordsin artisteja levyttäen myös itsenäisesti bändinä.

Tässäpä on oiva paikka yrittää lopullisesti iskostaa päähäni eräs useammin kuin kerran minussa sekaannusta aiheuttanut ja melkein yhtä usein selvittämäni juttu. Nimittäin, oli The Mar-Keys ja oli The Bar-Kays.

Ensimmäinen niistä perustettiin jo 50-luvun lopulla ja se toimi vaihtelevin miehistöin Staxin studio-orkesterina aina 70-luvun alkuun saakka. Osin sama jengi teki Mar-Keysin kanssa rinnan samoja hommia myös nimellä Booker T. & The M.G.'s, jonka elinkaari alkoi vuonna -62. The Bar-Kays tuli samoille apajille 60-luvun puolivälissä.

Yllä kertomani tulen nyt muistamaan seuraavaan unohtamiseen asti.

Vaan ei siinä kaikki mitä tulee I Wanna Get Funkyn tekijäkaartiin. Torvipuolen hanskaa yhtä lailla jo mainittujen tapaan legendaarinen The Memphis Horns, ei nimiä kansissa. Heidänkin kotikenttänsä oli Staxin studioilla, mutta vierailuja tehtiin myös muille yhtiöille.

Vielä piisaa ryhmää kirjattavaksi kansiin. Blues-lätyksi melko epätavanomaisesti tällä mestariteoksella kuullaan hieman myös jousisoittimia. Asialla on peräti Memphisin sinfoniaorkesterin viulisteja, mikä on aikamoista ja harvinaista herkkua.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Taustalaulut on merkitty alkujaan niin ikään Isaac Hayesin kanssa esiintyneelle Hot Buttered Soulille. Naiskuoron lisäksi listataan kysymysmerkin kanssa nimi Henry Bush.

Aivanpa tuo lie sama, tiedetäänkö osallistujia nuotin tai edes kappaleen tarkkuudella. Tärkeintä tässäkin on, että homma toimii. Ja sehän toimiikin sitten niin täysillä kuin olla voi. Minusta kyseessä on ehkä Kingin kovin tuotos.

Blues-osaston helmenä pidän pitkää, hidasta tunnelmapalaa Walking the back street and crying. Se on pullollaan Albertin tutun jykevää laulua ja yhtä tutun jämäkkää, mutta herkkää pikkailua. Urut ja torvet tuovat kokonaisuuteen roppa-annoksittain sielukkuutta.


Jos voinkin mainostaa ylle linkkaamaani biisiä malliesimerkkinä takanojaisesta, kiirehtimättömästä bluesista, edustaa levy kokonaisuutena huomattavasti rikkaampaa tyylikirjoa. Tässähän hohkaa myös soul ja otsikkonsa mukaisesti funk.

Soulia voi Albert Kingin tuotannosta bongata enemmältikin. Funk on aavistuksen harvinaisempi, muttei olematon elementti hänen muilla äänitteillään.

Se alkaa selkeämmin hallita rytmiikkaa raidalta 5 alkaen. Flat tire on mitä oivallisin kahden genren sekoitus. Oikeastaan sen blues rajoittuu pitkälti Kingin superpätevään kitarointiin. Muutoin mennään lanteita nytkytyttävällä groovella.

Täsmälleen samat sanat pätevät ainoaan mestarin omaa käsialaa yksin edustavaan kappaleeseen Travelin' man. Erinomaista jytkettä. Myös jo albumille Born Under A Bad Sign (1967) sisällytetty Crosscut saw saa vastaavanlaisen käsittelyn.

Loistavana loppukaneettina pamahtaa vielä That's what the blues is all about, joka svengaa kuin kenguru. Puhaltimien merkitystä biisin ja itse asiassa koko kakun yleisilmeelle ei voi vähätellä. Suurenmoista sakkia oli studiossa Kingin kanssa kesällä 1972, jolloin nauhoitukset jo tehtiin. Yllättävän pitkään siis kului aikaa ennen kuin paketti julkaistiin.

Muuten, omistamani CD-version selkämyksen nähdessäni mietin usein, oliko jollain kiero huumorintaju vai pääsikö lapsus lipsahtamaan tuotteeseen...


Mutta musiikiltaan albumi on totta tosiaankin huippua.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


04 tammikuuta 2024

LEVYT - Honey B. & T-Bones: Ninety-Nine

Tänä päivänä katsoen jo melko tovi sitten eli vuonna 1987 Honey B. & T-Bones suoritti ensimmäisen levy-yhtiövaihdoksensa. EMIn Parlophone-merkille oli purkitettu kolme isoa lättyä ja pikkumustat päälle. Myöhemmin muuttoja uusiin ympyröihin tuli tapahtumaan enemmänkin.

Mutta tuolloin, liki 40 auringonkiertoa takaperin yhtye suuntasi hetkiseksi Polarvoxille. He olisivat halunneet edellisen LP:n tuottajan Riku Mattilan samoihin hommiin seuraavalle, mutta tämä ei yhtiöpoliittisista syistä käynyt päinsä. Pestin sai T.T. Oksala, mikä jälkikäteen pähkäillen on minulle yllätys, vaikka olen ilman muuta faktan aikoinaan rekisteröinytkin.

Syntyi Ninety-Nine (1988).


Muisteluteoksessa Go-go shoes - Honey B. & T-Bonesin tarina (Like, 2002) Aija Puurtinen toteaa mm. seuraavaa:

Meillä oli tuohon aikaan ehkä jotain syvällisiä ajatuksia, mutta biisit eivät syntyneet luontevasti. Väänsimme väkisin ralleja keikkojen välipäivinä. EMI-kauden aikana olimme jo kehittäneet melkoisen suosion ja tehneet ihan hirveästi keikkoja, joten olimme aika tyhjiä.

Esa Kuloniemi jatkaa:

Tuo aika oli enemmän sellaista bändisoiton opetteluvaihetta.
...
Dilemma olikin, että se ammattitaito ei riittänyt välittämään noita asioita ja hienoa asennetta levylle.

Voi voi sentään, kun joudun olemaan eri mieltä artistien kanssa. Apulaissheriffin toimistolla Ninety-Nine arvotetaan bändin pitkän taipaleen kohokohtiin.

Toisaalta enpä minä varmaankaan musiikkia hyväksi tai huonoksi luokitellessani kiinnitäkään huomiota samoihin asioihin kuin asianosaiset tuppaavat keskimäärin tekemään. En yleensä osaa edes sanoa mikä tekee jostain hyvän. Kiinnostavaa olisi kyllä tietää mitä parivaljakko tänään 99:stä ajattelee.

80-luvun lopuilla elettiin murrosta, jolloin CD teki tallennusformaattina tuloaan vinyylin rinnalle musiikkimaailmassa. T-Bonesin historiassa Ninety-Nine on ensimmäinen tuossa muodossa julkaistu äänite. Toki LP:kin prässättiin, mutta kahta biisiä kevyempänä.

CD-bonukset Monkey ja Mallards on ice olivat nähneet päivänvalonsa jo edellisvuonna ilmestyneellä EP:llä. Sen kahta muuta raitaa ei ymmärtääkseni ole saatavilla muutoin kuin tuolla harvinaisella Make Törrösen ja Uuge Kojolan tuottamalla 12-tuumaisella. Ehkä nekin pukataan tulevaisuudessa jollekin kokoelmalle.

Paitsi hieno balladi, Mallards on ice on sikäli kiintoisa tapaus, että se nostattaa takaraivoon parikin mielleyhtymää. Yleisellä tasolla se tuo mieleen Fleetwood Macin siirtymän perinteisemmästä bluesista pop-ilmaisun pariin, minkä totean FM:ää toistaiseksi vain hyvin pintapuolisesti tuntevana.

Toinen, kenties yllättäväkin mieleenmuljahdus liittyy brittiläiseen pop- ja soul-siloposkeen Paul Youngiin. Tämän kakkoslevyltä The Secret Of Association (1985) löytyy Tom Waitsin Soldier's Things, jonka tietyissä melodiakuluissa kuulen jotain samaa. Tarkoittamatta tekstiä olen havainnoivani esitysten tunnelmissakin yhteneväisyyttä.


Mainitun lisäksi erottuu 2024 tammikuun korvin ja päin edukseen kaksi muuta kappaletta.

I can't make you love me rullaa vauhdikkaasti kuin urheiluauto. Epäilemättä mojovasti livenä toimiva rypistys on periaatteessa simppeli kuin metrin pätkä kakkosnelosta, mutta Kuloniemen kitaratyöskentely kohottaa sen juuri tänään itseäni miellyttäväksi.

Päivän kunnolla albumin terävimmäksi kärjeksi nostan nopeaa funkahtavaa rhythm and bluesia tarjoilevan palan The train I ride. Bändi soi kokonaisuutena mainiosti, mutta etenkin Puurtisen basismi hehkuu tulta.

Kaiken kaikkiaan vain Hank Mizell -laina Jungle rock tökkii aavistuksen. Tuo sanottuna saan saman tien pehmentää lausumaani mainitsemalla, että hieman puuduttavalta tuntuva sovitus imee sittenkin pitempään kestäessään mukaansa.

Toinen coveroinnin kohteeksi pääsevä on Elmore James, jolta orkesteri tempaisee instrumentaalin Hawaiian groupie. Maukkaan saksofonin annostelee Tapani Rinne.

Kahta edellistä ja Esa Kaartamon ilmeisesti varta vasten levylle kirjoittamaa laulua Diamond ring vaille materiaali on omaa. Aijalta syntyi kaksi, Esalta kolme ja yhdessä viisi kappaletta. Esa hoitaa vielä tässä vaiheessa enemmän päävokaaleja. Sittemmin solistivastuu on siirtynyt enemmän ja enemmän Aijalle.

Kuten kävi selväksi, YsiYsi ei ole tekijöidensä suosikki. Se ei välttämättä keräisi mahdottomia määriä mainintoja myöskään, jos yleisöltä tiedusteltaisiin Honey B. & T-Bonesin taipaleen merkkipaaluja. Minulle se sitä on. Piste.

Aivan mahtava! 

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: