LEVYT - Backsliders: Same Shit Different Day

Seuraa muutamia väitteitä. Kaikenlainen triggeröityminen, provosoituminen ja pöyristyminen on täysin sallittua, jos näkee sellaisille aihetta. Nyt sentään liikutaan mielipideasioitten parissa. Niissä jokainen voi mennä haluamaansa suuntaan. Olen jopa kiinnostunut kuulemaan muita näkökulmia.

Taustaksi kerron, että väitteet liittyvät kotimaiseen hard rockiin ja väljästi sen sukuiseen musiikkiin. Tarkennan vielä fokuksen esittäjiin, jotka nousivat tai jäivät nousematta maineeseen 1980-luvulla.

Siis kasarin Suomi-hard rock.

Väite #1. Same Shit Different Day (1989) on yllä kuvatulla genre- ja aikarajauksella paras albumi.

Backslidersin viidestä pitkäsoitosta keskimmäinen on kaikilta osiltaan suvereeni teos. Edeltävillä ja seuraavilla kiekoilla on pikkupuutteita, millä milläkin osa-alueella. Kolmosella jyräävät niin biisit, osaaminen, tyylitaju, soundit kuin kansikin. Kaikki.

Olin itse asiassa täysin unohtanut koko levyn, kunnes pari vuotta sitten kuuntelin sen erittäin mittavan, 10-20 vuoden tauon jälkeen. Palaan tähän myöhemmin.

Väite #2. Backsliders on koko ura huomioiden parempi kuin lähes mikä tahansa niin sanotuista kilpakumppaneistaan. Taakse jäävät Boycott, Gringos Locos, Horsepower, Smack ja mitä näitä oli. Taakse jää myös maineikas Havana Black(s), vieläpä selkeästi.

Backsliders on niin kova lajissaan, että yltää kevyesti jopa Peer Güntin kaliiperiin. Tarkkaan ottaen, jää hieman alle, mutta käytännössä on samaa tasoa. Edellisen väitteen mukaan Günt ei kyennyt yhtä lujaan suoritukseen albumiluokassa. Edes heidän loistava debyyttinsä ei pärjää tämänkertaiselle jutun aiheelle.

Väite #3. Backsliders jäi maineensa vangiksi. Usein puhutaan aliarvostetuista tapauksista ja tässä meillä on sellainen. Uskon aika monen karsastaneen yhtyettä prätkäimagon vuoksi. Kun sittemmin alkoi ilmetä näitä jengiyhteyksiä, yhä useammat käänsivät selkänsä.

Yleensä rokkareista tulee nuorena kuollessaan legendoja. Laulaja-basisti Marko Hirsmasta ei tullut, koska hän sai surmansa jengimaailmaan kytkeytyneessä välikohtauksessa. Hänet ammuttiin kuoliaaksi kotipihallaan.

Kirjoitan tätä tarinaa musiikki edellä. Sen sijaan moni muu arvottaa nykyajan ilmapiirissä kulttuuria erilaisten siihen kuulumattomien asioitten pohjalta. Näin ollen bändin musiikillisen maineen palautus tai paremminkin nosto sille kenties kuuluvalle paikalle olisi melko työlästä.

Väite #4. Jonkun uudelleenjulkaisuihin keskittyvän yhtiön tulisi ottaa uusintapainoksia Backslidersin levyistä. Kaksi ensimmäistä ei tietääkseni koskaan ilmestynyt CD:nä, jotta jo senkin vuoksi.

Samahan koskee osaa Peitsamon tuotannosta, samoin Lindholmin (mm. Dave's 12 Bar) ja Nurmion (Meatballs). Itsekkäistä syistä näen, että juuri ne pitäisi saattaa uusina CD-painoksina kauppoihin. Itsekästä, koska ehdottamani julkaisuohjelma tuskin toisi levy-yhtiön kassaan ihan hillitöntä rahavirtaa.

Se väitteistä.

Tuossa oikeastaan paljastuikin syy pitkään Same Shit Different Day -taukooni. Vinyylisoittimeni on ollut kauan tyhjän panttina ja sen päällä lojunut 2-3 CD-laatikkoa. Eilettäin kaivoin taas levarin esiin kuunnellakseni joitain niistä vain 21 LP:stä, jotka vielä omistan. Piti vähän liittimiä ronklata ennen kuin alkoi pelittämään.

Kun tähän tilanteeseen päädyin, niin ajattelin, että sama kai se on kirjoittaa parhaista vinskeistä jutut alta pois. Vanha uskollinen Technics SL-BD20 vuodelta 1988 kun kuitenkin peittyy taas pian muun tavaran alle.

Tulkoon mainituksi, etten kokenut kovin järisyttävää nostalgia-aallokkoa kahmaistessani pitkästä aikaa Lundiasta 12-tuumaisia käsiini hypisteltäväksi. En nimittäin kuulu niihin, jotka tykkäävät tai sanovat tykkäävänsä hypistellä ja ihailla kansia olennaisen sisällön soidessa.

Epäilemättä olin muutamat kannen yksityiskohdat aikoinaan rekisteröinyt, mutta uusina asioina otin ne nyt. Julkisivullahan on neljän jätkän ja ilmeisemmän rekvisiitan lisäksi koira, eikä mitään tappajarotua. Takapuolen biisilista taas on sijoitettu moottoripyörän etulamppuun.

En lähde menua enempiä pureksimaan. Riittäköön maininta kattauksen ainoasta lainakappaleesta. Aiemmin bändi oli coveroinut AC/DC:tä (Cold hearted man) ja Ted Nugentia (Snakeskin cowboys). Nyt sai vuoron Ten Years Afterin Stoned woman.

Yleisellä tasolla, näitten hard rock ei ole vain ilmeetöntä kakkosnelosen höyläämistä. Se sisältää nyansseja ja dynamiikkaa.

Lienee sanomattakin selvää, ettei Same Shit Different Day ole löytänyt tietään suoratoistoihin, ainakaan virallisina versioina. Myöhäisempään tuotantoon painottuvalta kokoelmalta Full Speed 1985-1994 (2006) löytyy sentään kolme näytettä. Yksi niistä on avausraita Hot blood.

Jos kohta Backsliders on jäänyt pienen, ei edes keskisuuren yleisön jutuksi, on sillä melko varmasti ollut vaikutusta myöhempiin tekijöihin. Kuvittelisin esimerkiksi Free Riden saaneen vaikutteita siltä suunnalta.

Väite #5. Kerta kiellon päälle. Blogia lukeneille tämä ei tule yllätyksenä.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJOITTAJAVIERAS - Pekka Hietala - Peer Günt: Peer Günt
• UUTUUSLEVYT - Free Ride: Hard Livin'
• LEVYT - April Wine: The Nature Of The Beast

LEVYT - Lynyrd Skynyrd: Second Helping

Kerrataan.

Lynyrd Skynyrd julkaisi 70-luvulla viisi studio-LP:tä ja liven. Minusta studiolätyt 1, 2, 4 ja 5 ovat kaikki täydellisiä tai hyvin liki sitä. Numero 3 pakan heikoimpana on sekin erinomainen.

Livestä en, toisin kuin muut, isommin pidä. Kai sekin asteikolla 1-10 yltää seiskaan tai vähintään kutoseen, mutta tuntuu laimealta vertailtaessa studiolevyihin.

Niistä olen blogissa mankeloinut jo ekan ja vikan. Nelosesta voisin runoilla vuolaamminkin joskus, mutta nyt luodaan pikasilmäys kakkoseen.

Päntiönään ei tule ajateltua, että Second Helping (1974) terminä liittyy ruokailuun, eikä avunantoon kuten hätäisesti voisi kuvitella. Santsi, lisäannos.

Se taas on muljahtanut monestikin mieleen, ettei maailman paras rock-bändi (tai yksi niistä) albumeillaan liiemmin coveroinut muita. Mainituilla viidellä vain kerran Merle Haggardia ja kahdesti (!) J.J. Calea.

Kahdesti. Second Helpingiltä löytyy Call me the breeze.

Ei huonoja biisejä, ei keskinkertaisia. Ei edes yhtään melko hyvää. Pelkästään loistavia. Tällä perusteella voin menemättä pitempiin jaaritteluihin luonnehtia kokonaisuutta tuttuun Apulaissheriffi-tapaan.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Lynyrd Skynyrd: (Pronounced 'Lĕh-'nérd 'Skin-'nérd)
• LEVYT - Lynyrd Skynyrd: Street Survivors
• UUTUUSLEVYT - Neil Young: The Times

LEVYT - Hassisen Kone: 40 Vuotta Myöhemmin - Ratinan Stadion 2022

Olen monesti ensimmäisten joukossa epäilemässä ja etukäteen mollaamassa musiikkimaailman comeback-spektaakkeleita.

Sellaiset tuppaa olemaan niitä tapauksia, kun kaivetaan puoliksi jo peitettyjä vanhoja pieruja haudoistaan, kuskataan ne lavalle ja tunkataan sinne soittimet käsissään huojumaan. Bändien kyseessä ollessa osa jäsenistä on jo oikeasti kuollut tai muutoin kyvyttömiä esiintymään ja pitää siksi korvata tuuraajilla.

Yleisö on tykkäävinään, ja varmasti suurin osa usein tykkääkin ihan jo nostalgia- ja tunnesyistä. Objektiivisesti ajatellen (mikä on sinällään täysin järjetöntä näissä tilanteissa) homma enemmän tai vähemmän yskii ja kenties aavistuksen vaivaannuttaakin.

Tällä kertaa olin varovaisen toiveikas sen suhteen, että rima saatettaisiin jopa hipoen ylittää. Kyseessä oli sentään ehkä ainut rock-yhtye, jolta arvotan käytännössä koko tuotannon aivan mahtavaksi, mikä toisaalta lisäsi flopin riskiä. Paluukeikalle saatiin mukaan kaikki alkuperäisukot eikä ketään muita.

Hassisen Koneen konsertti siirtyi ja siirtyi kulkutautihärdellin vuoksi, mutta päästiin lopulta järjestämään 30.7.2022. Ja kuinkas kävikään. Rima jäi kannattimilleen ja ylityksessä tolkuttomasti ilmaa välissä.

Ilta dokumentoitiin ja todistusaineisto ilmestyi 3LP:llä ja 2CD:llä 40 Vuotta Myöhemmin - Ratinan Stadion 2022 (2024).

Jos joku olisi Sielun Veljien vuonna 1984 ennustanut Koneelta tulevan 40 vuoden kuluttua kaikkien aikojen parhaan kotimaisen livelevyn, niin johan olisin hervottomasti naureskellut. Samoilla linjoilla olin tilatessani sen tarjoushintaan vuosi ilmestymisensä jälkeen.

Hieman tunnustan epäilleeni vielä sittenkin, kun pistin CD1:n pesään ja pyörimään, vaikka olin TV:stä osan jo sattunut näkemäänkin.

Kyllä muuten hyytyi hymy joutuin!

Ensikuuntelulla (itse asiassa toisellakin) tuntui kuin sylinterit olisivat alussa käyneet hienokseltaan eri tahtiin. Vaikutelma hävisi parin biisin jälkeen ja sitten olikin ilmassa pelkästään suuren kulttuurijuhlan tuntua.

Käsikirjoitus on yllättävä ja erinomaisen toimiva. Ensin taotaan isolla Koneella Harsoista Terästä (1982) vahvistettuna sinkkunumerolla Hiljaa virtaa veri, sitten tapaillaan kvartetilla Rumia Säveliä (1981) ja Täältä Tullaan Venäjää (1980) Safkan vahvistaessa ryhmää muutamaan otteeseen kosketinkioskillaan.

Viimeiset kolme valintaa debyyttialbumilta ja loppusuora vedetään koko lössillä. Palataan toviksi harsoiseen aikaan (Totuus) sekä kruunataan päivä soittamalla "ensimmäinen biisi" Muoviruusuja omenapuissa.

Siinä kaikki.

Ei, vaan vielä koetaan keikan rock-henkisin ratkaisu, joka on laitimmaisena esitetty, uruin säestetty ja kuorolaulettu On jouluyö, nyt laulaa saa. Siis juuri tuo sateiseen kesäyöhön. Paljon enempi rock kuin olisi ollut lopetus Rappiolla.

Uskallanko väittää, että konsertti oli suomalaisen rock-elämän ylivoimainen tapaus 20-luvulla eikä sitä todennnäköisesti tulla vähään aikaan lyömään. Stadionillakin voi onnistua, minkä Hassisen Kone näytti vakuuttavasti toteen.

Kun orkesteri toimii niin sutjakasti kuin orkesteri tällä levyllä toimii, on periaatteessa turhaa nostaa ketään esille. Kinnuset ja Heiskanen, Porkka, Pekkonen ja Seppo. Kaikki priimaa.

Mainitsen silti Alangon, koska tämän voi sanoa kuulostavan reilu kuuskymppisenä samalta kuin alle kakskymppisenä.

Mainitsen myös Orman, koska hänen viiltävä kitarointinsa kappaleessa Pelko on eräs kakun suurimmista kylmien väreitten nostattajista.

Mainitsen myös vielä uudestaan Hate Kinnusen, jonka paiskonta nyt vaan tuntuu mainitsemisen arvoiselta. Metronomitarkkuuksilla tuskin mennään koko aikaa, mutta meininki on jämäkkää.

Bändin materiaalihan on kaikilla mittareilla aivan ylivoimaista. Nuo kun vetää livenä noin kovaa, on tulos väistämättä täyden kympin tasoa. Läheskään samaan ei päästy edellisen kokoontumisen yhteydessä. Siitä löytyy näyttöä kiekolla 20 Vuotta Myöhemmin - Live 2000 (2010).

On harvinaista, että innostun livelevystä yhtä totaalisen varauksettomasti kuin nyt kävi. Tallenteen loistavuus panee epäilemään, jotta paikan päälläkään ei olisi ollut yhtä kivaa kuin kotona kuunnellessa, mikä väitteenä on tietysti sataprosenttisesti soopaa.

Intoilun myötä näinkin tuore tuotos lennähtää heittämällä Apulaissheriffin parhaitten kavalkadiin. Kolmen kuuntelun perusteella! Ehkä palaan tähän seuraavaksi vasta joskus kymmenen vuoden päästä?

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Hassisen Kone: Rumat Sävelet
• KIRJAT - Katja Kettu: Ismo Alanko - Elämäkerta
• UUTUUSLEVYT - Badding Rockers: Rock'n'Roll Ja Kiitos Hei

UUTUUSLEVYT - Tres Pistoleros E Doña Kay: On Another Level

Lainaanpa jälleen omia ensitunnelmiani, jotka näppäilin Facebookiin kuunneltuani jutun aiheen kertaalleen läpi tasan kaksi viikkoa sitten:

"Kun lajivalintana on blues rock southern-mausteilla ja soitetaan sitä taiten ja rankalla kädellä, ovat onnistumisen mahdollisuudet korkealla. Pykälää ylemmäs päästään, kun mikrofonin takana on vahvaääninen, loistava laulaja. Nämä toteutuu."

Tuoreeltaan albumi iski aika mukavasti ohi ja läpi suojauksen, jollaista en tosin ollut sitä varten edes viritellyt. Takana oli nimittäin jo tuolloin muutaman sekunnin suoratoistoisia, hyvää lupaavia pikasohaisuja satunnaisiin kappaleisiin.

Uutta laadukasta musiikkia tarjoilee Tres Pistoleros E Doña Kay debyyttipitkällään On Another Level (2025).

Kotimaista roots-musaympäristöä tarkemmin seuraavat muistanevat takavuosilta useitakin kiekkoja julkaisseen yhtyeen Turn On. Itselleni bändi on nimenä tuttu ja jotain muistelen siltä taannoin kuunnelleenikin.

Discogs-sivuston mukaan Basisti Jarno Mäkinen soittaa kaikilla Turn Onin levyillä. Rumpali Pasi Oksanen hyppäsi kyytiin kolmannelle ja kitaristi Sami Tammioja neljännelle, joka jäi viimeiseksi. Kokoonpanoon kuului muitakin, mutta nämä kolme herraa perustivat 20-luvun alussa trion Tres Pistoleros.

Liekö totta, mutta olen havaitsevinani hatunnostoa ZZ Topin suuntaan (LP Tres Hombres, 1973). Jos mielisi olla vitsikäs, voisi vihjaista turkulaispoppoon sisällyttäneen nimeensä "ystävyyskaupunki" Tampereen lyhenteen.

No ei, kyllä tässä espanjan kielellä mennään, mikä varmistui viimeistään toissa syksynä trion kasvaessa kvartetiksi ja nimen siinä yhteydessä pidentyessä. Katri Heinonen alias Doña Kay nappasi käteensä laulumikrofonin ja sen jälkeen osoite oli Sonic Pump Studios Helsingissä. Eero Kaukomiehen ja asianosaisten tuotannossa kasattiin Tammiojan biiseistä napakka puolen tunnin paketti.

Jykevintä kokemusta tekoprosessiin toi Hannu Leiden laulutuottajan roolissa. Hän osallistuu myös itse taustavokaaleihin.

Havana Black voisikin olla eräs vertailukohde, mikäli sellaista haluaa hakea. Ehkä lähempänä kuin sitä huidellaan jotain Mount Marya. Nuo noin niin kuin kokonaisuuden kannalta. Yksittäisillä raidoilla nousee yllättäviäkin mielleyhtymiä.

Setup for disaster kasarikitaroineen mouruaa melodialtaan ja sovitukseltaan kuin 80-luvun lopun Bon Jovi. Onneksi toteutustapa ei ole yhtä sileäksi hiottu kuin heillä tuppasi äärimmilleen viritettyine tuotantokoneistoineen olemaan. Hieno esitys.

Tämänhetkinen suosikkini, introltaan perin southern rock -henkinen Simple life taas on allekirjoittaneelle kuin Boycott vuosimallia 1987. Ei puutu kuin saksofonit ja muut torvet, joitten kera vaikutelma olisi aukoton.

Jäin mietiskelemään, onko kasarivaikutteita ihan oikeasti imetty levyn muutoin ehkä enemmän 70-lukuiselta kuulostavan yleisilmeen jatkoksi. Oli tai ei, siltä se päässäni kuulostaa.

Jos kävisi sellainen ihme, että joltain tämänkaltaiselta bändiltä saataisiin näinä aikoina valtakunnallinen hitti, niin selkein ehdokki sellaiseksi olisi ilman muuta Whiskey woman. Myönnetään ajatuksen huima epätodennäköisyys, mutta totta sitä aina toivoa voi, näennäisesti mahdottomiakin.

Koukkuja albumilla annostellaan mainion perusrunttauksen päälle maltilla. Niitä ei ole kuten Martta-kerhon piiriosaston virkkuuillassa, pikemminkin sen verran kuin kyseisen yhteisön kylätason kokoontumisessa. Liika olisikin liikaa kuten missä tahansa asiassa.

Heikkouksien osalta joudun tiedon puutteessa turvautumaan arvaukseen. Komeasti jatsahtava päätösnumero Murder ballad blues saattaa sisältää tekniikan keinoin korjattuja "puutteita". Jos näin on, pidän kauneusvirheen korjausta itsessään kauneusvirheenä. Viittaan korkeimpien laulunuottien soundiin.

Korostan, että kirjoitin edellisen kappaleen siltä pohjalta miten itse kuulen (eli en välttämättä oikein) sekä henkilökohtaisen ajatus- ja arvomaailmani huomioiden (mielellään vältetään autotunea ja vastaavia).

Siitä huolimatta, On Another Level on yksinkertaisesti hemmetin hyvä levy, jollaisia on maassamme julkaistu tänäkin vuonna rutkasti jo nyt. Kyllä juurimusiikin ystävien edelleenkin kelpaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Omar & The Howlers: What's Buggin' You?
• LEVYT: Aerosmith: Aerosmith
• LEVYT: The Black Crowes: The Southern Harmony And Musical Companion

YLEISTÄ - Roll FM, touko-kesäkuu 2025

Rollikausi taas takana. Kaikki biisit ja muutaman jakson kuuntelulinkit tässä.

14.5.2025, Rytinää pyttyyn

• AC/DC: Get it hot
• Humble Pie: Oh la-de-da
• Thin Lizzy: Sha-la-la
• Ted Nugent: Sweet Sally
• Blackfoot: Good morning
• Popeda: Bebobbahobbin
• Rebound: Ravens
• Shoebox Revue: Trouble up the road
• High Noon: Stranger things
• The Bird Dogs: Jumpin' jukebox
• Hanna Hush: Hold on me
• Jonna Tervomaa: Ne pakottaa
• Kari Peitsamo: Rytinää pyttyyn
• Prince And The Revolution: Let's go crazy
• Ne Luumäet: Kadunlakaisija
• Gringos Locos: Rock'n'roll, hoochie koo
• The Dimitri Keiski Band: Keep moving on

21.5.2025, Mustaa musaa

• Parliament: Prologue
• Earth, Wind & Fire: In the stone
• Stevie Wonder: Do like you
• Salif Keita: Africa
• The Meters: Africa
• Mitty Collier: I dedicate my life to you
• Betty Lavett: My man - he's a lovin' man
• Whispering Smith: Looking the world over
• Silas Hogan: Hoo-doo blues
• Joe Turner: Lipstick, powder and paint
• Icky Renrut: Hey - hey
• Thurston Harris: I'm out to getcha'
• Dimples Jackson: Ring a ling
• Little Esther And Mel Walker With Johnny Otis Orchestra: Cupid's boogie
• Ruth Brown: I would if I could
• Chuck Berry And His Combo: Thirty days (to come back home)

Ohjelma kuunneltavissa Mixcloudissa.

28.5.2025, Pataässästä Maryyn

• Link Wray: Ace of spades
• The Cult: Indian
• Neil Young: Pocahontas (live)
• Bob Marley & The Wailers: Buffalo soldier
• Johnny Cash: The ballad of Ira Hayes
• James Brown: King heroin
• Kauko Röyhkä: Shangri-La
• Bo Diddley: Say man
• The Jimi Hendrix Experience: The wind cries Mary
• Pastori Pohjalainen Ja Defiers: Mary Anne
• Irwin Goodman: Mary-Ann
• Hurriganes: Mary Jane
• Leevi And The Leavings: Mary Jane

4.6.2025, Kauneimmat laulut

• Kolmas Nainen: Kaunis olet, olet ihana
• Mari Rantasila: Hunajainen
• Tehosekoitin: Maailma on sun
• Hearthill: Love rain on me
• The Beatles: Michelle
• The Kinks: Waterloo sunset
• The Rainmakers: Remember me by
• Pedro's Heavy Gentlemen: Matuška - mother
• Anssi Tikanmäki: Aamu lakeuksilla
• Terence Trent D'Arby: Sign your name
• Whistle Bait: Everything but mine
• Gene Vincent And The Blue Caps: I sure miss you
• Budapest Strings / Károly Botvay: Andante festivo

11.6.2025, Ennenkuulumatonta 4 - Blues

• Forest Lake Band: Hounddoggin'
• Tomi Leino Trio: Hip shooter
• Brownie McGhee: My fault
• Blind Blake: He's in the jailhouse now
• Hattie Hart: I let my daddy do that
• Joe Liggins And His Honeydrippers: Frankie Lee
• Earl King And His Band: Funny face
• Dorian Burton: Flyin' home to my baby
• Billy Robbins With Johnny Otis Orchestra: Bring her back to me
• Junior Wells: Keep your hands out of my pockets
• Kapteeni Nemo: Kultainen keskitie
• Super Blues Band: I need you so bad
• Mad Dog Sheffield: I love you so
• Larry Dale & The House Rockers: New York City blues
• Big Lucky Carter With Prince Gabe & The Millionaires: Ohio bound
• Billie Holiday: Georgia on my mind

 

Ohjelma kuunneltavissa Mixcloudissa.

18.6.2025, Uutta ja uudehkoa

• Tigerlily: The blue cat
• Emilia Sisco: Worth the ride
• Jerron Paxton: Mississippi bottom
• Wentus Blues Band: Five nights at Freddys (live)
• Jo' Buddy & Down Home King III: Angely (live)
• J.Karjalainen: Takapenkillä vanhan Cadin
• Creek Road Eleven: Nowhere and back
• Pääesiintyjät: Rillumareitä!
• Jussi Syren And The Groundbreakers: Be seeing you
• Tommi Liimatta Organisation: Kajanus, koirien kaupunki
• Free Ride: Wiser than you
• Mount Mary: Soul sirens
• Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Hurricane
• Rockin' Paradox: South coast wolf

25.6.2025, Vaippodioo

• "Stick" McGhee And His Buddies: Drinkin' wine, spo-dee-o-dee
• Buddy Guy: Whiskey, beer & wine    
• Molly Hatchet: Whiskey man
• Johnny Spence & Doctor's Order: Stop drinkin'
• Johnny Burnette And The Rock 'n Roll Trio: Drinkin' wine, spo-dee-o-dee, drinkin' wine
• Flatbroke Trio: I'll be there
• Sameli Rajala & The Backstrokes: Follow your heart
• Million Dollar Tones: Like a diamond
• Lightnin' Hopkins: Wine spodee-o-dee
• Dr. Feelgood: Punch drunk
• Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockers: Drinkin' wine
• Prince: Get on the boat
• James Brown: Can't stand it
• Honey B. & T-Bones: Gimme a pigfoot (and a bottle of beer) (live)
• Doctor's Order: Drinkin' wine spo-dee-o-dee
• Kari Peitsamon Skootteri: Apulaissheriffiä ei pompoteta

Ohjelma kuunneltavissa Mixcloudissa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• YLEISTÄ - Roll FM, Tammi-maaliskuu 2025

UUTUUSLEVYT - Jussi Syren And The Groundbreakers: New World In The Morning

Parisen vuotta sitten otin ensimmäisen, albumin mittaisen askeleeni bluegrass-musiikin pariin. Tuolloin ilmestyi Jussi Syren And The Groundbreakersin Bluegrass Voice (2023). Tykkäsin ja arvelin astelevani pitemmällekin samaan suuntaan.

Melko lailla ajattelun asteelle on jäänyt. Joitain satunnaisia suoratoistokuunteluja lukuunottamatta matka ei ole edistynyt. Syy ei ole maisemien ikävyydessä, vaan vaihtoehtoisten reittien paljoudessa. Harrastus on suuntautunut toisiin, tutumpiin tyylilajeihin. Aikaa ei ole käytössä rajattomasti.

Porukan uusin, New World In The Morning (2025) tarjosi syyn mennä seuraavalle levelille. Tai ainakin vaaksan verran sinne päin.

Onko jokin muuttunut tässä välillä? Aiheen tuntemukseni ei riitä analysoimaan. Minusta maailma on näiltä osin yhtä mainiosti mallillaan kuin pari kesää takaperin. Kvartetti sorvaa taidolla reipasta, positiivista ja mielialalle hyvää tekevää musaa.

14 kappaleen paketissa on taas omaa ja lainattua. Kahdeksan coverin joukossa on niin kotimaista kuin amerikkalaistakin alkuperäistä. Syrenin lausunnoista päätellen epätyypillisesti mukana on myös muusta Euroopasta kuin Suomesta peräisin olevia versioinnin kohteita.

Toinen kokemistani huippuhetkistä albumilla kuuluu viimeksi mainittuun luokkaan. The days of Pearly Spencer on pohjoisirlantilaisen David McWilliamsin käsialaa. Groundbreakersin tulkinnan perusteella laulumelodia vaikuttaa hyvinkin irkkuhenkiseltä. Jännästi alkuperäinen ei minusta kuulostakaan yhtä paljon siltä. Ehkä bluegrass-soitinnus sittenkin hämää.

Solisti käyttää eri ympyröistä tulevien sävellysten sovittamisesta orkesterinsa tyylilajiin termiä bluegrassaaminen. Aiheesta löytyy ainakin yksi tuore video yhtyeen Facebook-sivulta.

Toinen pysyvä juttu näyttäisi olevan instrumentaalien läsnäolo. Ehkä se on genrelle tyypillistä, ehkä ei. Sanattomista numeroista parhaiten iskee sukkelasti soitettu, Tauri Oksalan kirjoittama Flat country.

Täysin muusta sisällöstä poiketen levyltä löytyy yksi a cappella tapaan esitetty laulu. Kaiken lisäksi tuo poikkeama, Down the Jericho road on tekstiltään gospelia. Syrenin kynäilemä Daniel had a vision taitaa olla samaa sarjaa.

Toistan saman kuin viimeksi, tällä kertaa aavistuksen painokkaammin. Tämä on minulle passelia musiikkia. 14 biisin kattauksessa ei ole ainuttakaan negatiivisia tuntemuksia aiheuttavaa raitaa. Tykkään taas.

Bändi jatkaa samassa kokoonpanossa:

• Jussi Syren, laulu + taustalaulu + mandoliini
• Tauri Oksala, banjo + taustalaulu
• Tero Mäenpää, pystybasso + taustalaulu
• J.P. Putkonen, kitara + taustalaulu

Putkonen vetää lisäksi mainitun a cappella gospelin päävokaalit. Marju Inkinen vierailee samassa roolissa yhdellä biisillä. Viulisteina lisäväriä tuovat Matteo Ringressi kolmesti ja Aarne Syren-Lönnberg kerran.

Orkesterin keulahahmon poika suorittaa osuutensa albumin toisella huippukohdalla. Bad Sign levytti kyseisen Aikka Hakalan kappaleen neljännelle pitkäsoitolleen Sleepwalk (1986). Groundbreakers tulkitsee sen erittäin onnistuneesti: Be seeing you. Viulu puoltaa paikkaansa sovituksessa ja on itse asiassa tekemässä siitä niin hyvää kuin se on. 

Näinä päivinä joutuu usein lukemaan muusikoitten lausuntoja työnsä hankaloittamisesta valtiovallan toimesta. Onko aihetta, en ota kantaa. Niin tai näin, Syren Uranuurtajineen ansaitsee arvostukseni siitä, että tekevät hommaansa tinkimättömästi lähtemättä samalle linjalle.

Mää en vanno mitään, mutta tuntuu siltä, että olisi oikeasti aika jatkaa matkaa syvemmälle näin mukaansatempaavan musiikin maailmaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Jussi Syren And The Groundbreakers: Bluegrass Voice
• UUTUUSLEVYT - Ice Mo' & The Zydecoolers: Cool Zydeco
• UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Utopia, Texas

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #12 - Sameli Rajala & The Backstrokes: Cuttin' Down!

Follow your heart saa luvan toimia tämänkertaisen pikkulevyjutun räjähtävänä avaajana.

Tunnustan, että kuuntelin alkuperäisesityksen vasta vastikään. Hienosti humppaa Ronnie Earl & The Broadcastersin originaalikin vuodelta 1985, mutta itselleni biisi tuli aikanaan tutuksi vuosimallin -90 Paladinsin säkenöivänä versiona.

Sameli Rajala & The Backstrokesin tulkinta sisältää roimemmin rasvaa plus kovasti karsinogeenejä ja on raakuudessaan minua eniten ravistava versio. Bändin nokkamies osoittautuu olleen jo tätä nauhoitettaessa ilmiömäinen kitaristi, joka pudottelee laulun sanoja rökälemäisesti ikään kuin lonkalta.

Käsittelyssä Cuttin' Down (2005).

EP on tietääkseni ensimmäinen äänite, jolla Rajala soittaa. Se ilmestyi kahdeksan vuotta aiemmin kuin The Sauce (2013) ja peräti 16 vuotta ennen Electric Rajalaa (2021). Tasaisen vauhdin taulukon mukaan joutuisimme odottelemaan seuraava ulostuloa vielä tovin.

Energisen rytmisektion iskevänä osana toimii Kai Jokiaho. Hän näyttäisi olleen Rajalan luottorumpali ja takoneen muutamaa Saucen kappaletta vaille läpi tämän tuotannon. Lisäksi hän on soittanut mm. Ben Granfeltin ja Erja Lyytisen levyillä.

Niin ikään parilla Saucen raidalla pelaava basisti Miikka "Chef" Kivimäki on tuttu erityisesti yhteistyöstä Micke & Leftyn kanssa. Pian Cuttin' Downin jälkeen hän levytti oululaisen Bluestonen riveissä ja oli myös osa varhaista Hehkumoa. Melko pitkäikäisen, kolme albumia työstäneen Lumberjacksin tuotanto on minulla haltuunottoa vaille hallussa.

Epäilemättä yllä kertomani kattaa vain osan kaksikon muista töistä.

Kepittäjä-vokalisti ei vielä tuossa vaiheessa käyttänyt taiteilijanimeä T. Sameli Rajala, sittemmin kyllä. Kuten jo totesin, oli jälki kohdillaan jo 2005.

EP:n käynnistäjä Believe it baby on kuusikon kepeintä antia ja hieman muusta materiaalista irrallisen oloinen blues rock, jolla Timo Ristilä vierailee urkuineen. Kitarasoolo paljastaa sen vääntäjän pääasiallisen vaikuttajan.

Vaikuttaja on tietenkin Stevie Ray Vaughan, jonka harvinainen Shake & bake on kattauksen ensimmäinen instrumentaali. Biisiä ei SRV:n "virallisilta" löydy, mutta on sisällytetty 3CD + DVD:n boksille S.R.V. (2000).

Follow your heart jyrää, mikä kai tuli jo selväksi.

Okie dokie stomp toisena lauluttomana biisinä etenee varsin kerkeätempoisesti. Svengaava tulkinta huokuu jump bluesia ellei peräti swingiä tai jazzia. Ensiesittäjä oli Clarence Gatemouth Brown 50-luvulla.

Rajalan soolonumero World keep on turning laskee kierrokset alas. Kappale on bluesia Fleetwood Macin debyyttialbumille sijoitetun alkuperäisen hengessä. Yksinkertaista ja rujon komeaa.

Rumble lopettaa kekkerit ja sen nimen kannessa nähdessäni mietin, olikohan tuota tarpeen julkaista. Kuuntelin ja hyväksyin. Rajalan pyssy ampuu omiaan ja Kivimäki pyörittää puolivälistä alkaen erityisen tarttuvaa kuviota, joka yhdessä muun trion paahdon kanssa tuo mieleen peräti Experiencen. On mitä mainioin ja kunniaa tekevä päivitys Link Wrayn klassikosta.

Kiekko vahvistaa näkemystä, jonka olen saanut T. Sameli Rajalan kahden pitkäsoiton ja some-toiminnan perusteella. Nimittäin sen, että hän imee inspiraationsa enimmäkseen valkoisesta bluesista Texas-painotteisesti. En toki tarkoita tämän olevan koko totuus, mutta ison osan sitä.

Cuttin' Downilla oli myös suuri vaikutus siihen, että innostuin pitkästä aikaa oikein urakalla kaivamaan hyllyistä, kaapeista ja laatikoista näitä alle LP:n, mutta yli singlen mittaisia äänitteitä. Huomasin tason niin kovaksi, että päätin jatkaa joskus pyöräyttämääni minisarjaa aiheen tiimoilta, nyt jo neljännen uuden osan verran.

Ei kai tätä mistään muualta tänä päivänä saa kuin tekijöiltä itseltään, jos sieltäkään. Minua onnisti.

CD on siitä erikoinen omakustanteiseksi (?) ensilevyksi, että sen kansiin on selvästi käytetty ideoita, aikaa ja vaivaa. Omalaatuisen huumorin sävyttäminä ne erottuvat joukosta edukseen, kun vielä kaikki teksti on värinäöltään rajoittuneelle meikäläisellekin ilman laseja luettavissa.

Se kaikkein tärkein eli musa on tiukkaa.

Turhan kaukana edessä siintää 2029. Eikö sitä jotakin jo ennen sitä?

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - T. Sameli Rajala: Electric Rajala
• LEVYT - Stevie Ray Vaughan: Couldn't Stand The Weather
• UUTUUSLEVYT - ZZ Top: Raw - 'That Little Ol' Band From Texas' Original Soundtrack

UUTUUSLEVYT - Emilia Sisco: Introducing Emilia Sisco

Mis sie tarviit oikein hyvää laulajaa? Mis sie tarviit lämpimän sielukasta ja tyylillisesti äärimmäisen tajuisaa musiikkia? Mis sie tarviit nykymusaa, joka on vapaa listahutussa vallalla olevista tuotantoratkaisuista?

Mis sie tarviit 5/5 luokkaan luettavan uuden kotimaisen levyn?

Täs siul on... Ei kun, kaikkiin esitettyihin tarpeisiin käy vastaukseksi Introducing Emilia Sisco (2024).

Taannoin, viime vuosikymmenen puolella pääni kehitteli paremman tekemisen puutteessa naisartisteille A-sarjan, johon pääsivät Aretha, Ann, Amy ja Aija. Samalla huomasin, että sen rinnalla on myös E-sarja eli Ella, Etta, Erykah ja Erja.

Jos olin jokin aika takaperin valmis vaihtamaan viimemainitussa Erjan Elliin (Maple), olen nyt noin kuukauden verran ollut sitä mieltä, että myös Emilia menee joukkoon aivan heittämällä. En puhu teknisistä ansioista, jotka lienevät kovaa tasoa nekin. Tarkoitan subjektiivista kokemusta, kuten käytännössä aina näissä blogijutuissa jotain hehkuttaessani.

Introducingilla Sisco laulaa kaiken, ja on sanottava, että myös taustavokaalit on toteutettu erityisen hyvällä maulla. Tyylitaju nyt vaan on joillakin hallussa. Haluaisin nähdä sen tyypin, joka on totaalisen eri mieltä levyn vokalismin tyylikkyydestä. Kannattanee korostaa tämänkin olevan makuasia.

Kova väite vaatii näyttöä kehiin: Your girl.

Ei ehkä ole järkevää eikä varsinkaan välttämätöntä, mutta kun vertailu on verissä, niin menköön. Ylle listaamistani solisteista koen Siscon äänen soivan jossain Ann Peeblesin ja Erykah Badun pehmeitten ulosantien välimaastossa ollen kuitenkin aivan omansa. Varaan jälleen oikeuden muuttaa mielipidettäni.

Selvä, täs siul siis on huippulaulaja. Vaan sehän ei riitä, kun musiikista puhutaan. Albumi on siitä erinomainen, että huippua on kaikki mitä siltä korviin kantautuu. Iso ansio kuuluu Timmion Recordsille ja tuotannosta vastanneelle ryhmälle Cold Diamond & Mink.

Moni ehkä sanoisi, että taso on kansainvälistä. En käytä sanaa tässä yhteydessä, jos missään. Kansa se on suomalaisetkin, ja maailmassa on takuulla enemmän maita, joissa laatu on heikompaa (mitä ikinä se meinaakaan) kuin meillä.

Tuottajaporukka toimii myös Timmionin studio-orkesterina:

• Jukka Sarapää, rummut
• Sami Kantelinen, basso
• Seppo Salmi, kitara

Vertaukseen törmää kaikkialla, mutta kun se on niin ilmeinen, niin tulkoon toistetuksi. Eittämättä mieleen muljahtaa Daptone Records ja sen talon bändi The Dap-Kings. Musiikin soundimaailma ja tyylilajikaan eivät hirveän kauas heitä Sharon Jones & The Dap-Kingsistä, mikä ei ole paha juttu lainkaan.

Tällaista 70-lukuista soulia tehtäessä on vähintään perusteltua, ellei puolipakollista ottaa mukaan hieman puhaltimia. Jukka Eskola trumpetissa ja flyygelitorvessa sekä Pope Puolitaival foneissa ja huilussa ovat niminä tulleet vastaan muuallakin. Jälki on Eskolan sovitusten tuloksena hillittyä, kokonaisuutta pelkästään tukevaa ja päällekäyvyyttä välttelevää.

Kerrottakoon lisäksi, että itse biisit on yhtä vaille merkitty solistin ja tuottajien nimiin. Love so divine on Marc Koldkjaer Runen käsialaa. Emilia Sisco on siis myös lauluntekijä, ei todellakaan vain esittäjä.

Ok, täs siul on siis myös tyylillisesti tajuisaa ja nykymusan tuotantoratkaisuista vapaata soulia. Sitten meillä oli vielä se väittämä 5/5.

Pysyn väitteessäni, mutta vedän miinuksen vitosen perään. Syynä on tietynlainen yksioikoisuus, joka toisaalta on joissain kuuntelutilanteissa hyve. Koko valikoima on yhtä raitaa vaille tempomielessä melko yhteneväistä. Hitailla vaihteilla edetään.

Ainoastaan viimeistä edeltävä kappale Worth the ride nostaa selkeämmin sykettä. Olisin tervehtinyt ilolla ratkaisua, joka olisi tuonut mukaan pari muuta vastaavaa.

Tuo on kuitenkin kosmetiikkaa. Introducing Emilia Sisco on ehdoitta viime vuoden tapauksia. Näin harrastelijapuuhastelijana satuin käymään sen kimppuun aika lailla jälkijunassa, mutta kun sen kerran toukokuussa verkosta kuuntelin, hain saman tien CD:n kotiin.

Trivian ystäville tiedoksi, että Casablanca Voxin basisti Teppo Heinosen tytär on oikealta nimeltään Emilia Sisko Heinonen ja vaihtoi taiteilijanimeensä c:n muistaakseni Helge Tallqvistin ehdotuksesta. Näiltä yhdessä on tullut albumi You Ain't Heard (2018).

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Amy Winehouse: Back To Black
• LEVYT - Ann Peebles: I Can't Stand The Rain
• LEVYT - Aretha Franklin: I Never Loved A Man The Way I Loved You

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #11 - Flatbroke Trio: Flatbroke Trio

Kuten puoli kuuta sitten kirjoitin, touhuavat Shoebox Revuen basisti Ari Sjöblom ja kitaristi Henri Pirttimäki myös Flatbroke Triossa. Kolmikon kolmantena vaikuttaa laulaja Rami Soini, jonka käsissä iskee komppia akustinen kitara.

Jo viime vuosituhannen puolella perustetun ryhmän ensimmäiset äänitallenteet tulivat ulos 2000-luvun alussa. Koska löysin bändin huomattavan paljon myöhemmin, on heidän tuotantonsa varhaisin edustaja hallussani CD-EP Flatbroke Trio (2007).

Turusta tullaan ja ollaan todisteena yhdenlaisesta yhteisöllisyydestä mitä muusikkopiireihin tulee. Nimittäin mainitun, niin ikään turkulaisen Shoebox Revuen solisti Elli Maple on takavuosina vieraillut Flatbroke Trion levyillä. Se on kielimiesten tuplajäsenyyden ohella esimerkki siitä, mitä missä tahansa isommassa kaupungissa orkestereitten välillä tapahtuu.

Trio on julkaisujen osalta toisaalta pitänyt paukkuja hieman piilossa eli pukannut harvakseltaan tavaraa maailmalle, toisaalta keskittynyt albumia lyhempiin lättyihin. Täysmittaisia on toistaiseksi ilmestynyt kolme, noin 10 vuoden välein. Pitkäsoittodebyyttiä Dust & Diesel (2004) en ole onnistunut löytämään.

Apulaissheriffin EP-minisarjassa nyt käsiteltävää kiekkoa näyttäisi julkaisija Jungle Recordsin varastoissa olevan ostajaystävälliseen hintaan hyllyt väärällään niin vinyylinä kuin CD:näkin. Sinne siis, koska suoratoistoista tätä on turha etsiä.

Olen nähnyt levyyn jossain viitattavan sen avausraidan Liquer lullaby mukaan. Soinin kynäilemä reipas ralli esittelee aika edustavasti yhtyeen tyylin sitä tuntemattomalle. Rummutonta, hyvinkin country-henkistä billyä, jossa Pirttimäen sähkökitara ottaa merkittävästi roolia.

Lumberjack stomp jatkaa instrumentaalina. Pirttimäki pistää itse kirjoittamallaan kappaleella parastaan peliin. Väliin korkeilla, väliin matalilla kielillä taustan päälle rilluteltu soitanta hohkaa pirteyttä. Kertakaikkisen upea kappale.

Ray Pricen vuoden -54 country-hitti I'll be there vääntyy trion käsissä muikean herkulliseksi rockabillyksi. Biisi on oiva osoitus siitä, etteivät rummut ole tämän tyyppisessä musiikissa mikään välttämättömyys. Lisäksi jos Sjöblom hoitaisi alakertaa pystybasson sijasta sähköisellä instrumentilla, laskisi esityksen viehätysvoima todennäköisesti useita yksikköjä alemmalle tasolle.

The man who made an angel cry kattauksen laitimmaisena lauluna vedetään Johnny Cashin tyylisenä countrybillynä. Originaalin levytti minulle entuudestaan nimenäkin tuntematon Sanford Clarke vuonna 1957.

Hyvä pikkulevy, jossa ilahduttaa erityisesti materiaalin vaihtelevuus. Voi olla, että genren kanssa vähemmän tekemisissä olleelle biisit kuulostavat samankaltaisilta. En ole asiantuntija, mutta jonkin verran jutun juonesta perillä ja niinpä minulle joka ainoa kappale on kovinkin erilainen. Näin se kannattaa tehdä.

Sitä minkä kuulija kuulee, leimaa aitouden ja käsityöläisyyden henki. Näinä aikoina voi sanoa moisen likipitäen aina sävähdyttävän, etenkin kun liikutaan sellaisten tyylilajien parissa, jotka saavat värinää aikaiseksi. Tässä tapauksessa liikutaan.

Homma pantiin purkkiin yhdessä päivässä. Äänityspaikkana toimi kannen mukaan The Gabbage Farm. Kaalifarmi. Onko tuo "oikea" studio vai kenties treenikämppä, ei mitään hajua. Aihetodisteet vihjaavat, että Suomessa oltiin, mutta siitäkään en mene takuuseen.

Turuust' vielä sen verta, että sattumoisin minisarjan edellisen osan oululainen Bluestone piipahti nauhoittamassa oman EP:nsä samaisessa entisessä pääkaupungissamme.

Yritänpä seuraavissa jutuissa päästä jo hieman muihinkin maisemiin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #9 - Shoebox Revue: Money!
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #10 - Bluestone: Tones In Blue
  
• LEVYT - Johnny Cash: With His Hot And Blue Guitar!

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #10 - Bluestone: Tones In Blue

Rotuaarilla toimi vuosituhannen vaihteen kahta puolen ravintola Oulun Panimo & Pub. Sen yläkerrassa oli lava, jolla kävi harvakseltaan bändejä esiintymässä. Paljon tuli paikassa tuolloin pyörittyä ja koettua ainakin Knucklebone Oscar, joku Törrö Tapanisen kokoonpano (Sininen Rytmiluu?) sekä pariinkin otteeseen Noppasoppa.

Mahdollisesti olen nähnyt siellä myös Bluestonen, vaikkei muistikuvaa moisesta olekaan nuppiini jäänyt. Rumpali Jari Korpimäen mukaan he nimittäin vierailivat useammin kuin kertaalleen Panimolla soittotarkoituksessa.

Varmasti olen nähnyt vuonna 2004 perustetun Blue Stonen, siis miltei saman nimen omaavan, mutta eri yhtyeen. Tämä tapahtui tammikuussa 2023 Ylläs Jazz Blues -tapahtumassa.

Bluestonen synty ajoittuu 90-luvun alkuun, jolloin nippu Oulussa vakituisesti ja opiskelun tai muun syyn vuoksi asuneita bluesin ystäviä pisti ryhmän kasaan. He ennättivät julkaista kaksi äänitettä ennen porukan leviämistä ympäri Suomea.

Käsittelyssä on nyt niistä ensimmäinen, välimallin pikkulevyjen juttusarjaan EP-mittaisena sopiva Tones In Blue (1998).

Kaikesta etukanteen printatusta voi helposti päätellä, että erikseen kirjoitettuna orkesterin nimi kuuluisi Blues Tone.

Kiekolla kuullaan tulkintoja vanhoista blues-kappaleista ja tehdään se onneksi tunnetuimpia standardeja välttäen. Kaikkien alkuperäisesittäjät ovat syntyjään joko Texasin tai Arkansasin poikia, jos kohta elämä kuljetti heitä muualle, ketä minnekin. 

Meininki on irtonaista ja rentoa. Se on jotenkin irtonaisempaa ja rennompaa, ja näin ollen minun makuuni toimivampaa kuin yhtyeen myöhemmällä täyspitkällä It Takes Time... (2006). Albumiin tultaessa Bluestonen tyyli oli hioutunut ehkä selvemmin Chicago suuntaan, mikä osaltaan selittäisi mieltymystäni.

Ei sillä, kyllä täällä Chicagokin maistuu. Ja kyllä Tones In Bluekin aika pitkälle edustaa pohjoisen tuulisen kaupungin tyyliä. Minusta se kuitenkin vivahtaa hieman eteläisemmillekin osavaltioille.

I stepped in quicksand on alkujaan Charles Brownia, joka Texasissa syntyneenä muutti T-Bone Walkerin tapaan länsirannikolle. Pianistin biisi ja piano on mukana myös tulkinnassa. EP:n äänimaailma korostaa Petri Kotron kosketintyöskentelyn sijaan Matti Loppelan kitaraa ja ihan hyvä niin. Hitaahkoa tunnelmointia.

Freddie Kingin I'm on my way to Atlanta rullaa ripeämpään tahtiin. Timo Koivula bassoineen ja Korpimäki kapuloineen tekevät selvää jälkeä taustalla. Solisti Pekka Pulkkinen seisoo aika monen muun kotimaisen laulajan kanssa rivissä, johon pääsevät massasta persoonallisuudellaan erottuvat tekijät. Suosikkini lätyllä.

Blues at sunrise ei ole Albert Kingiä, vaan Ivory Joe Hunterin samanniminen biisi. Hidastempoista vääntöä tämäkin.

Pulkkisen huuliharppu avaa seuraavan slovarin, George Harmonica Smithin Telephone bluesin. Harppu raikaa myös sooloinstrumenttina. Tämä on näitä genren ytimeen tekstiltään luettavia lauluja, jossa mies surkuttelee kohtaloaan petollisen naisen "uhrina". Toimii.

Take a little walk with men levytti ensimmäisenä Robert Lockwood Jr. Tämä syntyi Arkansasissa ja musisoi uransa aikana eri puolilla etelää sekä sittemmin Chicagossa, St.Louisissa ja lopulta Clevelandissa. Levyn toinen nopeampi raita.

Vaikka viisikon kotipesä sijaitsikin Oulussa, käytiin äänitykset tekemässä Turussa. Resepti kuului: livenä studiossa ja kerralla purkkiin.

Minussa cover-koosteet ovat omiaan herättämään kiinnostusta originaalien esittäjiin. Tämäisistä olen perehtynyt pikkusipaisua enemmän vain Kingiin. Hunteria on joillain hyllyssäni majailevilla eri esittäjien kokoelmilla. Tutustuminen loppuihin on jäänyt satunnaisten kuulokuvien varaan.

Pitäisi kyllä ottaa noita muitakin tutkan alle.

Tones In Blue on kaikin puolin mainio kokonaisuus ja pelittää oivallisesti juuri 20-minuuttisena rykäisynä. Valitettavasti sitä ei enää ole saatavilla, mutta hieman muuttuneella miehityksellä taottua albumia kuulema vielä löytyy Korpimäeltä. Tätä nykyä hän muuten kapuloi niin ikään oululaisessa Forest Lake Bandissa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Albert King: I Wanna Get Funky
• UUTUUSLEVYT - Shemekia Copeland: Done Come Too Far
• UUTUUSLEVYT - Jerron Paxton: Things Done Changed

UUTUUSLEVYT - J.Karjalainen: Suomalaista Muotoiluu

Olin väärässä kun ajattelin parin kuuntelun jälkeen että ei tämä niin erikoinen ole loisteliaan Soulavariksen (2022) jälkeen. Ei toki niin hyväkään, mutta nyt tiedän tämän voivan kasvaa. Kasvun merkkejä kun on nähtävillä jo näin alle kuukauden tuttavuuden jälkeen.

Suomalaista Muotoiluu (2025) J.Karjalaisen tuoreimpana työnäytteenä on miehen pitkän uran toiseksi eniten soololevy. Ainut 100-prosenttisesti yksin soitettu ja laulettu on toistaiseksi ollut Lännen-Jukka (2006).

Nytkin puhtaiksi sooloesityksiksi jäi kymmenestä raidasta kolme. Jukkahan työsti koko paketin ensin itsekseen Keltaisessa talossa. Viimeistely ja mausteitten ripottelu hoitui tuottaja Väinö Karjalaisen ja Pekka Nisun Kvark-studioilla kaksikon äänittämänä.

Abdissa Assefa napsutteli neljään biisiin erilaisia lyömäsoittimia ja Antti Vuorenmaa hoiteli viiteen, pääosin noihin samoihin syntetisaattoreita ja pianoita. Väinön vastuulle jäi loput, mikä meinaa lisää lyömäsiä ja syntikoita, kitaraa ja bassoa. Studiolivestä ei voi puhua, vaan raitoja on synnytetty pienemmissä erissä.

Tuolla menetelmällä saatiin aikaiseksi jälleen uusi luku kirjaan, joka pitää sisällään J.Karjalaisen musiikillista osaamista viimeisen 45 vuoden ajalta.

Toisin kuin moni voisi luulla, luku on aivan omanlaisensa. Ei mene niin, että Jii tekee kerrasta toiseen samankaltaista musaa. Se ei pidä paikkaansa edes hänen hittilevyjensä osalta, olipa kyse Mustista Laseista, Electric Saunasta tai mistä tahansa. Lännen-Jukan aika ei ole ainut muusta poikkeava jakso maestron uralla.

En todellakaan löydä vanhemmista albumia, johon Suomalaista Muotoiluu olisi yksikäsitteisesti verrattavissa. Tietenkin siltä voi osoittaa tuttuja elementtejä, mutta niin pitääkin voida. Vähintäänkin saa.

Kun ensinäyte tulevalta ilmestyi viime vuoden puolella, olin melkein haltioissani. Mary Ann yllätti totaalisesti. Yksinkertainen laulu, mies ja kitara. Mississippi John Hurtin tapaan esitetty herkkä tilannekuva oli sellainen, että pidin sitä jo 10 sekuntia kuultuani yhdenlaisena merkkiteoksena, ja pidän vieläkin sen ollessa tuttu.

On varmaan liioiteltua puhua rohkeudesta, mutta jotain hienoa on siinä, kun kaiken kokenut valioliigan pelaaja pisti levyttäen tuolla tyylillä. Suuri yleisö saattoi odottaa yhtä, mutta sieltä tulikin toista. Ilmeisesti meni silti läpi.

Takapenkillä vanhan Cadin kätkee sanoitukseensa sijamuodon verran taiteellista vapautta. Ganesista ja Roadrunnerista (1974) inspiroitunut kappale viittaa myös Popedaan ja entiseen keskipohjalaiseen kuntaan.

on ikkunat auki Eurooppaan

Stokikseen ja Kälviään

suksi luistaa ja rokki soi

vanha gimma kiikuttaa

Kai se kuuluisi sanoa Kälviälle, mutta tekstin rytmitys johti tällaiseen ratkaisuun.

Vastaavasti nimiraidan kertosäkeessä Karjalainen harrastaa sellaista sanan jakoa riveille, joka tuppaa allekirjoittanutta miellyttämään.

muotoiluu

muotoiluu

suomalaista muo-

toiluu

Ja vielä, pulputtavaksi sovitetussa Sinéadin laulussa soi "Sineadin", ei "Sainiidin" laulu kuten suomalainen sen herkästi lausuu. Irlantilaisittain se muuten kuuluu nettihaun mukaan jotakuinkin "Shineed". Ihan sama mikä on "oikein", mutta laulussa se lauletaan nyt laulun ehdoilla ja se on oikein.

Minua on pitemmän päälle alkanut aavistuksen arveluttamaan Jiin tapa selittää monia tekstejään. Nyt pidän kuitenkin ihan kivana, kun sain jostain lukea, että Koh-i-Noor kertoo kynästä eikä timantista kuten sen Aku Ankka -taustalla alkuun tulkitsin.

Kiekon ainut yhtyetoteutuksen saanut ja siten hyvin peruskarjalainen ralli on Uuteen satamaan. Sillä kuullaan Vuorenmaan sähköpianoa ja syntikkaa, Mamba Assefan rumpuja sekä Väinön sähkistä, bassoa, perkussioita ja - kyllä, kannen mukaan Assefan lisäksi myös Väinön - rumpuja. Jii: laulu, kitara ja huuliharppu.

Kyllä mää vaan tästäkin tykkään. Hattua ylös taiteilijalle, taas.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - J.Karjalainen: Soulavaris
• SOITTOLISTAT - El Sauna Yhtyeineen & Black Glasses: J.Blues
• VÄLIPALAT - Kadonneet Karjalaiset Ja Mustat Lasit