Jutut ajassa

05 heinäkuuta 2024

LEVYT - The Slippers: Dancin' With A Hurricane!

Muutama blogaus sitten kirjoitin eräästä Johnny Winterin livelevystä. Se innoitti taas kerran pähkäilemään mitä aivan mahtavia konserttiäänityksiä maailmasta löytyykään.

Ensimmäisten joukossa tuli mieleen The Slippersin Dancin' With A Hurricane (2011).


Heti avausraita Cat talkin' kertoo, että kaikki palikat ovat enemmän kuin loistavasti oikeilla paikoillaan. Keijo Siuruainen laulussa ja rummuissa, Klaus Sihvonen bassossa sekä Tommi Viksten ja Tokela kitaroissa ja laulussa villitsivät Club Liberten lavalla Helsingissä 27.3.2011.

Onneksi tapahtumasta on tarjolla myös kuvallista dokumenttia, kuten yllä linkin takana. YouTubeen on tuupattu myös versio Steve Bloomfieldin Hurricanesta samalta illalta. Yllättäen sitä ei sisällytetty livelle, ei CD- eikä LP-painokselle, jotka eroavat toisistaan parin kappaleen verran. 

Bändi on täydellisesti tikissä, vaan sehän ei riitä. Varsinkaan keikkanauhoitustilanteessa se ei riitä. Äänittäjänä toimi Robert Palomäki, tuottajina kaksikko Viksten & Mitja Tuurala. Kaikki kolme osallistuivat miksaukseen, joka otti kaksi päivää. Pauli Saastamoinen hoiteli masteroinnin päivässä.

Tässä vaiheessa Liberten myllytyksestä oli kulunut vain kaksi viikkoa. Puolitoista kuukautta myöhemmin tuote oli kaupoissa julkaisijanaan kotimaisen juurimusiikin ässäyhtiöihin lukeutuva Bluelight Records. Ei siinä turhia hierottu.

Palikat siis olivat paikallaan prosessin alusta loppuun ja priimaa pukkasi. Kuuntelin kai CD:n ensimmäisen kerran auton pauhussa ilman kansipaperin lukemista, koska muistelen tajunneeni vasta puolen välin jälkeen, ettei kyseessä ole studioalbumi. En, vaikka jo tuon avauksen lopussa kuullaan yleisöäkin.

The Slippersiltä ilmestyi 80-luvun alkuun kaksi hienoa LP:tä, jonka jälkeen on ollut hiljaisempaa. Siuruainen (silloin Jääskeläinen) näkyy 90-luvulla vaikuttaneen ryhmässä Sick Things International, joka näemmä niputetaan osastolle alternative rock. En tunne.

90-luvun lopulla yhtye palasi joksikin aikaa hieman muuttuneella kokoonpanolla. Kerroin tästä aiemmin blogissa minialbumin Broken Bones (2000) yhteydessä. Tokela astui palvelukseen tuolloin.

Paljonko tapahtui Broken Bonesin ja Dancin' With A Hurricanen välillä, on minulle epäselvää. Saattoi olla keikkatoimintaa, mutta julkaisuja ei maailmalle saatettu. Jos Wikipediaan käy luottaminen, tuli Viksten mukaan vuonna 2005.

Sen jälkeen kasassa olikin varsinainen superjengi, jos minulta kysytään. Kohta 20 vuotta Munsoneinakin esiintyneet Viksten ja Tokela kuuluvat eittämättä maamme juuri- ja muunkin musiikin aateliin. Näyttöjä piisaa molemmilta. Tokelalle olen tänä päivänä valmis toisena suomalaisena myöntämään leikillisen Herra Rock'n'Rollin tittelin. Ensimmäinen meni kauan sitten Cisse Häkkiselle.

Slippersiä olisi väärin ja äärimmäisen epäreilua mainostaa kaksi tähteä edellä. Kaikissa orkesterin vaiheissa mukana olleet Siuruainen ja Sihvonen muodostavat mielestäni kiistatta bändin ytimen. Ai että minä tykkään esimerkiksi siitä, että basisti on keskellä.


Lisäosoituksena siitä keiden ehdoilla mennään voinee pitää 2021 YouTubeen putkahtanutta neljää biisiä. Niillä Keken ja Kladen toverina kitaroi Sakke Vänttinen, jonka CV:stä löytyy mainiota kitararokkia à la Rokets ja Velvets. Taso on taattua Slippersiä.

Tuon jälkeen on taas käyty yleisön edessä tämän levyn kokoonpanolla. Todisteita on katsottavissa ainakin Tuubissa ja Facebookissa

Mitä varsinaiseen jutun aiheeseen tulee, ei tallenteen sisältö ole pelkkää rockabillyä ja 50-luvun rock and rollia. Esimerkiksi Tokelan vokalisoima Shakin' the blues sujahtaa country-laariin. Sitähän bändi kolusi jonkin verran jo aikoinaan reilu 4 vuosikymmentä sitten.

Toistan itseäni ties kuinka monetta kertaa, että tuo on erittäin ok. Koko kattaus yhtä ja samaa voi olla puuduttava kokemus, etenkin nykyisellä ylipitkien albumien aikakaudella. Tämä kestää vajaat 40 minuuttia ja vaihtelua on tarpeeksi.

Myös se on täysin ok, että setti koostuu yksinomaan lainabiiseistä.

14 numerosta Siuruainen laulaa kahdeksan, Tokela viisi ja Viksten yhden (Goose bumps). Taustoja ja stemmoja vedetään, kun ei ole oma vuoro kantaa päävastuuta mikrofonin takana.


En ole likikään ainut ihminen maailmassa, joka toivoisi Slippersiltä pikkuhiljaa uutta studiomateriaalia ihan käsissä hypisteltävänä ja vehkeissä soitettavana esineenä. Mutta sen päättävät muut.

Meillä on nämä mitkä meillä on. Ja täytyy sanoa harvassa olevan tapaukset, kun kolme LP:tä ja pari pienempää ulos pukanneella artistilla on esittää yhtä vankka keskimääräinen laatutaso kuin näillä.

Jos meikäläisen pitäisi listata vaikkapa viisi parasta suomalaista livelevyä, olisi Dancin' With A Hurricane listalla ilman pienintäkään epäröintiä. Se saattaa olla jopa moisen listan keulilla.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



01 heinäkuuta 2024

UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Elävänä Osulassa

Totesin tuplan pariin otteeseen kuunneltuani sen sikäli yllättäväksi liveksi, että se ei keskity viimeisimmän studiokiekon materiaaliin. Kevyttä tilasto- ja nippelitautia potevana en malttanut olla tarkistamatta aavistukseni todenperäisyyttä.

Ja niinhän siinä kävi, ettei mutu tässäkään tapauksessa osoittautunut parhaaksi perusteeksi muodostaa kuvaa tai mielipidettä. Faktat puhuvat puolestaan, 7/28 raitaa albumilta Utopia, Texas (2022).

Tietenkään neljäsosa ei ole valtaosa, mutta on uusimmalta kuitenkin eniten biisejä mukana. Muilta 4, 1, 3, 5 ja 3 plus päälle pikkulevyiltä poimitut sekä yksi laina Froikkareilta. Olisiko tämä sittenkin tyypillinen live? Välttääkseni tuskaisat ja aikaavievät tutkailut arkistoissa, jätän tämän vain tähän.

Elävänä Osulassa (2024) on basisti Teemu Sinkon leikkelemä ja liimaama kooste Huojuvan Ladon Valtimon Osulan keikoista 2021-23. Ajanjaksoon mahtuu siis pätkä ajalta ennen tuota nykypäivästä nähden uusinta studiotyötä. Ykkös-CD:llä laulaja Suonna Kononen käyttää sähkökitaraa, kakkosella akustista.

Keijo Korhonen rummuin ja Ilkka Vartiainen pedal steelillä täydentävät kvartetin. Ei mitään erikoisempaa, ellei laske sellaiseksi muutamaa Konosen huuliharpun pöräystä tai Vartiaisen ajoittaista siirtymistä banjon varteen. Ei vierailijoita, paitsi Olli Nurmen puheosuus Ava-hotellissa.

Sinkko ja Korhonen saavat taustojen lisäksi laulaa yhden kappaleen verran liidiä kumpikin.


Noilla aineksilla syntyi sellaista, mihin olen Ladon kohdalla tottunut. Musiikkia, josta ei meikäläisen maulla varustettu voi olla tykkäämättä, mutta joka ei nouse mielessäni viimeisen päälle huipuksi.

Käyttäisin sanaa pikkunätti, vaan kun se on liian helposti tulkittavissa vähätteleväksi tai alentavaksi, valitsen toisen adjektiivin. Huojuva Lato tekee mukavaa musiikkia.

Tuplan jako kahteen mainitulla perusteella on hyvä ratkaisu. Noista voi valita mielialaan sopivamman levyn, koska kaksi tuntia putkeen on jo aika kova pala.

Osulassa sähkökitaraosasto toimii minusta paremmin. Valintani tulevaisuudessa tulee siis todennäköisesti useammin olemaan CD1. Muuan ajatus juolahtaa päähän, mutta käytän hieman tarmoa siihen, etten ala tutkimaan bändin studiotuotantoa asenteella missä on enemmän, missä vähemmän sähköä.

Tarjolle heitän aikoinaan uutena biisinä kokoelmalle Lauluja Menneiltä Kesiltä (2014) pistetyn balladin Syksyn tähtien alla. Hieno peruskuvio kitaralla, kaunis laulumelodia, toimivia sooloja kaikin käytetyin kielisoittimin (g, b, ps) ja vielä lyhyt reggae-rytminen pätkä keskellä.

Edellä esittämäni yhtyeen tuotannon mielipidepohjainen luonnehdinta kaipaa erästä tarkennusta, jonka paikkansapitävyyden esimerkkikappaleeni todistaa vääjäämättä oikeaksi. Nimittäin sitä, jotta kaiken "vain" mukavan musan sekaan on piilotettu yksittäisiä helmiä, jopa timantteja.

Elävänä Osulassa on Ladon toinen livealbumi. Myös Valtimon Seiska (2018) äänitettiin Valtimossa, joka tosin on nyt jo viidettä vuotta osa Nurmesta.

Kansivihkosessa Kononen kertoilee tuosta ja siitä miten hankala on päästä edemmäs keikkailemaan. Näin se vaan nyky-Suomessa menee. Jos teet marginaalista juurimusiikkia, ei kannata odottaa laajaa kysyntää läpi maan.

Saman olen yleisöläisenä pannut ikäväkseni merkille Oulussa. Harvassa ovat tapaukset, kun kauempaa kuin hyvin läheltä saapuisi tänne esiintymään joku blues-, soul-, rockabilly- tai country-orkesteri tahi -artisti.

Onneksi on levyt.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



30 kesäkuuta 2024

YLEISTÄ - Roll FM, touko-kesäkuu 2024

Apulaissheriffin radio-ohjelman osat 29 - 37 lähetti vapun ja juhannuksen välillä tuttuun tapaan maan paras musiikkikanava Roll FM. Tiukkaa oli jälleen musa ja löysää puhe.

Suurimmassa osassa päättyneen Rollikauden jaksoja otti kolmasosan tunnista VIIKON LEVY. Yrityksenäni oli kaivaa eri esittäjien laajasta katalogista soitannan ja löpinän kohteeksi sellaisia kiekkoja, joita ei ihan joka päivä joka paikassa pääse kuulemaan.


Jaksot on alla nimetty VIIKON LEVYn mukaan milloin sellaista käsiteltiin, lihavoidulla tekstillä ko. levyn anti ohjelmalle. Mixcloudista löytyy tällä kertaa vain yksi jakso.

1.5.2024, More Living Finnish Blues (Blue North, 1992)


  • Bill Haley And His Comets: Happy baby
  • Otis Redding: The happy song (dum-dum-de-de-de-dum-dum)
  • The Beat Farmers: Happy boy
  • Ramones: We're a happy family
  • Ne Luumäet: Onnellinen perhe
  • Eppu Normaali: Onnellinen hetki elämässä
  • Slim Allan & The Aces: Go-go
  • Pekka Kokkonen Blues Band: Takin' care of business
  • Houserockin' Fenders: Hard workin' woman
  • Keystone Cops: Dentist blues
  • Honey B. & T-Bones: Comin' home
  • Sweet: Miss Demeanour
  • Thin Lizzy: Don't believe a word
  • Royals: Kings of power
  • The Ronski Gang: Small town clown
  • Ne Luumäet: Mä en haluu mennä alas kellariin
  • Maarit: Kuinka kaunista on

8.5.2024, More From The Other Side Of The Trax (Kent, 2017)


    • Wigwam: Wardance
    • Marstio: Made up my mind
    • Topi Sorsakoski & Agents: Yksi ainoa ikkuna
    • Pedro's Heavy Gentlemen:  Palvova varjosi
    • Peter Green Splinter Group: Say that you want to
    • Barbara & The Browns: I don't want trouble
    • Barbara Stephens: I don't worry
    • Sir Mack Rice: Mini-skirt Minnie (instrumental)
    • The Mar-Keys: Grab this thing pt 2
    • William Bell: Don't make something out of nothing
    • Rufus Thomas: Fine and mellow
    • AC/DC: There's gonna be some rockin'
    • AC/DC: Night of the long knives
    • AC/DC: Crabsody in blue
    • M.A. Numminen: Minä soitan harmonikkaa

    15.5.2024, Onnellisten Kotimaa (AMT, 1992)


      • Sharon Jones And The Dap-Kings: Got a thing on my mind
      • James Brown: I got the feelin'
      • Hillside & Matulah: Steve McQueen
      • Albert Collins: Ain't got no time
      • Albert King: Flat tire
      • Kolmas Nainen: Toverukset
      • Backsliders: Neljäs mies
      • U-Bayou: Keltaiset Banaanit
      • Veeti & Velvets: Sataman valot
      • Onni Gideon: Palmujen alla
      • Juice Leskinen Grand Slam: Hellurei ja Onni Gideon
      • Alwari Tuohitorvi: Fantasia
      • Pastori Pohjalainen Ja Defiers: Ei ollut parempaa
      • Albert Järvinen: The train kept a-rollin
      • Maria Hänninen: Syytön?

        22.5.2024, Bluesin' By The Bayou (Ace, 2013)


        • ZZ Top: Got me under pressure
        • Stevie Ray Vaughan And Double Trouble: They call me guitar hurricane (live)
        • The Edgar Winter Group: We all had a real good time
        • Kim Wilson: Love my baby
        • Lightnin' Hopkins: Black Cadillac
        • Silas Hogan: Sitting here wondering
        • Blues Boy Dorsey: Walkin' out my door
        • Lonesome Sundown: I'm a samplin' man
        • Thaddeus Declouet: Catch the morning train
        • Lazy Lester: Late in the evening
        • Schoolboy Cleve: Big fat woman
        • George Thorogood And The Destroyers: Willie Dixon's gone
        • Rockin' Paradox: The work song
        • John Mellencamp: I ain't ever satisfied
        • Melrose: Waitin' for a call

        29.5.2024, HilseLP (Hilse, 1979)


        • Johnny B.D. & The Gasoline Guys: Not enough for you
        • Mac Curtis: When the hurt moves in
        • Robert Gordon: Ain't gonna cry
        • Freud Marx Engels & Jung: Haurutettua kateenkorvaa
        • Marko Haavisto & The Hanks: Heikun keikun
        • Eppu Normaali: Cock in my pocket
        • Ratsia: Ihohygieniaa
        • Ypö-Viis: Pelkään pimeää
        • Briard: Philosophy
        • Sensuuri: Back in the USSR
        • Se: Punk on typerää
        • Kaukanapoissa: Kaikki jäi mainitsematta
        • The Stills-Young Band: Long may you run
        • Neil Young: Try
        • Johnny Cash & June Carter: Fast boat to Sydney
        • Wanda Jackson: I'd rather have a broken heart
        • Ria And The Hi-Binders: Glass of wine
        • Lauri & Satu: Laatikkoon, laatikkoon

        5.6.2024, Blues Brothers 2000 Original motion Picture Soundtrack (Universal, 1997)


          • Songhoy Blues: Bon bon
          • BLO: Gotta get me a better head
          • Prince: Stare
          • Bob Marley & The Wailers: Kaya
          • Matt "Guitar" Murphy: The blues don't bother me
          • The Blues Brothers Band: Can't turn you loose
          • Blues Traveler: Maybe I'm wrong
          • Joe Morton, Dan Aykroyd, John Goodman, Paul Schaffer, Erykah Badu And The Blues Brothers Band: Funky Nassau
          • Chuck Berry And His Combo: Maybellene
          • The Savages: Esmeralda
          • The Coyotes: Go home sweet baby
          • Slim Harpo: Strange love
          • Slim Harpo: We're two of a kind
          • Shemekia Copeland: Uncivil war

          12.6.2024, Cash Only - A Tribute To Johnny Cash (Bluelight, 2002)


          • Gene Vincent And His Blue Caps: Lotta lovin'
          • Elvis Presley: Good rockin' tonight
          • Mike Bell & The Belltones: Half hearted (live)
          • The Paladins: Slippin' in
          • Brian Setzer: Ring, ring, ring
          • Graham Fenton's Matchbox: It's all over now
          • Pepe Ahlqvist & Jarkka Rissanen: Walking the blues
          • Whistle Bait: Understand your man
          • Rock-Ola & The Freewheelers: Mean eyed cat
          • Dave Lindholm & Keystone Cops: Folsom prison blues
          • Knucklebone Oscar: Cocaine blues
          • Aikka Hakala: Home of the blues
          • Kingston Wall: Could it be so?
          • Scapa Flow: Mikä aamu
          • Tabula Rasa: Aamukasteen laiva

          19.6.2024, Enempi etelästä


          • Creek Road Eleven: Sinking ship
          • Atlanta Rhythm Section: Cuban crisis
          • Outlaws: Cry no more
          • Molly Hatchet: Boogie no more
          • Rossington: Something fishy
          • Rossington Collins Band: Don't misunderstand me
          • Blackfoot: Fox chase
          • The Black Crowes: No speak no slave
          • J.J. Cale: Clyde
          • Lynyrd Skynyrd: Simple man
          • Peer Günt: Alone in the night I whisper your name

          Tämän jakson voit kuunnella Mixcloudissa.

          26.6.2024, Uutta ja muuta


          • Free Ride: Here I am
          • Lazy Moose: Get a grip
          • Aerosmith: Adam's apple
          • Ted Nugent: Stormtroopin'
          • Guns N'Roses: It's so easy
          • El Primitivo: Comanche
          • T. Sameli Rajala: Saucified
          • Jukka Tolonen: Django
          • Heikki Raine: Looking out my back door
          • Olli Haavisto: Hurtin'
          • Anssi Tikanmäki Orchestra: Tervaneva
          • Mike Bell & The Belltones: Make with the shake
          • Jerry Lee Lewis: Milkshake madamoiselle
          • Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockers: Fancy Nancy
          • Ann Peebles: Put yourself in my place
          • Aretha Franklin: This could be the start of something
          • Jimi Hendrix Experience: Highway chile


          Palautetta on aina mukava saada. Minkälainen vaan palaute on parempi kuin ei minkäänlainen palaute. Kanavia löytyy, julkisia ja yksityisiä, ja niissä mahdollisuuksia kommentoida nimellä, nimimerkillä tai nimettömänä.

          -----

          Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


          20 kesäkuuta 2024

          UUTUUSLEVYT - El Primitivo: Witches Of Tibet / Rockin' Roller Coaster

          El Primitivo iskee jälleen!

          Keskikesäisessä pikakäsittelyssä kaksi tämänvuotista 10-tuumaista vinyylijulkaisua yhdelle laserlätkälle yhdistävä Witches Of Tibet / Rockin' Roller Coaster (2024).


          Instrumentaaliduo Esa Kuloniemi (kielivehkeet) + Hemmo Päivärinne (lyömät) samoaa Apulaissheriffin musiikkimaun äärilaidoilla.

          "Normaaleimmillaan" kaksikko tuottaa erittäinkin nautittavaa kuultavaa. Toisinaan meno äityy vallan progressiiviseksi, jolloin yksinkertaiseen taipuvainen allekirjoittanut on tipahtamaisillaan kyydistä. Onneksi jaksan silti riippua völjyssä, tiukimmissa tilanteissa vain hätäisesti yhdellä kädellä.


          Witches Of Tibet on kolmas osa El Primitivon 20-luvun kymppituumaisten sarjassa. Koosteen 10 ensimmäistä kappaletta tulee tältä ja on keskimäärin sitä minusta parempaa tavaraa.

          Eritoten iskevät vekkulilla tavalla hypnoottisen kireästi svengaava Inca silver, raskasrautalankaisesti römäytelty Link Wrayn Comanche sekä Jimi Ahlroosin saksofonin kannattelema, latinalaisamerikkalaisittain hyllyvä Ol-gon-godonaz.


          EP-mittainen Rockin' Roller Coaster täydentää levyä kuuden numeron verran. Nämä raidat parivaljakko purkitti treenikämpällä jo vuonna 2015. Pitkäksi aikaa unohtuneet nauhat löytyivät yhden muuttoruljanssin yhteydessä - roskalavalta.

          Jos Esa trilogialla käyttääkin kaikenlaisia kielisoittimia laidasta laitaan, mouruaa näillä hänen käsissään pelkästään kuusikielinen basso. Mikäli tämä pitää paikkansa, ja miksipä ei pitäisi, voin sanoa olleeni sangen tietämätön instrumentin mahdollisuuksista.

          Listalla on tulkinnat mm. klassikoista Folsom prison blues ja Rumble. El Primitivon näkemys In the moodista vääntyy Hurriganes-muotoon In the nude. Raw-hide taas on paljon bändiltä versiointeja saaneen Link Wrayn biisi, ei Blues Brothersista tuttu Frankie Lainen Rawhide.

          Jos saavat nämä rujon brutaalit versiot aikaan lieviä nikotusoireita, aiheuttaa niitä samoja vielä vankemmin CD-bonus Kuka murhasi Kyllikki Saaren? 

          Kuuntelijoille, jotka kulkevat omia polkujaan.


          Minä kun olen vastarannan kiiskeyttäni tai muuten vaan siirtynyt käytännössä täysin CD:hen, sain tässä tapauksesssa ns. näpeilleni. Pikkukiekon kansista on nimittäin jätetty pois paljon sellaista mikä on vinyylikääreissä kait luettavissa ja nähtävillä, mm. biisintekijätiedot ja Rockin' Roller Coasterin vinha kansikuva.

          EXTRA EXTRA!!


          Minulla on yksi ylimääräinen kappale CD:tä. Jos haluat sen itsellesi, kommentoi tätä blogia ja kerro miksi lähettäisin sen juuri sinulle.

          -----

          Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


          19 kesäkuuta 2024

          LEVYT - Johnny Winter: Captured Live!

          Jos pitäisi listata eniten kelvollisia liveäänitteitä julkaisseita aritisteja, ottaisin ehdottomasti mukaan Johnny Winterin.

          Häneltä minulla näkyy niitä löytyvän viisi, joista Together (1976) on yhteislevytys velipoika Edgarin kanssa. Back In Beaumont (1989) taas on merkitty kansiin Winterin ja Uncle Joe Turnerin albumiksi, mutta käytännössä se on jälkimmäisen tuotos, jota kenties myytiin sillä kitaristina toimineen tunnetumman hepun nimellä.

          Lopuista kolmesta mikä tahansa saattaisi sopivana päivänä päätyä hehkutuksen aiheeksi tänne blogiin. Erinomaisia ovat sekä Live In NYC 97 (1998) että pienin varauksin Johnny Winter Andin Live (1971).

          Eniten pidän tällä hetkellä kuitenkin tapauksesta Captured Live! (1976).


          Siinä missä minua vaivaa joskus And Livessä, tai oikeammin parissa sen biiseistä tietynlainen liiallinen suoraviivaisuus, on Captured Live! eläväisempi. Jos ajatellaan klassikkotulkintoja, on sen Bony Moronie aivan eri sarjassa kuin kuluneista kulunein Johnny B. Goode Andin paukuttamana.

          Maestron kitarointi hivelee korvia, eikä jätä sujumatta laulaminenkaan. Esityksen tasoa nostaa vielä käytetty kahden kitaran taktiikka, toisessa kepissä Floyd Radford. Huipuksi sen nostaa rumpali Richard Hughesin vimmattu takominen. Aivan ilmiömäistä tekemistä. Rock and rollia parhaimmillaan.

          Yllä kerrottu pätee aika lailla kaikkeen levyn ronskimpaan materiaaliin, siis viiteen numeroon kuudesta. Palaan siihen kuudenteen hieman tuonnempana.

          Hughesilla oli ennen konserttien nauhoitusaikaa, syksyä -75 jo jonkin verran soittokokemusta Winterin kanssa. Sen sijaan Radford ei esiinny yhdelläkään Johnnyn studiolätyllä, mutta kylläkin tämän veljen bändikiekolla Edgar Winter's White Trash (1971). Keikkatilanteessa hän osoittautuu vähintäänkin mieheksi paikallaan.

          Kvartetiksi porukan täydensi And-veteraani ja muutoinkin pääjehun kanssa koko 70-luvun alun hengaillut basisti Randy Jo Hobbs. Hän seurasi toimessaan sittemmin Stevie Ray Vaughanin kimppaan liittynyttä Tommy Shannonia.

          Avausraidan jälkeen meno siis jatkuu yhtä kiihkeän energisenä. Albumilta John Dawson Winter III (1974) tulee perätysten loistavat Roll with me ja Rock & roll people.

          Noista jälkimmäinen on muuten John Lennonin kynästä. Laulu jäi yli Beatlen soolosessioista ja päätyi ensin Winterin levyttämäksi. Totta kai Lennonin versio on sisällytetty tämän kuoleman jälkeen useammallekin kokoelmalle. Texasin albiino on kuitenkin se, jonka tulkinta potkii ja on jäänyt elämään (minusta).

          On varsin mielenkiintoista, että päähenkilön albumi Still Alive And Well (1973) pitää sisällään yhden Rolling Stones -lainan, johon pätee sama kuin Rock & roll peopleen. Siinäkin tapauksessa Winter sai julkaista biisin ennen sen häntä tunnetumpaa ja suositumpaa omistajaa.

          Vaan eteen päin.

          Seuraavaksi kierrätetään taas klassikoita. It's all over now ja Dylanin Highway 61 revisited pitävät huippulaatua yllä. Rokki raikaa ja kitarat ulvovat. Viimeistään tässä vaiheessa voi todeta And Liven jäävän sittenkin suhteellisen kauas taakse.

          Ja sitten tulee vielä se viimeinen niitti. Kolmas kappale Johnnyn vuoden -74 studio-LP:ltä laskee tempoa. Yli 12-minuuttinen näkemys herran itsensä kirjoittamasta bluesista Sweet papa John toimii täydellisenä päätöksenä kolmevarttiselle kuuntelukokemukselle.


          Captured Live! on kasattu kolmen Kalifornian konsertin nauhoituksista. Kasaus on mitä onnistunein. Räjähtävästä 'ei kysyttävää'-luokan avauksesta neljän muun megarollaavan rockin kautta hitaahkoon bluesiin käy tie.

          Aika ei käy tämän parissa pitkäksi missään vaiheessa. Mittaa sopivasti reilu 46 minuuttia. Koko setti mahtuisi hyvällä tuurilla C90:n yhdelle puoliskolle.

          Konserttitaltioiden aatelia. Huima paketti kertakaikkiaan.

          Aivan mahtava!

          10 kesäkuuta 2024

          KIRJOITTAJAVIERAS - Pekka Hietala - Peer Günt: Peer Günt

          Kun itseä laiskottaa, pyydä muita tekemään, vai miten se meni? Nyt saa tilaa Apulaissheriffin blogihistorian kautta aikain ensimmäinen vieraileva kirjoittaja.

          Päivityksen takana olevan Pekka Hietalan kirjallisista saavutuksista kannattaa mainita kaksi sotahistoriaa käsittelevää teosta. Lisäksi hän on toiminut avustajana erilaisissa tekniikan alan lehdissä, esimerkiksi Tekniikan Maailmassa.

          Kerrottakoon myös Hietalan olevan pitkän linjan rock- ja blues-diggari, mikä johtaa suoraan päivän aiheeseen, josta myös itse naputtelin jotain kolmisen vuotta sitten. Linkki tuohon juttuun löytyy tämän lopusta. Mutta nyt asiaan.


          Levyarvostelu Peer Günt: Peer Günt


          Pyydettäessä mainitsemaan suomalainen rock-instituutio, vastuu siirtyy pois kysyjältä. Vastauksen edustavuutta kyseenalaistaa se, että musiikkimaku on äänenpaineeseen perustuva henkilökohtainen aistihavainto.

          Tarkasteltaessa jylhältä kuulostavan instituutiokäsitteen kriteereitä, siltä tulee edellyttää vaikuttavuutta. Yhtye, joka on antanut (musiikkia työkseen tekevät mukaan lukien) kokonaiselle rock-sukupolvelle uuden ja laajemman näkökulman suoraviivaisen hard rockin, bluesin ja southern boogien yhteensovittamisesta, on kannuksensa hankkinut ollakseen instituutio. Sen nimi on Peer Günt.

          Kouvolassa perustetun bändin taival alkoi jo 70-luvun puolella. Yhtyeen kantava voima näihin päiviin saakka on ollut kitaristilaulaja Timo Nikki.

          Yleisön tietoisuuteen Peer Günt pullahti Rock SM 84 -voiton myötä. Kisa muistetaan ehkä kaikkien aikojen kovatasoisimpana. Olihan hopeasijalla Kolmas Nainen ja pronssilla Keba.

          SM-kisan myötä Peer Günt oli jo tulevien menestysvuosiensa kokoonpanossa, jossa Nikin lisäksi soittivat rumpali Teijo Twist Twist Erkinharju ja basisti Teijo Tsöötz Kettula. Trion konseptia kuvaa vapaa mukaelma basisti Kettulan tokaisusta: ”Telaketjumeininkiä, jota soitetaan pajahanskat kädessä”.

          Mikä toi jo tuolloin epämuodikasta englanninkielistä rockia soittavalle ryhmälle
          suomenmestaruuden näinkin kovassa seurassa? Vakuuttavuus, kaiken alleen jyräävä alkukantainen rock, jota soitti kolme seppää pajahanskat kädessä. Tuomaristo ei ilmeisesti voinut ohittaa tätä tosiseikkaa.

          Mestaruuden myötä alkoi työ - Suomi on pitkä maa, tuolloin täynnä järvenrantalavoja, urheiluhalleja ja tanssiravintoloita. Settilistan sisällön hioi kuntoon sadat keikat ja tuhannet kilometrit keikkabussissa, ja vasta sen myötä bändi alkoi kuulostaa Peer Güntilta.

          Raivoisien livebändien levytetyt biisit ovat vasta lupaus siitä, mitä keikoilla on
          odotettavissa. Peer Günt ei muodosta tästä poikkeusta, mutta se ei tietenkään tee levyistä huonoja. Siltikin biisien makein ydinmehu puristetaan ulos vasta livetilanteissa.

          Suomenmestaruuden myötä tarvittiin siis debyyttilevy, joka tässä tapauksessa nimettiin niinkin persoonallisesti kuin Peer Günt. Vuonna 1985 ilmestyneen levyn kansikuva on varsin yksinkertaista designiä, vaikka allekirjoittanut oli vakuuttunut jo ensisilmäyksellä mustaa ja valkoista yhdistäneen bändimaskotin olemuksesta. Tuore levy nostettiin levylautaselle malttamattoman odotuksen vallitessa.

          1. I don't wanna be a rock'n'roll star


          Levyn avausbiisin tulisi aina kertoa kuulijalle mistä on kyse. Tässä tapauksessa asia ei jää epäselväksi. I Don't Wanna Be a Rock'n'roll star on Günt-standardi. Tällä biisillä bändin tarina lähti lentoon ja sai myös mainittavan radiosoiton, jolla keikkoja myydään.

          Bändin biisit ovat kitaroinnin juhlaa ja Timo Nikki on riffitaiteilija. Avausbiisin raakaa riffiä kannattelee hienosti rytmirykmentti Erkinharju/Kettula, ja tämä todistaa sen, kuinka trio on rock-bändin kantamuoto.

          Biisin sanoma edustaa Nikin mielenmaisemaa, johon ei totisesti rock-tähteys istu. Hän ei pidä keikaroinnista, sillä bändi on juuri niin hyvä, kuin miltä se kuulostaa, ilman sirkusta ja tähtisädetikkuja.

          Biisin kertosäe on hoilotus, joka palautuu keikoilla mieleen myös promillemäärän ollessa yläkuolokohdassa. Varsinaista kitarasooloa biisissä ei ole, sen sijaan löytyy maukas välikohta, jossa kitara hakkaa Hanoi Rocksin Tragedyn riffikuviota, ehkä sattumalta, ehkä ei. Mitä taas tulee väljähtyneisiin vertauksiin Peer Güntin musiikillisista esikuvista, niitä ei nosteta esiin tässä levyarviossa, ja vaikka nostettaisiinkin, Hanoi Rocks se ei ainakaan ole.

          2. Bad girls


          Biisin aloittaa taas kitarajuoksuttelu, johon muu bändi lähtee mukaan, tällä kertaa kiivaalla laukkakompilla. Peer Güntin tuotantoa leimaa kovalla nopeudella soitettavat biisit ja niin rajuna livebändinä tunnetun trion tapauksessa tulee ollakin - kiivaalla tahdilla biisiin saa raivoa, josta tämä ryhmä tunnetaan.

          Tästä huolimattakin olen joskus miettinyt sitä, kenen erityinen mieltymys bändissä oli soittaa biisit jopa ”ylinopeudella”. Oletan että tämä vaade tuli erityisesti rumpupatterin takaa. Minun makuuni bändi on parhaimmillaan maltillisella nopeudella mutta kovalla poljennolla. Eipä sillä, hengästyttävässäkin vauhdissa bändi ehtii kikkailemaan maukkaasti, mikä on eräs Peer Güntin tavaramerkki.

          Laukkakomppi vaihtuu lennosta hienoihin kitarakuljetuksiin ja rumpufilleihin. Bad girls toimii osana tätäkin levyä mutta ei nouse sieltä erityisasemaan.

          3. Fuck the jazz


          Biisin nimi kertoo olennaisen. Silti se ei ole otsa rypyssä huudettu julistus, ja tämä selviää biisin soidessa. Taas mennään vedet silmistä kirvoittavalla nopeudella ja kitara hakkaa, mutta seassa on jo nyansseja niin kuin Jazziin kuuluukin! Parhaimmillaan tämä biisi on silkkaa hardrockjatsia, ottamatta kantaa siihen miltä sen tulisi kuulostaa. Yhtä kaikki, Peer Günt ei ole pelkkää suoraa paahtoa, vaan musiikillista ilottelua parhaimmillaan.

          4. Train train


          Levyltä löytyy pakollinen junabiisi, jonka poljento etenee kuin korkeapainehöyryllä ladattu Southern Express kiskojen kalkattaessa. Rento rytmittely ja kitarointi, yhdistettynä Güntille ominaiseen ja tarttuvaan ”huudahdus”-kertosäkeeseen on toimiva yhdistelmä. Biisin edetessä veturi on lämmennyt ja seuraa ensimmäiset slide-kitaraosuudet, jotka istuvat hienosti tunnelmaan.

          5. Hard through the night


          Tällä kertaa riffi on yksikertainen, ellei jopa ”helppo” ja biisiä kuljetetaan perusmättönä. Kertosäe on taas pelkkä lause ja heti siihen perään kitarointia, jossa on jo kuultavissa Nikin tavaramerkiksi muodostuva soundi. Tilanne on sama myös kitarasoolossa, josta on aistittavissa Nikin tulevan tuotannon peruselementtejä.

          Jossain on ilkeämielisesti mainittu Nikin kuulostaneen myöhemmin siltä, kuin hän olisi soittanut kasan sooloja ja ripotellut niitä levyn biiseihin. Tämä on lähinnä törkeä väite. Kuuntelipa Timo Nikin tuotantoa miten kriittisesti hyvänsä, ymmärtää alkeellisempikin sävelkorva, että kyseessä on eräs maamme merkittävimpiä rock-kitaristeja.

          6. Street 69


          Tässä se nyt on. Peer Güntin paras biisi. Kuulostaa vahvasti mieltymykseltä, jota se onkin, joten lienee paikallaan hieman perustella.

          Kaikki lähtee taas riffistä ja tässä se on mestariteos. Peer Güntin keikalla kaikille, tai ainakin suurimmalle osalle on selvää mitä tuleman pitää, kun riffi lähtee soimaan. Alussa ollaan tukevalla slide blues -pohjalla ja viimein mukaan liittyy rytmiosasto, jolloin kytketään telaketjut päälle.

          Peer Güntin kulmakiviä ovat paitsi jo moneen kertaan ylistetty kitarointi, tietenkin myös Erkinharjun jykevä rumpukomppaus filleineen. Vaikea on myös kuvitella näitä biisejä laulettavan ihan poikakuoropohjaltakaan. Nikin raaka ja karhea laulu on saumaton osa kokonaisuutta. Jälleen kerran biisin nopeusvaihtelu on sujuvaa ja mennään tunnelmasta toiseen. Tätä on Peer Günt!

          7. Big tits


          Biisin nimi kertoo paljon Peer Güntin lyriikasta, eli nuorten miesten prioriteeteistä. Biisi sekoittaa nopeasti etenevää jyräystä, väliriffittelyjä ja sitten mennäänkin jo hetki blues shufflella. Nikin raaka ääni tuottaa biisiin tarvittavaa lisävoimaa, vaikka kappale sellaisenaan ei (varsinkaan Street 69:n kuuntelun jälkeen) nosta päätään ylitse muiden.

          8. Don't wait for us


          Biisi on jatkumo levyn teemalle jossa ei säästellä kaasujalkaa. Suoraan ja kovaa mutta väliin mahtuu jälleen mainio rytmillinen ”epäjatkuvuuskohta”, jossa Nikin kitararevitykset nousevat hienosti esille. Biisissä on havaittavissa jopa laulumelodisia ambitioita, jotka eivät muissa biiseissä nouse esiin. Vaikka sanoista ei saisikaan selvää, jo pelkkä biisin olemus ja tempo kertovat olennaisimman: ”Pyörät kiitävät alla ja viima puhaltaa kasvoihin…”

          9. Wild women


          Tässä biisissä jyskytetään rauhallisemmalla nopeudella, joka ei mielestäni jätä bändin alkukantaista energiaa varjoon. Muheva riffi ja eteenpäin jyräävä rumpukomppi kuljettaa biisiä tukevasti koko matkan.

          10. Way back home


          Levy saatetaan päätökseen kotimatkasta kertovalla laukkakomppibiisillä, joka kuulostaa jo hieman toisinnolta. Aineksia on kerätty jo kuultujen biisien elementeistä, mutta onneksi sekaan on ujutettu jälleen hauska ja tuore kitarakujeilu biisin keskivaiheilla. Osaltaan tämä muistuttaa siitä, että vaikka yhtye on ensimmäisellä levyllään tukevasti jo valitsemiensa tyylilajien äärellä, se kykenee yhdistelemään ja varioimaan, jolloin syntyy uutta.

          Loppusanat


          Yhtyeen esikoislevyn soundeja leimaa vaatimattomuus ja viimeistelemättömyys. Timo Nikki mainitsi haastattelussa miettineensä, miltä bändin ensimmäiset biisit mahtaisivat kuulostaa 2000-luvun soundeilla. Se jäänee kuulematta, vaikka Nikillä on edelleen ympärillään osaava rytmiryhmä toteuttamaan tällaisenkin hankkeen. Vastaus ajatelmaan tulee siitä huolimatta tässä - ne biisit kuulostaisivat järisyttävän hyviltä.

          Aikalaistarinat kertovat levyn äänitysolosuhteiden olleen varsin karut ja tämä kuuluu lopputuotteessa. Se ei hälvennä tosiasiaa, että studioon on marssittu jo tuolloin bändin tulevaksi tavaramerkiksi muodostuvaa energiaa uhkuen, nippu kovia biisejä kainalossa.

          Peer Güntin debyyttilevy jää osin suotta suursuosioon yltäneen seuraajansa Backseatin varjoon. Viimeksi mainittu oli jo eri luokassa tuotantona, soundeineen, kansikuvineen ja markkinointeineen.

          Bändin esikoinen jää historiaan esimerkkinä siitä, kuinka vielä 80-luvun alussa (Hurriganesin jälkeen) englanniksi laulava ja kovaa rockia raivoisalla energialla soittava bändi saattoi lyödä itsensä läpi. Riitti kun toiminnan kulmakivet olivat kohdillaan.

          -----

          Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


          06 kesäkuuta 2024

          UUTUUSLEVYT - Mike Bell & The Belltones: Lightning Bolt

          Jopas nyt alkoi mahtiuutuuksia tihkumaan levykauppoihin ja sitä kautta tänne blogiin. Vastahan tuota muuan päivä sitten kirjoittelin Free Riden tuoreesta, loistavasta albumista ja jo viime viikonloppuna kotiutui Mike Bell & The Belltonesin Lightning Bolt (2024).


          Kuten on eri yhteyksissä tullut kerrottua, alkoi musiikki-intoiluni noin vuonna 1979 silloisen rockabilly revivalin myötä. Alan tekijät 50- ja 60-lukujen sekä vastaavasti 70- ja 80-lukujen vaihteen tienoilta herättelivät seurantavaistoja. Tuo kausi musadiggailussa kesti melko lyhyen ajan, ehkä jonnekin vuoden 1982 paikkeille.

          Kylvetty siemen ei tietenkään jättänyt tuottamatta satoa myöhemminkään, oikeastaan hienokseltaan kaiken aikaa pitkin matkaa. Uusi, ensin maltillisempi herääminen teemaan tapahtui parisenkymmentä kesää takaperin.

          Jossain kohtaa päätyi haltuuni CD-EP Five Years With Mike Bell & The Belltones (2013). Erinäisten hyllyä jatkuvasti harventavien siivouspuuhien yhteydessä se meinasi kerran lähteä kiertoon. Rutiininomaisen viimekuuntelun seurauksena se kuitenkin todistui hyväksi ja sai onneksi jäädä.

          2020-luvulla minuun on nimittäin iskenyt uusi into tällaiseen musiikkiin. Nyt ei enää voi puhua maltillisesta heräämisestä, jos kohta holtittomaksikaan ei meno ainakaan vielä ole äitynyt. Joka tapauksessa 50's rock and roll, rockabilly ja sen sellainen on viime aikoina alkanut taas kiinnostelemaan, vieläpä ihan eri malliin kuin koskaan aikuisiällä.

          Sijoitin siis perjantaina jutun aiheeseen, ja sekös kannatti!

          Bändi kävi nauhoittamassa levyä Saksassa ja Ruotsissa. Olen ymmärtänyt, että tavoitteena oli saada aikaan mahdollisimman autenttista soundia mahdollisimman asiaan sopivin vehkein. Mielestäni tavoite saavutettiin kirkkaasti.

          Lightning Bolt on kaikilta osin erinomainen paketti ja haastaa mainitsemani Free Ride -LP:n vuoden toistaiseksi kovimpana levynä. 14 toinen toistaan parempaa kappaletta eikä lainkaan - toistan: ei lainkaan - tason laskua missään kohtaa. Superpasseli 31 minuutin kesto ja prameilematon, yksinkertaisen tyylikäs pakkaus viimeistelevät kokonaisuuden.

          Yhtyeen kokoonpano on säilynyt ennallaan:

          • Miikka Siira alias Mike Bell, laulu + rytmikitara + biisit
          • Timo Kalijärvi, soolokitara
          • Iikku Riepponen, basso
          • Jarno "Japi" Saario, rummut

          Biisit on purkitettu monona, mikä todennäköisesti nostaa sen soundillista arvoa. Mistä puheen ollen, ihan kuin YouTubesta löytyvät näytteet eivät kuulostaisi yhtä hyviltä kuin CD:tä kuunnellen. Laitan silti tarjolle raidan The gambler.

          Jälleen uhkaisivat varastosta tähdet loppua, jos sellaisen arvion tähän loppuun pistäisin. Huippua.

          -----

          Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


          30 toukokuuta 2024

          UUTUUSLEVYT - Free Ride: Hard Livin'

          Onpas täräyttävää löytää vielä 2020-luvulla uutta oksat pois -tason hard rockia, joka potkii kuin sata jänistä ja on vieläpä kotimaista tuotantoa. Free Riden ymmärtääkseni neljännen albumin avaus Here I am ei ainoastaan katko oksia, vaan pistää vielä rungot halki, poikki ja pinoon.

          Biisi on riuskaotteista räimettä jostain Peer Güntin, Hellacoptersin ja AC/DC:n tienoilta. Se lupaa hyvää heti ensimmäisistä kitaran kielten rappauksista lähtien. Hyvyys tulee todistetuksi, kun koko joukkue yhtyy melskaukseen. Perusasiat ovat kunnossa ja pitkälle ylikin.

          Vaikka nyt laimennankin lausuntoani toteamalla omistavani vain neljä tänä vuonna julkaistua kiekkoa, ja että eletään vasta toukokuun loppua, ei se alenna itse asiaa. Minusta tuossa on toistaiseksi vuoden biisi.

          Korkealla tulee mitä todennäköisimmin olemaan myös koko pitkä, kun joulun jälkeen katson taakse päin menneen 12 kuukauden saldoa. Hard Livin' (2024) on sellaista herkkua, jota ei turhan usein hyllyynsä saa.


          Avausraidan kohdalla esittämäni vertailukohdat eivät sellaisenaan kuvaa koko pakettia. Mainitsemastani kolmikosta eniten nousee pitkin matkaa aatoksiin Hellacopters, kuten sen vuosituhannen vaihteen tekemisistään muistan. Jossain kohtaa mieleen muljahtaa 70-lukuinen hevi (Blame and complain), jossain D-A-D, eikä southern rockikaan nyt kovin etäällä lymyile.

          Bändi tulee Torniosta ja jos yhtään olen kartalla, ilmestyi heidän debyyttinsä 16 vuotta sitten. Ainakin Discogs-sivuston mukaan vanhin Free Ride -levy on Outlaw Stories (2008). Miten onkin onnistunut menemään ilman havaintoja ohi.

          Kuulen yhtyeen tekemisessä jonkinmoista sukulaisuutta oululaisen Big Jim's Beer Bellyn kanssa. Tosin Free Riden jälki on selvästi terävämpää ja paremmin rullaavaa. Toinen torniolaisryhmä Greedy Pig ei suoratoistokokeitten perusteella ole myöskään kovin kaukana näitten maailmasta.

          Henrik Klingenbergin kahdella kappaleella soittamia koskettimia vaille edetään triona. Antti Remes bassossa ja Tapani Ollonen kitarassa paimentavat kielivehkeitään murakasti ja vailla moitteen sijaa. Yleisen yhteispelin sujuvuuden lisäksi nostan kuitenkin kaksi seikkaa, jotka korottavat yhtyeen musiikin arvoa meikäläisen pääkopassa.

          Ensinnäkin Ollosen ääni on napakymppi Free Riden edustamaan genreen. En pienellä miettimisellä keksi kotimaasta yhtä kovaa hard rock -vokalistia.

          Toisekseen rumpali Jari Pääkkö on enemmän kuin mies paikallaan. Minähän en iskujen paikkaa tahdeissa pysty mittaamaan, mutta tuntuma on vahva, että ajoitukset ovat kohdallaan nimenomaan svengaavuuden näkökulmasta katsoen. Filliosastolla Pääkkö on omimmillaan. Siinä muuten tomit toimii kuten pitää. Ja rumpusoundithan on onnistuttu tuottamaan arvosanan 10/10 arvoisesti, kuten levy ylipäätäänkin.

          Voin sieluni silmin kuvitella, miten kovassa kulutuksessa lätty olisi ollut reipas 30 vuotta takaperin, jos olisi silloin ilmestynyt. Se olisi kopioitu useammalle kasetille, jotka olisivat eräänäkin iltana raikuneet autostereoitten kajareista. Ilmakitaroita olisi kuritettu päitten nyökkäillessä tahtia kuin Cultin Electricin kanssa konsanaan.

          Jos koko albumi olisi ladattu YouTubeen, linkkaisin tähän vielä Moonshine maman, jolta rävähtää ehkä pisin tietämäni täydellisesti jytäävä kitarariffi. No, ehkä Güntiltäkin on joku vastaava tullut. Kappale on myös yksi niistä, joilla Pääkkö loistaa.

          Apulaissheriffin kaikkea muuta kuin seinään hakattujen toimintaperiaatteiden mukaisesti jätän vielä nimeämättä uutuuden aivan mahtavaksi levyksi. Tuttavuus kun on vasta alle viikon vanhaa laatua.

          Periaatteessa voisin kyllä periaatteesta luopua, koska olen täysin varma, että Hard Livin' ei tule käytössä heikkenemään. Kaikki tähdet, mitä asteikolta löytyy.


          -----

          Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


          27 toukokuuta 2024

          KIRJAT - Janne Rönkkö: Lynyrd Skynyrd - Etelän vapaat linnut

          Ensimmäinen ajatteluttava seikka teosta lukiessani tuli vastaan heti sen alkumetreillä. En ollut päässyt reilua kahtakymmentä sivua etukannesta, kun juutuin aprikoimaan asiaa, jota olen kyllä aiemminkin pähkäillyt. Totuutta.

          Tietokirjallisuuden yhtenä ajatuksena on kai totuuden kertominen lukijalle. Jos tämä on liian lammasmaisesti vastaanottavainen hyväksyen kaiken tekstin annettuna ja paikkansa pitävänä, ollaan metsässä. Toki moniin asioihin saattaa päteä yksi absoluuttinen totuus, mutta useimpiin mielestäni ei.

          On kuitenkin varmaa (?!), että myös ns. yhden totuuden asioista voi löytää erilaisia vivahteita, mielipiteistä tai muistikuvista puhumattakaan. Esimerkiksi käy vaikkapa bändin perustaminen. Lynyrd Skynyrdin esihistoriasta, lähinnä tapahtuma-ajoista on olemassa enemmän kuin yksi versio.

          Tässä tapauksessa kirjailija ei sorru tuputtamaan yhtää ainoaa totuutta aiheesta. Päinvastoin, hän esittelee virallisen version sekä haastatteluihin ja tekstilähteisiin perustuen vaihtoehdon tai pari. Mielipiteensä hän taitaa paljastaa, muttei tuputa.

          Kirjailija on Janne Rönkkö ja kirja Lynyrd Skynyrd - Etelän vapaat linnut (Docendo, 2023).


          Pidän jo sinällään melko merkittävänä, kun suomalainen kirjoittaja kirjoittaa musiikkiteoksen ulkomaisesta legendasta, eikä kyseessä kaiken lisäksi ole mikään suuren yleisön megasuosikki. Vielä parempana pidän, kun lopputulos on onnistunut.

          Reilu puolet reilusta kolmestasadasta sivusta menee yhtyeen historian läpikäymiseen. Loppuosassa käsitellään Skynyrdin Suomen vierailut, jututetaan kotimaisia muusikoita ja listataan diskografia. Loppukaneetit, kiitokset, lähteet, hakemisto plus viitteet ja se on siinä: fanin tekemä, mutta fanittavan sijaan asiallinen paketti.

          Henkilökohtaisesti kiinnostavimmasta päästä on vuoden 2000 Oulun keikka, joka saa suhteellisen runsaasti tilaa. Muistan pitäneeni ZZ Topin peruuntumista ja Skynyrdin nousua pääesiintyjäksi pelkästään positiivisena juttuna. Oli muuten hieno ilta Raatissa.

          Jos nyt jotain negatiivista toisin esille, niin kyllähän opus aavistuksen kärsii liiallisesta toistosta. Tämä ilmenee muutamina samojen yksityiskohtien esille tuomisena useaan otteeseen ja jonkin verran myös ihan tautologiana eli samojen sanojen/nimien toistuvana käyttämisenä.

          Piinatsia, ajattelee joku eikä ole väärässä. Ihmiset saavat vapaasti olla erimielisiä näistä, kuten musiikkimauistaankin. Luulen silti, että kunnon kustannustoimitus tai oikoluku tai mikä ikinä se tapa alalla onkaan, olisi tuon korjannut.

          Joka tapauksessa, tämä on erittäin suositeltavaa pengottavaa southern rockin, classic rockin ja vaikka minkä hyvän musan ystäville.

          Nippelibongauksena heitän ilmeisen väärin vihamiehiksi ja kiistakumppaneiksi joissain yhteyksissä leimattujen Ronnie Van Zantin ja Neil Youngin varhaiset yhtyeet. Molempien alkutaipaleilta löytyy orkesteri nimeltään The Squires.

          07 toukokuuta 2024

          LEVYT - Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Mitä Sais Olla?

          Kirjoituksen tekstinäytteet tulevat takaperoisesti yhdestä laulusta.

          kylillä kysellään
          missä lie mies on
          joutais tulla maksamaan
          jo vippinsä pois kunnoton

          Maistuvinta mehua on omatekoinen puolukkamehu. Paitsi, että asiahan riippuu paljolti myös siitä mitä kulloinkin lasissa lilluu. Omatekoinen mustikkamehu on nimittäin parasta silloin, kun sitä juo.

          Sama pätee moneen muuhunkin asiaan, esimerkiksi ja varsinkin musiikkiin. Nelisen vuotta takaperin, kun aiheenani oli Pauli Hanhiniemen Perunateatterin Kaupunkitarinoita (1998), totesin: "Yhtä onnistuneeseen lopputulokseen ei bändi yltänyt ennen eikä jälkeen tämän."

          Muistaakseni välittömästi jutun julkaisun jälkeen otin pitkästä aikaa kuunneltavakseni kehumaani edeltäneen levyn ja ymmärsin sen olevan paras juuri silloin.


          Kyseessä on Mitä Sais Olla? (1996).

          maata näyttää maaliskuu
          kevättä rinnassa
          on yli oman tarpeen
          talon kollikissalla
          se pihamaalla mouruaa
          julki tunnettaan
          etsii isäntäänsä
          ikäväänsä jakamaan

          Jo Perunateatterin pelinavaus Vol. 1 (1995) oli hyvä, mutta... Hetkinen, seis! Ylle kirjoittamaani viitaten en jatka pidemmälle. Sanonpahan vain, että albumi koki vääryyttä, kun ei se nuttura löysällä, pingottamatta tehtynä vastannutkaan hajonnutta Kolmatta Naista ikävöivien huutoon.

          Kakkosvolyymillä yhtye (Happo, Hiidenniemi, Hiironniemi, Hanhiniemi) jatkaa löysin rantein, mutta niissä on enemmän ruista. Palikoita on vuodessa loksahdellut paikoilleen, mikä ilmenee yhteensoitossa.

          Sovituksilla ei pöyhkeillä, vaan raidoille on pistetty tavaraa sopivasti. Aina se jaksaa innostaa, kun musassa on nuottien välissä myös ilmaa. Kunniansa ansaitsee tuottajana ja miksaajana toiminut Timo Löyvä. Tämä Kolmannen Naisen alkuperäisjäsen ja kitaristi siirtyi hiljattain turhan varhain taivaallisiin studioihin. Kannet eivät kerro suoraan, mutta päättelen parin vihjeen perusteella hänen soittavan urkuja balladissa Aina se syksy ... .

          Koskettimet muutoin ja huuliharppu ovat Hanhiniemen vastuulla. Janne Haavisto käy perkussioissa ja Tanja Yli-Räikkä taustalaulussa. Murheellisen kaunista (?) tunnelmaa alleviivaava jylhä pasuunasoolo komeassa päätösnumerossa Valtatiellä hoituu Erkki Ylimäen toimesta.

          Hanhiniemen vahvuudet ovat albumilla läsnä täysimääräisinä. En käy niitä enää erittelemään. Voit halutessasi naksauttaa Paulia oikean reunan henkilögalleriasta, ja saat luettavaksesi kaikki jutut, joissa hän mukana. Sieltä löytyy.

          (Jos henkilölistausta ei näy, luet tätä luultavasti puhelimitse. Vyöryttele silloin aivan alas ja klikkaa "Näytä internetversio". Jo näkyy.)

          Perunateatterin komentaja on mukana yhtä vaille jokaisen kappaleen säveltäjänä, joko yksin tai yhdessä jonkun muun tahi muitten kanssa.


          Esimerkkibiisimme kertosäe menee näin:

          punainen tupa ja perunamaa
          sateessa likoaa
          moottorisaha ja 100A
          rauhassa ruostua saa

          Se ja pari muuta esille panemaani tekstiotetta kertovat synkkää tarinaansa maaseudun tapahtumista. Mikä sitten onkaan tapahtumien ydin ja syy, voi luullakseni helposti jäädä huomaamatta jollei ole alusta asti tarkkana. Testasin teoriani yhdellä kuulijalla kysymällä viimeisen sanan jälkeen mistä siinä olikaan kyse. Hakemani vastaus jäi saamatta.

          En sittenkään malta olla palaamatta sanoittajan sanoituksellisiin kykyihin. Tämäkin yksittäinen laulu pursuilee rivejä, joilla asioita sanotaan omaperäisesti ja taiten. Yleisöä ei aliarvioida tarjoilemalla yksityiskohtia liian valmiiksi pureskeltuina ja selkosuomella. Runoutta.

          Kappale on albumin helmi Moottorisaha ja 100A, ja sen ensirivit menevät tähän tapaan:

          se roikkuu vajassa
          ja haisee pahalta

          Tuota on kai vaikea ymmärtää väärin, mikäli vain tulee pätkän ja koko ensimmäisen säkeistön kuulleeksi. Jäljelle jää pelkästään ihmetys, miksi päähenkilö ratkaisuunsa päätyi.


          Huomaan naputelleeni blogiin ennen tätä vain yhden samana vuonna ilmestyneen levyn hehkutuksen, ollen se Melrosen Trio (1996). Kokoelmat pois ei hyllystäni löydy kuin 23 tuon vuoden satoa olevaa kiekkoa. Niistä Mitä sais olla? kuuluu helposti top kolmoseen.

          Aivan mahtava!

          ----

          Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: