16 elokuuta 2022

SINGLEKOKOELMIA #7 - Howlin' Wolf: Howlin' Wolf

Minisarja jatkaa bluesin maailmassa.


Tätä levyä ei ehkä aina mielletä kokoelmaksi, mutta sitähän se on täysimääräisesti kuten monet miehen alkupään albumit. Rohkenen väittää, että hänen ensimmäinen ns. normikiekkonsa tuli ulos vasta studiouran kestettyä jo lähes 20 vuotta, ollen se psykedeelisesti valkopesty Howlin' Wolf Album (1969).

Meillehän ei tässä yhteydessä riitä pelkkä kokoelma, vaan tarvitaan singlenä julkaistuja esityksiä niputtava sellainen. Howlin' Wolfin Howlin' Wolf (1962) istuu sarjaan porsaanreikiä käyttämättä.

Kaksi sinkkua vuodelta -60, kolme mallia -61 ja vielä ensimmäinen vuoden -62 45 kierrosta minuutissa pyörivistä. Kuuden peräkkäisen pikkulätyn A- ja B-sivut pakattuna 12-tuumaiselle.

Äänitykset tehtiin kuudessa eri sessiossa Chicagossa 1957-61, yhdestä kolmeen numeroa per päivä. Wolf hoitelee laulun ohella huuliharpun, missä sitä esiintyy, sekä soittaa kitaraa ilmeisesti vain kahdella kappaleella.

Muutoin mukana heiluu useita eri muusikoita. Pääkitaristina toimii Hubert Sumlin, jonka rinnalla eri kerroilla eri kepittäjä, ainakin neljä tyyppiä. Lisäksi kuullaan neljää pianistia, neljää rumpalia ja yhtä tai kahta saksofonistia. Joudun tarjoilemaan hiukan epäeksaktia dataa, koska kokoonpanotiedot aavistuksen vaihtelevat lähteestä riippuen.

Sumlinin lisäksi kaikkia nauhoituksia yhdistää yksi mies. Tätä voi hyvällä syyllä pitää eräänä sähköisen Chicago bluesin pääarkkitehdeistä ja tärkeimmistä hahmoista Chess Recordsin (joka tämänkin LP:n julkaisi) tarinassa.

On mahdollista, että jossain kohtaa soittaa toinenkin basisti, ja nimenomaan sähköistä instrumenttia. Joka tapauksessa Willie Dixon pumppaa pystymallilla läpi koko kattauksen. Saapa hän puheen muodossa ääntäänkin kuuluville Going down slow'lla.

Oikeastaan kaikkien merkittävien Chess-artistien kanssa työskennellyt legenda kynäili 9/12 kuultavasta materiaalista. Sieltä löytyy sen sortin klassikoita kuin The red rooster, alkujaan Stevie Ray Vaughanin versiona minulle tutuksi tullut You'll be mine sekä Creamin suurelle valkoiselle yleisölle tunnetuksi tekemä Spoonful. Poislukien kimppalevyt Dixonia julkaistiin omalla nimellään suhteellisen vähän.

LP Howlin' Wolf pitää sisällään 12 kappaletta olennaista blues-historiaa. Vaikea tätä on olla suosittelematta, hienoakin hienompaa musiikkia kun on.

Jos ihmettelitte jutun alun kuvaa, kerrottakoon kyseessä olevan lukuisista uusintapainoksista Hoodoo Recordsin vuoden 2014 CD-versio, jolle on ahdettu alkuperäisen jatkoksi kymmenen bonusraitaa. Originaalikansi näyttää aivan toisenlaiselta.


Ei tarvi ihmetellä miksi levy tunnetaan myös nimellä The Rocking Chair.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


12 elokuuta 2022

LEVYT - Marstio: Sametinpehmeä Yö

Tiedättehän, kun on omistanut jonkun levyn niin kauan, ettei muistakaan koska sen on hankkinut. Sitä pitää hyvänä, osittain jopa erinomaisena. Kuitenkin se on unohtunut jonnekin satojen muitten joukkoon, eikä sitä tule soitettua.

Näin menee vuosi pari. Viisi vuotta. Ties kuinka kauan.

Sitten kerran tulee päivä, jolloin otat sen esille ja tuikkaat taas soittimeen. Sehän tuntuu yhtäkkiä niin jysäyttävältä ja pysäyttävältä, että tekisi mieli siltä istumalta ehdottaa sitä Unescon maailmanperintöluetteloon. Jokin nikama on nitkahtanut kohdalleen, aika on tehnyt tehtävänsä tai muuten vaan on koittanut oikea hetki juuri sille. Tai kaikkia noita.

Tiedätte varmaan myös sen miten musiikki toisinaan leimautuu jonkin satunnaisen kuuntelun seurauksena paikkaan, ehkä aikaan. Jatkossa se palauttaa aina mieleen kyseisen paikan ja tilanteen. Tästä olen kirjoittanut useammin kuin kerran.

Marstion Sametinpehmeä Yö (1991) liittyi kokemuksissani noihin molempiin ryhmiin muutama päivä sitten.


Tiistaina, elokuun yhdeksäntenä ajelin kiireettä Enontekiön Hetasta kohti Kilpisjärveä. Olin juuri ohittanut tielle hyvin näkyvät Lammasoaivin tuulimyllyt. Olin niillä paikkeilla, mistä ajaessa avautuu ensi kertaa näkymä naapurimaan lumihuippuisille vuorille. Kolmisenkymmentä kilometriä kohteeseen.

CD-vaihtaja romelsi edellisen päätyttyä seuraavaa lätyskää peliin. Se sattui olemaan Harri Marstion kuudes albumi, joka alkaa nimikappaleellaan ja se Arto Piispasen kauniilla pianonsoitolla. Kokenut rytmiryhmä Anssi Nykänen - Juuso Nordlund tulee mukaan, samoin kitaristi Jukka "Nipa" Niilola. Yksi maamme komeaäänisimmistä solisteista aloittaa.

Olin myyty saman tien. Kesä, Revontulten tie, näkymä vuorille, Marstio ja Sametinpehmeä yö. Maagista. Kova on tyyppi, joka pystyy kuuntelemaan kertosäkeen ilman, että mikään liikahtaa sisällä.

Mielestäni alkuperäinen Moody Bluesin Nights in white satin ei yllä voimassa ja koskettavuudessa lähellekään Marstion versiota. Siitä on eniten kiittäminen miehen ääntä ja kykyä käyttää sitä ilman kujeita ja vinkeitä niin, että tuntuu. Normisuoritus riittää, kun on pohjaa. Ei tarvi kikkailla.

Seuraa lisää valtaisia covereita. Muisto vain jää eli Arthur Prysokin Only a fool breaks his heart (myös mm. Tom Jonesin levyttämä). Pullo viiniä käy, alkujaan Delbert McClintonin Two more bottles of wine. Hiljaisuus, itselleni näistä tunnetuin originaali Roxy Musicin Avalon.

Matka taittui ja saavuin päämäärään. En malttanut pysähtyä. Päätin kerrankin mennä täältä käsin ulkomaille. CD oli hieman yli puolen, kun ylitin rajan, ainoana rajamuodollisuutena hidastaminen, kun nopeusrajoitus oli 30 km/h.

Voi herranen aika kuinka komea reitti! Olin aiemmin vieraillut Pohjois-Norjassa Karigasniemen, Kivilompolon ja Nuorgamin suunnilta. Nordkappissa oli käyty kääntymässä.

Kuitenkin tuo noin 40 kilometriä Kilpisjärveltä Skibotniin löi ainakin tällä reissulla kaikki muut laudalta. En voi olla sataprosenttisen varma, etteikö Marstiolla ollut osuutta asiaan. Itse asiassa tiedän, että oli.

Bändi tuli jo esiteltyä. Lisäksi mukana on puhallinrykmentti Jyrki Niemi (pasuuna, myös LP:n tuottaja ja sovittaja), Veli-Pekka Niemi (trumpetti) ja Vesa Hyrskykari (saksofoni). Taustalauluja luikaisevat vielä Heikki Silvennoinen ja Toni Lähteenmäki, joista muuten tuli myöhemmin aviopari.

Marstion levyksi Sametinpehmeällä Yöllä on normaalia runsaammin tulkintoja toisten lauluista, peräti 8/10. Sekin kertoo miehestä jotain, etten ollut aiemmin tätä hoksannut. Vasta nyt, kun syynäsin kansipaperin suurennuslasin kanssa, tajusin miten tuo tulkitsija oli päässäni tehnyt muitten biiseistä omiaan.

Omat ovatkin sitten Harrin itsensä kirjoittamia. Etenkin Kärsimysten hotelli on ihan kappaleena aivan mahtava. Muistan sen kertosäkeen koukuttaneen minua jo tuoreeltaan.

Käännöksistä kolme on Jukka Itkosen käsialaa. Häntä voi pitää Marstion koko ura huomioiden tämän hovisanoittajana mitä suomenkielisiin teksteihin tulee. Juice Leskinen tempaisi levylle kaksi suomennosta.

Ymmärtääkseni ainut aiemmin jonkun toisen Härmässä tekemä biisi on Muisto vain jää, jonka Jouko & Kosti pistivät purkkiin jo 60-luvulla. Klassikon sanat työsti muuan silloin vielä nuorehko kynäilijä nimeltään Juha Vainio.


Solistin kymmenestä pitkäsoitosta on hyllyssäni seitsemän, jotka kaikki tuli nyt samaisella pohjoisen matkalla pyöriteltyä läpi.

Tekisi mieli hieman harmitella, miten en koskaan ole muistanut Laulajaa, kun parhaita kotimaisia ääniä on syystä tai toisesta tarvinut listata. Ehkä jatkossa muistan. Harrilla oli lahja saada melkeinpä mikä tahansa musiikkiteos kuulostamaan paremmallta mitä se lopulta olikaan.

Niin, nuo seitsemän. Enemmän tai vähemmän hienoja kiekkoja joka ikinen. Sametinpehmeä Yö on ylivoimaisesti eniten hieno.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


07 elokuuta 2022

LEVYT - Hearthill: Soul Food

Eräänä viime vuosikymmenien kulttuurihistorian suurimmista vääryyksistä Suomessa voi pitää sitä, ettei Hearthill koskaan noussut suosiossa aivan maamme kärkinimien joukkoon. Aihetta olisi ollut. Todellakin.

Minulla ei ole mitään hajua kuinka bändin levyt möivät, tuskin montakaan tuhatta kappaletta per yksikkö. Niitä ostava piiri oli pieni. Keikoilla menestys taisi olla aavistuksen parempaa, vaikka sielläkin varsinaisten diggarien osuus oli varmaan huomattavastikin vähäisempi mitä yleisömäärät, ainakin jos festareita ajattelee. Spekuloin, kun en koskaan yhtyettä nähnyt eikä varmaa tietoa 80- ja 90-lukujen vaihteesta tähän hätään ollut käsillä.

Apulaissheriffin vaa'assa punnitaan nyt Hearthillin neljäs pitkä, sanoisinko jopa mestarillisen upea Soul Food (1991).


Siinä tuppaa punnukset käymään vähiin, kun moiseen mittaukseen tosissaan alkaa. Teoksen hienouden välittäminen kirjoittamisen keinoin ei tahdo onnistua.

Sanotaan näin, jotta hyvien edeltäjiensä - edellinen Graveyard Party Blues (1990) erittäinkin hyvä - jälkeen vaikuttaa kuin osaset olisivat Soul Foodilla loksahtaneet viimeisen päälle paikalleen. Ne painuvat toistensa lomaan ilman ahtautta, mutta silti jättämättä epäselväksi kuuluuko pala juuri siihen missä on.

Se jos mikä osoittaa minulle jotain, kun kauan hyväksi tietämääni albumia "vakavammin" kuulokkeilla kuunnellessa löytää yhtä sun toista pientä nippeliä pinnalla havaitun takaa. Luureista voi hieman paisutellen kuvailtuna sanoa vyöryvän massoittain elementtejä, jotka ovat omiaan miellyttämään kuulijaa, paikoin kylmiä väreitä aiheuttaen.

Heikki Tikka, rummut ja taustalaulu.

Mitään edeltäjä Sasu Moilaselta pois ottamatta ja hänen monipuolisuuttaan väheksymättä tuntuu kuin Tikan tulo olisi ollut se viimeinen niitti. Kun Röyhkä hajotti Nartun, vapautui ryhmästä huippumuusikoita muihin tehtäviin. Kyvykäs kapulamestari siirtyi Hearthilliin.

Otetaan esimerkiksi vaikka Lucky. Puoliksi latinalaisamerikkalaiseen rytmiikkaan nojaavan laulun toteuttaminen vaatii sitä tajuavan ja sen ääniksi muuttamaan pystyvän tyypin rumpupallille. Ufo avustaa congien kera. Biisi olisi muuten hyvin helposti ajateltavissa Röyhkällekin. Vielä paremmin voin ajatusleikin toteuttaa balladille Small blue things.

Toinen Tikan taitoja esiin tuova numero on Funny morning. Jatsahtava kappale hyötyy urakalla siitä, että rummut soitetaan tyylillä ja yliampumatta.

Ufo Mustonen, viulu ja pari kertaa piano.

Liioittelematta voi todeta viulun olevan eräs tärkeimmistä palikoista Hearthillin kokonaissoundin kannalta. Kovin vähän on jousia käytetty kotimaista rock- ja pop-musiikkia elävöittämään. Vielä vähemmän sitä on tehty tavalla, jolla Ufo kieliä kohtelee.

Luulen, että soittaminen siten kuin hän sen tekee ei ole kovin korkealla Sibelius-Akatemian opintosuunnitemissa. Minulla siis ei ole kokemusta instrumentin livesopivuudesta Hearthillin tapauksessa, mutta sen käytöstä yhtyeen studiosovitusten rikastamisessa voi esittää lukuisia todisteita.

Soul Foodilla viulut on miksattu melko taustalle, mikä ei olekaan huono ratkaisu. Esimerkkinä toimivat Some kinda heaven ja Soul tattoo, jonka kruunaa vieraileva, Mustista Laseista vapautunut vaskikaksikko Antero Priha (trumpetti) ja Jukka Tuovinen (saksofoni). 

Jukka Kiviniemi, basso.

Basson tehtävä on usein sellainen, että se jää allekirjoittaneelta paljolti huomaamatta, ellen siihen erityisesti keskity. Ja silti, jos sen poistaisi kokonaisuudesta, jäisi paikalle yleensä harmittava ja korvaamaton aukko.

Kiviniemen rooli Soul Foodilla on pitkälti yllä kertomani kaltainen. Kantrahtava hölkkä Nobody on kuitenkin biisi, jota basso pitää pystyssä (pilalle kulunutta urheilufraasia käyttääkseni).

Nobodyn tekstissä on mehevää simppeliyttä.

oh the sun is up
the sun is up
the sun is up
the sun is up
and I'm down

oh the sky is blue
the sky is blue
the sky is blue
the sky is blue
so am I

Jussi Sydänmäki eli J.Hearthill, laulu ja kitarakin.

Persoonallisempaa ulosantia saa hakea. Toki meillä oli ennen J:tä ollut Nummista, Nurmiota, toista J:täkin. Kuitenkin juuri Sydänmäki on 80-luvulla nuoruutensa eläneelle, musiikista intoilleelle meikäläiselle se omintakeinen ääni. Hyvällä lailla, kuten nuo muutkin.

Vetovastuuta kantava solisti antoi orkesterille nimensä anglisoituna ja on pääasiallinen lauluntekijä. 40% Soul Foodista on merkitty pelkästään hänelle. Lopuilla 60:llä tuli sävellysapuja Laiholta, sanoituksista kaksi Tom Roudilta.

Aion nyt laukaista uskaliaan ja asiantuntemattomankin vertauksen. Raapaisin alkuvuodesta hieman erään pitkän linjan jenkkimuusikon tuotannon pintaa. Sen, liiankin vähäisen kokemuksen perusteella heitän ilmoille ajatuksen: J.Hearthill on Suomen Tom Waits. Molemmat ammentavat amerikkalaisen musiikin loputtomista aarreaitoista ja luovat omannäköistään, alati muuttuvaa taidetta.

Edellisen väitteen saa kernaasti ampua alas.

Samuli Laiho, kitara ja taustalaulu, kahdesti urut ja kerran mandoliini.

Jätin Laihon viimeiseksi, koska juuri hänen toiminnastaan on ajan ja keskittymisen kanssa paljastunut eniten piilotettuja helmiä.

Homesick superman on levyn ainut yksin hänen käsissään syntynyt sävellys. Kyseessä on päällisin puolin kiinnostamattomalta vaikuttava teos. Vaan onhan tässä rutkasti hienoa kitaraa, Mustosen ja Tikan osuuksista puhumattakaan. Laihon lyhyt soolo puhuttelee yksinkertaisuudessaankin.

Where's the party edustaa suorempaa rockabilly-henkistä mättöä, mutta ah miten mehukkaana kuplivaa mättöä. Kitaristi pistää parastaan monella tavalla. Wah-pedaalin polkeminen on tajuisaa ja muitakin efektejä käytettäneen. Erittäin ryhdikästä kepitystä.

Kaikkein maukkain veto kuusikielistä ajatellen on sittenkin yllättävine rytminvaihdoksineen ja kaikinpuolisine oveluuksineen Kid universe. Juuri tällä Laiho antaa mandoliininkin soida. Juuri tämä saa ihokarvat herkimmin pystyyn. Juuri tämän kohdalla olisi syytä mainita joka ikisen jäsenen panos. Seppo Kantonen taiteilee koskettimin kuten myös kertaalleen toisaalla.


Albumin tason puolesta puhuu paljon se, että saatoin jättää sen tunnetuimman laulun melkein loppuun asti mainitsematta ja hoitaa hehkutuksen ilman sitä. Hehkutetaan nyt, koska Gas station on selittelemättä aivan mahtava.

Entäs koko paketti sitten? Kyllä kyllä.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


05 elokuuta 2022

SINGLEKOKOELMIA #6 - Lightnin' Hopkins: Lightnin' And The Blues

Nazarethin poppiinkin taipuvan hard rockin ja Juliet Jonesin Sydämen monimuotoisen suomirokin jälkeen minisarjamme sukeltaa sinisävelten syövereihin. Varsin iso osa parasta bluesia taottiin ennen 60-luvun alkua, aikana jolloin LP oli harvinaisuus. Niinpä tuolloista musiikkia prässättiin pääasiassa pikkukiekoille, joista on jälkikäteen kasattu lukemattomia kokoelmia.

Herald Records vaikutti USAssa alkaen 1952 ja siitä kymmenisen vuotta eteen päin. Tavallisesti näistä asioista kohtalaisen hyvin perillä oleva Discogs listaa merkiltä parisen sataa nimikettä, siis ei kovin paljon. Lauluyhtyemusiikkiin keskittynyt yhtiö julkaisi joitain blues-levyjä ainakin Little Walterilta ja Eddie Boydilta. Lightnin' Hopkinsia sen kautta tuli ulos enemmänkin.

Sam Hopkins levytti urallaan monille eri merkeille. Heraldin suojissa hän tempaisi vain yhden studiosession huhtikuussa 1954. Kannen saatetekstin mukaan hän olisi vain eräänä päivänä soittanut sanoen: "Man, I wrote a mess o' new tunes for you."

Täkyyn tartuttiin ja nauhoitukset järjestettiin Houstonissa, Texasissa, missä Lightnin' asui. Satavarma en ole, mutta homma saatettiin hoitaa maaliin yhdessä päivässä. Ei ainakaan kovin paljon useammassa. Ukko koppiin, basisti Donald Cooks ja rumpali Ben Turner kavereiksi. Äänitys päälle ja siitähän sitä syntyi.

Edelleen kansitekstin mukaan, Heraldin taholla ei myöhemmin saatu miehestä enempiä havaintoja. Tämä otti setelitukun ja meni. Ei soittanut uudestaan tuohon puulaakiin.

Aiemminkin viittaamani Wirzin mukaan markkinoille tiputeltiin rupeaman jäljiltä pikkuhiljaa 13 kaksipuoleista singleä. Oli 45 kierrosta minuutissa pyöriviä seiskatuumaisia ja 78 rpm kymppituumaisia. Viimeinen ilmestyi niinkin myöhään kuin helmikuussa -57. Tuloksia lypsettiin vähitellen ja ajan kanssa.

Mielenkiintoiseksi homman tekee se, että tuon jälkeen puljailtiin vielä puolenkymmentä levyä samasta materiaalista. Biisien nimiä muutettiin, hieman saatettiin editoidakin. Ilmeisenä tarkoituksena oli hämätä ostavaa yleisöä. Vai miksi muuten näin olisi tehty? Vaikuttaa käsittämättömältä toiminnalta.

No se oli vain iso, korjaan, pieni paha markkinakone, joka vilunkia pelasi. Hopkinsin pelaamisesta en moitteen sijaa keksi. Hienoa taidetta, jos kohta suhteellisen suppea-alaista musiikillisesti ajateltuna. Kannattaa siis kuunnella myös sanoja.

Osasta Hopkinsin Herald-lauluja kasattiin kokoelma Lightnin' And The Blues (1960). Apulaissheriffin hyllyssä se vie neljänneksen tuplan Four Classic Albums tilasta.


Jälkikäteen tästä on tehty useita uudelleenjulkaisuja laajennetulla sisällyksellä, mutta täydellisesti kaikenkattava Herald-kooste antaa käsittääkseni yhä odottaa itseään. Vuoden 2016 versio lienee toistaiseksi laajin.

Näytelähteenä käyttämästäni YouTubesta löytyy yksi, eikä lainkaan pöllömpi valikoima näitä. Kuuntelutettakkoon sieltä Lonesome in your house, joka menee asian ytimeen, mitä bluesiin tulee.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


02 elokuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Toast

Yhdessä Booker T. & MG'sin kanssa nauhoitettu Are You Passionate? (2001) ei ole koskaan noussut Neil Young -suosikkeihini. Olen pitänyt sitä selvästi alle keskitason pitkäsoittona herran mittavassa tuotannossa. Sattuneesta syystä tulin sen vastikään kuunnelleeksi pariinkin kertaan.

Tai, no. Keskityin muutamaan kappaleeseen ja pikakelailin suurinta osaa. Jotenkin se on tylsähkö. Hieman pliisu ja sileäreunainen, joskin hyvin soitettu. Aivan liian pitkä yli tunnin mittoineen. Biisien lyhentäminen ja karsiminen olisivat varmasti tehneet hyvää.

Syy intooni palata miltei unohtamani teoksen pariin kumpusi Youngin arkistojen Special Release -sarjasta, jonka alla tuli juuri ulos Toast (2022).


Se purkitettiin vuonna 2001 ja sillä Youngia tukee vanha uskollinen Crazy Horse (Ralph Molina, Billy Talbot & Frank Sampedro). Tom Bray auttaa trumpetilla ja taustalaulajiston naisäänistä vastaavat vaimo Pegi Young ja sisko Astrid Young. Neil itse käväisee pianojakkarallakin. Studiotyön tulokset jäivät julkaisematta tuolloin, mutta osia siitä käytettiin hyväksi alussa mainitun AYP-albumin teossa.

Avausraita Quit on yksi näistä. Sillä alkuperäinen Crazy Horse -versio ei lennä järin paljon, mutta silti selvästi korkeammalla. Oivaa jyystöä.

Standing in the light of love muistuttaa raa'assa hard rockia hivottelevassa paahdossaan hieman tuossa vaiheessa vielä tekemättömän LP:n Living With War (2006) meininkiä. Biisistä on olemassa useita bootlegina julkaistuja livetulkintoja.

Goin' home pantiin myös AYP:lle Crazy Horsen vetämänä. Itse asiassa kyseessä on täsmälleen sama otto, mutta eri miksaus. Kiitos tiedosta kotimaisen NY-FB-ryhmän aktiivisimmalle jäsenelle MV:lle. Apulaissheriffin korvissa tämä on kuulostavinaan Toastilla paremmalta, mikä pisti miettimään kahtakin asiaa.

Ensinnäkin, ympäristön vaikutus, alitajunnan luomat mielikuvat, jalojen juomien maistelusta tuttu etiketin maku. Maistuiko Toast-soppa paremmalta, koska ollaan ns. paremmissa ympyröissä Crazy Horsen levyllä, ja koska AYP ei ole koskaan innostanut kokonaisuutena? Makueron olin huomaavinani jo ennen kuin tiesin yksityiskohdista.

Toiseksi, musiikin ja etenkin musiikkiäänitteen tuottamisen loppuvaiheiden merkitys. Olen täällä silloin tällöin toitotellut sovituksen ja miksauksen vaikutusta lopputulokseen. Kuulun koulukuntaan, jonka mielestä biisi (säv+san) ei lopulta tee likikään kaikkea, hyvä jos puolta lopputuloksesta. Siis: ei mitä, vaan miten. Loistosävellyksen huipputekstillä voi pilata prosessin myöhemmissä vaiheissa.

Timberline tuo rempseänä renkutuksena tervetullutta vaihtelevuutta kiekon yleisilmeeseen. Sillä voi vaikkapa keskittyä seuraamaan Talbotin bassottelua.

Gateway of love taas on eri lailla erilainen. Olenko havaitsevani Molinan rumpaloinnissa peräti jotain etäisesti lattariin vivahtavaa? Ehkei sentään. Joka tapauksessa tälle on saatu luotua kertakaikkisen upea, sykkivä sovitus hienoine kitaroineen (Sampedro ja Young). Mielialasta riippuen tämä on kattauksen suosikkilauluni, jota on myös bootlegattu konserteista.

Sen perään How ya doin? on vastaavasti heikointa antia. AYP:lle sama tehtiin otsikolla Mr. Disappointment, ja yllättäen pidän siitä enemmän, en vähiten Neilin matalalta laulamisen vuoksi.

Toinen suosikkini on lopetus Boom boom boom, joka löytyy AYP:llä nimellä She's a healer. Jälkimmäisellä pidän Booker T:n urkuosuuksia kappaletta parantavana, mutta kokonaisuutena Crazy Horse jyrää niin, ettei jää epäselvyyttää minkä hevosen kauraa tämäkin ralli on. Lopulta hyvinkin selvästi kovempi tulkinta Toastilla.

Leikkimielinen vertailu Crazy Horse vs. Booker T. & MG's päättyy lukemiin 2-1, mutta tasoero on lukemia isompi. Albumivertailun analyysinä viittaan vanhaan Albert King -juttuun (linkki lopussa), jonka yhteydessä hieman kritisoin BTMG'siä. Jätkät soittaa äärettömän hyvin ja tarkasti, mutta se voi joskus mennä hieman kliinisyyden puolelle. CH:n jälki on, ja on aina ollut rosoisempaa ja siten eläväisempää.

Oikein hyvä levy.

Aika näyttää onko tästä klassikoksi, mutta ihmetellä täytyy kuinka laadukasta materiaalia äijällä on ollut varaa jättää pölyyntymään. Parin vuoden takainen Homegrown (2020) toimi esimerkkinä samasta. Otan jatkossakin suurella ilolla vastaan jokaisen pöytälaatikkolätyn, minkä Neil suvaitsee julkaista.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


30 heinäkuuta 2022

SINGLEKOKOELMIA #5 - Juliet Jonesin Sydän: Revontulet - Singlet 1983-2001

Paten lisäksi toisena Poko Recordsin kokoelmana pääsee minisarjaan Juliet Jonesin Sydän. Revontulet - Singlet 1983-2001 (2015) sisältää täydellisen kattavan valikoiman yhtyeen sinkkuja 1983-2001.


2CD tuli ulos sen julkaisuaikana jo itsenäisestä asemastaan luopuneen Pokon toimesta. Sen kattaman ajan pikkulevyt eivät silti ole kaikki peräisin tuon maamme toiseksi ikonisimman yhtiön katalogista. Kaksi kolmannesta toki kyllä.

Ensisingle oli omakustanne ja toinen ilmestyi Miettisen Kumibeat-merkillä. Vajaan vuosikymmenen Poko-kauden jälkeen, alkaen -94 levyjä tehtiin tovi oman Art Planktonsin, sitten Epicin ja Ranka Recordsin kautta. 2020-luvun paluu on toistaiseksi käynyt Turengin tallissa.

Mukana on bändituotosten lisäksi Pentti Jonesin Lastenlaulut (1987), eli mainio soolo Kissa ja myyrä / Sorsat. Eero Hyypän sivuprojektien (Inkvisitio, Kahvi, Norsumuurarit, Juliet Jones) tuotanto jätettiin pois.

Lähtökohta mukailee esimerkiksi Juice Leskisen kokoelmaa Singlet 1974-76 (1976), jonka A-puolelle sijoiteltiin vinyyliseiskojen A-puolet ja B:lle B:t. Jones-tuplalla etusivut löytyvät ykköskiekolta ja loput kakkoselta. Ajanjakson lopun pienet tehtiin CD:inä, joiden biisimäärä vaihtelee yhdestä neljään. Tällä selittyy ero tuplan levyjen biisimäärissä (21/22).

Revontulien arvo syntyy mielestäni perinpohjaisuudesta, jota yllä kuvailen. Myös kansien toimitustyö ja aikajärjestys ansaitsevat kehut.

Kaikki on tosiaankin kaikki ilman poikkeuksia. Kun vielä karkeasti laskien (anteeksi laiskuudestani johtuva epämääräisyys) noin puolet materiaalista on JJS-albumeilta kuulematonta musiikkia, käy selväksi, että tämän paikka on hyllyssä.

Kuunnellessani nyt huomaan tykkääväni enemmän kuin tiesinkään vaikkapa myöhempien aikojen kappaleista Veijari ja pyhimys (levyllä Nauru, 1992) sekä Duetto (kadonnut nainen) (Hai!, 1996). Jälkimmäisen kohdalla olin jopa unohtanut sen olevan Eeron ja Pauli Hanhiniemen yhteislaulu. Aika vähälle huomiolle ovat itselläni jääneet loistavan Jupiterin (1990) jälkeiset Jonesit.

Laitetaan tähän vielä huippuaikojen B-puolihuippuna Tonava, tuttu LP:ltä Jänis (1988).

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


25 heinäkuuta 2022

LEVYT - Irwin Goodman: Reteesti Vaan

Olin pitkään siinä uskossa, ettei Suomessa ennen 70-luvun alkua tehty niin hyviä albumeita, että sellaisesta voisi blogin LEVYT-sarjassa jorinoida. Tämä harha katosi keväällä, kun kuuntelin Lapin hiihtoreissun autoviihdykkeenä massoittain Irwiniä.

Tuolloin minulle valkeni, että Reteesti Vaan (1968) on helposti hehkutusjutun arvoinen.


En toki ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Osa lauluista tuli tutuksi jo vuosikymmeniä sitten. Koko pläjäykseen perehdyin ensimmäistä kertaa 2010-luvun alkupuolella. Rohkenin silloin investoida Goodmanin tuotannon pieniä poikkeuksia lukuunottamatta täydellisesti kattavaan 14 CD:n laatikkoon. Se sijoitus ei mennyt hukkaan, enkä nyt puhu rahallisesta arvosta.

Boksi sisältää lähes kaiken Irwinin levyttämän musiikin lisäksi aivan erinomaisen kirjan elämäkertoineen, tarkkoine kappaletietoineen, ynnä muine lisukkeineen. Laatu huokuu kaikkialta.

Kuuntelumielessä bokseissa on huonotkin puolensa. Levykokonaisuuksien hahmottaminen vaatii yleensä hieman vaivaa. Joskus albumiraidat ovat eri järjestyksessä kuin alun perin, jopa eri kiekoille hajautettuna. Tässä tapauksessa ongelmat ovat liki olemattomat. Käsiteltävä LP on sijoitettu lootan kolmannen CD:n keulille.

Vain Elämää - Kootut Levytykset 1965-1990 (2010) on tuhti tuote.


Reteesti Vaan on tekijänsä neljäs pitkäsoitto. Se ilmestyi kutakuinkin kaksi vuotta debyytin Irwinismi (1966) jälkeen. Musiikkirintamalla Irwin oli vaikuttanut enemmän ja vähemmän 60-luvun alusta lähtien. Jotain puuhastelua asian tiimoilta tapahtui jo 50-luvulla.

Voidaan siis puhua jo suhteellisen kokeneesta konkarista alalla. Ja sen kuulee. Jos kolme ensimmäistä lättyä ovat vähän sitä ja jonkin verran tätä, on tämä neljäs niihin verrattuna omaa luokkaansa. Homma on tukevasti hanskassa. Melkein rohkenisin väittää, että kokonaisuutta ajatellen tukevammin kuin koskaan myöhemminkään.

Irwinin levytysten perisynniksi muodostui 70-luvulla raju epätasaisuus. LP saattoi sisältää pari aivan loistavaa rallia, paljon kasvotonta massaa ja muutaman surkean rimanalituksen. Tekemisestä paistoi usein läpi väkisellä puurtaminen.

Reteesti Vaan ei moiseen sorru. Kaksikolla Antti Hammarberg - Vexi Salmi oli sitä tehdessään kokemusta, intoa ja taitoa ja myös tarve saada aikaan jotain tusinatavaraa kummempaa.

Koko setti on Goodmanin säveltämää ja Salmen sanoittamaa. Ensin mainittu jää usein huomioimatta taiteilijan persoonallisen äänen ja tekstittäjän nokkelien lyriikoiden varjossa. Kyllä laulu melodiankin tarvii, ja niitä Irwin totisesti osasi tuottaa. Miettikää nyt vaikka millainen sävelmä on Juhlavalssi. Aika komea. Suorastaan upea.

Kahden tyylikkään tangon (Tukku seteleitä ja Tango Kauhajoen kasinolla) lisäksi se poikkeaa tyyliltään levyn yleisestä linjasta. Reteesti vaan kulkee enimmäkseen jonkinlaisena folk-iskelmänä. Rokkaavana humppana tai humppaavana rokkina.

Sanoitusten osalta pysytään reilusti laadukkaan puolella. Veikkaan, että Salmi paneutui asiaan aivan toisella tapaa kuin kymmenisen vuotta myöhemmin, jolloin töitä vaivasi paikoin liukuhihnamaisuus. Ainut itseäni epäilyttävä kohta koko 35 ja puolen minuutin aikana on Kauhajoki-tangon rusinapullapuhe. Jääköön siteeraamatta.

Sen sijaan nostettakoon esiin muutamia herkullisimpia rivejä. Legendaarinen Ryysyranta saa lisäpotkua mm. seuraavista:

limppuunkaan ei riitä
puhdasta ruista
jauho on sekoitettu
Kainuun puista
havupuu setsuurin ravittaa
olet maamme armahin Suomenmaa

Ja näistä:

koska lehmä ei lypsä
niin tyhjä maitokannu
ois muuten ehkä ruostunut kokonaan
mutta siitä on värkätty
pontikkapannu
iloa murheisiin tiputtelemaan

Vastaavaa teksti-ilottelua on pullollaan koko äänite.

Kauttaaltaan toimivista sovituksista vastaa pääosin Jaakko Borg (7 kertaa), lisäksi Heikki Laurila (3) ja Rauno Lehtinen (2). Soittajisto vaihtelee pitkin matkaa. Kauhansa soppaan upottavat ihan vain jonkun mainitakseni Paroni Paakkunainen (huilu), Juhani Aaltonen (foni), Juhani Aalto (pasuuna), Ossi Runne (trumpetti) ja pitkä lista muita. Huomataan runsas puhaltimien käyttö.

Kaksi kolmannesta biiseistä julkaistiin seiskatuumaisilla, osin jo vuoden -67 puolella. Älppäriä varten rakennetuista, vähemmän tunnetuista tuon kuultavaksi Pirskeet. Se edustanee taiteilijan tuotannon sitä osaa, joka on miltei kaikille suomalaisille tuntematonta.

Niin rutkasti ennätti tämä mies saattaa nauhalle ikivihreitä hittejä, että paljon on väkisellä jäänyt pimentoon. Arvaan menusta löytyvän yleisemmin tuttuja 3-4 kappaleen verran.


Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


24 heinäkuuta 2022

SINGLEKOKOELMIA #4 - Nazareth: The Singles Collection

Pikkukiekkoja isolle kokoilevien minisarjassa saa neljäntenä vuoron Nazarethin The Singles Collection (1990).

Toissa jakson singlekokoelmaan tämän yhdistää mielikuvituksettoman, mutta kuvaavan nimensä ohella Castle Communications, jonka logo koristaa myös Kinks-lätyn UK-versiota. Viimekertaisen Pate Mustajärven taas olisi mitä helpoin kuvitella versioineen Nazarethia. En muista näin tapahtuneen.

Bändihän oli Skotlannista, josta tiedetään tulleen muutakin hyvää.


20-numeroinen jytäpaketti käsittää melko kattavan otoksen yhtyeen singlejä ajalta 1973-83. Musiikin nälkäni tyydyttyy hieman paremmin periodin alkuajan parissa, mutta kestää kyllä isommitta ongelmitta koko 78-minuuttisen.

Oikeastaan vasta ja ainoastaan vihonviimeinen Love will lead to madness rupeaa tuntumaan vääräseuraiselta näin pitkän rupeaman aikana. Se menee jo lällyn puolelle alkukasarin syntikoilla höystettynä aikuis-rockina. Edeltävä Games vihjaa jo tulevasta tyylin muutoksesta.

Nettiselailun perusteella näyttäisi siltä, että kosketinsoittimet ilmestyivät Nazarethin levyille vasta vuonna 1980. Niistä vapaata ainesta on kattauksessa 16 kappaleen verran. En tarkoita, että pitäisi olla, koska numero 17 Dressed to kill pianoineen lukeutuu albumin huippuihin.

Se istuisi tukevasti penkillä, jos valitsisin näistä parhaiten kesäiseen autoiluun (luu ulkona, tukka hulmuten, aurinkolasit naamalla) sopivat rallit. Samaan tarkoitukseen sopisivat mm. kaikille tuttu Bad bad boy, mahtava Shanghai'd in Shanghai sekä mourukitarainen Hair of the dog. Itsehän en juuri käytä laseja, en omaa paljonkaan tukkaa, enkä varsinkaan pystyisi käsivarsi ikkunalaudalla ajelemaan ilman seurannaisvaikutuksia. Mutta teoriassa.

Jos aivan viimeiset raidat unohdetaan, voi orkesterin tyylissä havaita vain pientä muutosta popahtavampaan suuntaan 70-luvun loppua kohti tultaessa. Silti esimerkiksi vuoden -77 Somebody to roll on aikamoista junttaheviä ja vuosikertaa -76 edustava You're the violin niin ikään raskaampaa rockia. Erityiskehu jälkimmäisen bassorummun äänitykselle.

On nämä minisarjan kokoelmat vaan tähän saakka olleet kovia. Nazareth ei tee poikkeusta, joskin lopusta pari pois olisi tehnyt nannaa kokonaisuudelle.

Nyt pariin otteeseen kuunneltuna kiinnitin huomiota levytysten soundipolitiikkaan, joka on vuodesta toiseen pysynyt kuosissaan. Jykeviä rumpuja, hienosti soivia kitaroita ja kaiken päällä Dan McCaffertyn laulu.

Olen tällä päivämäärällä valmis nimittämään hänet kahden parhaan joukkoon kaikkien aikojen hard rock -ääniä valittaessa. Olisi ollut erittäin mielenkiintoinen vaihtoehtoinen historia, jos Youngin veljekset olisivat napanneet hänet Bon Scottin (toinen parhaista) seuraajaksi, kuten olisi voinut käydä. McCafferty peittoaa mielestäni Brian Johnsonin vähintään 6-3.

Myöskin parin tuoreen kuuntelun jäljiltä alkaa tuntua vääryydeltä, etten ole vieläkään yhtyeen tuotantoa tätä enempää hankkinut. Tämä on sentään ollut hyllyssä jo viime vuosituhannelta asti. Kaikki juttuun kirjatut pähkäilyni perustuvat 90-prosenttisesti kokoelman sisältöön, mikä voi toki johtaa harhaan.

Sopivasti huomaan nyt, että vanhaa Nazarethia on julkaistu uudelleen aivan hiljattain, ja kaupoissakin olisi heti saatavilla. Katsotaan...

Lopuksi heitän vielä näytteen, joka alleviivaa bändin kykyä saada monentyyppinen musiikki toimimaan. Love hurts näyttää kaikille muille yrittäjille ja yrittelijöille power-balladin mallia, ei vähiten maagisen laulusuorituksen myötä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



22 heinäkuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Eri Esittäjiä: Maaseutumusiikkia Vol.III

Levymerkillä Maaseutumusiikki(.fi) putkahti vastikään markkinoille julman tuotteliaan Eri Esittäjiä -ryhmän kokoelma Maaseutumusiikkia Vol.III (2022). Sarjan aiemmat volyymit näkivät päivänvalon vuosina 2011 ja -13.

Linkkaan tähän puulaakin kotisivuilta löytyvän ansiokkaan tuotekuvauksen, niin pääsette saman tien käsiksi yksityiskohtiin. Tuolta on poimittavissa mm. tarkat soittajatiedot.

CD:llä on pääosin tuoreita kappaleita 17 eri esittäjältä. Tuoreuden kyseenalaistaa Alli And The Gatorsin Taas aloin juomaan, joka on niinkin vanhaa perua kuin vuodelta 1995. Kyseinen yhtye on Maaseutumusiikin puuhamies Marko Ahon varhaisimpia.

Tätä nykyä häntä työllistänee soittomielessä eniten noin kolmihenkinen duo Dortmunder, mukana Tapsa "nykyään myös Jones" Kojo ja Jussi "Jones" Parkkonen. Kokoelmalle heiltä päätyi singlenäkin ilmestynyt Rock-ottein, jolla trio kasvaa vierailija Kari "Jones" Hyvärisellä kvartetiksi. Status Quon jalanjäljillä mennään ja mennään vetreästi. Karin laulua on aina mukava kuulla.

Nimekkäimpinä vanhan kaartin edustajina levyn tekijäkunnasta voi bongata Arto Pajukallion ja Olli Haaviston. Pilli kitaroi ja bassottelee tuottamallaan Byman & Hippin biisillä Kai sen kestän. Olli stilikoi Janttersin kanssa.

Vol.III on valikoima oivaa, rentoa, turhasta hinkkaamisesta ja teknologialla leikkimisestä vapaata, kotikutoistakin musiikkia. Siellä täällä vilahtaa kiilaava rumpali. Muutamaan otteeseen pääsee ääneen solisti, jolla ei ole asiaa Sibelius-laulukilpailuun. Ja kaikki tämä on mitä vilpittömimmin sanottuna erittäin ok.

Kokoelma tuskin tulee unohtumaan kaapin perukoille. Se tulee jatkossakin saamaan soittoaikaa Apulaissheriffin vehkeillä.


Ehkä vielä valitsen leikilläni joukosta Top5-katraan. Tähän minua innoittivat seuraavat Antero Gustafssonin Janttersille kirjoittamat tekstirivit:

ja kun juhlaan valitaan voittaja
mammonalla te mittaatte sen

Minä mittasin päivän mielipiteelläni, joka on huomenna toinen. Häviäjiä ei ole.

5) Masa & Iilimarot: Pommipurkajien pikkujoulu. Räväkkää voimarokkia. Hevillä otteella soitettu kitara tuo etäisesti mieleen Timo Rautiaisen Trio Niskalaukauksen ajoilta.

4) Bizzarro & Jukka Nissinen: Jätkien kesken. Juureva balladi sympaattisin sanoin. Mainiosoundista vokalismia ja vielä mainiompisoundista kitarointia.

3) Kimmo Rauhamäki & Painava Sana: Juomalaulu / Avatkaamme aitoamme. Aleksis Kiven runoutta sovitettuna mitä mellevimmin kulkevaksi rockiksi. Hulppea esitys. Jos tätä olisi kokonainen albumi, saattaisin viritellä ostohousuja jalkaan.

2) Jantters: Siunattu hulluus. Janne Kauniston ja ex-Jytäjemmari Gustafssonin uuden bändivirityksen tulevalta pitkäsoitolta lohkaistu erinomainen kantrisilpaisu. En näe syytä miksei tällainen voisi menestyä jopa myyntilistoilla. Tuleva klassikko.

1) Hirvonen: Tästäkin me selvitään. Kansanmusiikkihenkinen kupletti, jonka tarina pistää myhäilemään ja joka on tekstinä taiten kirjoitettu. Tekijä ja laulaja Timo Hirvonen vaikutti - ainakaan levytysrintamalla ei ole tapahtunut vuosiin mitään - Los Olvidadosissa. Aivan mahtava biisi!

Apulaissheriffin erikoismaininnan saa Kanadan Matti: The tree song. Värikäs, hypnoottinen, ilmava kappale. Didgeridoota ei pääsekään ihan joka päivä kuuntelemaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: