Jutut ajassa

26 marraskuuta 2022

LEVYT - ZZ Top: Tres Hombres

1980-luvun lopulla näki päivänvalon eräs musiikkihistorian suurimmista rikoksista.

Tuolloin tehtailtiin ensimmäisiä CD-painoksia ZZ Topin viidestä varhaisimmasta LP:stä. Tämä ei sinällään ollut millään muotoa pahasta, päin vastoin. Valitettavasti jossain katsottiin hyväksi uudelleenmiksata materiaali siten, että lopputulokseen ui roppa-annos muka modernia kasariläiskettä ja -jumputusta. Todisteiden valossa voidaan kiistatta sanoa törkeänkin rikoksen rajan ylittyneen kirkkaasti. Siinä ei jäänyt rima heilumaan kuten Rauli Pudaksella muinoin EM-kisojen seiväshyppypaikalla.

Arvatkaa kahdesti, monessako kohtaa kansissa lukee remix. Ei missään.

En minä syyllisiä hae, vaan haenpa sittenkin. Oliko vastuu Warnerin veljeksillä vai oliko Topin managementti syypää? Mikä oli trion osuus tapahtuneeseen ja oliko heillä edes päätäntävaltaa asian suhteen. Miksei kukaan tutki ja hutki?

Lyhyen suoratoistokierroksen jälkeen vaikuttaa siltä, että YouTuben virallisen ZZ-kanavan ja Spotifyn kautta saa nykyisellään nauttia alkuperäismikseistä. Jos joku haluaa vertailla, voi pilattuja versioita hakea tuubista kappalenimillä lisäten hakuun termin 'remix'.

Joitain kokoelmille valittuja biisejä lukuunottamatta originaaliversiot sai CD-formaatissa pääosin (poikkeuksia on) vasta boksin The Complete Studio Albums 1970-1990 (2013) myötä. Kuka semmoista lähtee hankkimaan, jos yksittäiset laserpyörylät ovat jo hallussa. Varsinkaan, kun takana on ilmiselvä huijaus.

Lohtua tuovat vihjaamani poikkeukset. Vuonna 2006 nyt käsiteltävä Tres Hombres (1973) ja Fandango! (1975) julkaistiin remasteroituina, mutta onneksi alkuperäisinä miksauksina ja bonusten kera. Tuurilla minulla on ne.


Tres Hombresin kohdalla en ikinä antaisi anteeksi, jos ostettuani CD:n ja pantuani LP:n kiertoon (kuten kävi) olisin myöhemmin tajunnut remix-harhautuksen. Kyseessä on kuitenkin eräs kaikkien aikojen levyistä.

Kahden ensimmäisen albumin osalta homma kyrsii ja kismittää tänä päivänäkin, kymmenisen vuotta kotihyllyn formaattipäivityksen jälkeen. Olin ihmetellyt miksi ne ja vinyylinä koskaan omistamattomani Tejas (1976) kuulostavat miltä kuulostavat, kunnes tieto tavoitti minut netin kautta.

Kolmen miehen aiemmat kaksi pitkäsoittoa oli nauhoitettu Tylerissa, Texasissa. Siis ukkojen kotiosavaltiossa. Kolmatta varten äijät matkasivat Tennesseen puolelle musiikkiteollisuuden - uskallanko sanoa - silloiseen pääkaupunkiin Memphisiin.

Bill Ham tuotti kuten ennen, mutta käytännön työn teki pitkälti Terry Manning. Joidenkin hänen myöhempien kontribuutioidensa aikaansaannoksia voi helposti kommentoida muutenkin kuin positiivisessa sävyssä. Molly Hatchet, The Rainmakers ja Johnny Winter voidaan laskea juuriporukkaan, jonka asioita Manningin kosketus vei mielestäni huonompaan suuntaan. Kaikki nuo pestit hän hoiti 80-luvulla.

Sen sijaan -73 ZZ Topin kanssa hän sai aikaan pelkästään hyvää. Tres Hombres soi rehevänä ja tanakkana, silti kuulaana ja selkeänä. Luulen Manningin olleen työssään päivän tuulia haistelevaa sorttia, eivätkä "pahat" ajat vielä olleet koittaneet.

Luulen hommanneeni vinyylipainoksen vajaa 20 vuotta sen ilmestymisestä. Silloin se tuntui älyttömän pitkältä pätkältä elämää. Sen jälkeiset yli 30 ajastaikaa taas vaikuttavat nyt mietittynä huomattavasti lyhemmältä jaksolta.

Silloin tykästyin eniten levyn rivakimmin rokkaavaan antiin. La grange ja Beer drinkers & hell raisers taisivat olla suosikkini. En ehkä vielä osannut nähdä noidenkin taustalla siintävää blues-perinnettä. Täysi herääminen siihen suuntaan oli vasta tulevaisuudessa.

Pidin kyllä koko kymmenen esityksen setistä, mutta marraskuussa 2022 voin todeta pitäväni siitä kertaluokkaa enemmän. Valkoisen miehen bluesia ja blues rockia jämäkällä otteella tampattunahan tämä sisältää alusta loppuun, riittävän kirjavana pakettina annosteltuna.

Tekisi mieleni esittää kysymys, onko maailmassa yhtään juurevan, amerikkalaisen rytmimusiikin ystävää, joka ei pidä Tres Hombresia huipputeoksena.

Olen joskus kirjoittanut Degüellon (1979) olevan parasta mitä ZZ Top on nauhalle tai kovalevylle takonut. Se on totta. Tres Hombres ei lymyile kaukana takana, ja on varmasti hetkiä, jolloin se pyyhkii edelle. Nämä eivät edelleenkään ole ajan suhteen vakiona pysyviä juttuja.


Viskataan linkin taakse vielä mojovan lumoava Shiek ihan jo sen vuoksi, kun sitä ei joka paikassa jatkuvasti soiteta.

Hillin bassokuvio on pääosissa, kun kuulijaa yritetään hypnotisoida äänien keinoin. Gibbonsin kitara on maukkaimmillaan soolossa wah-waheineen. Beardin rummut napsuvat alkuperäismiksauksessa oikeamielisinä. Testasin tuubista remixiä, mikä alkoi ellottaa viiden sekunnin kohdalla. Lopetin kymmeneen sekuntiin.

Puolen vuosisadan takainen näkemys albumista on uudempaa kokonaan edes kuuntelematta parempi, arvioisin lukemin 100-0.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


24 marraskuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Honey B & T-Bones: Buzzing! Vol. 2

Edellinen bändinimellä Honey B & T-Bones tuotettu studiokiekko Time Was (2016) operoi siinä määrin laajalla tyyliskaalalla, että siltä vain noin kolmannes sattuu kunnolla meikäläisen makuhermoon. Oiva tuotos, vaan ei tykki.

Sen jälkeinen, yhtyeenä Honey B. Family raapaistu Sings & Plays (2017) saattaa vastaavasti olla jopa parasta mitä pariskunta Puurtinen & Kuloniemi on koskaan tehnyt. Musiikin saralla parasta. Seuraavan polven Mooses Kuloniemi rummuissa täydentää kokoonpanon perheen sisäisesti trioksi.

Tarina jatkui, kun Aija Puurtinen & Brooklynin Satu julkaisi niin ikään erinomaisen levyn Lännen Maata (2019). Hieman isommalla porukalla mennään, Mooses jälleen mukana.

Kesällä ilmestyi Honey B & T-Bonesin 40-vuotista taivalta juhlistavan trilogian ensimmäinen osa. Buzzing! - 40th Anniversary Album (2022) sai Apulaissheriffiltä varauksettomat kehut heinäkuussa. Kolmas osa tulee olemaan äänikirja yhtyeen historiasta. Tässä välissä buzzahti uutta musaa sisältävä Buzzing! Vol. 2 (2022)


Johan on monimuotoista tavaraa. Jännittävää, ilmeikästä ja kyllästymisen kilometrien päässä loitolla pitävää. Taitotasoltaan eittämättä korkealuokkaista, vaikkei se allekirjoittaneelle kuuntelijana mikään itseisarvo olekaan. Yksinkertaisimmin sanottuna hienoa musiikkia.

Genrelaatikot voi huoletta unohtaa ja keskittyä nauttimaan äänistä, joita levyltä lainehtii. Tarkennan: ei ole syytä eikä tarvista keskittyä. Antaa vain aaltojen valua korviin, mieluummin kuulokkeista. Laatustereoitse toiminee yhtä hyvin myös kaiuttimien kautta. En tiedä, kun ei sellaisia nyt ole käytettävissä.

Tekninen toteutus ei voisi olla nasevampi. Tuottajaa ei kannessa nimetä, mutta äänittäjä-miksaaja-masteroija Jyri Sariolaa voimme kiittää paljosta. Soundit ovat kauttaaltaan täydelliset.

Esimerkiksi basisti Pekka Rajamäen työkalu on saatu kuulostamaan paikoin jopa jyräävältä, ks. Shake the dust from your feet. Kappale vie vahvasti ajatuksia Cultin suuntaan. Mielessä käy toisaalta Love (1985), toisaalta The Cult (1994), siis brittirokkareiden hard rock -vaihetta edeltänyt ja sitä seurannut LP. Sariola kalkuttaa lehmänkellon.

Freaking out intialaisvaikutteisena avaruusballadina ja vielä selvemmi
n sitä seuraava Sunrise alku-utuineen kaivavat mielen sopukoista 90-lukuisia Kingston Wallin kaikuja. Kaikkinaisessa tyylikkyydessä liikutaan enemmän minua miellyttävissä ilmanaloissa kuin joissain T-Bonesin vanhemmissa vastaavissa teoksissa.

Soul button on sittenkin koko pläjäyksen kohokohta. Mooseksen mitään ratkaisuja kaihtamaton asenne tuottaa taustaan erittäin rikasta rytmiikkaa. Rajamäen basismi on yhtä lailla totunnaisesta poikkeavaa ja mielikuvituksellista.

Kun Aija lopettaa lauluosuutensa, lähtee biisi suorastaan lentoon. Viimeisen kahden minuutin instrumentaali-ilotulitus on komeimpia pätkiä mitä kuunaan muistan kuulleeni. Keltään. Hätkähtäen panin merkille, että raidalla vierailee Marko Karppi slide-kitarassa. Esa nyt kuitenkin sattuu olemaan instrumenttinsa ykkösnimiä maassamme.

Yhtä kaikki, kaikki kitarat soivat Soul buttonilla, itse asiassa koko lätyllä mitä mellevimmin.

Kosketinsoitinvastuu jakautuu puoliksi Aijan ja Seppo Kantosen kesken. Kantonen kuuluu erittäin pitkän linjan suomalaismuusikkojen kaartiin. Löysin niin paljon hänen osallisuuksiaan hyllystäni ja blogistakin, että lisäsin miehen tuonne - lyhyt mainoskatko - oikean laidan henkilögalleriaan. Muistutan taas, että ellet sitä suorilta näe, vierittele näytön alalaitaan ja klikkaa "Näytä internetversio".

Aijasta voisi todeta laulunopettajan tointakin harjoittavan solistin sumeilematta hyödyntävän teknistä osaamistaan jokseenkin parhaalla mahdollisella tavalla.

Ai että! Buzzingin molemmilla osilla on rutkasti kanootin terävimpiä muumeja keittiössä.

Hiukan harmittaa, kun jäi taannoin lähtemättä orkesterin tasakymppijuhlakonserttiin Tampereelle. Majoituskin oli jo alustavasti varattu.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


15 marraskuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Antero Jakoila & Dave Lindholm: Vol. II

Apulaissheriffin 38 ja risat -kuukautisen taipaleen aikana tämä on jo kuudes Dave Lindholmin uutuuskiekko, josta kirjoitan. Tai sama kait se on esittää asia reilusti ja totuudenmukaisesti. Tämä on Antero Jakoilan ja Daven yhteinen, ytimekkäästi nimetty Vol. II (2022).


Ykkösvoluumi, jota en ole edes kuullut, ilmestyi aivan tuossa hetki sitten. Crazy Moon (1979) joutaisi viimein tulla päivitetyksi CD-formaattiin, vaikka epäilenkin uudelleenjulkaisuihin erikoistuneiden yhtiöiden intoa ko. manööveriin, kun kyseessä on EP.

Vol. II menee allekirjoittaneen säilytystiloissa Dave-osastolle, niin tasaveroisesti kahden taiteilijan teos kuin onkin. Siellä säilyvät jo nyt yhteistyöt Donnerista Frangeniin ja bändilevyt Ferrisistä Messengersiin. Näin se on itselleni selkeintä huolimatta tämänkin albumin tekijöiden nimien järjestyksestä kannessa.

Tuttavuuden alkumetreillä huomaan kahden Jakoilan sävellyksen nousevan esiin kuuden keskimäärin pitkähkön esityksen kattauksesta. 

Rijannalla herrat går latino. Erehdyin ensisoitolla luulemaan espanjalaisittain tikkaavaa kitaraa mandoliiniksi, mutta sellaista ei ole kannen mukaan mukana. Lindholm kertoilee jutellen, pistäen vain jokuselle riville nuottia sekaan.

Puheilmaisu on korviinpistävä piirre levyllä. Viidestä tekstistä kaksi heitetään kuulijan pureskeltavaksi täysin ja pari muuta puolittain pelkän puheen keinoin. Ratkaisu on toimiva, saaden ainakin meikäläisen automaattisesti seuramaan suusta päästeltyä herkemmin kuin yleensä. Lindholmin sanoituksia leimaa ehkä tavallista enemmän tarinallisuus ja mystisyys.

Toinen esillenouseva kappale on se toinen täysin suorasanaisen kerronnan keinoin heitetty, mittava Ja arki jatkuu. Ei tämäkään räppiä ole. Runoutta mieluummin. Vangitseva kertomus, jonka mielikuvituksellinen tausta pitää yhtä lailla otteessaan. Jakoilan syntetisaattorikitara ottaa isoa roolia.

Rap-musiikista puhuen, lopun äänimaailma tööttäilevine autoineen ja kirskuvine jarruineen toi saman tien mieleen Grandmaster Flash & The Furious Fiven mestarillisen The Messagen viimeminuutin. Melko mestarillisena pidän myös kaksikon suoritusta biisillä.

Vol. II on vallan hieno työ kokonaisuutenakin. Se ottaa ensivaikutelmien perusteella paikan alussa mainitsemani kuuden joukon keulilta, mitä kokemaani hyvyyteen tulee.


-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


10 marraskuuta 2022

LEVYT - Isokynä Lindholm: Sirkus

On näemmä vuotuisten kirjallisuuspalkintojen jaon aika. Sattumoisin oli juuri nyt tarkoitus napsutella juttua levystä, josta voi vetää löyhän yhteyden Finlandia-kekkereihin. Isokynä Lindholmin Sirkus (1973) liittyy tietyllä tapaa aiheeseen.


Varmaan moni nyt arvelee tuon yhtäläisyyden liittyvän teosten merkittävyyteen. Siitähän tässä ei ole kyse.

Toki Finlandia-palkinnot on kai tarkoitus jakaa jollain (?) tapaa merkittäville kirjoille. Ymmärtääkseni prosessin alussa on vaiheita, joissa isompi poppoo karsii jyviä akanoista. Lopullinen päätös tulee kuitenkin yhdeltä henkilöltä, joka valitsee oman päänsä mukaan pienestä joukosta yhden. Tämän tekijä sitten kivasti hyötyy saamastaan kunniasta. Pankkitilin saldo karttuu.

Toki myös Sirkus on epävirallisesti ja usealta taholta leimattu yhdeksi suomalaisen, etenkin suomenkielisen rockin merkkipaaluista. Erona edelliseen se, että ajan kanssa ja kuten sanottu usealta taholta. En kiistä tätä. Enkä kiistä yhdenkään Finlandian saajankaan ansioita.

Miten siis suhtaudun noihin? Yhdentekevää. Tarkennan: mielestäni yhdentekevää. Asioiden laittaminen ns. viralliseen järjestykseen tai jonkun ns. virallinen korottaminen toisten yläpuolelle ei vain pelitä lajeissa, joita ei voi mielipidettä kummemmalla mittarilla mitata. Tämä pätee aika pitkälle myös vaikkapa mäkihypyn tyylipisteisiin tai entisvanhaisiin hymypoika- ja hymytyttöpatsaisiin.

Merkittävyydestä siis oli sittenkin kyse? Osin joo. Se sivuaa teemaa, muttei ole jutun pääpointti. Sirkuksen, kuten monen muunkin merkittävyys henkilökohtaisella tasolla on minulle yksinkertaisesti sitä, että se on aivan mahtava levy. Sitä on mukava kuunnella. Se antaa jotain, joskus.

Minusta on suhteellisen epäkiintoisaa ajatella kuinka se on vaikuttanut rockin "kehitykseen" maassamme. Tuo sanottuna tunnustan toisinaan veteleväni pääkopassani viivoja pisteestä A pisteeseen B. Esimerkiksi Davesta voisi ajatella linkkiä Nurmioon tai Röyhkään. Sittenkin kiintoisaa, eikö totta?

Heräsin laajemmin Lindholmin tuotannon tutkailuun vasta tällä vuosituhannella. CD:ni on mallia 2002, Lamppu Laamasen Dave-eepos vuodelta 2015. Paikannan hankinnan noitten ajankohtien väliin, todennäköisesti lähemmäksi jälkimmäistä. Albumilla oli tuolloin nolla entuudestaan tuttua kappaletta. Kolme sai pian aikaan positiivisen reaktion.

LP:n avaava Jazzikansa tulee on räväkän kazoon ryydittämää vilkasta kaahausta tajunnanvirtaisin sanoin, joista välittömimmin päähän iskostuivat kaljaa ja safkaa, Vieteri-Ville sekä Aston Martin GT. Vastikään Carola-boksin kirjan lukeneena miellän tänä päivänä tekstin liittyvän Pori Jazzien muuttumiseen alan tyyppien festareista tietyn, alati suurenevan ja alkuperäisestä tapahtumasta etääntyneemmän kansanosan juhlaksi.

Voi olla, ettei tuo muutos ollut edes kovin isosti käynnissä vielä silloin, kun Isokynä lauluaan rustasi. No, mitä epämääräisemmät rivit sitä vaihtelevammat tulkinnat.

Kaikki menee seinään pysähdyttävänä, toisaalta jollain tapaa huvittavana otsikkona iski kerrasta. Luettuna olisi mennyt ohi ja kaukaa, mutta toimii musiikin kanssa ja Lindholmin laulaessa kuten tämän laulaa. Huippua aina vaan.

Lopun pianorevittely Fafa, Chaplin & Keaton taas ei voinut eikä voi joka kerta soidessaan olla piristämättä päivää.


Putkahtipa takaraivosta tajuntaani eräs työpaikan virkistysreissu ysärin lopulta. Yhtenä ohjelmanumerona valittiin elokuvia. Oltiin huoneessa, jonka lattialle oli levitetty kymmenittäin niiden mainosjulisteita. Jokaisen piti poimia yksi ja kertoa miksi sen teki, työhön liittyen. Lähes kaikki, minä mukaan lukien, koettivat keksiä jotain viisasta tai hauskaa siltä pohjalta.

Omaani lukuunottamatta en muista siihen tapaan veistellyistä yhtään. Sen sijaan yhden kokeneemman henkilön peruste on tallentunut nonvolatiivisen memoryni easysti accessoitavaan sopukkaan: "Valitsin tämän, koska mun sisko sano, että tää on hyvä elokuva."

Minusta siinä oli aika lailla viisautta. Levyistä tulee täällä blogissa jaariteltua kaikenlaista. Eikä siinä mitään, kunhan ajatuksissa pysyisi kirkkaana se, että parasta musiikkia on aina hyvä musiikki. Ja että elämään kuuluu muutakin.

Käsiteltävältä lätyltä nostaisin muita parempien joukkoon tämän päivän korvin vielä muutaman. Kujakissa on sellainen etenkin eräitten jännittävää tunnelmaa loihtivien kitarasointujen ja jämäkän basson voimin. Sellainen on myös sen kummemmin perustelematta Tanssi pieni tanssi.
 
Koko pinon huipulle nostan marraskuussa -22 raidan Meritaru.

Daven (ääni, kitara, piano, huuliharppu, kazoo) lisäksi Sirkuksen saivat aikaan:

  • Ronnie Österberg, rummut
  • Mats Huldén, basso
  • Hessu Hiekkala, koskettimet
  • Pekka Rechardt, sello
  • Sakari Kukko, saksofoni
  • Christian Schwindt, bongot

Måns Grounstroem tuotti sekä soittaa yhden biisin bassot ja toisen sähköpianot.


Loppuun on todettava, että Apulaissheriffin myöntämät tittelin tapaiset ja joittenkin albumien korottamiset toisten yläpuolelle ovat mittakaavaero tunnistaen yhtä yhdentekeviä kuin alussa arvostelemani Finlandiat. Siitäkin huolimatta toimin kuten toimin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


08 marraskuuta 2022

LEVYT - Terence Trent D'Arby: Introducing The Hardline According To Terence Trent D'Arby

1980-luvun lopulla TTD uudisti soulin. Hän teki ensilevylleen sen aikaisin konstein musiikkia, joka louhi vaikutteensa edeltävän 25 vuoden mustasta amerikkalaisesta perinteestä linjalla soul-funk(-disco), maustaen sopan valkoisella popilla ja rockilla. Tuloksena syntyi vanhan ja modernin makoisasti yhdistävä tuotos, joka peittoaa tämänkin päivän korvin valtaosan silloisista ja nykyisistä genretovereistaan.

Introducing The Hardline According To Terence Trent D'Arby (1987) menestyi noin eväin jopa kaupallisesti. Se teki sen jättimäisesti: miljoona myytyä täyteen puolessa viikossa.


Jutun avauksen ylistävä analyysi kannattaa lukea pitäen mielessä parikin seikkaa. Se pohjautuu toisaalta siihen erittäin rajalliseen otokseen mikä aikakautensa R&B:stä tuolloin tietoisuuteni tavoitti. Toisaalta siinä soi vahvasti jälkiviisaus, kun nyt olen olevinani paremmin näistä asioista perillä.

Niin, aikakautensa R&B:hen en väitä vieläkään kovin syvällisesti perehtyneeni.

Muistan, kuinka miestä verrattiin alan lehdissä ja ehkä radio-ohjelmissa ainakin Stevie Wonderiin ja Smokey Robinsoniin. Kenties vertailukohteina olivat myös Otis Redding ja Marvin Gaye, tai Sam Cooke ja James Brown. Katetta kirjoituksille ja puheille löytyy kyllä.

TTD jatkoi Wonderin jalanjäljillä olemalla laulaja-lauluntekijyytensä lisäksi multi-instrumentalisti alalla, jossa suuret tähdet usein "vain" tulkitsivat suullisesti toisten kirjoittamaa. Samaan katraaseen oli jo hieman aiemmin liittynyt Prince ja tulisi pian liittymään Lenny Kravitz. Debyytillä maestron työkaluihin kuuluvat ainakin rummut, kosketinsoittimet ja saksofoni.

Äänellään D'Arby pystyy pehmeään ilmaisuun à la Gaye ja Robinson. Esimerkkinä tästä puolesta toimikoon loistava Sign your name, jonka kupliva rytmiikka jaksaa tempaista otteeseensa kerta kerran jälkeen. Laulu tulee kuin toiselta planeetalta.

Reddingin tapainen tunnelmarevittelykin onnistuu. Levyn ainoan lainabiisin Who's loving you solisti vetää raa'alla soundilla ja peittoaa allekirjoittaneen mielestä reippaasti alkuperäisen - Smokey Robinsonia muuten.

Tällainen eri laulutyyleillä pelaaminen oli ominaista mainituista verrokeista ehkä selvimmin Sam Cookelle. Varmasti se kävi muiltakin, mutta vetoan tässäkin kohtaa omaan kokemusmaailmaani ja joskus hataraan muistiini. Vuosimallin -87 Terence Trent D'Arbyn ei mielestäni tarvi hävetä tippaakaan 60-luvun legendojen seurassa.

Brownia ja D'Arbya yhdistää säveltaiteen lisäksi sellainenkin yksityiskohta, että molemmat harrastivat jossain vaiheessa nuoruuttaan ihan kilpailumielessä nyrkkeilyä. Introducing The Hardlinen raidalle Rain TTD sanoitti Jampan riveille asti:

cue up the James Brown
and jack up the funky sound now
say it won't be the last time
you hear a scream

Sitä funky soundia edustaa vaikuttavimmin Dance little sister, jonka varmaan pakotettaessa valitsisin kiekon parhaaksi. On niin helppo nähdä mielessään miten Godfather vetäisi tämän ja vauhdittaisi menoa tutuilla tanssiaskelillaan.

Ennen fonisooloa kajautetun kannustushuudon väärinkuulemisen vuoksi jouduin vielä nyt varmistamaan, ettei sitä tosiaankaan soita Maceo Parker, jota Brown monesti piiskasi levyillään kovempiin suorituksiin. Ei ole Maceo, vaan on enimmäkseen aivan toisenlaisissa kuvioissa pyörinyt Mel Collins. Hänen menneisyydestään voi bongata mm. jäsenyydet progeosaston King Crimsonin ja Camelin riveistä.

Aavistuksen synkempiä musiikillisia sävyjä edustavat LP-formaatissa A-puolen avaava If you all get to heaven sekä sen päättävä Seven more days. Sen voin tunnustaa, että koko mitaltaan noitten tapainen kokonaisuus ei täällä toimisi, mutta kyseisellä annostuksella menee läpi hienosti.

Setin moni-ilmeisyyttä vankistaa vielä koruttoman kaunis As yet untitled. Sen artisti esittää yksin ja ilman muita instrumentteja kuin syntymässä saamansa. A cappella siis, mutta päävokaalin rinnalla on hyvin vähän muuta.

Vaikuttaa siltä, jotta saisin vietyä kirjoituksen loppuun lainkaan jymyhittiä Wishing well mainitsematta. Kun sekin on niin mainio, niin kerrotaan nyt sen olleen singlenä albumin ja itse asiassa koko herran uran ainut Amerikan listaykkönen.


Introducing The Hardline on siinä mielessä Apulaissheriffille läheinen LP, että se oli ensimmäinen koskaan ostamani vinyyliteos. Tarkkaan ottaen se jakoi paikan The Rainmakersin Tornadon (1987) kanssa. Tilasin nuo kaksi armeijakeväänäni -88 jostain postimyyntiputiikista. Jotenkin sitä tunsi siirtyneensä toiselle tasolle, kun ei enää ollut kasettien varassa.

Ensihankinnan perskohtaisesti kokemani taiteellisen tason voin näin 35 ja puoli vuotta myöhemmin tiivistää kahteen sanaan.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



01 marraskuuta 2022

LEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Meat Grindin' Business

Kurikassa 1953 syntynyt Ilkka Helander pyörittää Loviisassa kymmenien tuhansien eurojen vuosittaista liikevaihtoa tahkoavaa yritystä. Kemian, biologian ja lääketieteen aloille painottuvaa käännöstoimintaa ym. harjoittava firma on ollut pystyssä jo yli 20 vuotta. Herran CV:ssä seisoo kunnioitusta herättävä lista titteleitä.

Auktorisoitu kääntäjä. Yleisen mikrobiologian dosentti. Maa- ja metsätieteiden tohtori. Filosofian tohtori. Dr. Helander.

Pysähdytään toviksi tähän. Yksi pätevimmistä blues-muusikoistamme on siis artistinimidoctoriutensa lisäksi myös, ja vieläpä kaksinkertaisesti "oikea" tohtori. Apulaissheriffi nostaa kuviteltua päähinettään.

Hattu... päästä!


Viime vuodet kokenut laulajakitaristi on musisoinut kolmihenkisen bändinsä Dr. Helander & Third Ward kanssa. Käsissä hypisteltäviä, kuunneltavia saavutuksia on takana kahden albumin verran. Ensimmäisenä niistä ilmestyi Meat Grindin' Business (2018).

Se on kyllä erityisen mainio biisikymmenikkö, mutta palataan hetkeksi siihen mistä lähdettiin liikkeelle. Juurimusiikin tekijän on Suomen kaltaisessa maassa jokseenkin mahdotonta elättää itsensä täysin pelkillä soittohommilla. Levyt myyvät mitä myyvät, eikä konserttejakaan ihan stadion- tai areenakokoluokassa järjestetä.

Monet alan tyypit saavat lisätienestiä samalta alalta. Esimerkiksi Esa Kuloniemi on jo pitkään toimittanut ja juontanut YLElle juurevia radio-ohjelmia, kääntänyt useita musiikkikirjoja ja kirjoittanut jokusen itsekin. Lisäksi muistelen hänen kuuluneen aikoinaan Soundin runsaslukuiseen avustajakuntaan. En epäile hetkeäkään, etteikö vastaavia kirjoitusjuttuja olisi tullut tehtyä muillekin tahoille.

Juurimusikanttien siviiliammateissa on varmasti edustettuna yhteiskunnan kirjoa varsin laaja-alaisesti laidasta laitaan. Rohkenen kuitenkin olettaa, että yhtä vankkaa akateemista koulutuspohjaa omaavia pelimanneja kuin Helander ei ihan pilvin pimein maastamme löydy.

En lukeudu niihin, joitten mielestä tutkintopaperit olisivat maailman tärkein asia. Itse kun olen toiminut alalla, jolla työnantajat eivät ole juurikaan olleet niistä kiinnostuneita. Ainakaan ne, joitten kanssa olen työsopimuksia allekirjoittanut.

Osaan siitä huolimatta arvostaa koulutusta, etenkin silloin, kun se on ilmiselvästi hyötykäytössä. Alkuun kirjoittamani osoittaa näin olevan asian laita Helanderin tapauksessa.

Hattu... päähän!


Third Wardin muodostavat rumpali Leevi Leppänen ja jo mainitsemani Kuloniemi. Jälkimmäisen päätyökalu on tässä orkesterissa basso, mutta pääsee hän toisinaan väläyttelemään myös tunnetusti herkkää ja tarkkaa kitarakättään sekä laulamaan.

Leppäsen roolina on lähes pelkästään rumpalointi. Jauhelihabisneksellä hänelle on lisäksi merkitty taustalaulua yhdelle raidalle ja Wurlitzer-sähköpianoa toiselle.

Sitä Wurlitzeria kuullaan biisillä It's not for me but for my friend. Se on mitä vaivattomimmin svengaavaa rytmibluusia, jolla Dr. ja Tuomas Helander (en arvaile sukulaisuuksia) vokalisoivat koukuttavaa melodiaa eri korkeuksilta. Huuliharppuosuudet törisee Little Willie Mehto, kuten tekee puolella levyn materiaalista. Esalla on tässä myös kitararooli.

Kiekolla ei ole heikkoja hetkiä. Ei sillä ole edes keskinkertaisia, joten keskityn poimimaan jo linkin päähän tarjoamani jatkoksi joitain muitakin tavallista hetkauttavampia.

My magic wand on yksi niistä. Siinä voi vaikka nautiskella minuutin kieppeillä alkavasta Little Willien harppusoolosta, joka juttelee toisen kitaran kanssa toisen pitäessä yllä ryhtiä ja tahtia yhdessä basson ja rumpujen kanssa. Tohtorin suullinen anti on totutun jämäkkää ja vakuuttavaa.

Laulut ovat kolmea lukuunottamatta omaa tuotantoa, päänikkarina luonnollisesti Helander itse. Lainoja valittiin enemmän (Elmore James, Lightnin' Hopkins) ja vähemmän tunnetuilta (Eddie Burns) entisiltä suuruuksilta.

Legendavierailultakaan ei säästytä. Näitähän on käynyt väläyttelemässä myös muilla suomalaisilla blues-levyillä. Kolmen Meat Grindin' Busineksen kappaleen huuliharput hoitaa jo 60-luvulta kuvioissa pyörinyt Charlie Musselwhite. Härmään asti hänen ei tarvinut vaivautua, vaan nauhoitukset tehtiin Kaliforniassa.

Musselwhiten harpismin ja samalla Kuloniemen päävokalismin myötä voi tarttua vaikka viinakaupan ovenkahvaan. Long-handled doorin teksti muistuttaa siitä, että Suomessa on oltava tarkkana aukioloaikojen kanssa, ettei jää ilman.

Outona lintuna voi pitää iloisen humppaavaa Gene girls, joka valikoiman toiseksi viimeisenä nostattaa kuvaannollisesti suupielet yläviistoon joka kerta vuoroon tultuaan. Juuri tällaiset selvästi, vaan ei liikaa ympäröivästä ilmapiiristä eroavat irrottelut tapaavat ilahduttaa minua ja korottaa kokonaisuuden arvosanaa.


Täytyy tunnustaa, että aloin tutustua kotimaiseen bluesiin muutamien kaikkein tunnetuimpien nimien takaa vasta kolmisen vuotta sitten. Tutkailut ovat tuottaneet useita löytöjä, mikä on tarkoittanut lukemattomia mukavia hetkiä kuulokkeitten ja autostereoitten parissa. CD-hyllyyn on tämän takia kertynyt kosolti fyysistä roipetta.

Helanderin vanhimmat äänitteet ovat tietenkin ajat sitten menneet, eikä käytettyjen markkinoillakaan ole vielä kaikilta osin tärpännyt. Onneksi on nämä tuoreemmat ja niistä varsinkin Meat Grindin' Business.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


28 lokakuuta 2022

LEVYT - The Beatles: Rubber Soul

Isoimmissa kaupungeissa asuneet muistanevat 90-luvulla katukuviin tulleet Kodin Anttilat. Tosiasiassa tavaratalot olivat Kodin Ykkösiä, mutta kyllä niitä Anttiloiksi aika yleisesti kutsuttiin, omistajansa mukaan. Valikoimassa oli melko runsaasti kaikkea tarpeellista (lamput, matot, kalusteet, elektroniikka) ja tarpeetonta (sisustushörvellykset, elektroniikka) koteihin. Heh.

Eräitä ketjun tarpeellisimpia myyntiartikkeleita olivat CD:t, Anttilan peruja tietenkin. Minä taivuin ostamaan ensimmäiset Beatles-levyni ketjun Oulun liikkeestä.

Yhtyeen historiaa tai tuotantoa tunsin vain muutamien (n.20-30) biisien kautta. Näinpä valintaani ohjasivat tietyt, erityisen hyvinä pitämäni. Eleanor Rigby sai minut tarttumaan Revolveriin (1966) ja Michelle johti siihen, että kassan kautta kulki kotiin Rubber Soul (1965). Ei hullumpi aloitus.

Jälkimmäinen on tämän päivän korvin loistava albumi ihan taustan täyttäjänä, ilman sen kummempaa perehtymistä kuunneltunakin. Sen äärimmäinen hienous paljastuu, kun antaa itsensä keskittyä poimimaan sovitusten mietittyjä, musiikin toiselle tasolle kohottavia yksityiskohtia.

Beatles-jatkumossa Rubber Soul asettuu yksinkertaistaen alkuvaiheen jeejee-popin ja myöhemmän hurlumhein saumaan. Ajatuksissani se on tuon alun täydellisyyteen asti hiottu huipentuma, josta jo pilkistelee toverien orastava pyrkimys kehittyneempään ilmaisuun. Miellän sen aikakauden päätökseksi, jolla ikään kuin ilmoitettiin maailmalle, että näin se tehdään, kun kunnolla tehdään.

En tiedä tiesivätkö he itse vielä syksyllä -65 tätä työstäessään, mutta seuraavana vuonna lähdettäisiin Revolverin myötä musiikillisesti lentoon.


Vaan eipä mennä asioitten edelle. Ruoditaan hieman niitä toiselle tasolle kohottajia.

Avaus Drive my car esimerkiksi soi souliin nojaavana, melodialtaan ja tekstiltään hyvin tarttuvana rockina. Paulin piano kertosäkeessä ja muikea bassokuvio sen päättyessä tuovat lisää eloa. Georgen säkenöivä kitarasoolo tuntuu sisuksissa eikä sivuuttaa voi myöskään Ringon lehmänkellon ilahdutusvaikutusta.

Norwegian woodin folk Johnin pää- ja Paulin harmonialaulamana sekä Johnin ja Georgen akustisesti kitaroimana on klassikko. Georgen sitar tuo ekstraväriä, johon ei 60-luvulla ollut totuttu. Ei tosin isommin tänä päivänäkään.

Entisestä Beatlesistä muistuttava You won't see me edustaa lajinsa suurinta kaliiperia. Paul vokalisoi edessä.

Mitä vokalismiin tulee, Nowhere man käy erinomaisesta näytteestä, kun mietitään miten kolmella äänellä voi saada aikaan aika komeaa taidetta. Tässä nämä olivat omaa luokkaansa. John solistina.

Levyn kirkkaimmat jalokivet sijoittuvat vinyylillä A-puolen hännille. Think for yourself viitosena on Georgen kirjoittama ja laulama helmi. Jos ei se muutenkin loistaisi - loistaa kyllä - riittävästi, on Paulin söröbasso (fuzz bass) viimeinen niitti. Se kuulostaa välillä psykedeeliseltä pappatunturilta, joka on alimmilla nuoteilla sammumaisillaan, mutta jaksaa sittenkin pysyä käynnissä.

Rockaava välipala Word osoittaa taas kerran Johnin äänen sopivuuden menevämpiin ralleihin.

Sen jälkeen voi rauhoittua kuuntelemaan erästä maailman upeimmista lauluista. Suorastaan ylimaallisen kauniin sävelmän hoitaa päämikrofonin takaa Paul. Ringo nakuttaa seinäkellon tapaan ilmeisesti virvelin kehyksiin (rim shot) luoden mukavan kontrastin kappaleen kokonaisvaltaiselle pehmeydelle. Tähän en vissiin koskaan kyllästy: Michelle.

Tässä kohtaa vinyylityypit kääntävät lättyä pannulla. Räiskäleen Ringo-biisi on What goes on. Melodiselta ulosanniltaan joukon vaatimattomin kaveri vetää ihan riittävän hyvin. Rockabilly toimii, koska George pistää sen kitarallaan toimimaan.

Nättejä balladeja haettaessa on pakko huomioida Girl. Tällainenkin Johnilta luontuu. Kuulenko kertosäkeessä huokauksenomaisia sisäänhengityksiä? Tekee mieli ajatella, että ne ovat tarkoituksellisia, koska passaavat sinne kuin rusinat maksalaatikkoon. Väliosan titti-titti-taustat hymyilyttävät. Lopussa luodaan kevyesti klassista tunnelmaa kitaroin.

I'm looking through you on albumin ties monesko folk rock. Johnin harmoniat Paulin liidin seassa eivät ole kehnoimmasta päästä. Muutamat urkunuotit tulevat yllättäen Ringolta.

Seuraavaksi on vuorossa perustasoinen In my life, joka saa lisäpotkua George Martinin pianosoolosta. Sen barokkituntuma saatiin aikaan kikkailemalla nauhanopeuksien kanssa. Sisään hitaammin, ulos nopeutettuna, ja kas, sehän kuulostaa joltain aivan muulta. Cembalolta.

Toinen päässäni vanhaan Beatlesiin viittaava kappale on Wait. Se tehtiinkin alun perin edelliselle LP:lle Help! (1965), mutta jäi arkistoon. Ei muuta kuin vähän lisää tauhkaa nauhalle ja mukaan Rubber Soulille. Ollaan numerossa 12.

Niinhän se menee tämänkin kiekon tapauksessa, että George jyrää. Myös hänen toinen sävellyksensä If I needed someone kuuluu kumisielun aateliin. Uskomattoman sävykästä melodian kuljetusta plus muutamia iloisesti yllättäviä nuotteja siellä täällä. Toki tämänkin arvo nousee kummasti, kun John ja Paul laskettelevat taustalla asiaan kuuluvia osuuksiaan kylmien väreitten arvoisesti.

Tuon jälkeen vielä loppurokki Run for your life ja 14-osainen mestariteos on siinä. John johdattaa slidellä ajatuksia valtameren taakse. Sanoitus on saattanut antaa inspiraatiota Ne Luumäille, jotka runoilivat 24 vuotta myöhemmin "Jos en sua saa, niin ei saa kukaan muukaan". Beatlesin rivit menevät:

you better run for your life
if you can, little girl
hide your head
in the sand, little girl
catch you with another man
that's the end, little girl

Kylmää, mustaa huumoria, josta ei ole syytä mieltään pahoittaa.


Se on sellainen valikoima musiikkia, että paremmaksi pistäminen tuntuisi vaikealta tehtävältä. Kuitenkin jätkät tempaisivat perään Revolverin, joka päivän kunnosta riippuen joko ylittää tämän tai sitten ei. Niin ikään täytyy muistaa Abbey Road (1969).

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


25 lokakuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Badding Rockers: Rock'n'Roll Ja Kiitos Hei

Näyttäisi siltä, että kotimainen musiikki ottaa Apulaissheriffille päätyneistä kuluvan vuoden julkaisuista karkeasti sanottuna kaksi kolmasosaa. Etenkin tarkastellessani syksyn uutuuksia huomaan suomalaisten suurin piirtein pyyhkivän ulkolaisilla pöytää, mitä kuunneltavan laatuun tulee.

Tulee mieleen noin 10 vuoden jakso noin 00-luvun puolivälistä eteen päin, kun haalin hyllyyn pääosin härmäläistä. Ihan samaa ei voi sanoa nykytilanteesta, koska isompi osa ostoksista on sittenkin vanhaa ja muunmaalaista.

Tästä pälkähtää päähän, kuinka Badding Rockers jäi aikanaan minulla jotenkin paitsioon. Kolme LP:tä kasarin ja ysärin vaihteessa osuivat kauteen, jolloin somerjokinen iskelmärokki ei iskenyt allekirjoittaneeseen. Suomi-vaiheeni ajalta en muista muistinko koko yhtyettä enää.

Turenki Recordsin julkaistua 2020 kaikki kolme uudestaan päätin ne hommata. Jotenkin on vaan jäänyt. Kaikenlaista muuta ollut.

Nyt kun Emsalön kautta saatiin kauppojen valikoimaan Rock'n'Roll Ja Kiitos Hei (2022), tartuin siihen välittömästi. Uutukainen oli luontevaa ottaa haltuun verekseltään. Asia johtanee toiseen.


Vanhemmista viimeinen, Kolmas Vuoro (1993) tehtiin eri porukalla kuin aiemmat. Marko Haavisto toki johti, lauloi ja bassotteli, mutta muutoin yhtye oli täysin eri koostumuksessa. Nyt on palattu alkuperäiseen. 
Kuja Salmi rummuin ynnä muin sekä Mika Rokka ja Ville Uljas kitaroin muodostavat Haaviston kanssa Badding Rockersin sellaisena kuin se 35 vuotta sitten tuli joillekin tutuksi.

Maitolaiturilla alkaa sanoilla, jotka nostavat mieleen Brynolf Poutasen kaupan Baddingin klassikosta Bussi Somerolle:

on vanha kauppa paikallaan
mutta laudat ikkunoita peittää
kun saavun mittailemaan
kotikylään muistojen teitä

Menneeseen vilkuillaan hieman samaan tapaan kuin Rauli kuvaili Raul Reimanin sanoin matkaa lapsuudenkotiinsa. Korostan sanaa 'hieman' ja vetoan omiin mielikuviini. Beat-rytminen, hieno, sanoisinko rautalankalaulu ilmestyi singlenä, B:llään vielä hienompi Kaipaan sinua, jonka Hammondit soittaa Pekka Gröhn.

Hidas Kuunsirpillä tuntuu jopa edellisiäkin hienommalta enkä pysty kuin harmittelemaan, kun en tunnista mitä lattaria Lari Lius napsuttaa taustaan, jos se ylipäätään on latinalaista lainkaan. Eivät kuulu vahvuuksiini nekään. Villi veikkaukseni olkoon rumba.

Hienous ei haihdu Sydämeni kitaran myötä, eikä oikeastaan koko levyllä. Nimikappaleen rokki ja rolli kera Viljami Piippolan pianon sekä perin rockabillyinen Mä lähden menee edustavat tarjonnan amerikkalaisinta laitaa. Lähimpänä Somerjoen meininkiä liikkuu mielestäni kansanlaulumainen Laitoin laulun maailmalle, joka on Timo Hirvosen kynästä.

Naisääni kolmen biisin taustalla kuuluu Kerttu Valkoselle, huuliharppu yhdellä on Ismo Haaviston puhaltama. Lius perkussoi mainitun lisäksi kahdella muulla. Salmi monine taituruuksineen hivelee koskettimia ja slideä siellä täällä.

Bändille tyypillisesti viimeinen raita on instrumentaalista rautalankaa. Komeasti soivat kitarat Butcher's themellä.

Kyllä on kaunista musiikkia, jota en lähde vertailemaan muihin tämän vuoden huippuihin. Toistan vain, että 2022 on kotimaisen musan osalta poikkeuksellisen laadukas. Albumin terävimmäksi kärjeksi nousee allekirjoittaneen päässä tällä erää Jos oisit mun. Aivan mahtavaa kitaraa jo muutenkin loistavassa kappaleessa.

Tulipa taas pitkästä aikaa ne kolme entisajan levyäkin suoratoistettua läpi. Niin hyviä ovat, että pitää kai nekin viimein hoitaa kotiin.

18 lokakuuta 2022

LEVYT - Sleepy LaBeef: Downhome Rockabilly

Rockabillystä kirjoittaessa on hieman hankala sivuuttaa reilun neljän vuosikymmenen takaisia asioita. Se oli yhdessä 50-luvun tyylisen rock and rollin ohella - missä raja muuten kulkee, en tiedä - kuitenkin ensimmäinen musajuttu, joka iski lujaa.

Silloin edettiin ihan fanitukseen saakka ja tehtiin siihen liittyen kaikkea mitä tuommoiset ala- ja yläasteiden saumassa elävät pikkujannut saattoivat syrjässä maailman melskeiltä sijaitsevassa pikkupitäjässä tehdä. Suosikin sai kylältä, joskus harvoin genren kasettejakin. Radio soitti mitä soitti ja sormet painelivat REC ja PLAY-näppäimiä. TV:ssä saattoi kerran vuodessa nähdä jotain.

Sleepy LaBeefiltä tuli nauhalle napatuksi varmasti Boogie woogie country girl, melko todennäköisesti Honky tonk hardwood floor ja ehkä vielä joku. Ostin ruokakaupasta eri esittäjien kokoelmakasetin Rockabilly Dynamite (1980), jolla oli pari lisää.

Jyhkeä-ääninen jässikkä ja mukavasti kulkevaa musiikkia. Koska äijä ei kuulunut hypetettyihin alan tapauksiin, ei häntä sen enempää kuitenkaan silloin osannut arvostaa. Mentiin tuulten mukana. Hämäläisen Jyrkin tiimi määritteli mikä tai kuka on kova. Puolustaudun vetoamalla ikäämme.

Myöhemmin, kun oli jo monia tyylilajeja läpikäytynä ja järkeäkin oletettavasti jonkin verran vintillä, koitti paluu myös ensi-ihastusten ääreen. Sleepyltä päädyin tilaamaan viime vuosikymmenellä kuuden CD:n boksin, joka paketoi miehen taipaleen sen alusta oman wannabe-diinariuteni alkuun, siis 1955-79.

Lootan sisältö etenee siinä järjestyksessä missä laulut on purkitettu. LP:t eivät ole sieltä suoraan kuunneltavissa. Miehen ensimmäinen muuten tuli niinkin myöhään kuin -74.

Albumeista nousee omalla asteikollani ykköseksi kokoelman dokumentoiman ajan loppuun sijoittuva Downhome Rockabilly (1979).


Legendaarisen Sun Recordsin julkaisema levy sisältää molemmat muinaiset radioäänitykseni. Siltä löytyy muutamia ralleja, jotka ennättivät tulla tutuiksi Robert Gordonin ja Crazy Cavanin tulkintoina.

Boogie woogie country girl sen sijaan on minulle nimenomaan Sleepy LaBeefin biisi, vaikka Cavankin pisti sen narulle pari vuotta myöhemmin. Alkuperäinen on toki 50-luvulta ja sen takana Big Joe Turner, myös sellaisten klassikoiden kuin Shake, rattle and roll ja Flip, flop and fly ensilevyttäjä.

Lainamateriaalillahan LP:llä mennään koko matkaltaan. Boksin diskografiatietoja selaillessakaan ei ylipäätään osu silmään kuin jokunen tekijäkrediitti miehelle itselleen. Thomas Paulsley LaBeff oli mitä suurimmassa määrin tulkitsija. Nimen virallinen kirjoitusasu on tosiaan tuollainen. Taiteilijanimeä näkee muodoissa Labeef, La Beef ja LaBeef.

Kappalevalintoja tarkemmin syynätessä havaitsee myös sen, että puolet on ammennettu mustan musiikin laareista. Juuri tällä kiekolla kaikki puettiin rockabillykaapuun tai ainakin hyvin lähelle sen kaltaisiin vaatteisiin. Koko uraa tarkastellen laulajan repertuaarista voi bongata americanan eri muotoja moninaisemmin.

Downhome Rockabillyn perusversio koostuu kahdestatoista raidasta. Julkisivu kertoo mistä, paitsi että setin lopettava Big boss man piilottuu boksin kuvassa toisen kannen alle. Samoilla tulilla äänitettiin lisäksi kolme muuta, mikä selittää joittenkin painosten laajemman sisällön.

Hommia paiskittiin porukalla studiossa kahtena peräkkäisenä päivänä, kaksi kolmen tunnin sessiota kumpanakin. Paikalla oli solistin lisäksi kaksi kitaristia, kaksi basistia ja rumpali. Lisäksi eri päivinä eri pianisti. Kahden viikon päästä vielä yksi rupeama, jolloin lisää nauhoituksia laulajan ja pianistin kanssa.

Mainostamani boksi tarjoaa noinkin tarkkaa dataa kappaleiden syntyvaiheista. Kyseessä on Bear Familyn totutun loistavaa tasoa oleva Larger Than Life (1996).


En osaa sanoa, ovatko taustamuusikot vain taitavia studiosoittajia vai kiersivätkö he tällä ryhmällä Sleepyn kanssa. Ainoastaan soolokitaristi Cliff Parkerilla näyttäisi olevan muutamia muita osallisuuksia miehen levyillä. Taidosta ja tyylitajusta ei kyllä homma jää kiinni.

Esimerkiksi Tore up todistaa yhtyeen varsin kovatasoiseksi. Rytmi toimii kuin nakutettu. Pätevät vaan ei huikentelevat soolot repäistään kitaralla ja pianolla. Siihen päälle Sleepy LaBeefin vakuuttavuus ja meillä on parasta rockabillyä.

Blues stay away from me on toinen Crazy Cavanin kautta tutuksi tullut laulu. Tempo on keskimääräistä rauhallisempi. Slovariosastolle asti hidastelee There is something on your mind. Asiansa osaava orkesteri hoitaa senkin kunnialla.

Kerrankin voi sanoa juttujeni loppukaneetin adjektiivin kuvaavan käsiteltyä tapausta aika hyvin. Mitäpä muuta voi paitsi tästä albumista niin myös solistin ulosannista todeta kuin, että...

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: