06 joulukuuta 2021

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #5 - Kari Peitsamon Skootteri: Plays Wigwam

Eikö kuulosta hullulta ajatukselta laittaa junttabuugitrio työstämään kokonaista älppäriä jonkin progeorkesterin materiaalista? Idea oli niin hullu, että Kari Peitsamo Skoottereineen toteutti sen.

Apulaissheriffi kannattaa hulluja ideoita musiikin saralla. Niistä voi syntyä joko unohtumatonta taidetta tai sitten täyttä soopaa. Onneksi tällä kertaa saatiin kokonaisuutena jotain keskinkertaista parempaa, paikoitellen melko vaatimatonta, mutta parhaimmillaan aika mahtavaa.


Pureudutaan albumiin Plays Wigwam (1991), tuolloin 6-vuotiaan Skootterin jo yhdeksänteen.


Ihan varauksetonta innostusta ei nopealiikkeisen bändipomon päähänpisto saanut muilta. Levy kuitenkin nauhoitettiin, eikä siinä todennäköisesti kovin kauan nokka tuhissut. Tämän nokkamiehen tyyli kun on aina ollut tehdä asialliset hommat ripeästi ja jättää hiomiset tykkänään tekemättä.

Takakansi lupaa itsevarmasti tai -ironisesti:

A SPLENDID TIME IS GUARANTEED FOR ALL

En tiedä kuinka kuluttajasuojalain pykäliä voisi soveltaa tässä tapauksessa. Olen aika varma, etteivät kaikki kuulijat pitäneet lopputulosta splendid-luokkaan laskettavana. Wigwam oli sentään Wigwam. Osa vakavamielisimmistä progetyypeistä piti takuulla hanketta, jos ei ihan rienaamisena, niin vähintäänkin lievänä pyhäinhäväistyksenä.

Luetun perusteella biisivalinnat olivat sikäli selkeitä, että mukaan otettiin suurin piirtein kaikki mitä osattiin soittaa. Listaa tarkemmin perkaamalla onkin yllättävää havaita eniten numeroita napatun Wigujen ehkä toiseksi vaikeimmalta LP:ltä Fairyport (1971). Being (1974) sentään jätettiin ymmärrettävästi rauhaan.

Vetämällä yhteen tekijätietoja huomataan, että 8 raitaa 11:stä on Jim Pembroken sävellyksiä. Tämä ei hämmästytä tippaakaan. Syksyllä autuaammille lähteneen laulaja-muusikko-lauluntekijän teokset olivat kuitenkin popeinta Wigwamia.

Yhtä ainutta kokoelmalohkaisua enempää en suoratoistoista löytänyt albumin sisältöä. Rockin´ ol' Galway taipui helposti Skootterin näköiseksi. Kari tempaisee lyhyesti myös huuliharpulla.

Muista Fairyportilta poimituista Lost without a trace kuulostaa riisuttuna sellaiselta miltä voisin kuvitella sen Neil Younginkin versioimana kuulostavan. Every fold sen sijaan on siinä rajoilla onnistuuko lainkaan ja How to make it big in hospital uhkaa mennä huumorin puolelle. Onneksi hyvän sellaisen.

Tombstone Valentinen (1970) nimikappale svengaa hienosti kuten myös Jukka Gustavsonin In gratitude. Samaisen huippulätyn suosikkeihini lukeutuva, Pekka Pohjolan Frederik & Bill (sanat Pembroken) on koko paketin komeinta antia.

Peitsamo yltyy hulppeaan sooloon, jonka aikana Paavo Haapio bassottaa varsin eläväisesti. Groovea jo alussa ylläpitäneen Paavo Salon virvelin napakka takapotku tuplaa tahtinsa soolon lopussa. Projektin olemassaolo sai oikeutuksensa pelkästään tämän reilun minuutin pätkän myötä. Ei ole virheetöntä eikä kai niin puhdastakaan, mutta näin on hyvä. Arvostan.

Lisäpisteitä biisin nimen ensimmäisen nimen muuttamisesta Frederickistä Frederikiksi. Luulen tuon olleen tarkoituksellinen ja mahdollisesti vitsi.

Tulkintojen kohteen ensilevyltä Hard N' Horny (1969) valituista Henry's highway code sujuu skootteroituna ongelmitta. Henry's geographical & astronomical mistakes taas on sellaista tunnelmointia, joka kauniisti sanottuna aavistuksen tökkii.

Luulosairas ilmestyi aikoinaan vain singlenä ja sittemmin monilla Wigwam-kokoelmilla. Tätä pidän toisena KPS-versioiden kohokohtana. Jukan teksti ei ole täysin Karia, mutta ei liian kaukanakaan. Se passaa Peitsamon suuhun kuin tennarit jalkaan.

Kakkosaallon Wiguilta kelpuutettiin mukaan vain Nuclear nightclub. Siitä voisi todeta, että tulin ostaneeksi sen jostain divarista sinkkuna ennen kuin sain käsiini koko LP:n, ja sittemmin CD:n. Kaikessa yksinkertaisuudessaan: toimii.

Plays Wigwamia on verkosta turha hakea ja on käytettyjen markkinoillakin tarjolla nykyisin vain suht' suolaiseen hintaan. Suosittelen silti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


30 marraskuuta 2021

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #4 - Aku Ankkuli: Lootus

Minisarjan edellisen osan (Siekkarit Nurmiota) 100-prosenttinen aiheeseen sopivuus saa jatkoa toisella täysin otsikkoon osuvalla teoksella. Sikäli passelius on omaa luokkaansa, että Aku Ankkuli oli/on tietääkseni vain ja ainoastaan Kari Peitsamon musiikkiin keskittynyt joukkue.

Toiminta alkoi 90-luvun alussa Jyväskylässä. Keikkailtiin. Julkaistiin CD Toivesarja (1993), jolla on teemamme kannalta yksi pieni kauneusvirhe. Seitsemän aidon Peitsamo-kappaleen joukossa seisoo laulavan basistin, Simo Koivusen suomennos Nuclear nightclubista. Ei tosin perusteetta, sillä Skootteri oli levyttänyt Wigwam-klassikon aiemmin.

Pian esikoisen jälkeen tuli Kääk! (1994). Tällä kertaa ei menty kokonaan cover-pohjalta, vaan Koivunen kyhäsi jokusen uudenkin siivun yhteistyössä esikuvan kanssa. Myös Yarin (Se) Kari Peitsamo on mukana.

Samoihin aikoihin mestarilta ja kisälleiltä ilmestyi yhteisalbumi Dr. Rockfinger & Outlaw Boys (1994). Sillä on uusia sävellyksiä sekä bändin että Karin kynästä, esittäjinä joko Kari, bändi tai Kari ja bändi. Ei kelpaa teemaan.

Eikä kelpaa toinenkaan kimppakiekko Für Elise (2006). Nyt vedettiin yhdessä koko hela hoito, osin uutta, osin vanhaa.

Vaan kun palaamme kotvasen ajassa taakse päin, löydämme täydellisen YKSI TOISTA -tapauksen. Lootus (2003) sisältää 14 KP:n kirjoittamaa ja levyttämää raitaa AA:n esittämänä.


Kannen ankkamaailma on todennäköisesti suurelle osalle kansalaisia tutumpaa kuin CD:lle pakattu äänitaide. Aku Ankkuli käytti Kääk!:n tavoin Kaj Stenvallin maalausta levynsä julkisivua komistamaan.

Pidän ratkaisua paitsi visuaalisesti erittäin onnistuneena, myös osoituksena tietynlaisesta kunnianhimosta. Kaukana marginaalissa majailevan orkesterin ja kuuluisan taiteilijan työt yhdistettynä samaan pakettiin vaikutti aikoinaan sen ensi kertaa nähtyäni niin epätodennäköiseltä liitolta, etten tarkistamatta uskonut kuvia aidoiksi Stenvalleiksi.

Mitä itse musiikkiin tulee, ei olla helpon äärellä näin Apulaissheriffin näkökulmasta katsoen. Minulle Peitsamo on sen verran tärkeä tekijä, että voin olla vielä tavallistakin kriittisempi tällaisia pyrintöjä kohtaan.

Vaan ei hätää. Toivesarja on oikein hyvä, Kääk! välissä hiukan köykäisempi, mutta pitemmän studiotauon jälkeen nikkaroitu Lootus taas priimaa. Se on yhtyeen kovin saavutus tähän päivään mennessä.

Taktiikkana oli sähköistää alun perin akustisia soolotulkintoja trion rapattaviksi. Kaikilla pitkäsoitoilla pääosin käytetty politiikka on jo lähtökohtaisesti hyvä. Miksipä olisikaan tehty biisejä toistamiseen samalla lailla? Se polku ei olisi johtanut mihinkään.

Tuotantopolitiikka on edeltäjiä tanakampaa. Kuusikielinen mouruaa väliin aika hevisti. Soundit ovat kaikin puolin jykevät. Ja toimivat.

Ylimpään kastiin nousee esimerkiksi Orpokodissa tapahtuu. Äärimmilleen jämäköity ränttäkomppi à la Status Quo potkii kuin nuori norsu. Muutamaan paikkaan porukka pitää rumpalin peltitöitä lukuunottamatta niin pitkän tauon, että äkkinäinen voisi luulla muitten jo tipahtaneen. Niin minäkin luulin auton melussa.

Edellisen kanssa samalta LP:ltä Kari Kolmas (1978) peräisi oleva Vanha ränsistynyt elokuvateatteri kokee tyystin erilaisen käsittelyn. Ollaan Suomirokin ytimessä. Meno muistuttaa kitaroiltaan Hikisten Siivujen (1989) aikaista Kolmatta Naista, basso ja rummut voisivat olla Hyvää Ja Kaunista (1990).

Sinne ei aurinko paista, alkujaan lätyltä The Fool (1992), juoksee varsin rivakasti, kunhan kaikki pytyt on saatu käyntiin. Joku puhkuu simppelin, mutta räväkän huuliharppusoolon. 70-luvun Dr. Feelgood ei ole kaukaa haettu verrokki.

Jutussani Gulliverin Retkistä (1981) hehkutin Peitsamon mestarillista biisiä Anna vielä aikaa. Aku Ankkuli ei jää tulkinnallaan huonommaksi, vaan iskee tiskiin loistavat kuusi ja puoli minuuttia, jonka uljas kitarasoolo kruunaa.

Simo Koivunen on oikea mies näitä tulkitsemaan. Hän on vokalistina eri lailla samanlainen kuin tulkintojen kohde. Molempien laulusta puuttuu kaikkinainen raakuus, rankkuus ja raspikurkkuus. Kumpikin vetoaa kuulijaan omalla herttaisella tavallaan, kaukana keskitiestä, mutta turvallisesti asfaltin puolella.

Koivusen ohella ryhmässä on aina vaikuttanut rumpali Seppo Pohjolainen. Simo ja hän asuivat poikasina Sulkavalla ja innostuivat Peitsamosta jo 70-luvun lopulla. Für Elisen kannessa he kertovat Jatsin Syvin Olemus -LP:n (1977) vaikutuksesta itseensä: "Se oli kovempi kuin Slade. Se oli tiukempi kuin Hurriganes."

Sepolla oli jo tuolloin bändi, joka soitti Ankkulia. Mutta se oli eri juttu. Tarvittiin toistakymmentä kesää ja muutto Jyväskylään ennen kuin Aku Ankkuli syntyi.

Matkan varrella on kitaran varressa vaikuttanut useita eri soittajia. Lootuksella homman hoitaa Pohjolaisen yhtyetoveri tuolloin viimeisiään vedelleestä Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksesta.

Kyllä vaan, nimenomaan Rautiainen kepittää tällä levyllä. 2/3 porukasta on siis paremmin tunnettuja eräästä vuosituhannen vaihteen jälkeisen ajan suurimmista suomenkielisistä raskaan rockin kokoonpanoista.

Yllättävää, eikö vaan? Toisaalta se selittää soundien jyräävyyttä.


On oikeastaan aika mukavaa lohkaista loppuun, että Lootus on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


26 marraskuuta 2021

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #3 - Sielun Veljet: Otteita Tuomari Nurmion Laulukirjasta

Siekkarien Nurmio-tulkintojen historia alkoi yhtä aikaa yhtyeen oman historian kanssa. Konserttitilanteissa Veljet veistelivät versioitaan heti ensi metreiltä lähtien. Maaninen Huda huda päättää livelevyn Sielun Veljet (1983).

Keväällä 1990 bändi vietti neljä päivää studiossa saaden nauhalle 17 Nurmion kappaletta. Niistä neljä sisältyy muun sekalaisen seassa Siekkarien kuoppaamisen jälkeen ilmestyneelle 3CD:lle Musta Laatikko (1993). Laatikkoon ahdettiin myös Sörkän vankilassa vetaistu Oi mutsi mutsi.

Kokoelmalle Hot Dog Pop Vol 1 - Hit Singles (1992) pistettiin kaksi kevätrupeaman biisiä, tribuuttialbumille Tuomarin Todistajat (2000) yksi.

Edelleen, kesällä -90 Alanko, Orma, Hohko ja Forsman ilahduttivat tai järkyttivät yleisöjä rakentamalla muutaman keikan ohjelmiston pelkästä Tuomari-matskusta. Niistä Provinssirock-pläjäys tuli sittemmin kauppoihin CD:nä Kansan Parissa 2 (2008).

Mutta palataan noihin reilun 31 vuoden takaisiin studiosessioihin. Niiden tuloksena syntynyt nauha koki jossain vaiheessa kovia, joutui ehkä magneettikentän hyökkäyksen uhriksi. Kolme kappaletta kärsi niin pahoin, ettei niitä katsottu voitavan saattaa julkaisukelpoisiksi. Jos minun pitäisi veikata, joku päivä nekin vielä tulevat jotain kautta kuunneltaviksi.

Riittävän ehjistä neljästätoista kasattiin Jukka Orman tuotannossa Otteita Tuomari Nurmion Laulukirjasta (2007).


Orma ja Roni Martin miksasivat uusiksi suurimman osan otteista. Riku Mattilan vuoden 2000 miksaukset numeroista 5 ja 6 otettiin mukaan sellaisinaan. 7, 8 ja 9 ovat puolestaan Antti Kirvesmäen -91 työn satoa.

Sattumalta hienoimmat hetket osuvat noihin ohjelman keskivaiheille sijoitettuihin raitoihin. Kohokohdiksi Apulaissheriffin asteikolla nousevat alun perin Lasten Mehuhetkellä (1981) julkaistut Hyvästi kotimaa ja Oi mahtava totemi. Niiden parhaimmuus ei kuitenkaan kumpua niinkään teknisestä jälkityöstä, vaan juontuu Handen biisien ja Veljien esityksen ansioista.

Otteita Tuomari Nurmion Laulukirjasta on sikäli erikoinen tuotos kahlata läpi, että sillä hyvyyskäyrä noudattaa alusta nousevaa ja loppuun laskevaa profiilia. Huippu sijoittuu tosiaan puolimatkaan. Mielipide vaan taas.

Älä itke Iines alkupalana ei jaksa innostaa isosti. Myös seuraava Oi mutsi mutsi jättää hieman kylmäksi. Vihonviimeinen Huda huda taas jää kauas taakse, kun sitä vertaa Siekkari-debyytin versioon.

Lauluosasto ei ole yksin Ismo Alangon harteilla. Orma luikauttaa pari rallia (Kulkuri ja maamies sekä Hunajainen paholainen). Näistä jälkimmäiseen hän saa taottua omanlaistaan energiaa niin kurkustaan kuin kitarastaankin.

Arvostan kovasti sitä, että jätkillä oli pokkaa pitää eräs valtakunnan tunnetuimmista ja tunnistettavimmista vokalisteista irti päämikrofonista peräti puolen albumin verran. Kyllähän heillä pitkin matkaa oli pokkaa moneen muuhunkin epätavanomaiseen.

Jouko Hohko toimii solistina peräti neljällä numerolla (3, 4, 10 ja 11). Näistä Kurja matkamies maan on erinomainen näyttö taiten toteutetusta stemmalaulannasta, joka hoituu Alangon ja Orman toimesta. Jälkimmäinen säestää dobrolla ja Alf Forsman pitää huolta rytmistä bassorummun, hi-hatin ja tamburiinin kera.

Hohkon vokalismi on sen verran intensiivistä, että soittaminen samaan aikaan ei tullut kyseeseen. Niinpä bassovastuu siirtyi tämän laulaessa Ismolle. Kokekaa Rion satamassa, jos kaipaatte todistetta. Suun kautta ulos purkautuva, raastava ääni vaikuttaisi lähtevän kantapäistä asti.

Liputtomat laivat on Alangon ja Hohkon duetto, johon Orma osallistuu kertosäkeessä. Kitaran sijaan hän pelailee tässä uruilla.

Kaikkiaan levyä voi pitää toistaiseksi aukottomimmin minisarjan teemaan käypänä. Ensimmäistä kertaa koko setti koostuu täysin saman kirjoittajan ja esittäjän musiikista. Pienenä ongelmana näen se, että originaalit ovat niin tajuttoman korkeaa tasoa. Niitä ei ole lainkaan vaivatonta siivota mielestään, kun tätä kuuntelee.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


24 marraskuuta 2021

UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Honolulu + 1 Hour

Viime vapunaattona julkaistiin Dave Lindholm Lightsin esikoisalbumi.

Samalla yhtyeeltä tuli myös seiskatuumainen, jolle prässättiin kaksi isolta kiekolta pois jätettyä numeroa, B-puolellaan letkeä Gramophone. Kokoelmani jäi sitä ja A-sivun Woodman danceä vajaaksi kun en nykyään ostele vinyyliä kuin aivan ääritapauksissa.

Harmillinen puutos korjaantui syksyllä, alle puoli vuotta tapahtuneesta. Lokakuun alkupuolella näet ilmestyi saman kokoonpanon toinen pitkäsoitto Honolulu + 1 Hour (2021), joka sisältää molemmat sinkkubiisit.


Tuo singlen kääntöpuolen instrumentaali on korvissani toinen uutuuden valopilkuista. Onko nyt tosiaan niin, että kymmenestä raidasta bongaan sellaisia vain kaksi? Kyllä ja ei.

Honolulu + 1 Hour kokonaisuutena jäi muutaman pyörittelyn perusteella kovin etäiseksi. Väkisin hiipi takaraivoon ajatus, että nyt tuupattiin kauppoihin mainion edeltäjän sessioista yli jäänyttä sekundaa.

Debyytin kypsän rehevään blues-pohjaiseen rock-meininkiin verrattuna liikutaan oudommilla seuduilla. Kategorisointi on niin vaikeaa, että jätän sen tällä kertaa kokonansa viisaampien harteille.

Melkein kaikesta tuntemastani musiikista eroavalla tyylillä näyttää kuitenkin olleen kyky luikerrella mielihyväkeskukseeni. Juuri nyt luureista nautittuna Honolulu tarjoilee enemmän valoa ja voin valhetteluun sortumatta, käsi sydämellä kirjoittaa siitä pitäväni.

Kappaleitten rakenteissa on jotain mistä en saa otetta, ja jonka tietävämmät varmasti osaisivat analysoida. Minulle monet niistä kuulostavat samalla tapaa erikoisilta. Daven kitaran käytössä on joku niitä värittävä juttu. Hän näppäilee riffejä (jos noita edes riffeiksi ammattipiireissä kutsutaan) persoonallisella otteella. Ykköslevyllä oli jo vihiä tästä, ja muistinvaraisesti mietin, että on saattanut olla jo miehen aiemmassakin tuotannossa.

Myös rytmiikassa olen aistivinani jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Sama virsi jatkukoon: en osaa pukea sanoiksi, enkä tiedä onko näin vai luulenko vain. Kiehtovaa.

Iso ansio kaikesta kuuluu Lindholmin lisäksi koko bändille. Tommi Laine toisella kitaralla, Mikko Löytty bassolla ja Juppo Paavola lyöntisoittimilla mahdollistavat kerrotunlaisen materiaalin tekemisen.

Se toinen valopilkku alusta asti on ollut Go to Joan, joka nykii erinomaisena hidastettuna funkina mitä maukkaimman kitaroinnin säestämänä. Rebecca Ogbeibe laulaa loppuvaiheessa mukaan sielua miltei enemmän kuin laki sallii. Tämä saattaa olla vuoden biisi.

Levyn otsikon arvoitus askarrutti, kunnes olin keksivinäni johtolangan havaijilaiskaupungin, tulevan ajan ja vesimassojen välillä. Jostain syystä en heti mieltänyt kannen sinistä vedeksi.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


22 marraskuuta 2021

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #2 - Mari Rantasila: Kummalliset Unet - Hectorin Lauluja

Hector ja Mari Rantasila.

Miten suhtautuu heihin musiikinharrastaja, jota ensisijaisesti kiinnostaa suomalainen rock viimeisen 50 vuoden ajalta sekä länsimainen, pääasiassa afroamerikkalaiseen perustuva juurimusiikki monissa muodoissaan? Eikö ole todennäköistä, että ensin mainittu on kokoelmassa edustettuna melko kattavasti, toinen ei niinkään?

Apulaissheriffin levytietokanta ei tue arviota. Kahdeksan yksikköä Marilta, nolla Heikiltä. Nolla siellä öllöttää edelleen, vaikka menneenä kesänä arvelin jo alkavani hankintapuuhiin. En jaksa tarkistaa, sisältyykö jollekin kokoelmalle yksittäisiä Hectoreita.


Sille on pakattu 12 Heikki Harman sanoittamaa kappaletta. Kahta käännösbiisiä vaille ne ovat myös miehen sävellyksiä. Suomennoksista toisen (Olet mun kaikuluotain) hän teki aikoinaan Freemanille.

Asetelma on täten sama kuin minisarjan ykkösosassa. Molemmissa tapauksissa kyvykäs solisti versioi tunnustetun sanoittajan lauluja. Veskun Helismaa-tulkinnoissa on tosin vähän enemmän vaihtelua säveltäjien ja alkuperäisesittäjien osalta.


Kummallisten Unien kansivihkosessa Rantasila kertoo kuinka hän vuonna 1973, vasta kymmenen ikäisenä kuuli Hectoria ensi kertaa. Kuinka hän näki tämän Syksyn Sävelessä 1974 ja alkoi seuraamaan tätä tarkemmin. Ja kuinka 20 vuotta myöhemmin kävi kutsu osallistua esikuvan kiertueelle.

Ihailu on ollut hyvinkin tekstilähtöistä. Nainen on nähnyt miehen lyriikoissa toisinajattelijuutta ja kantaaottavuutta, suorastaan kapinallisuutta.

Kirjoitin tarkoituksella edellä sukupuolien kautta. Mari nimittäin tunnustaa muutaman tekstin olleen miehisen perspektiivin vuoksi hänelle hankalia. Siitä syystä jäivät pois hänelle tärkeät Olen hautausmaa ja Ake, Make, Pera ja mä.

Toisaalta mukana on Jos sä tahdot niin, joka niin ikään oli jo tippumassa listalta. Siihen löytyi kuitenkin uusi, toisenlainen näkökulma joittenkin ystävän kanssa käytyjen keskustelujen kautta. Tämä jos mikä osoittaa todeksi sen itsestään selvän asian, että mikä tahansa taideteos on ymmärrettävissä monella tavalla. Sama pätee jossain mitassa myös asiapitoiseen viestintään, jopa uutisiin ja dokumentteihin.

Kuulijan vinkkelistä yllä kuvattu on aika kiintoisaa. Artistille on ollut tärkeää löytää kappaleeseen jokin katsanto, jonka takana seistä. Vasta sitten sen on voinut vetää nauhalle ja julkaista. Vastaanottopuolella ei ainakaan allekirjoittanut kovin herkästi rekisteröi eroja kahden tulkinnan välillä tuossa mielessä.

Mistä pääsenkin palaamaan tunnustamaani Hector-tuntemukseni vajavuuteen. Albumin raidoista vain puolet kilisytti kelloja pääkopassani, kun siihen vuosia sitten tutustuin. Etu vai haitta, en tiedä. Muutama esimerkki seuraa.

Omassa kotona kuulosti heti sanomaltaan tutulta. Kalle Torniaisen laatima kasaridiscopoppisovitus pelittää pirteydessään mainiosti. Originaalin en muistanut olevan sellainen kuin se on, hieman syntikkaisen 80-lukuinen sekin. Uudempi miellyttää enemmän.

Sykkivän soul-kompin viemä Lapsuuden loppu lukeutuu niihin, joita en tuntenut entuudestaan. Kyseessä on jo mainittu Syksyn Säveleen osallistunut, nostalgisen 70-lukulainen pop-iskelmä. Tässäkin Rantasilan päivitetty versio vetää pitemmän korren.

Yhtenä iltana taas on niitä kaikkein tutuimpia Hector-paloja. Se on komeudessaan sen tasoinen klassikko, että paremmaksi pistäminen ei ole helppoa. Tätä yritettiin korviini oman aikansa tuotteelta vaikuttavalla, pontevan rokahtavalla sovituksella. Heikille piste.

On todennäköisesti...

Korjaan. On varmuudella väärin väittää, että albumille olisi varta vasten yritetty tehdä alkuperäisiä parempia versioita. En ikipäivänä usko, että se olisi ollut motiivina.

Todellisuudessa Rantasila yksinkertaisesti halusi levyttää pitkään ihailemansa, itselleen tärkeän taiteilijan teoksia omista lähtökohdistaan, itsensä näköisinä. Siinä hän myös onnistui. Vaikea hänen kyllä olisikin tuollaisessa pyrkimyksessä epäonnistua. Sen verran persoonallinen ja tunnistettava hän laulajana on.

Kummalliset Unet ei ole ainut työ, jolla Mari Rantasila saa makuuni osittain heikohkosti istuvin musiikillisin ratkaisuin toteutetun kokonaisuuden toimimaan. En hehkuta aivan mahtavuudesta, mutta hyvän puolella pysytään helposti.

Josko sitä isoa Hootakin nyt sitten viimein saisi hommattua hyllyyn.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


19 marraskuuta 2021

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #1 - Vesa-Matti Loiri: Vesku Helismaasta

Kuten minisarjan johdannossa kerroin, on Vesa-Matti Loiri tullut julkaisseeksi ylen runsaasti sarjaan käypää materiaalia. Kymmenen tapausta keksin helposti enkä vanno, etteikö niitä voisi olla enemmänkin.

Pääasiassa hänen teematyönsä ovat olleet tekstilähtöisiä. Eino Leinon runoja on hänen esitettäväkseen sävelletty peräti neljä albumia, Uuno Kailasta ja Herman Hesseä yksi kumpaakin.

Säveltäjistä Loiri on kokonaisen pitkäsoiton verran levyttänyt Oskar Merikantoa.

Edellä mainittujen voi suurelta osin ajatella sijoittuvan monitaiturin taidespektrin yhteen ääripäähän, kun hän toisessa laidassa vehtaa huumori-Veskuna. Välimaastostakin löytyy aiheeseen sopivaa. 2000-luvun alussa yleisöä ilahdutettiin kahdella oivalla Juha Vainion lauluja sisältäneellä CD:llä.

Juttuun sopivista kiekoista valitsin tietenkin mielestäni parhaan. Välimaastosta. Pitkästä aikaa kuunneltuna Vesku Helismaasta (1977) jopa hieman yllätti. Hyväksi sen tiesin, mutta että näin hyvä. Oli kasvanut hyllyssä korkoa.


Puntaroidaan sitä hyvyyttä alkaen sanoituksista.

Reino Helismaa oli yksi tuotteliaimmista suomalaisista laululyriikoiden kirjoittajista ja ensimmäinen todella suuri sellainen, kun määrää ja laatua käytetään kriteereinä. Hänen perintöään ylläpitivät sittemmin mm. Junnu ja Vexi, myöhemmin ja osittain välikäsien kautta, omaksumiaan vaikutteita häivyttäen Juice, Nurmio, Hanhiniemi, Heikki Salo, ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Levyn kaikki 11 kappaletta on peräisin Repen kynästä, ja ovat sieltä tunnetuimmasta päästä. Toisaalta en pitäisi ihmeenä, jos joku toinen samankokoinen nippu kirvoittaisi minulta vastaavan kommentin.

Sävellykset ovat - luonnollisesti - enimmäkseen Toivo Kärjen käsialaa. Jakaumaksi saadaan seitsemän Topilta, kolme Repeltä itseltään ja yksi Trad. Jymy-yllätykseksi en luokittele sitäkään, että Tapio Rautavaara levytti aikoinaan biiseistä seitsemän.

Pohjat olivat tuollaiset. Tukeva perustus, jonka päälle olisi voinut väsätä kytyisen röttelön. Onneksi ei menty helpoimman kautta, jos kohta ei pahimmastakaan paikasta. Näin rakentui vankka ja komea pytinki.

Sovitusten kunnianhimon taso pidettiin kyllin korkealla sortumatta liikaa taiteellisuuteen tai teennäiseen monimutkaisuuteen. Olli Ahvenlahti oli tasan oikea henkilö tehtävään. Hänellä oli taito tässä tapauksessa ja myöhemminkin hakea juuri Loirille sopivia rakennusmateriaaleja ja -tekniikoita.

Musiikillisesti liikutaan iskelmän, laulelman ja kupletin seutuvilla. Poljennot ovat paikoin latinalaisamerikkalaisia (esimerkiksi Koivu ja sydänRakovalkealla). En valitettavasti edelleenkään osaa tunnistaa sen suunnan tyylilajeja tarkemmin.

Tekijäjoukko tietäen ei hämmästytä, kun väliin pelataan maukkaasti jatsahtaen (ainakin Reppu ja reissumies). Se tekijäjoukko koostui näistä muusikoista:

  • Esko Rosnell, rummut + lyömäsoittimet
  • Heikki Virtanen, basso
  • Hasse Walli (sähkö) ja Nono Söderberg (akustinen), kitarat
  • Pekka Pöyry, huilu + saksofoni
  • Markku Johansson ja Simo Salminen, trumpetit
  • Juhani Aalto ja Mircea Stan, pasuunat
  • Jorma Ylösen jousiryhmä, jouset

Aika nimekästä sakkia. Kun kapellimestari Ahvenlahti vielä bravuroi muiden mukana koskettiminensa, on kasassa laadukas ryhmä.

Solistin tulkinnat kaiken muun päälle tekevät kokonaisuudesta lopullisesti hienon.

Pitkän linjan taiteilija on omaksunut aikain saatossa tiettyjä maneereja, joskus jopa kiusallisuuteen saakka. Helismaa-tulkinnoissa nämä pysyvät riittävästi taustalla. Pientä väläystä revittelystä saadaan raidoilla Laivat puuta, miehet rautaa ja Balladi villistä lännestä, ehkä muuallakin. Pahasti ei onneksi läisky yli noillakaan. Itse asiassa Loiri viljelee tehokeinojaan juuri sopivasti.

Laulajan laulutaidoista antavat erinomaisen kuvan vaikkapa Päivänsäde ja menninkäinen sekä Kaksi ystävää. Mitä suotta paisuttelemaan, kun normaali riittää.

Kattauksen viimeistelee upea Peltoniemen Hintriikan surumarssi. Mikä hartaus ja murheinen kauneus. Mikä komeista komein alakulo. Mikä vähäeleinen paatos. Toteutuksen hidastempoisuus alleviivaa kaustilaisen perinnemelodian surumielisyyttä. Jousisäestys korostaa sitä edelleen. Veskun ääni on lopullinen niitti. Vaikuttavaa.

Syrjän Martti tuskaili Murheellisten laulujen maan aikaan iskelmätekstien kurjuuden kanssa. Minä sanon, että ihan suotta. Hintriikan tapauksessa äärimmilleen viety surun kuvaus tuntuu ennemmin kohottavan kuin laskevan mielialaa.


Taisin hieman yllättyä, kun huomasin voivani päättää tämän jutun toteamalla, että Vesku Helismaasta on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


16 marraskuuta 2021

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA - Tulossa...

Cover-levyjä on monenlaisia. Puhutaan vain sellaisista, joilla on pelkästään muitten jo aiemmin tutuksi tekemiä kappaleita. Ei mitään omatekoista.

Tavallisimmillaan joku artisti tai ryhmä versioi useampia muita. Esimerkiksi voi nostaa vaikka Blues Brothersin kaksi elokuvista riippumatonta LP:tä. Yksi monia.

Runsain määrin on olemassa erilaisia esikuville omistettuja tribuuttilevyjä. Näillä joukko esittäjiä tulkitsee tietyn laulajan tai orkesterin tuotantoa. Joskus säveltäjän tai sanoittajan. Monet yhtä.

Noin kymmenen viime vuoden aikana on Suomessa myyty iso kasa televisiosarjan Vain Elämää kylkiäisenä nauhoitettuja äänitteitä. Monet monia.

Eräällä lailla ehkä mielenkiintoisimman, ehkä myös harvinaisimman joukon muodostavat ne levyt, joilla artisti tai ryhmä esittää vain yhden laulajan, orkesterin, säveltäjän tai sanoittajan tuotantoa. Meillä joku Loiri on suorastaan erikoistunut tähän kategoriaan.

Yksi toista.


Nyt alkavassa minisarjassa sukelletaan viimeksi mainittujen maailmaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

12 marraskuuta 2021

UUTUUSLEVYT - Big Jim's Beer Belly: For Sale

Aloittelevan rokkibändin jäsenille tulee ennen pitkää mietittäväksi, milloin (jos koskaan) tuottaa ihan kokopitkä albumi. Moiseen tekemiseen ryhtymistä on syytä tarkoin harkita. Mikäli myönteinen päätös kaiken puntaroinnin jälkeen syntyy, tulee ajankohta valita huolella.

Big Jim's Beer Belly on rokkibändi Oulusta. Perustettu 1986. Julkaissut singlen 1991. Pantu telakalle 1995. Vironnut henkiin 2008 ilmeisen vakaana (?) aikomuksenaan vihdoin tehdä se albumi.

For Sale (2021) ilmestyi kesällä. Oli harkittu tarkoin.


Jos kohta veljet olivatkin noin 35 vuotta melko onnistuneesti karttaneet studioita, oli yhtye ensimmäisen elämänsä aikana varsin tuttu näky paikallisissa soittoravintoloissa. Näin olen antanut itseni nyt ymmärtää.

Helppo tuo on uskoa silläkin perusteella, että CD:n sisäkannen kuvasta bongaan varmuudella yhden, ehkä pari muutakin tuttua kasvoa. Pienehkössä kaupungissa ovat polut toki voineet ristetä monin eri tavoin. Uskaltaisin kuitenkin pienen veikan lyödä sen puolesta, että olen bändin nähnyt 90-luvulla useamminkin. Muististani vaan en näitä keikkoja löydä.

Orkesterin nimi voisi äkkiarvaten viitata vaikka huumoripunkkiin tai englanniksi laulettuun indiegrungefunkkiin. Huonoja olisivat arvaukset. Big Jim's Beer Belly nimittäin paahtaa pesunkestävää southern rockia.

Tuolla määrittelyllä tulee oitis mieleen jo kaksi levyä puurtanut Creek Road Eleven eteläisemmästä Suomesta. Siinä missä heidän polkunsa kaartuu southernista country rockin maastoihin, vie BJBB:n jotos raskaampien riffien pariin.

Paikoitellen For Sale kuulostaa hienokseltaan alkuaikojen Molly Hatchetin jyräkämmiltä tuotoksilta. Paikoin musiikki taittuu Mollyäkin enemmän hard rockiin. Voin liioitella ollessani havaitsevinani yhtäläisyyksiä 40 vuoden takaiseen brittiheviin tyyliin Judas Priest tai Saxon.

Muutamaan Youtubeen tallennettuun vanhempaan nauhoitukseen verrattuna soundit ovat murakammat ja täyteläisemmät. Ehkä tähän on vaikuttanut se, että äänitykset tehtiin Mastervox-studiolla, jossa paikan sivujen perusteella on purkitettu lähinnä metallia.

Biisien otsikoihin voi olla pistetty parikin hatun nostoa. Lynyrd Skynyrdillä oli Workin' for MCA, BJBB:llä Workin' for SDR. 38 Specialilla Hittin' and runnin', näillä Hit and run. Korostan, että mahdolliset yhteydet ovat pelkkiä epäilyjä.

Laulaja Kari Pyykön raspi on vuoltu samasta oksasta kuin Hannu Leidénillä. Maya Paakkari ja Aki Louhela heittävät sekaan joitain rivejä johtovokaaleja. Markku Perälä soittaa pianoa.

Louhelan osittain laulama Leavin' you kävisi kuuntelusuosituksesta, jos yksi pitäisi valita.


Kun nyt alkuun on päästy perin onnistuneissa merkeissä, voitaneen seuraavaa lättyä odottaa hieman ripeämmällä aikataululla. Tasaisen vauhdin taulukon toteutuessa joutuisi Apulaissheriffi toivomaan sitä lahjaksi vasta 88-vuotispäivänään.

Ylipäätään tämän lajin jytää soisi maassamme julkaistavan huomattavasti enemmän.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



08 marraskuuta 2021

LEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Psychedelic Pill

Tässä olisi tämmöinen musiikkikipale.


Se menee näin.

[0:00] akustinen kitaraintro soitetaan, vähän rumpua tömäytetään, [0:17] kertosäe lauletaan, [0:34] ensimmäinen säkeistö lauletaan, [1:15] kertosäe, jonka aikana tuodaan pikkuhiljaa sähkövehkeet mukaan, [1:31] soitetaan kahdella kitaralla, bassolla ja rummuilla, [1:59] kertsi taas, [2:18] toinen säkeistö, [2:54] kertsi, [3:10] soitellaan pitempään.

Siinähän sitä olisi kappaletta kerrakseen, mutta ei riitä.

[6:21] taas kertsi, [6:43] kolmas säkeistö, [7:21] kertsendaali, [7:37] soittoa normibiisin verran, [11:41] kertsuli, [12:02] taitaa olla jo neljäs säkeistö, [12:39] kerzinski, [12:55] niin maan perusteellisen kauan soittoa, joka [18:30] paikkeilla hiljenee niin, että sen luulee jo loppuvan.

Joko? Ei ole aika. Mennään vielä.

[19:06] kerppandeerus, [19:36] viides säkeistö, [20:12] kerttu, [20:28] kai sitä hetken voi soitella taas, [24:57] aavistuksen uupuneesti tempaistu kerde, [25:30] säkeistö numero X, jossa hieman uutta + jo tuttuja rivejä sekaisin, [26:09] vielä yksi kermanekka, [26:28] loppupörinät ja rahinat.

[27 ja ½] hiljaisuus.

Kappale on Driftin' back. Sitä tuntematon lukija voi yllä olevan kuvauksen perusteella harkita, lähteekö kuuntelemaan. Minun mielestäni se on oikein hyvä, jos tuollaisesta tykkää.

Kappale avaa Neil Youngin ja Crazy Horsen tuplan Psychedelic Pill (2012).

Sen on sanottu ainakin toistaiseksi jääneen pitkäikäisen muusikon uran viimeiseksi huipputapaukseksi. Jaan mielipiteen. Jos kohta hyvää on tullut sen jälkeenkin, niin aivan parhaaseen A-ryhmään yltävistä se on viimeinen. Ainakin toistaiseksi. 


Neil ja ketju Sampedro - Molina - Talbot purkittivat levyn julkaisuvuotensa aikana ja se ilmestyi lokakuussa. Tämä ei sinällään ole merkillistä. Ehkä se on, että heidän edellinen yhteistyönsä, covereita sisältänyt Americana (2012) tuli ulos vain vajaa viisi kuukautta aiemmin. Sitä edeltävä rock-ooppera Greendale (2003) sen sijaan oli jo kaukana historiassa.

Tuollaistahan se on Youngin tekeminen ollut. Arvaamatonta sekä sisällön että aikataulujen suhteen. Omaehtoista, itsenäistä, ehkä itsepäistäkin. Taiteellista vapautta, joka on tuottanut osumia napakymppiin ja taulun ulkokehille. Muutaman kerran metsäkukkia eli lainkaan tauluun osumatta penkkaan.

Psychedelic Pillin taulussa on keskellä useita reikiä. Driftin' back on siellä. Sen lisäksi siellä on tungosta, paria roiskausta vaille siisti, suppea kasa. Tähtäimen kohdistus on tehty huolellisesti, kasa sijoittuu oikeaan paikkaan.

"Vain" alle 17-minuuttinen Ramada Inn on siellä. Sen musiikki on avauksen tavoin sitä lajia kultaa, mitä vain Neil Young With Crazy Horse pystyy vuolemaan.

Tunteikas teksti asettuu rakkauslaulujen kategoriaan. En välty ajatukselta, että kirjoittaja saattaisi kuvailla hänen ja Pegi Youngin vuonna 1974 alkanutta ja 1978 avioliittoon johtanutta suhdettaan. Suhdetta, joka oli ehkä jo hiipumassa. Ero vaani nurkan takana.

seems like lately
things are changing
seems like lately
things are going south
...
he just pours himself
another tall one
closes his eyes
and says "that's enough"

Yksinkertaisesti sanottuna komea She's always dancing on siellä. Keskitaulussa edelleen.


Jylhä Walk like a giant on niin ikään siellä. Tavanomaisen turvallista Horse-junttaa elävöittävät mm. pitkin matkaa toistuvat vihellysosat, satunnaiset doowop-taustakuorot ja lopun jättiläisen askelia kuvaavat jyräykset.

Billy Talbotin basso kumajaa paikoin uhkaavasti. Youngin kitara ujeltaa tutusti, mouruaa pahaenteisesti ja tarvittaessa sen ääni säröytyy melua lähenteleväksi kakofoniaksi. Jos Ralph Molina kapuloineen olisi eurooppalainen, emme tarvitsisi vakausrahastoa.

Instrumentaaliset, aivan kalkkiviivoilla myös ihmisääniset loppukaneetit venyvät kolmatta minuuttia kestäväksi äänimaisemaksi. Kokonaismittaa kertyy tällekin yli varttitunnin.

Sanoittajan elämää taakse päin vilkuileva, kantrirokkaava Born in Ontario on ehdottomasti siellä. Kympissä. Albumin yleisilmettä kevyempi ja helpompi raita soveltuu toisaalta hyvin sisäänheittäjäksi, mutta on toisaalta vain itsensä kaltaista meininkiä suosivaa kuulijaa lempeästi nenästä vetävä numero. Totuttaja ja siedätyshoitaja, kenties.

Neilin harmoni (pump organ) puhkuu sovitukseen sopivasti siihen kuulumatonta henkeä. Ratkaisu toimii, kun sitä käytetään näin säästeliäästi.

Muutama muu on vielä siellä päin. Ei siis aivan kympissä, mutta ysissä ja kasissa. Vain yksi esitys karkasi kasasta selvästi etäämmälle.

Psychedelic pill on hard rockin suuntaan kumartava rymypala. Laulua on efektoitu urakalla ja soittoakin jonkin verran. Joudun toteamaan, että ei ehkä olisi kannattanut. Vaihtoehtoinen miksaus paketin hännillä toimii orgaanisempana huomattavasti paremmin.

Hidas For the love of man ei ole artistin kaikkien aikojen onnistunein balladi, mutta ajaa mainiosti asiansa vauhdin väliaikaisena alasottajana.


Crazy Horsen kakkoskitaristi Frank Sampedrolle pilleritupla jäi viimeiseksi. Bändi kiersi vuoden pari sen tiimoilta. Kiertueen jälkeen Poncho jätti soittohommat ja siirtyi Havaijille viettämään eläkepäiviään.

Tätä kirjoittaessani muu ryhmä vahvistettuna Nils Lofgrenilla on saanut valmiiksi taas yhden pitkäsoiton, joka ilmestynee joulukuussa. Colorado (2019) saatiin pari vuotta sitten.

Vähine puutteineenkin Psychedelic Pill on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: