Jutut ajassa

08 maaliskuuta 2024

UUTUUSLEVYT - Tommi Liimatta Organisation: Tea Tales - Vuokatin Hevostalliäänitykset 1993

Pikkutyttö (äänestä päätellen tyttö, kenties Ullaserkku) pyytää soittamaan nauhan, ehkäpä juuri sen mikä vastikään äänitettiin. "No ei tietenkään, menkääpä helevettiin siitä", vastaa Tommi, 17v.

Noin päättyy levyn ensimmäinen biisi Ei tarvitse leikkiä. Kyseessä on Tea Tales - Vuokatin Hevostalliäänitykset 1993 (2023) ja vastuussa Tommi Liimatta Organisation. Apulaissheriffin uutuuslevyissä on siis jälleen tarjolla hiljattain uutuutena ilmestynyt, muinaista tavaraa sisältävä lätty.


Liimatta tuli lapsena ja nuorena, mahdollisesti aikuisenakin nauhoittaneeksi kasettitolkulla kaikenlaista. Ilmiselvään johtopäätökseen olen tullut sitä kautta, että hän on toimintaa laajasti muistelmateoksissaan kuvaillut. Tuotoksia oli jossain vaiheessa tarjolla mittavissa määrin Spotifyssä.

Ilmeisesti nyt ulos tullut CD on ainut fyysisenä painoksena isompaan jakeluun asti päätynyt nauhoite. Asialla on pääosin vanhojen uusintajulkaisuihin toistaiseksi keskittynyt Lipposen Levy Ja Kasetti.

Nämä kai pitäisi ohittaa olkaa kohauttaen, samalla ohimennen todeten, että mukavaa kertakäyttökamaa, joka pitää sisällään merkittävän näytteen sittemmin julkiseen tietouteen nousseen tekijänsä varhaisvaiheesta. Hellyttävää poikasten leikkiä jne.

Vaan kun tämä on vähän enemmän. Ainakin omakohtaisesti tässä on jotain, jonka vuoksi kiekko pyörii nyt jo kolmatta kertaa alle kahden kuukauden aikana.

Heinäkuu 93, jolloin Tommi ja Jussiserkku tämän tunteroisen kasetille ottivat on yllättävän lähellä Absoluuttisen Nollapisteen ensialbumia. Neulainen Jerkunen (1994) tuli kauppoihin vain 15 kuukautta myöhemmin. Välissä ennätti ilmestyä EP Ei Ilmestynyt (1994), kahdeksan kuukautta kesälomaäänitysten jälkeen.

Kuulen Liimatan kitaroinnissa pyrkimyksen välttää kaikkein yleisimpiä sävelkulkuja. Jos soinnuista oikeasti ymmärtäisin, voisin luultavasti kirjoittaa hänen mielellään hakeneen jo tuolloin hieman erikoisempia sointuja ja sointukulkuja. Kun en ymmärrä, tyydyn näin ounastelemaan.

Vastapainoksi hyvinkin tutunomaiselta sävellykseltä kuulostava Valkeat kissat ovat vaaraksi riimittelee mm. seuraavaa:

hän on valkea kauttaaltaan
hän on valkea kissa
hän on opetellut rakastamaan
tämä on jossain Juicen laulussa

Myöhemmin samassa biisissä:

monestiko Johnny Winter
katkasi kitaran kielen
kysyn vaan kuinka monta kertaa
...
kuinka monesti
tämä kuvio on käytetty

Yllä nähtävistä tekstiotteista voi päätellä osan sanoituksista syntyneen purkkiin panemisen hetkellä. En tosin tohdi arvata kuinka suuri osa kaikesta on tulosta improvisoinnista. Joka tapauksessa levylle on jätetty spontaaneja välipuheitakin. Samoin kuullaan jätkien kiherrystä ja naureskelua. Kiroilultakaan ei vältytä.

Pikkukaloilla on charmantti ote elämään on lisätodiste monien samanlaisten jonoon siitä, että Liimatta on vakavammassa tuotannossaan kierrättänyt poikasideoitaan. Viiden sanan pätkä toistui ennen vuosituhannen loppua laulussa Kiilakivi (Suljettu (1999)).

Ikäänkuin kehityksen osoituksena CD:n päättää bonus vuodelta 1988. Pikku Elviksen seikkailut viemäriputkistossa tulee viisi vuotta aiemmin toteutuneista samanlaisista sessioista, mukana myös Jariserkku.

Loppukaneettina sanottakoon Tea Talesin toimivan kaikesta sälästään huolimatta sittenkin milteipä enemmän albumina kuin historiallisena kuriositeettina.

Älkää minua syyttäkö, kun päädytte päinvastaiseen mielipiteeseen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


29 helmikuuta 2024

YLEISTÄ - Roll FM, tammi-helmikuu 2024

Laitanpa menneen Rollikauden ohjelmieni sisälmykset tänne muistiin, kun niin on tapana ollut.


Ennen kauden alkua, Roll FM:n toimiessa nettiradiona tuli ulos myös jouluinen erikoisjakso.

24.12.2023, Pukkiputki ja muuta jouluista


  • James Brown: Christmas is coming
  • Carla Thomas: Gee whiz, it's Christmas
  • Robert Gordon: Blue Christmas 
  • Jaakko Teppo: Mikko-sika Mallorcalla
  • Pekka Myllykoski Ja Jytäjemmarit: Joulupakolaiset
  • Charlie Daniels: Santa Claus is coming to town
  • The Brian Setzer Orchestra: 'Zat you Santa Claus?
  • Clarence Carter: Back door Santa
  • Wentus Blues Band: Santa Claus wants some lovin'
  • Kari Peitsamo: Isi vastaan pukki
  • Lightnin' Hopkins: Santa
  • Huojuva Lato: Syvärin jouluyö
  • Carola: Joulukirje
  • Tommi Läntinen: Pikku rumpalipoika
  • Edu Kettunen: Pyhä Lucia
  • Trio Töykeät feat. Pekka Kuusisto: En etsi valtaa loistoa

10.1.2024, Sopii meille, jos se on rokkia


  • Kari Peitsamon Skootteri: Sopii meille (jos se on rokkia)
  • Popeda: Silirimpsis hei
  • Hassisen Kone: Reippaina käymme rekkain alle
  • Whistle Bait: Girl next door
  • Marcia Ball: Sugar boogie
  • Ronnie Hawkins: Oh sugar
  • Connie Francis: The tiger and the mouse
  • Johnny Burnette And The Rock 'n Roll Trio: Your baby blue eyes
  • Rauli Badding Somerjoki: Mä jäin kii
  • The Paladins: Keep on lovin' me baby
  • Lynyrd Skynyrd: Down south jukin'
  • The Cult: Electric ocean
  • The Cult: Outlaw
  • Melrose: Fish & chips
  • Rebound: Ride me
  • Doctor's Order: Einstein
  • Kari Peitsamo: That's the way I want to rock'n'roll

17.1.2024, Lailla ZZ Topin


  • Kari Peitsamo: How to play like ZZ Top?
  • Peer Günt: Tube snake boogie
  • Bad Sign: Beer drinkers & hell raisers (live)
  • Hoedown: She loves my automobile
  • The Munsons: Rough boy
  • Buddy Guy: I need you tonight
  • Buddy Guy feat. Billy Gibbons: Wear you out
  • Johnny Winter with Billy Gibbons: Where can you be
  • Shemekia Copeland: Jesus just left Chicago
  • Billy F Gibbons feat. Larkin Poe: Stackin' bones
  • Slim Harpo: I got love if you want it
  • Sam & Dave: I thank you
  • ZZ Top: Lowdown in the street
  • Shöcking Blü: Olen paha (ja kuuluisa)

24.1.2024, Piano


  • Kari Peitsamo: Piano
  • Bessie Smith And Her Band: I ain't got nobody
  • Memphis Slim: Beer drinking woman
  • Nina Simone: Love me or leave me
  • Otis Spann: Twisted snake
  • Aretha Franklin: Try Matty's
  • Erja Lyytinen & Dave's Special: Don't you feel my leg
  • Sam Cooke: Shake rattle and roll
  • Fats Domino: My girl Josephine
  • Jerry Lee Lewis: Lewis boogie
  • Little Richard: Slippin' and slidin'
  • Sleepy LaBeef: Flying saucers rock and roll
  • Led Zeppelin: Rock and roll
  • Fat Chance: Caravan
  • Jim Pembroke: A better hold (and a little view)
  • Kari Peitsamo & Freud Marx Engels & Jung: Guantánamo

31.1.2024, Vuosikerta 1981


  • Kari Peitsamo Ja Ankkuli: En osaa tanssia
  • Kauko Röyhkä & Narttu: Uusia tansseja
  • Tuomari Nurmio: Kylmää ja kuumaa
  • Jarno Sarjanen: Kehätien ratsia
  • Jam Rock Band: Loch Lomond rock
  • The Fabulous Thunderbirds: Mathilda
  • Robert Gordon: Too fast to live, too young to die
  • Molly Hatchet: Don't mess around
  • 38 Special: Bring it on
  • Ramones: We want the airwaves
  • April Wine: Tellin' me lies
  • Nazareth: Dressed to kill
  • Thin Lizzy: Leave this town
  • Kari Peitsamo: Huomenta rock'n'roll

Kuuntele ohjelma.

7.2.2024, Melko viimeaikaista kotimaista


  • The Rhythm Wheel Combo: My way
  • Flatbroke Trio: I'll be gone
  • Ria And The Hi-Binders: Nothing to me
  • Pääesiintyjät: Lättähatun lauantai
  • Marko Haavisto & Poutahaukat: Kaikki soittajat pääsee taivaaseen
  • Rosteri: Kiire
  • The Dimitri Keiski Band: Show me the money
  • Huojuva Lato: Tie päättyy meren rannalle
  • Mari Rantasila: Jättäkää mut rauhaan
  • Dave Lindholm: Kun muut ovat jo menneet
  • Honey B & T-Bones: Alien blues
  • El Primitivo: Haunted lagoon
  • Antero Jakoila & Dave Lindholm: Riijanna
  • Ville Leppänen & Käytetyt Miehet: Lehdenheittäjä

Kuuntele ohjelma.

14.2.2024, Baarit, pubit ja pieni kahvio


  • Kari Peitsamo: Sikarihuone rock
  • Tuomari Nurmio: Paavi Roskapankissa
  • Pienet sievät: Käyttäytymissääntöjä (live)
  • Samuli Putro: Tässä seisoo Wanha Jokela (live)
  • Hynynen & Vaeltavat Aaveet: Jokelan haamut
  • Dublin City Ramblers: The pub with no beer
  • Sydänmäki: Hurja Jussi
  • Pekka Myllykoski Ja Jytäjemmarit: Kapakka-kantri
  • Eppu Normaali: Hyi meitä
  • John Lee Hooker: One bourbon, one scotch, one beer (live)
  • Kolmas Nainen: Vuosisadan kanuuna (live)
  • Klamydia: Baari
  • Marstio: Baari kaukomaan
  • Popeda: Kulmabaarin kantakundi
  • Irwin: Ostoskeskus ja krouvi
  • Kari Peitsamo Road Hogs: Pieni kahvio Lahdessa


Kuuntele ohjelma.

21.2.2024, Kuinka myöhään valvoo blues


  • Kari Peitsamo Road Hogs: Kuinka myöhään valvoo blues
  • Slim Butler: How deep is the water
  • Bottlenecks: Good morning little school girl
  • Micke Björklöf & Blue Strip: Big boss man
  • Groovy Eyes: No foolin'
  • Elmore James: Mean mistreatin' mama
  • Dinah Washington: I don't hurt anymore
  • Jimmy Rushing: Jimmy's blues
  • Arthur "Big Boy" Crudup: My mama don't allow me
  • Son House: Death letter blues
  • Mississippi John Hurt: The chicken
  • T-Bone Walker: I wish my baby (would come home at night)
  • Freddie King: Meet me in the morning (live)
  • Jimmie Vaughan: Like a king
  • The Kokomo Kings: Girls I've never kissed
  • Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Termiittiblues

28.2.2024, Ennenkuulumatonta


  • Dorothy Williams: The well's gone dry
  • James Carr: Coming back to me baby
  • The Ovations: I need a lot of loving
  • Percy Milem: Call on me
  • Ann Peebles: Trouble, heartaches & sadness
  • Erykah Badu: Certainly
  • Tower Of Power: Oakland stroke...
  • Union: Strike
  • The Isley Brothers: Fight the power
  • The Meters: Jungle man
  • Kool & The Gang: Jungle boogie
  • Funkadelic: Get off your ass and jam
  • Public Enemy: Night of the living baseheads
  • The Blasters: Flattop joint
  • Ricky Nelson: Boppin' the blues
  • Mac Curtis: Crazy crazy lovin'
  • Rockin' Paradox: Lady luck
  • Flashbacksliders: Kinky reggae
  • Kolmas Nainen: Mennään meille -blues

Ihanko oikeasti luit tänne asti? Yllätyn ja kiitän.

-----


Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


31 tammikuuta 2024

UUTUUSLEVYT - Mount Mary: Diamonds Of A Fool

Maria Hänninen lukeutuu suomalaisessa musiikkitoiminnassa niihin tyyppeihin, jotka ovat rikastuttaneet erityisen runsaasti muitten artistien ja orkestereitten tuotantoa. Sikäli hänestä voi kai puhua myös studiomuusikkona, ja tehdä sen vailla vähäisintäkään vähättelyn hiventä.

Pikaisesti katsoen omistan hänen lauluaan tai soittoaan sisältäviä levyjä Davelta, Patelta, Junnulta, Topilta sekä Nurmiolta. Niin ikään löytyy Freukkareita, Leevi And The Leavingsiä, Pedro's Heavy Gentlemeniä, Doctor's Orderia ja Doobie Twistersiä. Todennäköisesti muitakin.

On minulla toki yksi Hännisen soolokin, Soitellaanpa (2014). Pari viikkoa sitten tupsahti tuoreimpana hyllytulokkaana tupaan Mount Maryn Diamonds Of A Fool (2023).

Se on yhtyeen toinen pitkä. Ensimmäinen oli meikäläiseltä päässyt aikoinaan livahtamaan längistä, mikä on vahinko. Nämähän rouhii perinteisen blues rockin ja hard rockin laaria mitä maittavimmin.

Tyylisuunnan tavaran ystävillä vaikuttaa olevan sangen lihavat ajat 2020-luvun Suomessa. Nimittäin, samaa tietä auraa myös mainio Dimitri Keiski Band, joka on niin ikään jo kahden albumin veteraaneja.

Mount Mary näyttää pitkälti olevan solistinsa bändi. Sen lisäksi, että tämä laulaa yhtä vierailua vaille kaiken laulettavan mitä kiekolla kuulee, on hän myös nikkaroinut biisit. Ainoastaan Heart astrayn sanat ovat Rolf Nordströmin käsialaa.

Jälki on komeaa. Se on rouheaa, raskain käsin työstettyä rockia, jossa kitarat mouruaa (Petri Majuri & Hänninen) ja rumpukalvot paukkuu (Otto Haapanen) kuten hyvä on mouruta ja paukkua. Alapää jytisee osaavan basistin näpeissä (Jukka Jylli). Tekniikka on Majurin hallussa ja voi sanoa, että ei lainkaan hassummin olekaan.

Vokalismin osalta jouduin hivenen aikaa totuttelemaan siihen, ettei Hänäri vedäkään itselleen perinteisempään tapaan. No ei se kyllä olisi tämän materiaalin kanssa toiminutkaan. Nyt toimii. Monipuolinen mimmi.

Ja tuo kansi sitten.


En edelleenkään ole niitä, jotka kovin usein hehkuttavat kansitaiteen puolesta. Tässä tapauksessa saan kuitenkin hiukan mainostaa etusivun kuvaa. Se toimii esimerkkinä siitä miten ensivaikutelma ei aina ole se oikea, mikä pätee moneen asiaan. Itselleni piti erikseen suomentaa mistä on kyse ennen kuin tajusin tarkastella otosta oikein.

Vinkki: pään kallistelu.

Levyn kappaleista nostan ensimmäisen kolmesta Corky Laingin perkussionismia hyödyntävästä raidasta. Now you gotta cry alone jauhaa reilut kolme minuuttia tyylikästä heavy-vaikutteista jynkkää toiseksi tai kolmanneksi suurimmalla vaihteella. Lopun ajaksi bändi pukkaa isointa silmään ja sitten mennään.

Tohu bohu on ainut jonkun muun kuin Marian ääntä tarjoileva pala. Kertosäkeessä mukaan yhtyy itse Remu Aaltonen, jota ei tietämättä olisi ehkä miksauksen vuoksi edes noteerannut, mutta jonka tietäessään tunnistaa.

Päätöskappaleessa Heavenly light Hännisen wouwouwouwou-artikulointi kuulostaa erikoiselta. Erikoisempaa on kuitenkin se, että satuin vahingossa kuuntelemaan Kinksin debyyttiä melkein samana päivänä kuin tätä. Sillä on laulu I took my baby home, jossa on samantapaista wouwausta.

Nyt kiinnostaa, onko tämä sattumaa vai kunnianosoitus.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



26 tammikuuta 2024

UUTUUSLEVYT - Neil Young: Before And After

Tiedättehän musiikin tai minkä tahansa taiteen tai milteipä minkä tahansa asian kokemiseen liittyvän taianomaisen hetken. Englanninkielinen puhuisi magic momentista. Silloin naksahtaa kaikki paikoilleen. Mikään ei häiritse ja asiat tuntuvat luistavan.

Kohdalleni osui sellainen, kun kuuntelin ensi kertaa Neil Youngin viimeisimmän pitkäsoiton Before And After (2023).

Se yllätti. Olin jostain syystä epäileväinen uutuuden suhteen ja jätin hoppuilematta, kun se joulukuun alkupuolella tuli kauppoihin. Taisin jopa unohtaa koko julkaisun, kunnes pari viikkoa sitten sen viimein tilasin. En tosiaankaan odottanut mitään kummempaa kuin taas yhtä konserttitaltiota Youngin loputtomasta konserttitaltioiden varastosta.

Before And After on tuoretta liveä. Sitä nauhoitettiin sankarin viimevuotisella USAn länsirannikon kiertueella eri paikoissa. Tämä on siis juuri niitä livelevyjä, joille en lähtökohtaisesti taputa käsiäni. Yksi ilta alusta loppuun, siinä oikea tapa tehdä se.

Tietenkään se ei ole ainoa oikea tapa. Nyt kasattiin eri lähteistä eri biisejä, jotka maestro oli esittänyt soolona elävälle yleisölle. Joitain juttuja lisäiltiin studiossa niin, että maailmalla liikkuu kahta tietoa äänitteen luonteesta. Toisille tämä on studiolevy. Homma leikattiin ja miksattiin yhtenäiseksi, tauottomaksi jatkumoksi, ja se jos mikä oli oikea ratkaisu.

Maagiseksi osoittautunut ensikuunteluni oli maaginen juuri yllä kuvaillun työstämistavan takia. Ehkä. Oikeastaan en voi sanoa tietäväni, koska se saattoi olla osastoa kerran elämässä.

Meinasin jättää asian tässä vaiheessa sikseen, pistää kiekon säilytykseen muitten jatkoksi ja olla kokemukseeni tyytyväinen. Viikon paussin jälkeen otin kuitenkin toisen erän.

Kyllä. Arvasitte aivan oikein, että lumous oli haihtunut. Ei se nyt enää tuntunutkaan maailman parhaitten joukkoon kuuluvalta albumilta. Heittäisinkö tuollaisen 8+ vanhalla kouluarvosana-asteikolla (4-10). Ei huono.

Mitäs tuosta muuta osaisi mielipiteenään lausua?

Ensinnäkin Neil laulaa hyvin. Tekisi mieleni väittää hänen laulavan peräti erinomaisesti. Olen viime vuosien aikana todistanut jotain muuta muutamallakin albumillaan. Epätasaisuus lienee yksi seuraus herran tavasta tehdä ja olla liikaa miettimättä tai lopputulosta hinkkaamatta. Tuo on tavallaan arvostettava piirre taiteilijassa.

Toiseksi kiinnitti huomioni se kuinka upea onkaan kappaleen A dream that can last pianoteema. Se toimii nyt paremmin kuin alkuperäisessä ympäristössään levyllä Sleeps With Angels (1994), joka sivumennen kirjoittaen ei ole koskaan minua sävähdyttänyt.

Sävähtymättä olen yhä koko Young-tuotannosta mielestäni hyvän Harvest Moonin (1992) ja vielä sitä paremman Greendalen (2003) välillä. Tuolta ajalta on peräisin kolmasosa (4/12) liven vanhoista biiseistä. Kolme on Buffalo Springfieldiä, kolme 70-luvulta, yksi loistavalta Ragged Glorylta (1990) ja yksi Barnilta (2021).

Ainut entuudestaan julkaisematon raita on If you got love. Yksittäisenä lauluna se ei jätä isompaa muistijälkeä.

Täysin soolotyöstä ei voi puhua. Jonkinlaisena kiertuepäällikkönä (crew chief) kansiin merkitty Bob Rice soittaa yhtäällä kakkospianoa ja toisaalla vibrafonia. Kansista puheenollen, monellakohan tapaa on mahdollista taitella väärin tuollainen 24-osainen, CD-kuoren sisään mahtuva läpyskä?


Summa summarum, jääköön tuo nyt hyllyyn. Hyvä se on. Mukavaa, että Neil-setä jaksaa venyä iästään huolimatta, ihan kuin Dave meillä Suomessa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


20 tammikuuta 2024

UUTUUSLEVYT - The Rhythm Wheel Combo: Rockin' Down The Line

The Rhythm Wheel Combosta ei ole minulle jäänyt mitään muistikuvia 40 kesän takaa. En sinällään ihmettele, koska olin wannabe-diinariuteni jättänyt jo vuoden -82 kieppeillä, jolloin yhtyeeltä ei ollut tullut mitään ulos. En tiedä, oliko sitä silloin vielä perustettukaan.

Netistä kaivamaan onnistumieni tietojen perusteella sisältää tuore kiekko combon vanhimpia levytyksiä. Lyhykäisen albumin 11 kappaletta nauhoitettiin kahdessa eri sessiossa vuoden 1983 aikana, seitsemällä hanikoissa Tomi Kasslin ja neljällä itse Esa Pulliainen, joka oli ennestään tuottanut ainakin Slippersiä.

Petteri Salmi miksasi materiaalin uusiksi Talsti Recordsille ja teki sen monona. Tulokset ilmestyivät kymppituumaisena ja CD:nä Rockin' Down The Line (2024).


Vaikka kyse onkin varsin kauan sitten tapahtuneesta synnytyksestä, on suurin osa sisällöstä ennenjulkaisematonta. Kolmen biisin alkuperäiset miksaukset löytyvät eri esittäjien kokoelmalta Finnish Rock And Roll Vol. 1 (1984), muitten ei tietääkseni mistään ennen tätä.

Periaatteessa voidaan siis puhua oivasta jo miltei kadonneen kulttuurituotoksen pelastamisesta nykyaikaan. Vastaaviahan on Talstilta tullut aiemminkin.

Eikä tämä mielestäni jää kuriositeetin tasolle, vaan on omaan makuuni varsin miellyttävä musiikkipläjäys. Tarjolla on pikkasen vajaa puoli tuntia osaavasti työstettyä ja eläväistä rockabillyä ja rock'n'rollia. Tunnustan kykenemättömyyteni tarkkaan rajanvetoon tyylien välillä.

Kun levystä alkoi tihkua ennakkotietoja, pisti kokoonpanosta silmääni yksi nimi. En kiellä, etteikö havainto vauhdittanut tilauspäätöstäni. Onkohan tässä aivan ensimmäisiä nauhoituksia, joilla esiintyy Mitja Tuurala? Suomalaisten roots-basistien kirkkaimpaan kärkeen sittemmin kohonnut muusikko soitti Rhythm Wheel Combossa pianoa.

Tomi Tiainen laulussa ja kitarassa, Jarmo Hirvonen bassossa ja Matti Saloranta rummuissa eivät kilauttaneet kelloja päässäni. Jokunen nimeltä tuttu orkesteri vilahti ruudulla, kun heitä Discogsista hain. Soolokitaristi Eino Rastas oli sentään nimenä tullut joskus vastaan.

Kuten yltä voinee vaivatta päätellä, on 50-lukumusatietämykseni (etenkin) kotimaisten osalta kohtalaisen kevyissä kantimissa, mutta se ei estä tästäkin tykkäämästä. Siemenet kylvettiin jo myöhäisala-asteiässä v.1980 plus miinus 2v.

Tuolloin tuli tutustuttua joihinkin, jotka ovat enemmän tai vähemmän pysyneet matkassa aina tähän päivään asti. Paluu aiheen pariin ja pulahtelu hieman pintavesiä syvemmälle taisi alkaa vasta alle 10 vuotta sitten. Pohjaan on vielä aika lailla sukeltamista.

Tuubin ainut näyte levyltä näyttäisi olevan I'm gonna move.

Ostakaa fyysinen, jos ei se jo ole hallussa. Sille on tallennettu mm. versiot Eddie Cochranin biiseistä Completely sweet ja My way, Ray Charlesin Hallelujah, I love you so sekä jälleen yksi tulkinta aiheesta Money (that's what I want).

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


12 tammikuuta 2024

LEVYT - Albert King: I Wanna Get Funky

Ei ole lainkaan pöllömpi kansi tällä Albert Kingin LP:llä I Wanna Get Funky (1974), joka saa hänen studioalbumiensa joukossa järjestysnumeron 5-8, laskutavasta riippuen. Viides se on, jos pitää paria ensimmäistä kokoelmana eikä huomioi Steve Cropperin ja Pops Staplesin kanssa tehtyä yhteislevyä.


Osanottajatiedot eivät yksityiskohtaisuudellaan häikäise. Musikanttien nimiä ei juurikaan paljasteta. Ainoastaan komppikitaristi Donald Kenzie on saanut omansa kansiin. Tiirailen 90-luvulla remasteroitua CD-painosta, mutta Discogsin kuvien mukaan originaalivinyylit eivät valaise asiaa sen enempää.

Rytmiryhmäksi mainitaan Kenzien ohella kaksikin porukkaa. The Movement toimi noihin aikoihin Isaac Hayesin taustayhtyeenä. The Bar-Kays taas säesti useitakin Stax Recordsin artisteja levyttäen myös itsenäisesti bändinä.

Tässäpä on oiva paikka yrittää lopullisesti iskostaa päähäni eräs useammin kuin kerran minussa sekaannusta aiheuttanut ja melkein yhtä usein selvittämäni juttu. Nimittäin, oli The Mar-Keys ja oli The Bar-Kays.

Ensimmäinen niistä perustettiin jo 50-luvun lopulla ja se toimi vaihtelevin miehistöin Staxin studio-orkesterina aina 70-luvun alkuun saakka. Osin sama jengi teki Mar-Keysin kanssa rinnan samoja hommia myös nimellä Booker T. & The M.G.'s, jonka elinkaari alkoi vuonna -62. The Bar-Kays tuli samoille apajille 60-luvun puolivälissä.

Yllä kertomani tulen nyt muistamaan seuraavaan unohtamiseen asti.

Vaan ei siinä kaikki mitä tulee I Wanna Get Funkyn tekijäkaartiin. Torvipuolen hanskaa yhtä lailla jo mainittujen tapaan legendaarinen The Memphis Horns, ei nimiä kansissa. Heidänkin kotikenttänsä oli Staxin studioilla, mutta vierailuja tehtiin myös muille yhtiöille.

Vielä piisaa ryhmää kirjattavaksi kansiin. Blues-lätyksi melko epätavanomaisesti tällä mestariteoksella kuullaan hieman myös jousisoittimia. Asialla on peräti Memphisin sinfoniaorkesterin viulisteja, mikä on aikamoista ja harvinaista herkkua.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Taustalaulut on merkitty alkujaan niin ikään Isaac Hayesin kanssa esiintyneelle Hot Buttered Soulille. Naiskuoron lisäksi listataan kysymysmerkin kanssa nimi Henry Bush.

Aivanpa tuo lie sama, tiedetäänkö osallistujia nuotin tai edes kappaleen tarkkuudella. Tärkeintä tässäkin on, että homma toimii. Ja sehän toimiikin sitten niin täysillä kuin olla voi. Minusta kyseessä on ehkä Kingin kovin tuotos.

Blues-osaston helmenä pidän pitkää, hidasta tunnelmapalaa Walking the back street and crying. Se on pullollaan Albertin tutun jykevää laulua ja yhtä tutun jämäkkää, mutta herkkää pikkailua. Urut ja torvet tuovat kokonaisuuteen roppa-annoksittain sielukkuutta.


Jos voinkin mainostaa ylle linkkaamaani biisiä malliesimerkkinä takanojaisesta, kiirehtimättömästä bluesista, edustaa levy kokonaisuutena huomattavasti rikkaampaa tyylikirjoa. Tässähän hohkaa myös soul ja otsikkonsa mukaisesti funk.

Soulia voi Albert Kingin tuotannosta bongata enemmältikin. Funk on aavistuksen harvinaisempi, muttei olematon elementti hänen muilla äänitteillään.

Se alkaa selkeämmin hallita rytmiikkaa raidalta 5 alkaen. Flat tire on mitä oivallisin kahden genren sekoitus. Oikeastaan sen blues rajoittuu pitkälti Kingin superpätevään kitarointiin. Muutoin mennään lanteita nytkytyttävällä groovella.

Täsmälleen samat sanat pätevät ainoaan mestarin omaa käsialaa yksin edustavaan kappaleeseen Travelin' man. Erinomaista jytkettä. Myös jo albumille Born Under A Bad Sign (1967) sisällytetty Crosscut saw saa vastaavanlaisen käsittelyn.

Loistavana loppukaneettina pamahtaa vielä That's what the blues is all about, joka svengaa kuin kenguru. Puhaltimien merkitystä biisin ja itse asiassa koko kakun yleisilmeelle ei voi vähätellä. Suurenmoista sakkia oli studiossa Kingin kanssa kesällä 1972, jolloin nauhoitukset jo tehtiin. Yllättävän pitkään siis kului aikaa ennen kuin paketti julkaistiin.

Muuten, omistamani CD-version selkämyksen nähdessäni mietin usein, oliko jollain kiero huumorintaju vai pääsikö lapsus lipsahtamaan tuotteeseen...


Mutta musiikiltaan albumi on totta tosiaankin huippua.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


04 tammikuuta 2024

LEVYT - Honey B. & T-Bones: Ninety-Nine

Tänä päivänä katsoen jo melko tovi sitten eli vuonna 1987 Honey B. & T-Bones suoritti ensimmäisen levy-yhtiövaihdoksensa. EMIn Parlophone-merkille oli purkitettu kolme isoa lättyä ja pikkumustat päälle. Myöhemmin muuttoja uusiin ympyröihin tuli tapahtumaan enemmänkin.

Mutta tuolloin, liki 40 auringonkiertoa takaperin yhtye suuntasi hetkiseksi Polarvoxille. He olisivat halunneet edellisen LP:n tuottajan Riku Mattilan samoihin hommiin seuraavalle, mutta tämä ei yhtiöpoliittisista syistä käynyt päinsä. Pestin sai T.T. Oksala, mikä jälkikäteen pähkäillen on minulle yllätys, vaikka olen ilman muuta faktan aikoinaan rekisteröinytkin.

Syntyi Ninety-Nine (1988).


Muisteluteoksessa Go-go shoes - Honey B. & T-Bonesin tarina (Like, 2002) Aija Puurtinen toteaa mm. seuraavaa:

Meillä oli tuohon aikaan ehkä jotain syvällisiä ajatuksia, mutta biisit eivät syntyneet luontevasti. Väänsimme väkisin ralleja keikkojen välipäivinä. EMI-kauden aikana olimme jo kehittäneet melkoisen suosion ja tehneet ihan hirveästi keikkoja, joten olimme aika tyhjiä.

Esa Kuloniemi jatkaa:

Tuo aika oli enemmän sellaista bändisoiton opetteluvaihetta.
...
Dilemma olikin, että se ammattitaito ei riittänyt välittämään noita asioita ja hienoa asennetta levylle.

Voi voi sentään, kun joudun olemaan eri mieltä artistien kanssa. Apulaissheriffin toimistolla Ninety-Nine arvotetaan bändin pitkän taipaleen kohokohtiin.

Toisaalta enpä minä varmaankaan musiikkia hyväksi tai huonoksi luokitellessani kiinnitäkään huomiota samoihin asioihin kuin asianosaiset tuppaavat keskimäärin tekemään. En yleensä osaa edes sanoa mikä tekee jostain hyvän. Kiinnostavaa olisi kyllä tietää mitä parivaljakko tänään 99:stä ajattelee.

80-luvun lopuilla elettiin murrosta, jolloin CD teki tallennusformaattina tuloaan vinyylin rinnalle musiikkimaailmassa. T-Bonesin historiassa Ninety-Nine on ensimmäinen tuossa muodossa julkaistu äänite. Toki LP:kin prässättiin, mutta kahta biisiä kevyempänä.

CD-bonukset Monkey ja Mallards on ice olivat nähneet päivänvalonsa jo edellisvuonna ilmestyneellä EP:llä. Sen kahta muuta raitaa ei ymmärtääkseni ole saatavilla muutoin kuin tuolla harvinaisella Make Törrösen ja Uuge Kojolan tuottamalla 12-tuumaisella. Ehkä nekin pukataan tulevaisuudessa jollekin kokoelmalle.

Paitsi hieno balladi, Mallards on ice on sikäli kiintoisa tapaus, että se nostattaa takaraivoon parikin mielleyhtymää. Yleisellä tasolla se tuo mieleen Fleetwood Macin siirtymän perinteisemmästä bluesista pop-ilmaisun pariin, minkä totean FM:ää toistaiseksi vain hyvin pintapuolisesti tuntevana.

Toinen, kenties yllättäväkin mieleenmuljahdus liittyy brittiläiseen pop- ja soul-siloposkeen Paul Youngiin. Tämän kakkoslevyltä The Secret Of Association (1985) löytyy Tom Waitsin Soldier's Things, jonka tietyissä melodiakuluissa kuulen jotain samaa. Tarkoittamatta tekstiä olen havainnoivani esitysten tunnelmissakin yhteneväisyyttä.


Mainitun lisäksi erottuu 2024 tammikuun korvin ja päin edukseen kaksi muuta kappaletta.

I can't make you love me rullaa vauhdikkaasti kuin urheiluauto. Epäilemättä mojovasti livenä toimiva rypistys on periaatteessa simppeli kuin metrin pätkä kakkosnelosta, mutta Kuloniemen kitaratyöskentely kohottaa sen juuri tänään itseäni miellyttäväksi.

Päivän kunnolla albumin terävimmäksi kärjeksi nostan nopeaa funkahtavaa rhythm and bluesia tarjoilevan palan The train I ride. Bändi soi kokonaisuutena mainiosti, mutta etenkin Puurtisen basismi hehkuu tulta.

Kaiken kaikkiaan vain Hank Mizell -laina Jungle rock tökkii aavistuksen. Tuo sanottuna saan saman tien pehmentää lausumaani mainitsemalla, että hieman puuduttavalta tuntuva sovitus imee sittenkin pitempään kestäessään mukaansa.

Toinen coveroinnin kohteeksi pääsevä on Elmore James, jolta orkesteri tempaisee instrumentaalin Hawaiian groupie. Maukkaan saksofonin annostelee Tapani Rinne.

Kahta edellistä ja Esa Kaartamon ilmeisesti varta vasten levylle kirjoittamaa laulua Diamond ring vaille materiaali on omaa. Aijalta syntyi kaksi, Esalta kolme ja yhdessä viisi kappaletta. Esa hoitaa vielä tässä vaiheessa enemmän päävokaaleja. Sittemmin solistivastuu on siirtynyt enemmän ja enemmän Aijalle.

Kuten kävi selväksi, YsiYsi ei ole tekijöidensä suosikki. Se ei välttämättä keräisi mahdottomia määriä mainintoja myöskään, jos yleisöltä tiedusteltaisiin Honey B. & T-Bonesin taipaleen merkkipaaluja. Minulle se sitä on. Piste.

Aivan mahtava! 

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

30 joulukuuta 2023

UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm: Tivoli

Tasokkaan rytmimusiikin ikiliikkujalta ja -liikuttajalta ilmestyi jälleen uutta. Tivoli (2023) asettuu loogisen oloisesti paikalleen pitkässä jonossa Dave Lindholmin julkaisuja.

Minusta on hieman arveluttavaa ottaa esille kliseemäisiä "totuuksia" kuten esimerkiksi erään tietyn kolmikon lukemattomissa yhteyksissä mainittu rooli suomalaisen rock-lyriikan isinä tai vähintäänkin mullistajina. Toisaalta tunnen joskus houkutusta esittää aavistuksen eriäviä mielipiteitä tällaisiin totuuksiin liittyen. Menen seuraavassa sinne päin. En siis kiistä herrojen vaikutusta, vaan kerron kuinka olen itse kokenut.

Juice Leskisen osalta minulla ei ole lyödä pöytään vastustavia argumentteja. Arvostan hänen tekstejään, oltiinpa millä tahansa kohtaa yltiövakavan ja rokkirillumarein välistä akselia. Myös musapuoli toimii. Hector puolestaan ei ole allekirjoittanutta koskaan ihmeemmin koskettanut. Ei sävelin, ei sanoin.

Dave on omanlaisensa tapaus. Hänen musiikkinsa on iskenyt valtaosin hyvin, mutta sanoittajana hän ei ole noussut suurimpien suosikkieni joukkoon. Näin kirjoittaessani en tietenkään väitä häntä hommassa huonoksi. Parempia on vaan niin monipäinen joukko. Mielipiteitä.

Tajusin kuitenkin tätä uusinta kuunnellessani, että vanhemman Lindholmin tekstit ovat osuneet vanhempaan minuun tarkemmin kuin nuoremman Lindholmin nuorempaan tai vanhempaan minuun. Hänen viimeisimpien vuosien lauluissaan on runsaasti sellaista mikä ei jätä kylmäksi.

Olin kolmisen vuotta takaperin havaitsevinani Daven alkaneen käsitellä biiseissään ikääntymistä. Aika epäyllättävä teema sinällään, mikäli tulkintani on siellä päinkään. Tivolin päättävä Aavikon halki E-duurissa on ajateltavissa saman aiheen parissa pyörivänä.

tiedän tään kaupungin
matkani pään
kuulen tutun soittimen
haikean sävelmän

Noin kuuluu sen kertosäe (sillä varauksella, että voin kuulla kaksi ensimmäistä sanaa väärin). Kappaleen sovitus Jykä Aholan puhaltamine trumpetteineen ja komeine, paikoin jopa jylhine kuoroineen luo tunnelman, joka tukee tulkintaani sen sanomasta. Viimeistä kertaa soidessaan kertsi muuttuu muotoon:

nyt nään jo kaupungin
siintävät valot
kuulen tutun soittimen
haikean sävelmän

Onpa oivallinen temppu lopettaa albumi tuollaiseen teokseen.


Levyltä tekee mieleni nostaa kaksi muutakin vierailijallista raitaa. Pirkko Kontkasen viulun merkitys on suuri, kun ajattelee jo ilman sitäkin hienon laulun Kun muut ovat jo menneet tehoa ja tenhoa. Sama pätee Sami Sippolan foniin biisissä Anna taas.

Noita yksittäistapauksia lukuunottamatta Tivoli on miltei Daven ja Jaan Wessmanin kaksin tekemä. Maestro solistina plus kitarassa ja Wessman muissa vehkeissä (rummut, basso, koskettimet, maniska) esittävät pääosia. Äänityksen ja miksauksen ehkä jo noin miljoonannelle levylle hoitanut Jani Viitanen laulaa taustoja.

Hyvä kakkuhan sieltä taas tuli uunista ulos. Harva kykenee samaan, kun takana on luokkaa 70 keskimäärin onnistunutta yritystä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



19 joulukuuta 2023

UUTUUSLEVYT - Tuomari Nurmio & FOLX: Rajaseudun Laki

Tuomari Nurmion edellinen pitkäsoitto, Knucklebone Oscarin kanssa tehty Believe It Or Not (2022) samoili afroamerikkalaisen musiikkiperinteen parissa. Uusin, kera FOLXin nauhoitettu Rajaseudun Laki (2023) taas toimii valkoisen amerikkalaisen musan ehdoin.


Myönnän yleistäväni yllä ja tekeväni sen tahallani. Maailma ei useimmissa asioissa ole mustavalkoinen, ei myöskään näiden kahden kiekon tyylilajien suhteen.

Väitän silti esittämäni pitävän isossa kuvassa paikkansa huolimatta siitä, että Believe It Or Notin cover-kattaus sisältää muun seassa mm. Paul Ankan biisin. Ja huolimatta siitä, että Rajaseudun Lailla kuultava akustinen folk ei välttämättä ole pelkästään valkoista alkuperää. Ja varmasti huolimatta muutamasta muustakin asiasta, joita en edes osaa listata.

Tarkoitukseni oli niukalla kahden tuoreimman albumin otannalla karrikoiden alleviivata Nurmion monipuolisuutta. Eikä tuossa tosiaankaan vielä kaikki. Mietitäänpä vaikka noita edeltävää tapausta Maailman Onnellisin Kansa (2021). Kotimaisten muusikoitten joukossa Tuomari sijoittuu kärkijoukkoihin, jos mittarina pitää vaikutteiden ja toteutusten kirjavuutta.

Lähellä keulaa mies on myös laskettaessa oman materiaalin kierrätysprosenttia. En käy laskemaan, mutta paljon hän on vuosien saatossa pukenut itse tekemäänsä uusiin vaatteisiin. Tällä kertaa 13/14 sisällöstä.

Nyt painotus on lievästi 90-luvun biiseissä. Itse asiassa ei niin lievästikään, koska 6/14 tulee sieltä. Osuutta voi pitää suurena, kun Nurmion levytysaktiivisuus kattaa täydet neljä vuosikymmentä ja molemmista päistä vähän seuraavia.

Vanhojen uudelleenlevyttämisen arvo todistuu parhaiten itselleni perin vieraaksi jääneen albumin Luuta Ja Nahkaa (1997) kolmella onnistuneella uustulkinnalla. Olisin melko hämmästynyt, jos joku vielä alkuperäiset ja uudet versiot perätysten kuunneltuaan väittäisi, ettei tavalla esittää ole merkitystä ja pitäisi sisältöä (säv. & san.) selvästi muotoa (sov. & tulkinta) tärkeämpänä.

Toki mukana on myös lauluja, joitten kohdalla uudet eivät yllä originaalien tasolle. Esimerkiksi klassikon Kurja matkamies maan 70-luvun single- ja LP-versiot lyövät FOLX-vedon mennen tullen.

Ainoan uuden kappaleen Linnunluinen laulaa Ninni Poijärvi. Liisa Eskola osallistuu levyn taustalaulantaan. Hän ja Hande akustisissa, Olli Haavisto muissa kitaroissa ja vastaavissa (dobro, weissenborn, mandoliini), Lasse Sirkko läskibassossa sekä Poijärvi viuluissa hoitelevat taustat kuntoon.

Jälki on hyvää, itse asiassa vielä sitäkin parempaa. Parhaimmillaan se on erinomaista, kuten raidalla 13 naulaa.

Uutuuden miellyttäessä kannattaa tutustua (ellei jo ole näin tehnyt) pariin samanhenkiseen 10-luvun tuotokseen. Nämä ovat Tales Of Judge Bone (2015) ja Ihmemaassa (2016). Ensin mainitulla Nurmio häärää Hoedownin kanssa, mukana Haavisto ja Poijärvi. Jälkimmäinen on hänen ja Eskolan duettoa.

-----

16 joulukuuta 2023

KIRJAT - Tommi Liimatta: Manse - Markka-aika

Taiteilua & toikkarointia takavuosilta (1996-2001), tukikohtana Tampere.

Tuhti teos (Like, 2023).


Tuollaistakin tupsahteli:

Ja vaikka pidin päiväkirjaa PC:llä ja olin siirtänyt Avainlastun tiedostomuotoon, elin yhä taikauskossa että muovisella tietokoneella "piperretty" teksti on heikompaa kuin rautaisella kirjoituskoneella "jytkäytelty".


Tykkään. Toivon Tommilta tämäntapaista taas tulevaisuudessa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


29 marraskuuta 2023

UUTUUSLEVYT - Fat Chance: Second Chance

Tunnustan kärkeen tämänkin verrattoman kotimaisen rytmimusiikkiorkesterin päätyneen allekirjoittaneen tietoon vasta kuluneen syksyn aikana. YLEn Kantritohtori esimerkiksi on soittanut heitä kahdessakin syksyn jaksossaan. Tällä viikolla saman teki Bluesministeri samalla kuuntelualustalla.

Ylen järkeenkäymättömän uutispommin mukaan nuo kaksi Radio Suomen ohjelmiston tukipylvästä muuten lakkautetaan parin muun, niin ikään kanavan hyvimmistöön laskemani ohjelman kanssa.

Ei herranjestas tätä enää ihminen ymmärrä. Miksi pitää ajaa kanavan profiilia aina vaan lähemmäs kohti kymmeniä samankaltaisia kaupallisia? Mikseivät tällaiset enimmäkseen hieman varttuneemman väen suosikit pysy kaaviossa? Miksei valtavirrasta etäällä soiva tavara kelpaa?

Miksi, miksi, miksei ja miksei?

Jutun aiheeseen palatakseni ja ylle heittämääni sivuten voisi todeta Fat Chancen pelaavan juuri sellaista musiikkia, josta on helppo löytää yksittäisiä kappaleita molempien mainitsemieni ohjelmien linjaan sopien. Yhtyeen toinen levy Second Chance (2023) vaikuttaa olevan mitä muikein sekoitus rhythm and bluesia, boogie woogieta ja jazzia. Rock and roll on niin ikään ihan siinä liepeillä, samoin ehkä paikoin surf.

I wanna go north, east
south, west, every which way
as long as I'm movin'
long as I'm movin'
long as I'm movin'
babyI don't care

Noin pannaan alkujaan Ruth Brownin rallissa As long as I'm moving ja se kuvaa hyvin bändin linjaa. Tietyissä rajoissa monipuolista, muttei ihan mitä tahansa. Jonkinlainen, toimiva sapluuna sentään on käytössä. As long as they're moving.

Biisimateriaali on yhtä omaa lukuunottamatta kierrätettyä. Tässä olisi hyvä paikka penkaista originaaleja, mutta säästän tuon kortin vielä tulevaisuuteen.

Aiempi tietämättömyyteni tai kenties muistamattomuuteni Fat Chancen suhteen ei itse asiassa ole kovinkaan yllättävää. Ensimmäisen albumi kun ilmestyi jo seitsemän vuotta sitten eikä Oulussa juuri pääse etelän roots-pumppuja elävänä näkemään.

Soittajisto on debyyttiin verrattuna täysin muuttumaton. Erinäisissä alan ryhmissä vaikuttaneilta muusikoilta homma käy perin sutjakkaasti. Gona Lehtinen kitarassa, Hessu Pirhonen pianossa, Jan Smedberg bassossa ja Artsi Taskinen rummuissa taitavat tyylinsä.

Kvartetin näkemyksellisen rytmi- ja sävelmaton päälle on solisti Merikukka Kiviharjun hyvä pistää osuutensa. Minun korvaani hänen englannin ääntämyksensä on varsin epäsuomalaista. Se yhdessä itse lauluäänen kanssa passaa porukan linjaan paremmin kuin ensi alkuun tuli ajateltuakaan.

Ykköspitkällä Right On Time (2016) hoiteli lauluosuuksia Ria Korhola, sittemmin Ria And The Hi-Bindersin keulilta tuttu. Kuinka ollakaan, senkin yhtyeen pariin minut johdatteli Kantritohtori.

Se, että otin tässä jutussa käsitelläkseni YLEn ihmelinjan ei millään muotoa pyri vähättelemään jutun aihetta. Second Chance lukeutuu kiistatta, paitsi omakohtaisesti ilahduttavimpiin uusiin tuttavuuksiin, myös vuoden levyihin Apulaissheriffin olemattomissa papereissa.

Ja onhan kaltaistaan musaa toki vastaisuudessakin mahdollista kuulla vaikkapa Roll FM:llä. Syksyn aikana Fat Chancea ovat kanavalla luukuttaneet ainakin Peltsu Setä ja Rollabilly Special.


Kirjoitin aiemmin olleeni löytävinäni kiekon tyylipaletista jopa surf-sävyjä. Voitte itse arvioida pitääkö moinen kutinsa klikkailemalla soimaan kakstoistikon päätösraidan Caravan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: