24 syyskuuta 2022

LEVYT - Leevi And The Leavings: Häntä Koipien Välissä

Levy, jonka kymmenestä kappaleesta neljä on sellaisia, että jokainen takavuosina hiemankin musiikkimaailmaa seurannut ne tuntee. Viittaan kuvan valopyramidin huipulle.

Täysin kuranttia tavaraa edelleen, kun ei niitä ole tykönään kyllästyttäviksi kuunnellut. Rin Tin Tin jopa hämmästyttävän hieno.


Levy, jolla on vähintään kaksi maailman surullisimpien kymmenikköön kuuluvaa laulua. Pimeä tie, mukavaa matkaa ja Elina, mitä mä teen?

Koska nämäkään eivät ikipäivänä ole omalla soittolistalla olleet, voi vieläkin liikuttua Göstan luomien maailmojen äärimmäisestä toivottomuudesta. Ei minulla kyllä koskaan ole soittolistaa käytössä ollutkaan.


Se on Leevi And The Leavingsin Häntä Koipien Välissä (1988).

Sillä on surumielisen kauniita ja muuten vaan hienoja sävellyksiä.

Vinoja, suorapuheisia, eri tavoin ajatteluttavia ja hätkähdyttäviäkin sekä tietenkin niitä pohjattoman murheellisia sanoituksia.

Yksinkertaisen oloisia, paikoin koukkuja sisältäviä, soittajat huomioivia sovituksia. Suosittelen kuuntelemaan kerran läpi niihin keskittyen, tekstit unohtaen. Sieltä voi löytyä kaikenlaista kivaa. 

Nerokas levy.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


22 syyskuuta 2022

VÄLIPALAT - Pauli Hanhiniemi toisaalla vol.3

Jonkinasteiseen keräilijyyteen viitannee se, että olen aivan puolihuomaamatta ajautunut haalimaan hyvinkin sekalaisia levytyksiä, joilla Pauli Hanhiniemi vierailee. Jo kahdesti aiemmin olen näitä listannut blogissa.

Sanomattakin lienee selvää, että suurinta osaa näistä en olisi muuten missään tapauksessa tullut hankkineeksi. Tällä kertaa kattaus pitää sisällään kolme käväisyä muitten levyillä, kaksi osallistumista eri esittäjien kanssa toteutettuun spesiaaliprojektiin, yhden mukanaolon tribuuttilevyllä ja yhden TV-sarjan pohjalta kasatulla koosteella:


Tyyliskaala on varsin laaja kuten tällaisten kanssa olettaa voi. Artistille tyypillisempien esitysten lisäksi saattaa ääripäistä poimia kaksi gospelia ja yhden pornorallin, jonka Pauli sanoitti Jallu-lehden 50-vuotisjuhlajulkaisulle.

Juliet Jonesin Sydämen Hailla Hanhiniemi duetoi Eero Hyypän kanssa yhden numeron verran. CD:n kansivihkosessa tästä ei ole muuta vinkkiä kuin etunimi kiiteltävien luettelossa. Myöhemmällä sinkkukokoelmalla sentään mainitaan Pauli Jones.

Hotelli Sointu jäi telkkarista aikanaan katsomatta, mikä on jälkikäteen ajatellen harmi. Omassa jaksossaan lauluntekijä teki tai oli tekevinään ohjelman konseptin mukaisesti laulun neljässä tunnissa. Se ilmestyi sittemmin bändisovitettuna nimellä Joki Perunateatterin albumilla Appelle-moi Bob (2001).

Tribuuttihankkeitten tuotoksia välttelin passiivisesti, kunnes tämä keräilyhommeli veti niittenkin pariin. Kyllähän noita kuuntelee, joskin Siekkarikunnianosoituksen parhaat palat tulivat muilta taiteilijoilta kuin kenestä nyt on puhe.

Äärimmäisen epätodennäköinen ostos olisi Apulaissheriffille ilman Hanhiniemen osallisuutta ollut myös Kerkko Koskisen venäläisiä ja neuvostolaisia lauluja versioiva pläjäys. Yhden solistiosuuden lisäksi PH esiintyy joillain biiseillä kuorossa.


On ironista, että naapurin viimeaikaisten kuvottavien ja järjelle vieraitten toimien myötä tämän kappaleen otsikon sanoma tullee omalta kohdaltani pitämään paikkansa loppuelämäni, kun suhtautumista Venäjään ajatellaan: Ei aika mennyt koskaan palaa. Että sitä pitikin olla hyväuskoinen 90-luvulla.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


 

20 syyskuuta 2022

LEVYT - Jonna Tervomaa: Viivalla

Musiikin historiasta voi kaivaa läjäpäin esittäjiä, joitten tyyli on matkan varrella muuttunut niin paljon, että siinä sivussa on myös yleisö vaihtunut. Omalla kohdallani tulee mieleen tapauksia, kun olen muutoksen sattuessa enemmän tai vähemmän tipahtanut kyydistä.

Sarjaa "vähemmän" edustaa viimekertaisen jutun Eppu Normaali 90-luvun alusta alkaen. Kategoriaan "enemmän" voin lokeroida nyt aiheena olevan Jonna Tervomaan.

Häneltä on vuodesta 1998 lähtien julkaistu seitsemän albumia. Ensimmäiset kolme niistä menevät Apulaissheriffiin täydestä tänä päivänäkin. Neljäs, Halo (2004) ei myöskään ole hassumpi. Sen jälkeen tekemisen suunta muuttui siinä määrin, että tiukkaa tekee, jaksanko kokonaista levyä kerralla läpi soittaa.

Tarkoitukseni ei ole moittia, vaan todeta, sitä paitsi puhtaan subjektiivisesti. Yleisönsä nuo uudemmatkin ovat löytäneet, ehkä keskimäärin paremmin kuin alkupään tuotokset.

Viivalla (2001) on pitkäsoitoista kolmas ja ansaitsee paikkansa blogin yhä vaan jatkuvassa, parhaita käsittelevässä LEVYT-sarjassa.


Vinyylityypit muistavat aika ajoin touhottaa kansista, joita on mukava LP-formaatissa hypistellä ja taidettaan ihastella. Käytän nyt tilaisuutta hyväkseni ja heittelen kehuja CD-maailmasta, kun se on kerrankin aiheellista.

Minua vaivaa jonkinasteinen värisokeus, joka ei ole omiaan helpottamaan tiettyjen väriyhdistelmien varaan rakennetun, pienen fonttikoon tekstin lukemista. Taiteilijanimeä Pihvi käyttävä Maria Ahonen onnistui luomaan tässä mielessä täysin ongelmattoman graafisen ilmeen, joka lisäksi miellyttää minua muinkin tavoin.

Ehkä juuri tuo aistivajeeni saa aikaan sen, että hieman räikeät, mutta kuitenkin rauhoittavat värit toimivat minulle katseltunakin. Lehtisen sivut eivät yritä tarjota enemmän infoa kuin niille suosiolla mahtuu. Kun vielä pahvin materiaali on huippuluokkaa jopa hieman rasvakäpäläisenäkin sormeilla, ei voi kuin kiitellä.

Ahosen muista töistä Discogs-sivusto paljastaa muiden muassa Cliftersiä, Perunateatteria, Anna Erikssonia ja Marita Taavitsaista.


Nimiä tarkastellen vain vähän on muuttunut Jonnan kahteen edelliseen täysimittaiseen verrattuna.

Tekstit on ensimmäistä kertaa merkitty täysin solistin nimiin, kun aiemmilla oli joitain jaettuja sanoituskrediittejä. Sävellykset tulivat pitkälti samoilta herroilta kuin ennenkin. Jussi Jaakonaho tuotti edelleen.

Kiinnitin jo Tervomaan debyyttiä ruotivan jutun yhteydessä huomiota siihen, miten musiikkimaulleni vieraitten lauluntekijöitten onnistui säveltää makuuni niin mainiosti osuvia lauluja. Toistamatta itseäni totean saman pätevän taas. Tuolta alempaa voi linkin kautta edetä vanhaan juttuun, sikäli mikäli tarkempi pähkäily kiinnostaa.

Viivalla koostuu oivasoundisesta ja selväpiirteisestä, rock-henkisestä popista. Jaakonahon ja Tervomaan näkemys hyvästä sellaisesta on sitä tehdessä ollut häkellyttävän lähellä omaani. Päivästä riippuen arvotan joko tämän tai Jonna Tervomaan (1998) laulajan parhaaksi albumiksi toistaiseksi.

Selkeää suosikkikappaletta en pysty osoittamaan, mikä sekin puhuu kokonaisuuden hienouden puolesta. Tulkoon runsaudenpulassa kuuntelutyrkylle rennonlaiskaa svengiä puhkuva, muhevabassoinen Ihan pakko päästä pois.

Hidasteluosastoa on tarjolla loppupuolelle painottuen sopivasti. Esimerkiksi päätösraita Penni maalailee oikein mukavia tunnelmia.

Välistä mennään eikä meinata. Ripeimmät numerot Ne pakottaa ja Yksi synti sallitaan on onnistuneesti hajasijoitettu soittopaikoille 3 ja 9.

Taustayhtyeessä Jaakonaho soittaa totuttuun tapaan kitaraa ynnä muuta. Edelliseltä kiekolta Neljä Seinää (1999) tuttu Tero Mikkonen jatkaa rummuissa. Kim Rantala vetää uutena nimenä koskettimissa. Von Hertzenin veljeksistä veivaa tällä kertaa basisti Jonne (Mikko ja Kie olivat vierailleet Tervolevyillä aiemmin).

Viisihenkisen perusryhmän lisäksi studioilla kävi seitsemän muusikkoa:

  • Timo Lassy, saksofoni (3)
  • Aleksi Ahoniemi, saksofoni (6)
  • Niko Kokko, pasuuna (3)
  • Jay Kortehisto, pasuuna (6)
  • Jukka Eskola, trumpetti + flyygelitorvi (3, 6)
  • Tuure Kilpeläinen, huuliharppu (4)
  • Lasse Kurki, taustalaulu (4, 9)

Kannattaa keskittyä esimerkiksi torviin kaihoballadilla Onnelliset.


Musaharrastukseen liittyy toisinaan eräs pahimmillaan perin kiusallinen vaiva. Korvamato. Viivalla antoi tällä rupeamalla allekirjoittaneelle palkinnoksi vakavahkon sellaisen nimeltään Ne pakottaa. Ihan kuin Jonnan kikatus rempsakan poppiksen lopussa vielä ilkkuisi sen kunniaksi.

Eipä silti, viivalta on mahdollista saada vain hyvänlaatuisia korvamatoja.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


15 syyskuuta 2022

LEVYT - Eppu Normaali: Kahdeksas Ihme

Voi voi, kun en tarkkaan muista. Mielestäni silloin oli melko napakka pakkanen, mutta saattoi se sattua kesäänkin. Repun riimit olivat takuulla ulkona, eikä meikäläinen missään nimessä ollut vielä baari-ikäinen.

Noilla reunaehdoilla sijoitan tapahtuneen talveen 84-85 tai sitä seuraavaan. Lujemmin luotan ensimmäiseen vaihtoehtoon.


Aika oli sellainen, että pidin Eppuja parhaana, vaikken radioäänityksiä enempää musiikkiaan omistanutkaan. Tai saattoi joku Pop Pop Pop (1982) sittenkin olla kopiona kasetilla.

Levysoittimen hankinta oli vielä muutaman vuoden päässä tulevaisuudessa. Kasettien markkinoilla olin pääsääntöisesti pikkupitäjän yhden tai kahden niitä myyvän ruokakaupan niukan tarjonnan varassa. Tilaushommiin en viitsinyt kovin helpolla enkä usein ryhtyä, vaikka olin postimyyntiä kokeillutkin. Mieli janosi jo omaa kokoelmaa, jossa olisi useita, jopa kymmeniä vinyylejä.

Hetki mitä yritän mieleeni palauttaa oli Eppu Normaalin näkeminen ensimmäistä kertaa. Pikkupitäjästä oli linja-autokuljetus (!) Ratsian kotikunnan sivukylälle Muurasjärvelle. Tämän yhden ainoan kerran kävin siellä rokkia ihmettelemässä.

Haluaisin tietää tapahtuma-ajan, koska sen nojalla voisin ehkä kertoa livenä kuunnelleeni ja todennäköisesti hoilanneeni joitain lauluja jutun LP:ltä. Sehän on tietenkin Kahdeksas Ihme (1985), joka julkaistiin syksyllä.


Kyllä niitä lauluja sittemmin tuli hoilattua yhtyeen hilluessa lavalla. Ainakin Himangalle mentiin Ihmeen ja ehkä jopa Valkoisen Kuplan (1986) ilmestymisen jälkeen varta vasten Eppujen takia. Sielläkin muuten olen käynyt tasan yhdesti. Discoland Lestijärvellä ja Tuiskula Nivalassa olivat meiltä käsin ne pääkötinäpaikat, kun tien päälle taas lähdettiin.

Tämä on hankala tapaus, koska sitä piti nuorena niin kovana, että sen olisi voinut kuluttaa niin puhki, ettei enää maistuisi. Kenties olin onnekas, kun hankin LP:n vasta 3-4 vuotta ilmestymisensä jälkeen, jolloin olin hankkiutunut vinyylilaitteen haltijaksi.

Tänä päivänä voi sanoa vain kahden kappaleen joutuneen historian runtelemaksi. Enäähän en juuri radiota kuuntele, enkä varsinkaan soittolistaohjelmia lainkaan. Ennätin kuitenkin saada yliannostuksen noista kahdesta 80-, 90- ja 00-luvuilla.

Vuonna 85 on ryöpytyksestä hyvin toipunut kuten vaikkapa Doris ja Matkalla Alabamaan. Biisin hyvyyden uudelleen esiin kaivamisessa on kuuntelutahti kerran noin viidessä vuodessa viimeisen 20:n aikana tehnyt tehtävänsä.

Sen sijaan Kitara taivas ja tähdet on edelleen turhan kova pala. Ei huono, vaan kun ei jaksa enää. Pakottauduin kahteen ajatuksen kanssa suoritettuun pyöritykseen. Onnistuin kuuntelemaan sen 1,27 kertaa. Sinällään tuo nouseva ja laskeva kitara- ja bassokomppi etualalle miksatun tilutuksen takana on ihan kiva.

Vaan eipä tässä mollaamassa olla. Ollaan hehkuttamassa.

Yhdeksän siivun joukkoon ahdettiin kaksi jeejee-luokan ränttätänttävivahteista renkutusta. Sekä avaus Tien päällä taas (enemmän ränttää) että Tihkumme seksiä (jeejeetä riveilläänkin) toimivat yhä vuonna 22 kuin CCR:n kaikki tai Status Quon parhaat aina maailman tappiin.

Vihreän joen rannalla (kauan sitten) hivottelee myös ylisoitettujen ryhmää, mutta jää omalla kohdallani sittenkin sen ulkopuolelle. Siistiä on kaikin puolin ja pysyy yllätyksettömyydestään huolimatta rinnan mitalla hyvien joukossa.

Läpivalaistu lopettaa setin Normaaliin tapaan hieman muusta materiaalista poikkeavana irrotteluna. Epänormaalius on kenties vähäisemmällä tasolla kuin joillain aikaisemmilla levyillä ja keskittyy riimittelyyn. Erinomaista.

Vielä mainitsematon kolmannes ansaitsee ränttätänttien ohella Apulaissheriffin varauksettoman tunnustuksen.

Silloin joskus arvotin - tunnistan ja tunnustan jälleen väärinmuistamisen mahdollisuuden - lätyn ykköseksi kappaleen Elämän tarkoitus. Kyseessä on eräs Martin parhaista teksteistä (Pantse avusti) ja miksei myös Pantsen hienoimmista sovituksista. Akun rummutus kaikessa millintarkkuudessaankin on minua syvästi viehättävää. Safkan haitari soi pisteenä i:llä.

Tunne ja tuntumat unohtaen antaa musikaalista nautintoa ehkä eniten Yöjuttu. Erityisen kohottavaksi koen hiljaa feidautuvan loppusoiton, jonka kitaroitten ja rumpujen vuoropuhelua muistan jo nuorna kossina ihastelleeni. Tunnustettakoon tähän väliin, etten koskaan ole tiennyt kumpi kulloinkin soittaa, Juha vai Pantse.


Jotta huipputuotteestahan tässä on kysymys. Kahdeksannesta Ihmeestä tykkäsivät aikoinaan kaikki, jos hieman liioitellaan. Yleisö tykkäsi, kriitikot tykkäsivät, minä tykkäsin ja suuri osa kavereista. Jatketaan tykkäämistä.

Ai niin vielä yksi juttu. Voi kuinka me sinua kaivataan on aivan mahtava laulu rokin ja iskelmän rajamaastossa. Täydellisesti sanoin ja soittimin luotu tunnelma herkistää miettimään sen moneen tilanteeseen sopivaa sanomaa. Minulle on kerrottu tämän tulleen soitetuksi hautajaisissa, joissa en itse ollut paikalla, mutta joiden eläessään iloisen oloisen päähenkilön opin tietämään sitten, kun olin saavuttanut baari-iän.

Herkistää toden totta.


Juuri nyt antaisin tähtiarvostelua tivattaessa neljä mollukkaa ja ison plussan, ellei puolikkaan perään. Sanallisesta arkustani en saa kaivettua mitään järin uutta.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


13 syyskuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Jantters: Elävien Kirjoissa

Paitsi hyvästä musiikista, tykkään myös ns. kylmistä ratkaisuista. Jutun aiheella on jotenkin tulkittuna peräti kolme tällaista.

Ensimmäinen niistä ei valitettavasti saa hurraa-huutojani raikumaan. Tarkoitan palindromeihin perustuvaa sanoitusta ja tämän nostamista albumin avaukseksi. Anne lainaani alenna ei tule allekirjoittaneen papereissa nousemaan ikivihreiden joukkoon. Sen sijaan kakkosbiisin Siunattu hulluus osalta en näe syytä muuttaa arviota, jonka annoin Maaseutumusiikkijutun yhteydessä: "Tuleva klassikko".

Toisena persoonallisuutena pidän When the saints go marching in -coveria. Sen laulumelodia taitaa olla uustuotantoa (en ainakaan sitä tunnista) ja alkuperäistä sävelkulkua seurataan vain ilman ihmisääntä kappaleen alussa ja keskellä (soinnuistahan en ymmärrä mitään). Kun pyhät miehet marssivat sisään toimii ratkaisun myötä kenties paremmin kuin perinteisellä tyylillä.

Kolmas erikoisuus on se, että tehdään toistamiseen versio samasta laulusta, mutta uusin rivein. Viimeinen sätkä on Antero Gustafssonia, kun vuosi sitten Janne Kaunisto pukkasi soololleen oman sanoituksensa Mut blaadatkaa kun tyhjää potkaisen. Originaalihan on Willie Nelsonin Roll me up and smoke me when I die.

Tällaisia omalaatuisuuksia löytyy Janttersin levyltä Elävien Kirjoissa (2022).


Aina silloin tällöin tulee tunne, että pitää sanoa "ai että". Totesinkin noin mielessäni CD:n yhdellä, olisiko ollut toisella kuuntelulla taannoin. Teki mieli verrata sitä aiemmin -22 ilmestyneisiin J.Karjalaisen ja Honey B. & T-Bonesin loistaviin uutuuksiin.

Hieman on pitänyt jälkeen päin jarrutella, mutta on Elävien Kirjoissa siitä huolimatta erinomainen paketti. Mielestäni se on vuoden kolmanneksi parasta kotimaista tarjoileva kiekko tähän mennessä.

Siltä voi nauttia paljon hyvää perushöttöä. Sellaisen päälle saa bonuksena hienoa vilkasta kantria kuten Faijat sekä vielä hienompaa surumielistä kantria kuten Maanantain tango.

Täysin yllättämättä lyriikat ovat isossa roolissa. Jo mainitut sanasepot hallitsevat homman kiitettävästi. Lieköhän sattumaa vai sovittu juttu, että molemmat tekivät yhden puuta epäkonkreettisesti illatiivissa käsittelevän tekstin eli Perse eellä puuhun (JK) ja Suksitaan kuuseen (AG)? Jälkimmäisen tarinan liitän helmeksi pitkään ketjuun vastaavia.

Käykääpä muuten katselemassa lyhkäisiä videoita, joilla - uskallanko nimetä kaksikon näin? - pääjantterit juttelevat tuotoksistaan. Näihin pääsee käsiksi purjehtimalla bändin sivuilla kohteeseen JULKAISUT. Jatkan muutaman jo nähtyäni saman harrasteen parissa.

Solisti Kauniston ja basisti Gustafssonin lisäksi Jantters muodostuu kitaristi Tuomas Metsbergistä ja rumpali Sami Laaksosta. Metsbergin sävykäs työskentely ansaitsee erityismaininnan. Hän loihtii soittimestaan paikoin varsin mehukkaita ääniaaltoja.

Kauniston tyyliin sopiva laulu taas miellyttää sitä enemmän mitä enemmän sitä kuulee.

Muina miehinä ja naisina panoksensa antavat siellä täällä Olli Haavisto (pedal steel), Antti Ikola (kosketinsoittimet), Saara Metsberg (piano), Tomi Leino (huuliharppu) sekä Teri Mantere ja Markojuhani Rautavaara (taustalaulu).

Suurena yllätyksenä ei voi pitää, että kaiken "valkoisen amerikkalaisen" keskeltä Apulaissheriffiin osuu parhaiten kattauksen puolivälistä letkeästi bluesahtava Seitinohuessa. Jotenkin tämä on minulle niin juicemainen biisi kuin olla voi olematta Juicea. Toteutus taas on silkkaa J.J. Calea. Upeaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


06 syyskuuta 2022

LEVYT - Tuomari Nurmio: Käytettyä Rakkautta


Jotkut tahot pitivät Tuomari Nurmion LP:tä Käytettyä Rakkautta (1986) hyppynä taiteellisesta omaleimaisuudesta kohti liiankin suurta normaaliutta. Mies itsekin sortui ajattelemaan näin ja kenties jopa lievästi häpeilemään osin rahapulassa tekemäänsä kädenojennusta valtavirtaan päin.

Katsotaanpa asiaa Apulaissheriffin silmin 36 vuotta levyn ilmestymisen jälkeen.

Ramona. Toki tämä toinen paketin suurista hiteistä on iskelmällinen, helppo ja tarttuva, mutta on silti oivasti aikaa kestänyt, hieno laulu. Vaski (ymmärtääkseni Antero Prihan trumpetti) antaa lisämaustetta samoin kuin Eero Ojasen piano.

Don Pate. Jo toisena tiskiin isketään rempseätahtista ja -sanaista zydecoa, jota ei hyvällä tahdollakaan voi pitää kasari-Suomessa ihan tavanomaisimpana tyylivalintana. Ahti Marja-ahon viulu ja Esa Kotilaisen haitari siivittävät ilmankin tasokkaan kokonaisuuden seuraavaan kerrokseen.

Hääkuva. En minä tätä osaa mihinkään laariin nakata. Laiskan jatsahtavaa jotakin. Ahtin sähköpiano tarttuu korvaan mukavasoundisena. Haitarikin soi taas.

Kulman kuppilassa. Etupotkuista, vuosikymmenen alun Nurmiosta muistuttavaa menoa tähän väliin. Valtavirta ei ole siellä päinkään. Zape Leppänen ja Janne Brunberg komppaavat, Pepe Ahlqvist harputtaa. Tällä ryhmällä Hande teki levyn Meet The Meatballs (1984). Käytettiinkö nyt samoja pohjia sellaisenaan, en tiedä. Kotilaisen keventävä haitarisoolo lopussa jatkaa soittimen mainion hyödyntämisen putkea.

Miehen elämää. Toinen - huomatkaa: vasta toinen viidestä - peruskaurainen ja hitti. Kantria Tuomarin tapaan. Kitaratyöskentelyä kannattaa seurata herkällä korvalla. Ilmeisesti Riku Mattila näpsii ne äänet, joita tarkoitan.

Puolet käsitelty, eikä tästä mitään aikansa massatuotetta saa, vaikka miten lujasti yrittäisi niin ajatella. Mitähän ne aikalaiset oikein meinasivat? Olisi muuten mielenkiintoista kuulla millä lailla nykypäivän räväkimmin pärskivät erinäisten aatteitten nimeen vannovat kiihkoilijat suhtautuisivat, jos joku iso artisti tekisi tänään kakkosen tai viitosen kaltaisia miesnäkökulman sanoituksia.


Rakkauden voima. Onhan täällä vielä kolmaskin kepoinen, muttei heppainen kappale. Sujuvaa rokkispoppisiskelmää, joka toimii mitä mainioimmin. Naiskuoro nostaa arvoa siitä mitä se sitä ilman olisi.

Ruusunen. Toinen luokittelukyvyttömyyteni paljastava numero. Ei helppo. Markku Hillilän töminäkomppi kannattelee esitystä. Hillel Tokazier maalailee pianolla ja Jukka Tuovisen sovittamat hillityt puhaltimet värittävät sävelkuvan yhdeksi albumin komeimmista.

Hunajainen paholainen. Tämäkin on Meatballs-sessioitten perua, remmissä siis Leppänen-Brunberg-Ahlqvist. Rytmiikka on jälleen varsin etäällä vuoden -86 listameiningistä, etupotkurokkihumppaa. Pepe tuuttaa huuliharpullaan pätevän soolon.

Liisa. Kimmoisasti svengaava blues rockin tapainen käynnistää kahden kappaleen loppuhuipennuksen. Torvet soivat Marja-ahon sovittamina niin kuin Tuoviselta ja Prihalta voi odottaa. Kyllä sitä ollaan niin mustia laseja, niin mustia laseja. Kai tässä molemmat soittavat?

Tuhma hauva. On taito sinällään tehdä ilmiselvä John Lee Hooker -mukaelma kuulostamatta halvalta kopiolta. Tässä Nurmio kumppaneineen onnistuu täydellisesti. Historia tunnetaan, sitä kunnioitetaan ja esitys rakennetaan taiten, tekstiä ja laulutulkintaa vaille vain vähän persoonallista irrottelua sisältäen. No, teksti ja laulutulkinta ovatkin sitten ominta omaa Handea, joka harvemmin vie metsään. Huima!

Lopputulemana totean, että normaaliussiirtymä oli lopulta perin vähäinen. Ehkä 30% sisällöstä voidaan lukea pikkusormen ojennukseksi. Käsi sen sijaan säilyi.

Peruskvartettina ajavat siis Nurmio, Hillilä, Marja-Aho ja Mattila. Vierailijoita on kyydissä laajalti. Puhukoon kuva:


Tässä ajassa tulee mietittyä, josko Maailman Onnellisin Kansa (2021) olisi ollut Nurmion tuotannossa samaan tapaan siirtymä epänormaalista normaalimpaan kuin Käytettyä Rakkautta väitetysti aikoinaan. Vastaavaa reaktiota en kuitenkaan sen suhteen muista havainneeni. Turha moinen väite olisi ollutkin, kuten oli valtaosaltaan myös vuonna -86.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


03 syyskuuta 2022

SINGLEKOKOELMIA #8: Se: Singlet

50- ja 60-lukulaisten afroamerikkalaisten rytmimusiikkien jälkeen voimme kietaista SINGLEKOKOELMIA-pyräyksen nippuun levyllä, jolta paljastuu kappale Lui, jonka muistamme myös Pate Mustajärveltä minisarjan aiemmasta osasta.

Koosteen otsikko on ytimekkäästi Singlet (1997).

Esittäjä on Se, siellä täällä, läheisimpänä esimerkkinä jutun aiheen julkisivulla muodossa SE. (pisteellä). Olen muuten sivumennen tunnustaen sE'n luokan pilkunviilaaja, että kirjoitusasun valinta ei ollut minulle se! kaikista helpoin rasti. Päädyin vaihtoehdoista normaaleimpaan, koska yhtyeen äänitteiden kansissakaan ei pitäydytä yhdessä ainoassa.

Ainoa Productions tai AINOA! kuten yhtiön logossa seisoo julkaisi aikoinaan Johanna-merkillä ilmestyneen kokoelman uudestaan vinyylinä vuonna 2017 ja CD:nä 2018. Omistan jälkimmäisen.

Alkuperäiseen verrattuna tälle on lisätty vuoden 1985 sinkku Hunajainen suu / Ei mikään, ei mikään. Samalla pullautettiin ulos aikanaan julkaisematta jäänyt B-puoliehdokas Kuulut mulle vain. Näin muodostui kauneusvirheittä minisarjaan sopiva painos.

Se ei koskaan kuulunut Apulaissheriffin parhaiten tuntemien orkesterien joukkoon. Hommasin Singletkin sokkona, toki tietäen bändin ja etenkin pääjehu Yarin joissain piireissä nauttiman kovan arvostuksen. Menua silmäillen arvelin tuntevani entuudestaan yhden biisin.

Kyseessä on Kolmannen Naisen keikkasettiin joskus sisältynyt Maria, Maria. Se ei tarkkaan ottaen ole Se-julkaisu, vaan Yarin soolosinglen A-puoli. Takasivun Voin odottaa osoittautui myös tutuksi. Radiota tuli kuunneltua kiitettävästi näitten ilmestymisaikoihin.

Kuuntelun aiheuttamat ahaa-elämykset eivät jääneet siihen. Löytyi lauluja, joista tiesin jonkun muun version, Luin lisäksi Eloise ja Kasvoton kuolema. Löytyi enemmänkin muinaisia radiotuttavuuksia, Mä haluan elää sekä Missä on taksi joka ajaa ympyrää. Tänään, eli yli vuosi hankinnan jälkeen myös Hyvää yötä vaikuttaa siltä kuin olisin sen korviini saanut jo 80-luvulla.

Mitä tästä kokeilusta sitten jäi käteen? Pitäisikö alkaa metsästää Sen neljää albumia, joitten sisältö on sataprosenttisesti muuta kuin nämä sinkkuraidat?

Ehkei ole kiire alkaa siihen. Levy on OK, jossain kohtaa OK plus, usein OK miinus. Ihan ominta musiikkiani tämä ei ole, mutta tunnustan sentään muutaman aivan erinomaisen kappaleen. Noniin, noniin kuuluu niihin, samoin mainittu taksiralli.

Linkin taakse pääsee kuitenkin pitkä ja riisuttu Mitä me tehdään. Jo osaa olla pakahduttava tarina. Tekstilähtöistähän Yarin kirjoittama musiikki on mitä suurimmassa määrin. Tässä nimenomaisessa tapauksessa se toimii jopa niinkin rytmi-, riffi- ja tulkintalähtöisen kuuntelijan tapauksessa kuin minä.

Kansilehtisen toimitus Yarin muisteluineen ansaitsee erikoiskiitokset. Samoin aiheen kattavuus ja materiaalin sijoittelu aikajärjestykseen miellyttää.

Lisäksi pidän karun kannen yksinkertaisuudesta ja jännästä kontrastista.


-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


31 elokuuta 2022

LEVYT - The Cult: Electric

Tästä on hyvä lähteä liikkeelle. Outlaw. Maailman parasta rock and rollia. Yhä nousee karvat pystyyn jo alkuriffin aikana.

Jimi was a boogie man
took a shotgun in his hand
turned on dude candy-man
he walked into the wrong town

Onko Jimi Jimi ja haulikko kitara? Onko candy-man diileri ja väärä kaupunki riippuvuus? Tekstiä Ian Astburyn päästä.


Voidaan jatkaa tällä. Lil' devil. Maailman parasta rock and rollia. Kylmiä väreitä valuu iholle vielä vuonna 2022.

livin' in a shack
in a one-horse town
trying to get to heaven
'fore the sun going down
lizard in a bottle
yeah

Herkän rakkauslaulun alkupuhe siinä. Kenties kevyesti huurua Ianilla korvien välissä tässäkin tapauksessa? Tarina jatkuu.

she came out
with an alligator smile
dynamite lover
scorpion child

Oikein mainiota.


Tempaistaan vielä yksi esimerkki. Aphrodisiac jacket. Ei sitten niin mitään järkeä, miten parasta.

sittin' on a mountain
looking at the sun
plastic fantastic
lobster telephone

Tässä on se kaikkein kummallisin sanoitus koko levyllä. Saattaa olla hieman huumeista tykitystä. Tai sitten ei. Pakko ei ole ymmärtää, koska musiikki jyrää niin, jotta paukkuu.

Kolmen kappaleen voimin tuli todistettua (ainakin itselle), että Electric (1987) on maailman paras rock and roll -tujaus. Yhtä hyvin kavalkadiin olisivat voineet tulla valituiksi superloistavat Wild flower, Peace dog ja Electric ocean. Kaikkein kummallisinta on se miten The Cult hyppäsi AC/DC:n tontille ja otti kertarytkyllä sen hallintaan paremmin kuin AC/DC koskaan ennen tai jälkeen. Tämän väitteeni takana seison, vaikka miten tenttaisitte.

Myönnän sekaan tuupatun muutaman rallin, jotka eivät ole maailman parasta rock and rollia.

Esimerkiksi Bad fun on vain toiseksi parasta sortuessaan kertosäkeessä rajuun yliyrittämiseen. Sinällään napakka Born to be wild -versiointi on hiukan kökkö muuhun sisältöön verrattuna. Memphis hip shake taas on laiskuudessaan kuin eri maailmasta, mutta toimii sellaisenaan hienosti täydellisestä räimemeiningistä irrottavana lopetuksena.

Myös King contrary man on maailman parasta. Laulun kertoja tekee synkän sopimuksen, mutta nämäkin sanat voi tulkita huumeisiin liittyvinä.

Palataan ajassa taakse päin. Electricin edeltäjä Love (1985) on allekirjoittaneelle selkeä rajatapaus hyvän ja huonon musiikin välillä. Toisaalta vireää uuden aallon rokkia hard-vivahteineen, toisaalta kenkiin tuijottelevaa goottia ja uukakkosta.

Sen jälkeen jätkät ilmeisesti halusivat hieman muuttaa suuntaa. He nauhoittivat biisejä, joista piti tulla seuraava albumi. Toteutus on hevimpi kuin Love, mutta silti liian Love kaikessa tuhnuisuudessaan. Peace jäi julkaisematta silloin, mutta tuli tietysti ulos myöhemmin. Itse en ole jaksanut sitä kuunnella useammin kuin mitä on sormia huolimattoman sirkkelimiehen kädessä.

Toverit kääntyivät Rick Rubinin puoleen. Tämän talutusnuorassa äänitettiin uudestaan iso osa Peace-settiä sekä vähän uutta. Rubin rakensi raidoista hard rockia, joka on soundeiltaan mielestäni - kuten ehkä tarkkaavaisimmille lukijoille on jo käynyt selväksi - maailman parasta. Voi sanoa miksauspöydän ääressä vietettyjen tuntien kerrankin tuottaneen selkeää lisäarvoa.

Ymmärrän ja hyväksyn täysin vastakkaiset mielipiteet. Varmasti on paljon kuuntelijoita, joille Peace-versiot hakkaavat Electric-versiot mennen tullen. Nämähän pakattiin samalle 2CD:lle vuonna 2013.


Ostin Electricin 32 tai 33 vuotta sitten. Tein sen jo jotenkin tuntemani Sonic Templen (1989) innoittamana, yhdessä sen kanssa. Vaikutus oli valtava. Meno oli heti sellaista tynämenttiä, että oksat pois. Jos pitempien kuuntelutaukojen aikana ehtii tilalle jokunen uusi vesa kasvaa, karsiutuvat ne joka kerta tämän äärelle palatessa.

Kolmas tänäkin päivänä omistamani Cult-kiekko on Ceremony (1991). Muista olen luopunut. Taitaa olla pitkälti ainut artisti tai bändi, jonka tuotantoa olen jättänyt hyllyyn poistojen yhteydessä. Se kertoo jotain jostain.

Ai niin, löytyyhän tuolta vielä neljän, ilmeisesti normaalia painavamman vinyylin versio kokoelmaa Pure Cult (1993), mahdollisesti harvoja Suomessa majailevia kopioita tuosta 4LP-painoksesta. En ole vielä raaskinut, mutta voisin kyllä pistää kiertoon. Tämän voi tulkita mainokseksi...

Lainaan loppuun vielä pätkän Astburya, tuota 80-luvun Morrisonia. Ehkä katkelman ensimmäinen ja viimeinen rivi kuitenkin kertovat -87 Cultin sanomasta enemmän kuin ounailemani päihdejutut:

baby baby baby baby baby
I fell from the sky
yesterday
you blew my mind
oh yeah

Tuo on ote Love removal machineä, jonka nimen olen jo kauan mieltänyt liittyvän yhtyeen toteuttamaan tyylilajin vaihdokseen.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


28 elokuuta 2022

YLEISTÄ - 3 vuotta ja änkyttävä papukaija

Apulaissheriffin jaaritteluille tulee kolme vuotta täyteen juuri nyt.


Otsikon loppuosa toimikoon tässä yhteydessä henkilökohtaisena nostalgiaväläyksenä. Samalla uskallan olettaa sen takaa löytyvän kirjan olevan lukemattomien luettujen joukossa yksi häviävän pieni osa sitä vuosikymmenten tapahtumaketjua, joka tämänkin blogin eräällä tapaa mahdollisti. Kipinä kipinöiden seassa.

Kuten lukijoille on käynyt selväksi, tuli tästä melko aikaisessa vaiheessa melko täysin musiikkiin keskittynyt sivusto. Samoissa merkeissä jatketaan, niin kauan kuin jaksetaan.

Alle päivitetylle aivan mahtavien listalle on tähän mennessä kertynyt 138 levyä.

1957

Little Richard: Here's Little Richard

1959

Lightnin' Hopkins: Country Blues

1963

Sam Cooke: Night Beat

1965


1966

Mississippi John Hurt: Today!
Otis Redding: The Soul Album
Wilson Pickett: The Wicked Pickett

1967

Albert King: Born Under A Bad Sign
Jimi Hendrix Experience: Are You Experienced
Johnny Cash & June Carter: Carryin' On With Johnny Cash & June Carter (#KL)

1968

Irwin Goodman: Reteesti Vaan

1969

Beatles: Abbey Road
Creedence Clearwater Revival: Bayou Country
Jethro Tull: Stand Up
Led Zeppelin: II
Neil Young With Crazy Horse: Everybody Knows This Is Nowhere

1970

Creedence Clearwater Revival: Cosmo's Factory

1971

Doors: L.A. Woman
Rolling Stones: Sticky Fingers

1972

Kalevala: People No Names (#WSP)
Neil Young: Harvest

1973

James Brown: The Payback
Johnny Winter: Still Alive And Well
Led Zeppelin: Houses Of The Holy

1974

Hurriganes: Roadrunner
Meters: Rejuvenation
Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku
Rauli Badding Somerjoki: Näin Käy Rock & Roll

1975

Dr. Feelgood: Malpractice
Jukka Tolonen: Hysterica

1976

Hurriganes: Hot Wheels

1977

Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockers: Our Own Way Of Rockin'
Kaamos: Deeds And Talks (#WSP)
Lynyrd Skynyrd: Street Survivors
Vesa-Matti Loiri: Vesku Helismaasta (#YTV)

1978

AC/DC: Powerage
Albert Collins: Ice Pickin'
Blues Brothers: Briefcase Full Of Blues
Bob Marley & The Wailers: Kaya
Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Kari Kolmas

1979

Molly Hatchet: Flirtin' With Disaster
Robert Gordon: Rock Billy Boogie
Tuomari Nurmio Ja Köyhien Ystävät: Kohdusta Hautaan
ZZ Top: Degüello

1980

Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)
Pelle Miljoona Oy: Moottoritie On Kuuma
Prince: Dirty Mind
Robert Gordon: Bad Boy
Scapa Flow: Uuteen Aikaan (#WSP)
Stevie Wonder: Hotter Than July

1981

Blackfoot: Marauder
Eppu Normaali: Cocktail Bar
Hassisen Kone: Rumat Sävelet
Juha Vainio: Albatrossi Ja Sorsa
Juice Leskinen Slam: Ajan Henki
Kari Peitsamo: Gulliverin Retket
Leevi And The Leavings: Mies Joka Toi Rock'n'Rollin Suomeen
Stray Cats: Stray Cats
Tuomari Nurmio: Lasten Mehuhetki

1982

Eppu Normaali: Tie Vie
Grandmaster Flash & The Furious Five: The Message
Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa

1983

Kauko Röyhkä & Narttu: Onnenpäivä
ZZ Top: Eliminator

1984

Popeda: Haraŝoo
Stevie Ray Vaughan And Double Trouble: Couldn't Stand The Weather

1985

J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Doris
John Cougar Mellencamp: Scarecrow
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle
Peer Günt: Peer Günt
Sielun Veljet: L'amourha

1986

Johnny Winter: 3rd Degree
Kolmas Nainen: Kolmas Nainen

1987

Guns N' Roses: Appetite For Destruction
J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara
Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen
Kolmas Nainen: Paha Minut Iski
Topi Sorsakoski & Agents: Besame Mucho

1988

Eric B. & Rakim: Follow The Leader

1989


1990

J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa
Juliet Jonesin Sydän: Jupiter
Kari Peitsamon Skootteri: Groovers' Paradise
Neil Young & Crazy Horse: Ragged Glory
Ne Luumäet: Laki Ja Järjestys

1991

Hearthill: Soul Food
J.Karjalainen Yhtyeineen: Päiväkirja (#MES)
John Mellencamp: Whenever We Wanted
Ne Luumäet: Pahat Ja Rumat

1993

Dave Lindholm: "LLL"
Don Huonot: Kameleontti
Kingston Wall: II
Leevi And The Leavings: Turkmenialainen Tyttöystävä
Melrose: Rock My World (#MES)

1994

Jimmy Nail: Crocodile Shoes
Kingston Wall: III - Tri-Logy
Kolmas Nainen: Onnen Oikotiellä

1995

Absoluuttinen Nollapiste: Muovi Antaa Periksi

1996

Melrose: Trio

1997

Erykah Badu: Baduizm
Kauko Röyhkä: Sinä Olet Tähti
Pedro's Heavy Gentlemen: Reggae

1998

Buddy Guy: Heavy Love
Jimmie Vaughan: Out There
Jonna Tervomaa: Jonna Tervomaa
Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaupunkitarinoita

1999

Absoluuttinen Nollapiste: Suljettu
Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll Klisee

2000

Mari Rantasila: Vain Rakkaus

2001

Katriina Honkanen: Valo Lentää

2003

Aku Ankkuli: Lootus (#YTV)

2005

Honey B & The T-Bones: Terrifying Stories From T-Bone Town

2006

Neil Young: Living With War

2008

Erja Lyytinen: Grip Of The Blues

2010

Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123 (#KL)

2012

Kaipa: Vittjar
Kari Peitsamo Road Hogs: Rautahepo
Neil Young With Crazy Horse: Psychedelic Pill

2014

Ismo Haavisto: Mean Blue Train

2018

Ismo Haavisto: The Blues Has Chosen Me

2019


-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: