UUTUUSLEVYT - Kauko Röyhkä: Pitkä Matka Paratiisiin

Levyostokseni tuntuvat painottuvan aina vaan enemmän ja enemmän juurimusiikkiosastolle. Tätä on nyt jatkunut jo vuosia. Ehkä suunta taas joskus muuttuu. Tai sitten ei. Joka tapauksessa, kausiluonteisiksi jutuiksi nämä tyypillisesti tuppaavat paljastumaan.

Vaan eivät viime vuodenkaan hankinnat silti 100-prosenttisen rootsia olleet. Erään poikkeuksen linjaan teki Kauko Röyhkän Pitkä Matka Paratiisiin (2025).

Röyhkältä ilmestyi viime vuonna toinenkin albumi. Riku Mattilan kanssa työstetty Meidät Pelastaa Vain Rakkaus (2025) muodostui aika epäyllättäen jonkinlaiseksi suosikiksi ainakin kriitikkopiireissä. Ilmeisesti yleisökin tykkää. Itse en ole sille ostopäätökseen asti lämmennyt. Vielä.

Pitkä Matka Paratiisiin taas on yllättävänkin (?) hyvä. Kysymysmerkki puoltaa paikkaansa, koska mielestäni taiteilijan viimeisin huipputuotos Elämä ja Kuolema (2005) on jo teini-ikänsä ohittanut mitä julkaisuajankohtaan tulee. Edellinen pitkäsoitto Pilvet Meren Yllä (2023) on Apulaissheriffin toimistossa vielä kuulematta.

Sitä ja tätä yhdistää se, että molemmat julkaistiin vain Kauko Röyhkän Salaseuran kautta, eivätkä ne alun perin tulleet tarjolle totuttujen jälleenmyyjien valikoimiin. Paratiisimatkan CD-painos on tosin tätä nykyä saatavilla Levykauppa Äxästä.

Levy on selkeästi ns. vaihtoehtomusaa. Alternative rock, kenties peräti art rock voisi luokittelu kuulua ulkomaaksi. Sellaisena se on outo lintu hyllyssäni.

Olen asiaa mietiskellyt jo ties milloin. Nimittäin sitä, että kelpuutan vain joiltain harvoilta artisteilta tyylilajiltaan makuni rajamaille asettuvaa musiikkia. Röyhkän tyylissä sekä laulaa että sanoittaa nyt vaan on jokin juttu, joka täällä toimii. Usein myös se vaatetus, johon biisit musiikillisesti puetaan tai genre on tavannut viehättää. Poikkeuksiakin tietysti löytyy.

Kuten monesti ennenkin, Kauko käyttää levyllä melodisen laulun lisäksi puhetta instrumenttina, mistä esimerkkinä biisi Bileet jatkuu aina. Spoken word, joka luo maalailevan taustan ja rytmiä luovan perkussion kanssa aivan oman maailmansa.

Albumin sovitukset ovat kauttaaltaan hienoja, mutta niistä tekee mieleni nostaa erityisesti esiin lyömäsoitinten panos. Rytmiikka elää ja vaihtelee läpi levyn ja se ei tosiaankaan vastaa nykypäivän valtavirran kaltaista hakevan huutoon.

Syntetisaattoreita ja jopa ohjelmointiakin on Simón Bergmanin tuotannon (executive producer) alla käytetty. Roots-ukkelin ja -akkelinkin on tässä kohtaa syytä karistaa turhat ennakkoluulot ja perustaa mielipiteensä puhtaasti siihen mitä kuulee. Noitakin vehkeitä nimittäin voi käyttää taiten ja lisäarvoa tuoden.

Oivasta orkestraatiosta on melkein pakko poimia vielä erilleen komea trumpetti kappaleessa Aavikkokaupunki. Enkä kehtaa jättää maininnatta myöskään biisin En voi enempää kontrabassoa.

Korvamadoksi luikerteleva nimiraita Pitkä matka paratiisiin tuo melko vahvasti mieleen 90-luvun rokkaavan Röyhkän, lievemmin myös kattauksen avaus Diana. Saman ajan tunnelmoivammasta materiaalista muistuttaa mm. Pieni kulta.

Kansia myöten tyylikkään teoksen musiikkipuolesta huolehtivat:

• Kauko Röyhkä, laulu + kitara + taustalaulu
• Roberto Lanz, rummut + taustalaulu
• Janne Riisiö, perkussiot
• Mikko Hellström, basso + taustalaulu
• Mikko Janatuinen, kitara
• Kaj Mäki-Ullakko, piano + syntetisaattorit + kitara + trumpetti

Lisäksi mukana muutamalla raidalla:

• Henry Neuman, instrumentit (?) + ohjelmointi
• Olga Välimaa, taustalaulu
• Loretta Svennevig, taustalaulu
• Ismo Laakso, piano

Tämä on hieno levy, jonka hienous ei paljastu hätäisellä kuuntelulla eikä varsinkaan ensikosketuksella. En aio korvin lähteä tähän hätään tarkistamaan, mutta muistinvaraisesti arvioiden kiekossa on mielikuvatasolla jotain samaa kuin Daven Tivolissa (2023).

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Kauko Röyhkä: Elämä Ja Kuolema
• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm: Tivoli
• UUTUUSLEVYT - Melrose: Live

LEVYT - Clarence Carter: Patches

Clarence Carterin neljä ensimmäistä albumia saattoi markkinoille kuuluisa Atlantic Records, jonka leipiin laulaja siirtyi loppuvuodesta 1967. Hän oli ennen sitä levyttänyt pikkukiekkoja monenkin tahon kanssa. Viimeisimmät niistä ilmestyivät myöskin melko kuuluisalla Fame-merkillä.

Lähinnä uudelleenjulkaisujensa ja kokoelmiensa ansiosta niin ikään kuuluisa Ace Records pakkasi 2010-luvun puolivälin kieppeillä nuo neljä Atlantic-LP:tä kahdelle CD:lle ja pukkasi ne maailmalle Kent-merkki kansissaan.

Kaikki neljä työstettiin tuottaja Rick Hallin valvovan silmän alla hänen jopa legendaarisuuteen asti kuuluisilla FAME-studioillaan Muscle Shoalsissa, Alabamassa. Ainakin yhdellä pitkäsoitolla kitaroi muutamien muittenkin soul-kuuluisuuksien (Aretha Franklin, Arthur Conley, Wilson Pickett) taustalla samassa paikassa nauhoitetuilla levyillä soittanut - kyllä - kuuluisa Duane Allman.

Johan tuli ihan tautologiadiagnoosin edestä käytettyä sanaa kuuluisa. Oliko tai onko Clarence Carter sitä?

Tämä taitaa olla näkökulmakysymys. Mielestäni hän kyllä on soulin historiassa suhteellisen tunnettu hahmo, muttei aivan ykkösliigalainen. Moni vähemmänkin asiasta perillä oleva tuntenee Arethan, Wilsonin, Otisin, Stevien ja eräät muut. Kysyttäessä ihmisiltä ei Clarence ehkä monilla lukeudu kymmenen ensimmäisenä mieleen tulevan genren laulajan joukkoon.

Kuitenkin kyseessä on varsin vaikuttavaääninen, ainakin noilla Atlantic-albumeilla kosolti hyvää aikaansaanut artisti. Jutun aiheena niistä neljäs, Patches (1970).

Paitsi solisti, oli Carter myös lauluntekijä. Esimerkiksi Etta Jamesin tunnetuksi tekemä Tell mama on alkujaan tämän herran osaksi kirjoittama ja hänen ensimmäisenä purkittama, tosin nimellä Tell daddy.

Isompi osa Atlantic-lättyjen sisällöstä on sittenkin muitten kynäilemää, joukossa tietysti myös lainakappaleita. Tunnetuin sellainen Patchesille pistetty on varmaan Let it be.

Kun en koskaan langennut Beatles-fanitukseen tai -uskovaisuuteen, uskallan väittää pystyväni kuuntelemaan ja arvioimaan versiota vailla minkäänlaista painolastia. En lähde suoraan vertaamaan originaaliin, mutta totean tämän olevan oikein hyvän näkemyksen aiheesta. Itse asiassa pidän sitä parhaana tietämänäni mustien soul-artistien Beatles-coverina. Miehen ääni passaa biisiin tunnelmaan.

Eräänlaisena hovikirjoittajana Carterin uran tässä vaiheessa voidaan pitää George Jacksonia. Kuten sisällysluettelo todistaa, hän oli osallisena viidellä raidalla kahdestatoista.

Kaikkinensa Patches tuntuu edeltäjiinsä nähden jollain tapaa kypsyneeltä, ettenpä sanoisi jopa aikuismaisemmalta. Monesti tuonkaltainen luonnehdinta tarkoittaa Apulaissheriffin makumaailmassa taantumista. Vaan Carterinpa osalta rattaat kulkivat vastakkaiseen suuntaan. Pidän albumia hänen uransa alkuaikojen parhaana. Myöhemmät tekemisensä ovat yhä tutkailematta.

Veikkaan, että Patches kuuluisi minusta jopa ylittämättömiin klassikkokiekkoihin, mikäli olisin tutustunut siihen musiikin harrasteluni varhaisvaiheessa. On sillä toki vieläkin aikaa sellaiseksi kasvaa, vaikka ensikosketus tapahtuikin vasta 50 ikävuoden hujakoilla. Carter itse muuten oli levyn ilmestyessä jo 34, tänään 90!

Kattaus pitää sisällään kauttaaltaan hyvää, erittäin hyvää ja loistavaa tavaraa. Ennen kaikkea palaset muodostavat kokonaisuuden, joka kestää kuuntelua juuri sellaisena, vajaan 40 minuutin annoksena.

Ehkä on syytä vielä mainita, että LP:stä tuli esittäjänsä myydyin kautta aikojen. Samoin sen nimiraita singleksi irroitettuna on hänen myydyin seiskatuumaisensa. Itse asiassa nimenomaan sinkun valtaisa menestys innoitti pikimmiten kasaamaan pitkään soivaa suosikkilaulun ympärille.

Kappaleeseen Changes liittyy hauska triviatason yhteensattuma. Laulun laati sittemmin monillekin materiaalia kirjoittanut Sam Dees, joka on kotoisin Birminghamista, Alabamasta. Sattumaa on se, että samannimisen, joskin eri biisin levytti myöhemmin Englannin Birminghamista ponnistanut Black Sabbath.

Kansi ei ole hääppöinen, pikemminkin melko luotaantyöntävän näköinen (makuasia), vaan eihän sanonnan mukaan kirjaakaan pitäisi sen perusteella tuomita...

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Otis Redding: The Soul Album
• LEVYT - James Brown: Hot Pants
• LEVYT - Albert Collins: Love Can Be Found Anywhere (Even In A Guitar)

LEVYT - The Rolling Stones: The Rolling Stones, Now!

Ennen ne usein leipoivat erilaisia LP-versioita US- ja UK-markkinoille, joskus muihinkin maihin. Miten lie tämän päivän mainstream-nimet, tehdäänkö noin?

Haluan uskoa tavan takana olleen jotain muuta kuin ahneutta kaapia keräiljöitten rahat levy-yhtiöitten taskuihin. Kenties tuollainen kaiken julkaistun kerääminen tuli muotiin vasta myöhemmin. Ehkä kuitenkin toimittiin taiteen ehdoilla. Ehkä ajateltiin aidosti erilaisten biisikoostumusten toimivan eri lailla eri yleisöille.

Siis kuitenkin raha mielessä?

Miten vaan, niin yksi esimerkki kyseisestä toimintamallista on Rollarien alkupään tuotanto. Omistan sen pääosin US-painoksina, poikkeuksena Aftermath (1966), jonka voisin yhtenäisyyden vuoksi vaihtaa Amerikan varianttiin. UK-version siltä puuttuvat palaset kun voin kuunnella parilta kokoelmalta.

Käydäänpä asiaa läpi hieman tarkemmin kera ensiluokkaisen, vain Jenkkilän markkinoille tuodun albumin The Rolling Stones, Now! (1965).

Kemut käynnistää Everybody needs somebody to love, jonka opin tuntemaan elokuvasta The Blues Brothers. Sen lisäksi myös Wilson Pickettin näkemys on hallussa, mutta Solomon Burken alkuperäistä ei levyiltäni löydy. Pitempi editointi kappaleesta avaa Briteissä kuukautta aiemmin ilmestyneen LP:n The Rollings Stones No. 2 (1965).

Niukka valtaosa Now'sta eli 7/12 onkin yhteneväinen sen kanssa. Mainitsen tästedes vain poikkeukset pääsääntöön.

Jos ei avaus mielestäni aivan täyden kympin tavaraa olekaan, voi jatkosta sanoa, että se on menoa eikä nokitusta. Alvin Robinsonin originaali Down home girl taipuu Rollarimyllyssä hienosti svengaavaksi numeroksi. Marjo Leinonen Ja Viranomaiset on purkittanut mainion suomennoksen Jää kaupunkiin.

You can't catch me on alkuaikain Stonesille tavanomaisesti Chuck Berryä. Paljon he hänen sävellyksiään vetivät. Juuri nyt minua ilahduttaa Bill Wymanin mojova bassottelu. Hyllyssä ovat myös ainakin Sleepy LaBeefin ja George Thorogood & The Destroyersin tulkinnat.

Eräs kaikkien aikojen suosikeistani yhtyeeltä, Heart of stone on kaksikon Jagger & Richards tekosia. Valtameren tällä puolen sielukas herkistely tyrkättiin seitsemän kuukautta myöhemmin LP:lle Out Of Our Heads (1965), jonka US-painoksella sitä ei tietenkään saa, kun on jo Now'lla. Mutkikasta.

What a shame (Jagger/Richards) kuuluu bändin vähemmän tunnettuun osastoon, mikä ei tee siitä tippaakaan vähäpätöisempää. Erinomaista aikansa Stonesia. Rhythm & bluesia, joka pistää jalkaa vippasemaan ihan eri tapaan kuin vaikkapa orkesterin viime vuosikymmenien tuotanto.

Bo Diddleyn Mona (I need you baby) kuultiin Briteissä jo albumilla The Rolling Stones (1964) ja osoittautuu setin toiseksi, tosin lieväksi tason laskuksi. Se taltioitiin Lontoossa, kun sisältö muilta osin napattiin nauhalle Chicagossa ja Hollywoodissa.

Puolivälin kevennyksenä tunnustan aikoinaan kasanneeni Rollariälppärien biisilistat Excel-taulukkoon havainnollistaakseni US/UK-eroja. Se oli tarpeen Between The Buttonsiin (1967) saakka. Heh.

Tarkastelun ulottamista sinkku- ja EP-raitoihin tai poikkeaviin kappaleversioihin en sentään ole kokenut tähdelliseksi. Jotain rajaa. Niin pedantti keräilijä en ole.

Vinyylin B-puolen ykkönen, minulla CD:n siivu #7 on Down the road apiece, jonka levytti ensimmäisenä Will Bradley Trio piano-boogiena jo vuonna 1940. Rollarit toteutti rallin etenkin kitaroiltaan varsin berrymäisenä. Ja kyllähän Chuck oli myös tämän ennättänyt ennen bändiä nauhoittaa ja julkaista.

Laadukas ja tarttuva kuljailu jatkuu Off the hookin (Jagger/Richards) muodossa. Ei pahaa sanottavaa tästäkään.

Pain in my heart on Otis Reddingin tunnetuksi tekemä balladi, mutta jo ennen sitä se ilmestyi Irma Thomasin esittämänä nimellä Ruler of my heart. Rolling Stonesin sinänsä hyvä veto tuntuu aavistuksen rutiininomaiselta noihin kahteen verrattuna. Mick ei ole mikään Otis tai Irma.

Isossa kuvassa kappale edustaa yhtyeen laajaa soul-tietämystä sekä kykyä ja halua omiin tulkintoihin genren helmistä, mitä varsinkin 60-luvulla tapahtui paljon. Soul, blues ja varhainen rock and roll. Siinä ainekset, joista orkesteri ammensi, omaa kädenjälkeään unohtamatta.

Oh baby (we got a good thing going) kulkee liki ränttätänttäisenä. Kumpiko lie, Keith vai Brian Jones on vaikutelmasta vastuussa? Joka tapauksessa kitaristeista toinen maalailee päälle toisenlaista kuvaa ja lopputulos on jälleen kerran kovaa kamaa. Originaalin lauloi Barbara Lynn edellisvuonna. Briteissä tämäkin tuli ulos vasta Out Of Our Headsin myötä.

Kiekon päätöskaksikkoa ei julkaistu UK:ssa pitkäsoitoilla, paitsi kokoelmilla.

Little red rooster on tietysti uudelleenluenta Howlin Wolfin klassikosta The red rooster. Tämä jos mikä todistaa jätkien sisäistäneen myös bluesin, ainakin noin musiikkina. Kaikki toimii, mutta kun en vielä ole nostanut Charlie Wattsia esiin, niin kehutaan nyt hänen hillittyä, kaiken tarpeellisen sisältävää rumpalointiaan.

Biisistä on jo niin paljon julkaistuja versioita, että alkaa hengästyttää. Listaa netistä tutkaillen en pysty silti varmoja osumia omaan kokoelmaani luettelemaan mainittujen lisäksi muita kuin Sam Cooken ja Etta Jamesin.

Surprise, surprise (Jagger/Richards) toimii rivakkana lopetuksena esitellen taas yhdenlaisen puolen tuolloin monipuolisen yhtyeen repertuaarista.

Bändi siis levytti enemmän covereita kuin omaa, ja vieläpä lauluista, joita on coveroitu aika tavalla. Omista taas löytyy julkaistuja uusversioita suht' niukasti. Heart of stone poikkeuksena löysin niistä keskimäärin vain 10 per pläjäys, ja nekin lähinnä nimettömiltä esittäjiltä.

On kyllä maittava kokonaisuus tämä poikien kolmas Amerikan albumi. Vastinpari Briteissä oli siis toinen siellä ja on sisälmyksiensä perusteella samaa luokkaa. Sen viisi Now'n sisällöstä poikkeavaa raitaa eivät jätä toivomisen varaa. Meikän hyllyssä niistä neljä paikallistuu toiselle jenkkipitkälle 12x5 (1964) ja yksi tuplakokoelmalle More Hot Rocks (Big Hits & Fazed Cookies) (1972).

Tämän päivän korvin The Rolling Stones, Now! on paras Brian Jonesin aikainen levy.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - The Rolling Stones: Sticky Fingers
• LEVYT - The Beatles: Rubber Soul
• SINGLEKOKOELMIA #7 - Howlin' Wolf: Howlin' Wolf

UUTUUSLEVYT - Melrose: Live

Melrosen Live (2025) on omistettu bändin rumpali Jami Haapaselle ja roudari Jukka Siltaselle.

Mainitut herrat poistuivat maallisilta näyttämöiltä puolen vuoden välein.

Siltasen viimeinen keikka osui loppuvuoteen 2023, päivämääränä ilmeisesti 27.10. ja paikkana Espoon Louhisali. Ilari Niemelä oli paikalla nauhoittamassa tapahtumaa. Kumma kyllä, 27.4.2024 hän taltioi myös Jamin viimeisen Melrose-keikan Kuudes Linja -klubilla. Vielä kolmannenkin äänityksen hän teki Tavastialla, mutta Live on koottu noista kahdesta muusta.

Kun vielä Janne Haavisto miksasi paketin kasaan ja Henri Nuorivaara masteroi, syntyi laadullisesti hyvää jälkeä. Julkaisijaksi valikoitui joitain yhtyeen vanhoja albumeita vinyylinä ulos pukannut Emsalö Music.

Tokelan, Rogerin ja Jamin panoksesta homma ei jäänyt kiinni. Jälki on priimaa niiltäkin osin. Todetkaa vaikka: Shove it!

Albumi joutui tai oikeastaan pääsi toimimaan erään sinällään jo tietämäni ja aiemminkin kokemani asian lopullisena todistajana. Kuuntelin sen nimittäin ensin Spotifyitse ja sain pettyä oikein urakalla. Minusta se kuulosti hiukan liioitellen aivan paskalta. Äänikuva oli jotenkin tukossa ja erehdyin mielessäni sadattelemaan, että miksi tämmöinen mentiin julkaisemaan.

Ehkä viikon perästä kokeilin uudestaan enkä edelleenkään vakuuttunut. Meinasin jo mennä halpaan ja jättää CD:n hankkimatta. Onneksi en jättänyt. Onneksi en myöskään sortunut jakamaan kokemuksiani pääni ulkopuolelle vielä silloin. Niin toimien olisin vain tehnyt itsestäni pellen.

Ei välttämättä järki, vaan omistamisen halu lopulta voitti. Tilasin Liven, odottelin pyhien yli ja viimein arjen koitettua hain lätkän kivijalkakaupasta. Ihan toinen meininki kuin ilmaisessa suoratoistossa (en maksa niille, maksan levykaupoille ja sitä kautta enemmän artisteille). Sain kyllä oppia maksullisen version esim. Spotifysta olevan parempi.

Tarinan opetus oli, että voisin lopultakin lakata tekemästä johtopäätöksiä musiikista maksuttoman suoratoiston perusteella. Tai jopa radikaalisti vähentää mokoman käyttöä.

Ajoin hiukan sivuraiteelle. Asiasta vielä sen verran, että paketointi on hoidettu tyylillä. Kuvakollaasit toki ovat CD-vihkosesta tiirailtuna suhteellisen hankalia, vaan itsepä olen formaattini valinnut. Onneksi musa ratkaisee.

Jos olisin ns. oikea toimittaja, levyjen arvioija tai jopa kriitikko, voisi tätä kirjoitusta varmaankin pitää levyarvion irvikuvana. Lätinää aiheen vierestä ja pääasia kuitattu lyhkäisellä maininnalla.

Vaan kun en ole ja kirjoitan mitä huvittaa, niin jatkan samaa rataa. Kävin katsomassa Melrosea 3.11.2023, eli seuraavana viikonloppuna tuon Louhisalin konsertin jälkeen. Oltiin Oulussa, Toppila Klubilla. Hemmetin tanakasti rollaava keikka, joka jäi minulle bändin viimeiseksi. Muistissani ei tosin ole kuin yksi toinen.

Tuona iltana näpsimiini kuviin tuli kaksi lähizoomausta rumpupallille. Toisessa niistä puhelinkameran automatiikka päätti tarkentaa etualalle Marshallin kaappiin ja sen päällä olevaan pyyhkeeseen jättäen rytmimestarin sumeaksi.

Vaikka kuvassa tiettyä symboliikkaa olikin liittyen siihen kuinka media liian usein unohtaa tähtien taustalla toimivat, valitsin tähän toisen. Sen jo näittekin jutun alussa.

Kuten Tokela yhdessä Liven välispiikissä toteaa: "Jami on aina hyvä."

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Hearthill: Rockin' In The Graveyard
• UUTUUSLEVYT - Micke & Lefty Featuring Chef: Live On Air
• LEVYT - The Slippers: Dancin' With A Hurricane

UUTUUSLEVYT - Tomi Leino Trio: Got Them Blues

Fakta: en lukeudu millään mittarilla mitattuna itsestäänselvyyksien toistamisen kovaäänisimpiin kannattajiin. Veden kemiallinen merkki on hoo-kaks-oo, eikä se toistolla muuksi muutu.

Niin ikään fakta: on asioita, jotka saattavat olla itsestäänselvyyksiä sanojalle tai kirjoittajalle, mutta eivät välttämättä kovin suurelle joukolle muita. On myös itsestäänselvyyksiä, joita palaa halusta toistella kaikesta huolimatta, vastoin sitä mitä tuohon alkuun pistin.

Itsestäänselvyys ja fakta (minulle): Suomessa julkaistaan vuodesta toiseen loistavaa juurimusiikkia. Voin olla puolueellinen, mutta minulle nykyinen Suomi-roots on huomattavasti tärkeämpää kuin muualta tuotu.

Aiheena Tomi Leino Trion loistava Got Them Blues (2025).

Levy oli ostopäätöksen viimein synnyttyä siinä määrin odotettu, että noukittuani sen paikallisesta, kuorin välittömästi itse asian muoveista ja latasin lätyn auton soittimeen. Kuvankin näppäsin vaihdekepin tienoilta saman tien. Tämä tapahtui marraskuun loppupuolella, siis lopulta aika myöhään (2 kuukautta) ilmestymisen jälkeen.

Cousin Joe paletin keulilla tuotti parkkipaikalla yllättävän mielleyhtymän. Meininki nimittäin kuulosti alkuun aika tavalla CCR:n swampeimmalta tuotannolta. Myös samansuuntainen tavara Omar & The Howlersilta käväisi mielessä.

Kulkupelin käynnistettyäni ja ajellessani kyliltä kotiin nousi ajatuksiin lisää siinä tilanteessa yllättäviksi kokemiani verrokkeja. Tekemisen rentous ja kaikenkaikkinen tyylikkyys tuntui silloin kovasti ja nykyäänkin vielä hiukkasen J.J. Calelta. Ehkä kaikkein ennalta-arvaamattomin vertailukohta oli Dire Straits, joka pälkähti päähän kappaleen No tears on my pillow aikana.

Se niistä. Epäilemättä syvemmällä bluesin tuntemuksessa olevat kuulijat löytävät Tomi Leino Trion uusimmalta "alkuperäisempiä" vaikuttajia. Meillä kullakin on oma historiamme. Enkä tosiaankaan edes väitä kenenkään tai minkään mainitsemani vaikuttaneen kolmikon musiikkiin. Kunhan dokumentoin automaattisesti nuppiin juolahtaneita aatoksia, joita vastaan tunnustan puolustuskyvyttömyyteni.

Albumi on vapaa nykyajan teknologiaturhuudesta ja digihärpätyksesta. Se ei myöskään ole ns. kikkelipluusia. Musiikilla ei pyritä esittelemään saati korostamaan niekkojen taituruutta. Got Them Blues on yksinkertaisesti - kuten totesin - loistava.

Se on bändin neljäs omin voimin työstämä pitkäsoitto. Lisäksi he ovat toimineet säestäjinä ainakin yksittäisillä Kat Balounin ja Pepe Ahlqvistin levyillä.

Trion kädenjäljessä muuten on jotain samanlaista rentoutta kuin Pepellä joissain yhteyksissä. Tuo rentous kuulostaa kokemuksen tuomalta kyvyltä ja etenkin ymmärrykseltä tehdä vain tarvittava, ilman turhia kommervenkkejä.

Yhtyeen muodostavat:

• Tomi Leino, laulu + kitara + huuliharppu
• Jaska Prepula, basso
• Mikko Peltola, rummut

Pääsin orkesterin makuun vasta tällä vuosikymmenellä, vaikka se perustettiinkin jo vuonna 2011 ja debyyttialbumi Get On Down (2013) ilmestyi heti kohta. Syksyllä oli tarkoitus käydä tarkistamassa yhtyeen livekunto Oulussa, mutta niinhän tuo keikka syystä tai toisesta peruttiin. Ehkä täällä ei oltu riittävällä innolla ennakkolippujen hankintapuuhissa.

Sanottakoon, että kiekon tultua ajan kanssa tutummaksi esittämäni vertailun kohteet ovat alkaneet tuntua hitusen etäisemmiltä kuin ensikosketuksella. Sen CCR-viban tässä kuitenkin edelleen aistin ja saan sen myös päätösraidasta Midnight train.

Näytteet jäävät antamatta, koska levyä ei ole tuupattu suoratoistoihin, ei ainakaan niihin kahteen yleisempään. Vaan musahan onkin tarkoitettu nautittavaksi fyysisinä formaatteina ja paikan päällä. Siis kipin kapin kauppaan ja keikoille!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Wishing Spoon
• UUTUUSLEVYT - Emilia Sisco: Introducing Emilia Sisco
• LEVYT - Johnny Winter: Johnny Winter

LEVYT - Rockin' Paradox: Custom Made

Nyt, kun blogijutun perusrunko on kasassa (kuvat otettuna ja impattuna mukaan, tägäykset ja lopun juttuvinkkilinkit tehtynä), pistän levyn jälleen kerran soimaan ja kirjoitan lonkalta.

Aloitetaan.

On aina mukavaa, kun levyn kärkeen on onnistuttu sijoittamaan kappale, joka iskee kuulijaan. Meikäläiseen ainakin The work song iskee lujaa ja jos yhtään muistan kauan sitten tapahtunutta ensipyöritystä, iski alun alkaenkin. Jos levyä voisi kuunnella suoratoistosta, linkkaisin avausnumeron tähän.

Näin tuimasti lähtee käyntiin Rockin' Paradoxin neljäs ja allekirjoittaneesta paras albumi Custom Made (2010),

Rumpubassokitaratriona mennään, mutta jo toisella biisillä Rock the blues tonight soi piano, josta vastaa Mr. Breathless. Hän pimpauttelee myöhemmin toisellakin raidalla. Lisäksi soi kahteen otteeseen Juho Hurskaisen saksofoni ja kerran Marko Luhtalan huuliharppu.

Tähän väliin mainitsen ohimennen, että bändin albumeilla on yleensä ainakin yksi hölkkäbilly-country. Onko joka ainoalla, en lähde varmistamaan. Custom Madella sellainen tulee vastaan numerolla kolme, eli Hurts like hell.

One of these days edustaa avauksen tapaan tyypillisintä Rockin' Paradoxia, eli kulkevaa ja tyylitajuista rock and rollia sopivin rockabilly-kuorrutuksin. Yhtyeellä on tunnistettava sormenjälki, joka on pysynyt suhteellisen samana koko 2000-luvun, jolta ajalta on olemassa julkaistua tuotantoa. Sama ralli jatkuu rieskan nimikappaleen Custom made myötä.

Trio koostui tuolloin rumpali Kurre Avarosta, basisti Mikki Niinivaarasta, joka kantaa päävastuun vokaaliosastosta sekä kitaristi Harri Uljalasta, joka niin ikään laulaa. Samalla ryhmällä orkesterin tarina jo 90-luvun puolivälissä alkoi. Vasta kuluvan vuoden aikana nähtiin ensimmäinen henkilövaihdos, mutta ei siitä enempiä tähän tarinaan.

Ollaan muuten puolivälissä lättyä ja taas rytkytellään hieman country-henkisesti. Taustalla soi tällä hetkellä A date with fate, joka on yksi kattauksen neljästä cover-biisistä. 11 omaa ja 4 lainattua on aika tavallinen jako näitten levyillä, kun nyt pari muuta pistokokeen omaisesti tarkistin.

Niinivaaraa voi pitää pääasiallisena laulunkirjoittajana, koska hänen sormensa ovat pelissä jokaisella 11 omalla. Koko porukan nimiin on laitettu niistä kuusi, viisi yksin Niinivaaralle.

Paradox-musiikki on siinä määrin mukaansatempaavaa, ettei tekstipuoleen tule juurikaan kiinnitettyä huomiota. Lainaan tähän erään toisen bändin keulahahmoa, joka kerran totesi jotensakin sillä viisiin, että ei niitä sanoja kuitenkaan kukaan kuuntele. No kuitenkin, raita numero 10 on nimetty varsin filosofisesti You are only right until you are wrong.

Kun nyt asiasta tehden koetin parin laulun lyriikoita seurata, voin todeta, ettei siellä ihan mitä sattuu tuubaa töräytellä. Tarkempaa tekstianalyysiä odottavat joutuvat valitettavasti odottamaan pitkään. Sanotaan laveasti vaikka niin, jotta Bob Dylanin ja Remun välimaastossa tampataan.

Totuttuun tapaan kiekon punoo finaaliin instrumentaali. Green shadow kävisi vaikka jonkin elokuvan lopputekstien säestäjäksi. Tätäkään muistelemaani en lähde faktaksi osoittamaan, mutta väittäisin useimpien ellei kaikkien Rockin' Paradox -pitkäsoittojen päättyvän sanattomaan esitykseen.

Vaan nyt kiepsahti CD takaisin alkuun, joten päätän raporttini tähän.

Jutun 95-prosenttisen (5% oli päässä etukäteen) tajunnanvirran jatkeeksi sallittaneen lyhyt, harkittu loppulurautus.

Yhtyeen kuudesta pitkästä koostuva julkaisuhistoria on nimittäin jaettavissa kolmeen osaan. Ensin tuli kaksi plus EP omalla Padawax-merkillä, sitten kaksi Jungle Recordsilta ja viimeiset kaksi Moondogin Musicin kautta. Custom Made on se toinen Jungle-julkaisu. Alussa tituleerasin sitä pakan päällimmäiseksi mitä kokemaani laatuun tulee, mutta voin vilpittömin mielin kehua koko nippua. On milteipä harvinaisen tasokasta tekemistä läpi uran ja 25 vuoden.

Ehkä palaan myöhemmin johonkin muuhun. Tämän osalta panen perään Apulaissheriffin perinteisen aamenen.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Rockin' Paradox: Autumn Leaves Are Fallin' Down
• UUTUUSLEVYT - The Sideburns: We Hate The Disco - The Lost 1987 Rock'n'Roll Session
• LEVYT - Melrose: Melrose

UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Wishing Spoon

No nyt tuulee oikeasta suunnasta ja lujasti. Nimittäin, Dr. Helander & Third Ward lyö albumillaan Wishing Spoon (2025) pöytään sellaiset kortit, että rahapelissä voisi olla tuottoa tiedossa.

Jälki on sekä soundillisesti että svengaavudeltaan parempaa kuin heidän kaksi ja puoli vuotta aiemmin ilmestyneellä edellisellään. Soundit ovat jämäkät ja ilkeät, paikoin jopa äreät. Meininki on siellä täällä melko hård, saattaisi Tornionjoen länsipuolen asukki todeta.

Vai mitäpä tuumaatte vaikkapa kappaleesta Monkey on my back?

Jo levyn ennakkomainonnan aikaan huomioni kiinnittyi sen kanteen. Jotain tuttua, ajattelin, ja varsin pian tajusin mitä. Pikainen tarkistus osoitti, että aavistukseni viittauksesta erääseen toiseen orkesteriin osui oikeaan. Aivan en ulkomuistista löytänyt LP:tä, jonka etukannesta sain vihin, mutta bändin kyllä.

Varhaisen Dr. Feelgoodin tyylisen runttauksen suuntaan kallistuu myös jokunen biisi levyllä. Vai mitäpä tällä kertaa tuumaatte jo kertaalleen ylle linkkaamastani? Tai Freddie King -lainasta Son of Jose, jolla kuullaan erityisen maukasta, turhasta taidoilla briljeerauksesta vapaata saksofonin soittoa à la Panu Syrjänen.

Vielä täräyttävämmät fonit tuuttaa William Suvanne soolon muodossa tekstiltään tosipohjaiseen ralliin Morgantown. Ilkka Helander kertoi taannoin Roll FM:llä sanoituksen kertoman tapahtuneen hänelle jollain Amerikan reissulla. Jonkun piti kai olla lentokentällä saapuvien portilla vastassa, vaan eipä ollut.

Kiekko todistaa taas sen, että vaskipuhaltimet toimivat Apulaissheriffin toimiston yksijäsenisen henkilökunnan keskuudessa huuliharppua paremmin. Näin on, vaikka kyse on tyylilajista, johon munnari kuuluu kiinteämmin kuin torvet. Tai on käsittääkseni ainakin yleisemmin käytetty instrumentti.

Ja sitten. Ei niin paljon todisteita, etteikö poikkeus lymyilisi nurkan takana. Kolmesti kiekolla harputtava Jantso Jokelin näyttää kaapin paikan päätösraidalla Another song ja kajauttaa sellaisen soolon, että miltei kylmää värettä pukkaa.

Yksittäishavaintona nostan vielä avausnumeron Congratulations. Sillä toistuu muutamaan kertaan bassolla (vai kitaran matalilla kielillä?) soitettu noin 10 nuotin sarja (ks. esim. alk. ajassa 0:10), joka toi mieleeni Creamin Cat's squirrelin. Kappaleen alkuperäisesittäjäksi paljastui nettiselailun jälkeen Doctor Ross & The Orbits.

Siis jo toinen tohtoriviittaus.

Myönnän tajunneeni hävettävän myöhään, että se Feelgood-jutska oli ensimmäinen. Siis tajusin heti Feelgoodin, mutta en sitä, että Dr. Feelgood ja Dr. Helander.

Tässä kohtaa jätän jatkotutkimusvastuun niille, jotka tuntevat Dr. Johnin tai Dr. Hookin musiikkia, toisin kuin minä. Kerrottakoon kuitenkin, että mahdolliset Doctor's Order -viitteet ovat menneet allekirjoittaneelta ohi.

Palaan vielä kerran apinasta selässä kertovaan biisiin. Siinähän Helander jatkaa rivin verran syvä-äänistä saarnaansa soiton jo tauottua. Lopulta laulu katkaistaan kuin veitsellä leikaten. Oiva tehokeino harvakseltaan käytettynä, mistä tuli mieleen ehkä vuosi sitten kuuntelemani erään ennen hyvänä pitämäni artistin viimeisin albumi. Sillä tuon saman konstin käyttö on niin runsasta, että kuulijalla alkoi jo posket pullottamaan.

Kokonaisuutena herrat Helander, Esa Kuloniemi ja Leevi Leppänen ovat tällä kertaa nakutelleet kasaan sen verran ässäluokan kattauksen, että se nousee mukaan kärkikahinoihin vuoden julkaisuja pähkäiltäessä. Jäntevää jyystöä.

Lainaan mukaillen vuoden -99 elokuvassa Pitkä kuuma kesä seikkailleen yhtyeen, Kalle Päätalon keikkaspiikkiä: Mää oon Apulaissheriffi ja mää sanon jee!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Shining Pearls
• UUTUUSLEVYT - Tigerlily: Tigerlily
• LEVYT - Honey B & T-Bones: Walking Witness

LEVYT - Honey B & T-Bones: Walking Witness

Hiipuvan marraskuun 11. lyhyen levyjutun aiheena on Honey B & T-Bonesin 12. studioalbumi Walking Witness (2011).

Kakku sisältää järisyttävän tyylikästä soitantaa, paneutuneita ja ilmeisen harkittuja sovituksia monine yksityiskohtineen sekä vaikuttavaa vokalismia. Esa Kuloniemi loistaa kitaralla, Jaska Lukkarinen rummuin ja Aija Puurtinen paaluttaa bassolinjat kohdilleen, laulamisensa lisäksi.

Levy on keskimmäinen jostain syystä kolmen sarjaksi mieltämässäni jatkumossa, jonka avasi Alien Blues (2009) ja päätti Time Was (2016). Se on noista selkeästi paras. Oivalsin levyn hienouden vasta muuan vuosi sitten, kun jollain autoreissulla kuuntelin T-Bonesin tuotantoa pitemmän pätkän putkeen.

Levyllä on hyvin jännää, ellei suorastaan jännittävää musiikkia, joka ammentaa idästä ja lännestä, ehkä etelästäkin. Vaikutteita on sikäli runsaasti, että ne varmaan osin peittyvät sekoituksessa, jota tekee paikoin mieli luonnehtia avaruusmusaksi.

Yrittäessäni hakea mainituista lyhytjutuista vertailukohtaa, jota tämä eniten muistuttaisi, törmään seinään. Paljon ei ole yhteistä Haavistoon, Winteriin tai Hookeriin, vaikka blues bändin yhteydessä yleensä mainitaan. Myöskään Cash ei osu, vaikka levyllä versioidaan I walk the line. Päädyn valitsemaan Röyhkän siitä huolimatta, että sekin on tästä kaukana kuin Oulu Ylä-Lapista.

Hangaround muuten on mukaelma tai jatko-osa albumin Terrifying Stories From T-Bone Town (2005) kappaleesta Funky women. Linkin takana kuitenkin Dry, dry, dry, jonka kitaroinnista bongaan hieman Jimmy Pagea.

Tekstitalkoisiin osallistuivat asianosaisten lisäksi mm. Dr. Helander ja Paleface.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Ismo Haavisto Band: Winter Blues
• LEVYT - Johnny Cash: Boom Chicka Boom
• LEVYT - Kauko Röyhkä: Tyttöjen Ystävä
  

LEVYT - Ismo Haavisto Band: Winter Blues

Suomalaisen bluesin suurnimistä puhuttaessa olisi objektiivisestikin arvioiden väärin jättää Ismo Haavisto huomiotta. Itse pidän häntä omaan makuuni pohjautuen aivan genren, ja miksei koko roots-musiikkikenttämme yhtenä kirkkaimmista tähdistä.

Hyviä ja sitäkin parempia lättyjä on mieheltä putkahdellut vuodesta -98 lähtien. Niihin parempiin lukeutuu mm. tämänkertainen jutun aihe Winter Blues (2010).

Se on nelihenkisellä yhtyeellä toteutettu albumi, jonka 13 numerosta peräti kuusi on sooloja, siis Ismo Haavisto One Man Bandin tekosia.

Yleisesti ottaen voi sanoa, että bändillä svengaa ja rullaa. Biisit kulkevat liukkaasti kuin laskuvälineeksi ideoitu muovinen jätesäkki pulkkamäessä. Sooloesityksiin taas on päätynyt enemmän syvyyttä ja sielukkuutta. Tietenkään jaottelu ei mene yksi yhteen ja tasan noin, mutta pääpiirteissään joo.

Haavistolla on ollut tapana aika ajoin versioida vanhojaan uusiksi. Sen tarkemmin hänen tuotantoaan läpikäymättä muistuu mieleen erilaiset tulkinnat ainakin kappaleista Mean ol' accordion, Midnight man ja Down to the Otamo.

Aki Kaurismäki kelpuutti keskimmäisen elokuvaansa Toivon tuolla puolen. Vaikkei kyseessä olekaan sama veto, niin linkkaan sen riittävän samankaltaisena tähän, koska Winter Bluesia ei suoratoistoista löydy. Bändiversio pistettiin niin ikään loistavalle albumille The Blues Has Chosen Me (2018).

Itse asiassa elokuvan soundtrack on myös julkaistu...

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Ice Mo' & The Zydecoolers: Cool Zydeco
• LEVYT - Micke Björklöf & Blue Strip: Three Times Seven Is...
• LEVYT - Vanhaa Roinaa: Miten Syvälle Uskallat Sukeltaa

LEVYT - The Brian Setzer Orchestra: Vavoom!

Kai Brian Setzerin voi sanoa omaavan jonkinlaisen Midaksen kosketuksen. Sen verran paljon kultaa on nauhoille tallennettu, kun hänellä on ollut sormensa pelissä. Toiminnan aikaikkuna on jo pitkästi yli 40 vuoden mittainen.

Vuosituhannen vaihteen hujakoilla kosketus tuntuu olleen erityisen herkkä. Silloin plus miinus muutaman vuoden aikana Setzeriltä ilmestyi nippu vallan erinomaisia albumeita. Osa niistä oli sooloja (käytännössä triokokoonpanoin pakerrettuja), osa isomman orkesterin kera tehtyjä.

Apulaissheriffin tunnustuksen on jo saanut ensin mainitusta kategoriasta Ignition! (2001) ja nyt sen ottaa vastaan jälkimmäistä edustava Vavoom! (2000).

Kiekolla, kuten yleisemminkin Orchestransa kanssa Brian operoi swingin, rockabillyn ja jump bluesin maastoissa big bandin keinoin toteutettuna. Tällä kertaa ryhmä koostuu hänen itsensä lisäksi rumpalista, kahdesta basistista ja 13 puhaltajasta plus muutamasta vierailijasta.

Biisit ovat enimmäkseen omia, mutta seassa on totutusti maukkaita BSO-muottiin valettuja covereita.

Uskollisia japanilaisia fanejaan Setzer suosi vain japsipainokselle sisällytetyllä Bill Haleyn Rock-a-beatin' boogie -versiolla, joka on kuunneltavissa YouTubessa. Kaikkien nautittaviksi päätyivät mm. klassikot Mack the Knife, Caravan sekä nummismaisen tunnelimaista tunnelmaa tihkuva Gettin' in the mood.

Originaaleista kovimpia on billyjumppa '49 Mercury blues.

Positiivista ja mielialaa kohottavaa musiikkia.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Brian Setzer '68 Comeback Special: Ignition!
• LEVYT - M.A. Numminen: Aarteeni, Juokaamme Likööri
• UUTUUSLEVYT - Tower Of Power: Step Up

LEVYT - Kauko Röyhkä: Tyttöjen Ystävä

Levyn avaa klassikko. Tohdin jopa veikata sen sijoittuvan viiden tunnetuimman Röyhkä-laulun joukkoon. Tosiasiahan kuitenkin on, ettei yksi biisi kesää tee. Ei tee, vaikka se olisi Kevät, joka sinänsä on ajaton sekä isossa kuvassa että otsikostaan huolimatta suhteessa vuodenkiertoon.

Tässäkin tapauksessa 12 biisiä tekee levystä loistavan. Olen viime vuosina havahtunut siihen, että saattaisin kysyttäessä nostaa sen Röyhkän tuotannon aivan parhaaksi pitkäsoitoksi.

Levy on toinen kahdesta bändimielessä välikauden työstä. Nartusta oli pysynyt mukana Pekka Gröhn, joka soittaa kiekon bassot. Myöhemmin vakiintuneeseen ysärikokoonpanoon jäi levyn tekijöistä kitaristi Timo Vikkula. Rummuissa on Gabi Hakanen, toisessa kitarassa ja koskettimissa Martti Salminen.

Vierailijoista nostettakoon Costi Suhonen, joka duetoi Kaukon kanssa kappaleen Hän tuolta toiselta puolelta. Tulkoon niin ikään mainituksi viulisti Ufo Mustonen pitkällä päätösraidalla Älkää menkö ilman meitä.

Kannattaa toki kuunnella koko levy, vaikka laitan linkin taakse vain numeron, jolla rumpuja piiskaa Gröhn. Hän muuten rumpaloi alusta loppuun sen toisen välikausialbumin Kaksi Koiraa (1990). Menevä Sun puolella edustaa moni-ilmeistä kokonaisuutta yhtä hyvin tai huonosti kuin mikä tahansa muu valinta. Siksi koko levy.

Tuollainen levy on Tyttöjen Ystävä (1991).

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Kauko Röyhkä: Sinä Olet Tähti
• LEVYT - Kauko Röyhkä: Onnenpäivä
• BIISIT - Kauko Röyhkä & Narttu: Herra Presidentti