Lainaanpa jälleen omia ensitunnelmiani, jotka näppäilin Facebookiin kuunneltuani jutun aiheen kertaalleen läpi tasan kaksi viikkoa sitten:
"Kun lajivalintana on blues rock southern-mausteilla ja soitetaan sitä taiten ja rankalla kädellä, ovat onnistumisen mahdollisuudet korkealla. Pykälää ylemmäs päästään, kun mikrofonin takana on vahvaääninen, loistava laulaja. Nämä toteutuu."
Tuoreeltaan albumi iski aika mukavasti ohi ja läpi suojauksen, jollaista en tosin ollut sitä varten edes viritellyt. Takana oli nimittäin jo tuolloin muutaman sekunnin suoratoistoisia, hyvää lupaavia pikasohaisuja satunnaisiin kappaleisiin.
Uutta laadukasta musiikkia tarjoilee Tres Pistoleros E Doña Kay debyyttipitkällään On Another Level (2025).
Kotimaista roots-musaympäristöä tarkemmin seuraavat muistanevat takavuosilta useitakin kiekkoja julkaisseen yhtyeen Turn On. Itselleni bändi on nimenä tuttu ja jotain muistelen siltä taannoin kuunnelleenikin.
Discogs-sivuston mukaan Basisti Jarno Mäkinen soittaa kaikilla Turn Onin levyillä. Rumpali Pasi Oksanen hyppäsi kyytiin kolmannelle ja kitaristi Sami Tammioja neljännelle, joka jäi viimeiseksi. Kokoonpanoon kuului muitakin, mutta nämä kolme herraa perustivat 20-luvun alussa trion Tres Pistoleros.
Liekö totta, mutta olen havaitsevinani hatunnostoa ZZ Topin suuntaan (LP Tres Hombres, 1973). Jos mielisi olla vitsikäs, voisi vihjaista turkulaispoppoon sisällyttäneen nimeensä "ystävyyskaupunki" Tampereen lyhenteen.
No ei, kyllä tässä espanjan kielellä mennään, mikä varmistui viimeistään toissa syksynä trion kasvaessa kvartetiksi ja nimen siinä yhteydessä pidentyessä. Katri Heinonen alias Doña Kay nappasi käteensä laulumikrofonin ja sen jälkeen osoite oli Sonic Pump Studios Helsingissä. Eero Kaukomiehen ja asianosaisten tuotannossa kasattiin Tammiojan biiseistä napakka puolen tunnin paketti.
Jykevintä kokemusta tekoprosessiin toi Hannu Leiden laulutuottajan roolissa. Hän osallistuu myös itse taustavokaaleihin.
Havana Black voisikin olla eräs vertailukohde, mikäli sellaista haluaa hakea. Ehkä lähempänä kuin sitä huidellaan jotain Mount Marya. Nuo noin niin kuin kokonaisuuden kannalta. Yksittäisillä raidoilla nousee yllättäviäkin mielleyhtymiä.
Setup for disaster kasarikitaroineen mouruaa melodialtaan ja sovitukseltaan kuin 80-luvun lopun Bon Jovi. Onneksi toteutustapa ei ole yhtä sileäksi hiottu kuin heillä tuppasi äärimmilleen viritettyine tuotantokoneistoineen olemaan. Hieno esitys.
Tämänhetkinen suosikkini, introltaan perin southern rock -henkinen Simple life taas on allekirjoittaneelle kuin Boycott vuosimallia 1987. Ei puutu kuin saksofonit ja muut torvet, joitten kera vaikutelma olisi aukoton.
Jäin mietiskelemään, onko kasarivaikutteita ihan oikeasti imetty levyn muutoin ehkä enemmän 70-lukuiselta kuulostavan yleisilmeen jatkoksi. Oli tai ei, siltä se päässäni kuulostaa.
Jos kävisi sellainen ihme, että joltain tämänkaltaiselta bändiltä saataisiin näinä aikoina valtakunnallinen hitti, niin selkein ehdokki sellaiseksi olisi ilman muuta Whiskey woman. Myönnetään ajatuksen huima epätodennäköisyys, mutta totta sitä aina toivoa voi, näennäisesti mahdottomiakin.
Koukkuja albumilla annostellaan mainion perusrunttauksen päälle maltilla. Niitä ei ole kuten Martta-kerhon piiriosaston virkkuuillassa, pikemminkin sen verran kuin kyseisen yhteisön kylätason kokoontumisessa. Liika olisikin liikaa kuten missä tahansa asiassa.
Heikkouksien osalta joudun tiedon puutteessa turvautumaan arvaukseen. Komeasti jatsahtava päätösnumero Murder ballad blues saattaa sisältää tekniikan keinoin korjattuja "puutteita". Jos näin on, pidän kauneusvirheen korjausta itsessään kauneusvirheenä. Viittaan korkeimpien laulunuottien soundiin.
Korostan, että kirjoitin edellisen kappaleen siltä pohjalta miten itse kuulen (eli en välttämättä oikein) sekä henkilökohtaisen ajatus- ja arvomaailmani huomioiden (mielellään vältetään autotunea ja vastaavia).
Siitä huolimatta, On Another Level on yksinkertaisesti hemmetin hyvä levy, jollaisia on maassamme julkaistu tänäkin vuonna rutkasti jo nyt. Kyllä juurimusiikin ystävien edelleenkin kelpaa.
-----
