Jutut ajassa

31 toukokuuta 2023

KIRJAT - Jim Pembroke, Rick Chafen: Just my situation - Muistelmat

Tähän tapaan kirjoitettuja muistelmia luen mieluusti. Pitkästä aikaa kävi niin, että "oikean" kirjan mittainen teos tuli kahlattua läpi suhteellisen nopsasti, ilman pakkopullan makua tai mielenkiinnon herpaantumista missään vaiheessa.

Aiheen kiinnostavuuden lisäksi tässä auttoi tekstin keskimääräistä sutjakampi sujuvuus. Aivan kuin se olisi hyvän kirjailijan tekosia.

Olisi mukava tietää kuinka paljon James Francis Pembroke itse tuotti lopullisia rivejä. Mikä oli työnjako hänen ja ystävänsä Rick Chafenin välillä? Lukiessani ajattelin useammin kuin kerran kuinka tarinan kuljetus on jotenkin Jimin tyylistä. Jälkikäteen havahduin uudestaan huomaamaan sen minkä toki olin rekisteröinyt jo alkuun. Tekijöitä olikin kaksi.

Jos - huomio: jos - lopputuotteessa on vähää enemmän Pembroken tekstiä, en voi välttyä ajatukselta, että hän olisi voinut tehdä merkityksellistä uraa myös painotuotealalla. Vähän Röyhkän, Liimatan ynnä muiden tapaan.


Elämää muistellaan niin alusta kuin muistaa voi niin loppuun kuin ehätettiin. Kävi nimittäin sillä tapaa ikävästi, että Pembroke poistui tästä ajasta ennen kuin homma oli saatu päätökseen saakka. Emme tiedä, mutta todennäköisesti lisää olisi tullut viimeisimpiin kappaleisiin.

Hyvä näinkin. Muusikon taiteellisesti aktiivisin aika 60-luvun puolivälistä noin kaksi vuosikymmentä eteenpäin käydään läpi riittävän perusteellisesti. Jarkko Jokelainen täydensi lisäämällä 11-sivuisen epilogin, jossa hän haastattelee muutamia päähenkilön läheisiä ja ystäviä.

Diskografiaosuudessa luetellaan omien töiden lisäksi lukuisat vierailut toisten levyillä. Soitto- ja laulupuuhia enemmän Pembroke osallistui muitten levytyksiin lauluja tekemällä. Nämäkin lista kattaa. Kiinnostavaa oli lukea hänen lisäksi sparranneen muita biisiensä nauhoituksissa.

Alkukielenä oli englanti, joten riittävän suuren asiakaspohjan takaamiseksi tarvittiin suomennos. Esa Kuloniemi hoiteli ja näin saimme äidinkielisen lukukokemuksen nimellä Just my situation - Muistelmat (Like, 2022). Julkaistua englanninkielistä versiota ei tietääkseni ole olemassa.

Ajattelin jo lopettaa, mutta tuli vielä yksi juttu mieleen, joten käännyn columbomaisesti ovelta ja kerron sanoituksista minua enemmän välittäville Jimin antavan vinkkejä joittenkin hörhöimmiltä kuulostavien lyriikoidensa tulkintaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


29 toukokuuta 2023

UUTUUSLEVYT - Hurriganes: Crazy Days On The Road

Musta, valkotekstinen ja värikuvaisa boksi eli loota, 5 x 5 x 1 tuumaa noin suurin piirtein. Sikarilaatikko.

Kaksi lasereitse kuunneltavaa kompaktia diskettiä jämäkin pahvikuorin, sisältäen aikansa kovimman suomalaisen jytäpumpun lavalla vääntämää rokettia. Ensimmäisellä harkat ja keikka Oulun NMKY:n salilta 24.11.75. Toisella konsertit Hämeenlinnan naisvankilasta 13.12.75 ja Porin Riihikedon koululta 2.1.76. Yhteensä 48 raitaa.

28-sivuinen vihkonen. Perustiedot sisuskaluista. Risto Vuorimiehen mustavalko-otoksia kiertueen aiemmilta pysäkeiltä syyskuulta 1975. Keikkailmoituksia ja lehtikuvaa. Kitaristi Ile Kallion ja ääni- ym. teknikko Hande Mertasen muisteloita Pekka Laineen nykypäivänä haastattelemana.

On kerrassaan tyylikäs ja tasokas paketti tämä Hurriganesin Crazy Days On The Road (2023).


Maaliskuussa -22 loin katsauksen Ganesin siihenastisiin livelevyihin. Sen jälkeen niitä on tullut useampiakin sekä LP- että EP-kokoisina. Mielenkiintoista on, että julkaisuja on 2020-luvulla tehnyt kolme eri puljua. Talkoisiin ovat osallistuneet Ainoa Productions, Emsalö Music ja - kuten tässä tapauksessa - Svart Records.

Katsauksessani julistin suosikikseni albumin Live In Stockholm 1977 (1996). Tähän taisi nyt tulla muutos. Crazy Days On The Road on nimittäin sitä luokkaa dynamenttinen dokumentti että oksat pois.

Viittaamassani blogijutussa pohdiskelin myös sitä kuinka C-kaseteilta työstetty Rockin' Live 1982 (2021) kuulostaa lopullisessa muodossaan teknisesti ja soundeiltaan niin pätevältä. Sama pätee tähän uudempaan, jonka äänilähteenä käytettiin Mertasen keikalta nauhoittamaa kasettia (Agfa Superferro).

Niin ikään se Tukholman live tehtiin aikanaan saman tapaan. Sen äänikuvassa on jotain ongelmia mitä en näiltä uudemmilta rekisteröi. Tämä panee aprikoimaan, josko tekniikasta olisi kerrankin ollut hyötyä. Ehkä nykyään sitten on mahdollista fiksata kasetin ongelmapaikat paremmin kuin vuonna -96? Tuskin niitä silloin edes yritettiin korjailla.

Yhtä kaikki, jos hyllystäsi puuttuu Hurriganesia elävänä ja jostain kumman syystä päättäisit hankkia vain yhden (mikä sivumennen sanoen kuulostaa perin oudolta), lisää siinä tapauksessa hankintasuunnitelmaasi Crazy Days On The Road.

Tein yhden nippelihavainnon. Kuunnelkaapa paketin neljä versiota kappaleesta Crazy days. My only one on muuten toinen kaikissa neljässä tilaisuudessa taltioitu biisi.

Vaan se Crazy days. Eikös kiihdykin tempo kitarasoolon ajaksi joka kerta? Oli ihan pakko kaivaa studioversio ja tutkia, päteekö sama siihen. Ei päde. Tai jos pätee, ei tahdin vikkelöityminen ole samaa luokkaa. Jos tivaatte mitä sitten ja haittaako muka, heitän takaisin lainaten ATK-tuotekehityksen asiakastuen kyselyihin useasti käyttämää vastausta: "Se on fiitseri eikä bugi."

Se on näet rock and rollia.

Annettakoon vielä erikoismaininta kuvitukselle. Yleensä en ole kovin innoissani levyjen tai musiikkikirjojen kuvallisen annin perään. Nyt on kuitenkin osuttu maaliin mielestäni mitä parhaiten.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


22 toukokuuta 2023

UUTUUSLEVYT - The Dangermen: Tranquille Shore

Puoli kuuta takaperin totesin Focus 3:sta kertovassa jutussa, ettei proge kuulu leipälajeihini. Samaa, joskin eri syistä voi sanoa rautalangasta. Siinä missä progressiivinen rock on ollut levyhyllyssäni vähenemään päin, voisivat rautalanka ja surf puolestaan olla siellä lisääntyviä lajeja.

Se, että naapurin poika omisti 40 vuotta sitten Shadowsin kasetin, ei tee minusta asiantuntijaa. Titteliin eivät oikeuta myöskään satunnaiset kappaleet erinäisillä CD:illäni. Tämä osasto vaan on jäänyt Mopen osille harrastuksissani, mikä on hienoinen sääli.

The Dangermenin toinen pitkäsoitto Tranquille Shore (2023) on sitä itseään. Tai niitä, miten vaan. Rautalankaa tai surfia. Tahi rautalankaa ja surfia.

Biisilistalla on 15 instrumentaalinumeroa, joista kolme omaa tekoa. Niistä vastaa kitaristi Tomi Peltonen, yhdessä tapauksessa puoliksi urkuri Tuomas Siiralan kanssa.

Muut Vaaraheput ovat rumpali Harri Kunnas, basisti Timi Murto sekä toinen kitaristi Ben Engblom. Viimeksi mainitun nimi herätti jotain ajatuksen tynkää alitajunnassa. Tutkailujen perusteella hänen taustastaan löytyy The Quiets, joka on nimenä tuttu tällaiselle alan ummikollekin. Olen varmaan joskus lukenut tai kuullut bändistä ja Engblomista enemmänkin.

Lainoihin sisältyy teemoja elokuvista ja televisiosarjoista. A fistful of dollars / finale on Enrio Morriconen käsialaa Sergio Leonen filmistä. Theme from I spy saattaa kilisyttää kelloja joillekuille. Minä olen sitä ikäluokkaa, etten tiedä näkyikö tuo mm. Bill Cosbyn tähdittämä 60-luvun jenkkisarja koskaan meillä.

Alkujaan laulettuja kappaleita on ainakin yksi, jos kohta nekin (senkin) Dangermen vetää ilman ihmisääntä. Gerry And The Pacemakersin Ferry across the Mersey lienee kaikkien tuntema.

Aivan mahdottomin kiire yhtyeellä ei ole ollut materiaaliaan saattaa julkaistuun muotoon. Entuudestaan heillä oli takanaan albumi Meet The Men Of Danger (2011). Tranquille Shorea nauhoitettiin vuosina 2016-19 ja se tosiaan julkaistiin vasta nyt, ehkä koronallisista syistä. Janne Haavisto miksasi ollen myös yksi levyn äänittäjistä.


Entäs se tärkein? Musiikki itse.

Kyllähän tällainen hyvin soitettu lajityyppinsä edustaja uppoaa meikäläisessä otolliseen maaperään. Pidän kohtuullisen varmana, vaikken kirkossa kuulutettuna, että Tranquille Shore ei jää viimeiseksi genre(je)n levykseni. Sen kuuntelujen ja erittäin pikaisen muun kartoituksen perusteella perusrautalanka tosin maistuu surf-maustettua mukavammalle, minkä jo ennaltakin tiesin.

Itselleni oudompien musiikkimaastojen samoileminen tullee saamaan jatkoa ihan lähitulevaisuudessa. Pysytään silti tällaisissa juurevissa ympyröissä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


16 toukokuuta 2023

UUTUUSLEVYT - Jo' Buddy's One Man Stomptet: Lockdown Sessions & Beyond Vol. 1

Kotimaisessa roots-maailmassa asiat sujuvat mainiosti. Auringonkierto ei ole vielä puolessakaan ja käsillä on jo neljäs uutuuslevy, joka saa naaman virneeseen ja tekee hyvää nupille ja sielulle. Neljäs sellainen, jolle arvosanoja jaellessa ei neljä tähteä tahdo riittää, ainakaan ilman plussia tai puolikkaita.

2023 ei siis tässä mielessä eroa edeltäjistään oikeastaan mitenkään. Kyllä Suomessa nykyään nämä hommat osataan.


Jo' Buddylla eli Jussi Raulamolla on ollut tapana omistaa levynsä sitten edellisensä edesmenneille. Tällä kertaa listalle päätyivät mm. Honey Aaltonen, Wilko Johnson, Robert Gordon ja Jerry Lee Lewis.

Artisti itse on yhä mitä eläväisimmillään. Miehen ensimmäisestä keikasta on 40 vuotta, levytysurakin alkoi yli kolme vuosikymmentä sitten. Tänä keväänä hänen pajaltaan putkahti soolotyö Lockdown Sessions & Beyond Vol. 1 (2023).

Sitä on nauhoitettu Lontoossa ja Tampereella jo vuodesta 2020 alkaen. Maestron työkaluina soi oman äänen lisäksi akustista ja sähkökitaraa, lap steeliä, pianoa, urkua, bassoa sekä rumpua ja muita lyömiä. JD Harmo hoitaa huuliharpun kahdella ja Masa Orpana fonin yhdellä raidalla.

Ruokalista on siis rakennettu juureksista.

Raulamolle tyypillisesti juuri mikään yksittäinen kattaus ei ole yksiselitteisesti vain jotain tiettyä lajia. Perunamuusista voi löytää maa-artisokkaa tai palsternakkaa, ellei molempia. Lantturaaste ei ole pelkkää sitä itseään, vaan sisältää lisäksi naurista, jopa kaalia. Miksei puolukkaakin. Punajuurilisukkeesta voi bongata myös hivenet kelta- ja mustajuurta.

Annosten sofistikoituneisuus ei välttämättä täytä pintaporukan vaatimuksia. Muusiin on jätetty pottusattumia. Samoin sosekeittojen koostumuksessa on rosoa ja särmää. Raasteita ei ole höylätty vain yhdellä reikäkoolla, vaan samassa kupissa on useamman paksuista raastojälkeä. Porkkanat ovat epäsäännöllisen monihaaraisia.

Kaikki yllä kertomani tekee tästäkin Jo' Buddyn albumista niin riemastuttavan koosteen, että sen pariin on uskoakseni mukava palata lukemattomia kertoja määrittelemättömän pitkän tulevaisuuden aikana.

Raulamon kitarointityyli on mojovuudessaan persoonallista ja tajuisaa. Huomasin uutuutta kuunnellessani hänen näpsivän usein hieman iskujen perässä, mikä luo vastustamatonta groovea lopputulokseen. Tapa on sama mitä esimerkiksi Topi Sorsakoski aikoinaan viljeli laulussaan.

Vokalismista voisi sanoa sen olevan sataprosenttisen hyvällä tavalla erikoista ja omintakeista. Tämäkin on piirre, joka on minuun vedonnut aina Karjalaisen ja Nurmion varhaisajoista saakka. Monista nuorempien polvien suomalaissolisteista puhumattakaan.

Koska joudun, tai siis pääsen tunnustamaan kyvyttömyyteni lokeroida näytebiisiä(kään) kiistattomasti mihinkään genreen, käytän sen kuvaamiseen laatusanoja: viekoitteleva, svengaava, muikea, pongahteleva, hykerryttävä.

Kuunnelkaa itse. Lakewood walk.

Niin, ne kolme tätä edeltänyttä -23 huippujuurikiekkoa on koottuna tuohon alle linkkeinä niistä kertoviin blogijuttuihin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


13 toukokuuta 2023

LEVYT - AC/DC: If You Want Blood You've Got It

Ihan kauheasti en tunne tapauksia, kun yksi yhtye julkaisee samana vuonna kaksi loistavaa albumia. Edellinen blogikirjoitus CCR:n Green Riveristä (1969) käsitteli sellaista. Samaan kategoriaan kuuluu Poweragen siivittämänä If You Want Blood You've Got It (1978).


Koska pikkupitäjän kirjaston niukkaan levykokoelmaan kuului 80-luvun lopulla tämä AC/DC:n ensimmäinen ja paras live-LP, omaksuin sen versiot biiseistään tavallaan oikeiksi. Kun sitten myöhemmin hankin Let There Be Rockin (1977) tulin tahdosta riippumatta vertailleeksi molemmille sisällytettyjä kappaleita toisiinsa.

Lätyn kymmenestä raidasta neljä tulee tuolta edellisvuoden LP:ltä. Itse asiassa vielä viideskin. Dirty Deeds Done Dirt Cheapin (1976) australialaispainokselta löytyvä Problem child oli nimittäin muun maailman versioissa mukana vasta Let There Be Rockilla, minullakin.

Jotenkin sitä koki studioäänitykset oudoiksi, kun oli kuunnellut konserttitulkintoja kasetilta niin paljon. Tänä päivänä tunne ei ole enää sama, mikä ei poista sitä tosiasiaa, että If You Want Blood pesee mielestäni yhä Let There Be Rockin.

Sen verran selvästi olen Bon Scottin ajan takana, että Brian Johnsonin kauden albumeista korkeintaan yksi pärjää nyt käsiteltävälle. Tiedätte kyllä mikä.

Pistelen tässä surutta studio- ja livekiekkoja rinnakkain, enkä näe siinä ongelmaa. Oikein kun aletaan tutkailla, paljastuu muuten tämänkin eläväisen takaa jälkikäteen tehtyjä fiksauksia. Paikoin hyvinkin päälleliimatun oloiset yleisön huudot ovat yksi esimerkki.

Nettiselailujen perusteella yleinen konsensus on sitä mieltä, että ainakin taustalauluja ja kitaroita on korvattu studiossa myöhemmin. Eikä siinä mitään. Sellainen oli tapana silloin. Onko tänä päivänäkin? Luultavasti.

Jännittävin aiheeseen liittyvä väite on, että mehevä Whole lotta rosie olisi käytännössä studiosessioitten ylijäämäkamaa. Siellä on porukka vertaillut äänitaajuuksia ja pyöritellyt raitoja eri nopeuksin ja tällä viisiin "todistanut" epäilyjään oikeiksi.

En tiedä. Mielenkiintoista olisi tietää totuus, mutta sepä olisi vain tieto. Ei kai tuo hirveästi haittaisi, vaikkakin tietty huijauksen maku siitä tulisi. Oikeista oikein livehän rakennetaan nauhoittamalla yksi keikka alusta loppuun. Piste. Ei korjauksia kautta parannuksia myöhemmin. Virheet jääköön. Ne kuuluvat asiaan ja niitten kanssa eletään.

If You Want Blood purkitettiin Glasgow'ssa 30.4.1978. Murray Engleheartin ja Arnaud Durieux'n Maximum rock & roll -opuksen mukaan "albumi syntyi suurelta osin ellei kokonaan kyseisen illan nauhoituksista". Täyttä varmuutta siis ei taida olla tuostakaan.


Tehty mikä tehty, miten ja missä hyvänsä, niin priimaa pukkasi.

Ollaan AC/DC:n tuotannon Top5:ssä. Kuten tuolla alempana linkatussa Powerage-jutussa muinoin paalutin, pidän orkesterin aikaa 1977-80 sen kultakautena, jolloin ei syntynyt mitään muuta kuin priimaa. Sitä edeltävät Scottin liidilaulamat pitkäsoitot eivät sekundaan vajoa, myöhemmistä johnsonilaisista taas voi sanoa tason laskeneen aika selvästi.

Mainitsemani kirjan mukaan bändi, oikeastaan paremminkin sen ulkopuoliset tahot eli levy-yhtiö oli aikeissa julkaista Poweragen jälkeen kokoelman. Etenkin Malcolm Young oli jyrkästi suunnitelmaa vastaan, joten se kariutui. Ehkä live olikin AC/DC:n vastaantulo bisnesporukan suuntaan.

Musiikki sillä on sähköisen kovaäänistä, raakaa rock and rollia. Tässä ajassa tuntuu sitä kuuntelemalla enemmän kuin aavistuksen huvittavalta kuinka AC/DC niputettiin kasarilla heavy-osastolle. Kieltämättä myöhemmistä tuotoksista voi tunnistaa piirteitä, jotka tukevat tuotakin lokerointia.

70-luvulla heavy oli kuitenkin kaukana siitä mitä Youngin veljekset ja Bon vaihtelevien rytmiryhmien kanssa takoi. Levyn menun lukemisen seurauksena päässä soimaan alkavat riffit voi kyllä lukea hard rockin piiriin, mutta ei sen pitemmälle raskaisiin ja metallisiin maisemiin.

Riffeistä puheen ollen onhan niitä olemassa smokeonthewatereita ynnä muita, mutta allekirjoittaneelle juuri Youngien päistä ja kitaroista ovat saaneet alkunsa monet kaikkein kovimmat.

If You Want Bloodilla on hyvä valikoima niitä parhaasta päästä. Riff raff, 10/10. Hell ain't a bad place to be, 10/10. Whole lotta Rosie ja Rock 'n' roll damnation, molemmille vähintään 10-/10. Angusin soolot eivät ole biiseissä niin tärkeitä osasia kuin primitiiviset, soittotekniikalla prameilemattomat riffit.

Kaiken rymistelyn ja hurjailun sekaan ymmärrettiin sijoittaa yksi hitaampi, bändin musiikillisia juuria lähempänä soutava blues. The jack. Ja kas, siihen Angus loihtii pari sooloa, jotka kohoavat muuta pelausta korkeammalle. Mielipide.


Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



09 toukokuuta 2023

LEVYT - Creedence Clearwater Revival: Green River

Kysäisin somessa, mikä on albumin paras biisi.


Green river, luki ensimmäisessä vastauksessa ja kannatustakin se sai äänen verran. Vastustamattoman mukaansatempaavaa ja vaivatonta vääntöä. Hampaat eivät ole irvessä musikanteilla, eivätkä ne voi sitä normaalissa todellisuudessa olla kuulijallakaan. Loistavaa musaa. Kerta kaikkiaan lois-ta-vaa.

Bad moon rising, ehdotti eräs. Klassikkojen klassikkojen klassikko. Country-, folk- ja rockabillyhenkistä vyörytystä. Kappale, jolla on käsittämätön ominaisuus olla koskaan ajautumatta kyllästyttävien renkutusten laariin. Ensiluokkaista musaa.

Lodi, ilmoitti yksi ja toinenkin. Että voi sävellys olla puhtaasti sävellyksenä niin timanttinen. Siihen päälle herrojen Fogerty, Fogerty, Cook ja Clifford kosketus instrumentein sekä nuoremman Fogertyn jäljittelemätön ääni, niin taas tuli pistettyä nauhalle jotain ikiaikaista. Toisinaan pisaraa kulmaan herauttavan hienoa musaa.


Levyltä ei saa kuokallakaan kaivettua yhtään huonon tapaistakaan raitaa. Joku Commotion ei minusta yllä muitten tasolle, mutta moni muu tekijä voisi olla siitäkin ylpeä.

Levy oli CCR:n toinen vuonna -69 julkaistu huipputeos. "What a year, huh", olisi kapteeni Haddock voinut tokaista, ja olisi saanut vastaukseksi: "Captain, it's August." Vielä saman kuukauden aikana, pari viikkoa levyn julkaisusta Creedence soitti yksillä pienillä festivaaleilla Woodstockissa. Marraskuussa he putkauttivat markkinoille vuoden kolmannen LP:nsä.


Ainoa lainabiisi on The night time is the right time, ja sen kohdalla saa monen muun tavoin kummastella, miten nuo osasivatkin toisten alkuperäisistä tahkota niin kovia versioita.

Ainut balladiksi laatikoitava on Wrote a song for everyone, joka kuuluu lajinsa eliittiin. Jos ei unohdettu, niin ainakin turhan vähälle huomiolle yhtyeen äärettömän tasokkaassa tuotannossa jäänyt klassikko.

Eräästä suosikeistani Wikipedia näyttää viskaavan vertauksen Johnny Cashiin, mikä ei noin hoksautettuna kuulosta lainkaan hullulta heitolta. Cross-tie walkerissa tosiaan on samaa rentoa poljentoa kuin toisen mestari-Jussin varhaisissa äänitteissä.

Jos kyselyyni tulisi satoja vastauksia, veikkaan pienimmän kannatuksen saajaksi laulua Sinister purpose. Pelottavahkotunnelmainen swamp rock asettuu omalla asteikoillani levyn paremmalle puoliskolle. Jännää, kun hieman mietittyäni asetan sinne melkeinpä koko sisällön.


Ehkä kuitenkin nostan Apulaissheriffin valintana älppäriltä esiin vielä yhden hitimpiä kumppaneitaan niukemmalle arvostukselle jääneen helmen. Korostan taas, että suosikit tuppaavat vaihtumaan ajan kanssa ja toisaalta helmen löytäminen jalokivipaljoudesta ei ole ongelmaton temppu.

Noilla saatesanoilla ja varauksilla soikoon albumin parhaana tänään Tombstone shadow. Kitarasooloille ja kitaroiden soitolle ylipäätään ekstrahuomio.

Albumi on huik... äh, miele... eh, fantas... uuh, siis mahtava Green River (1969).


Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


04 toukokuuta 2023

LEVYT - Focus: 3

Progressiivinen rock ei lukeudu Apulaissheriffin leipälajeihin. En ole ikinä omistanut yhtään Genesiksen, King Crimsonin tai Emerson, Lake & Palmerin levyä. Talvella kiikutin Camelit vastikkeellisesti jälleenmyyjälle, alle viikko sitten menivät Gentle Giantit, kauan sitten Rushit.

Mutta jotain sentään on vieläkin, ja joistain olen kirjoittanutkin. Progen halveksunnasta tai ylenkatsomisesta ei ole kyse. Sen sijaan tulin aikaa sitten tulokseen, että hankkimastaan äänitteestä voi luopua hankkimatta sitä itselleen toisessa formaatissa, ja että liian iso kokoelma on - no, liian iso. Keskittyköön fyysisten esineiden omistaminen tärkeimpiin tyylilajeihin ja esittäjiin.

Oivalluksen seurauksena on hyllyihin, kaappeihin ja laatikoihin raivautunut mukavasti tilaa, jos kohta sillä on ollut taipumus melko vinhaan jälleen täyttyä. Harkitun poistuman kappalemäärä lasketaan kolminumeroisin luvuin.

Eräs vielä oleskelupansa pitää saaneista alan orkestereista on hollantilainen Focus. Heiltä on ilmestynyt riittävästi riittävän hyvää ja kaksi tai kolme älpeellistä jopa erinomaista tavaraa.

Focus 3 (1972) kuuluu genren kaikkien aikojen top5:een.


Ennen kuin mennään pitemmälle voitaisiin kuunnella upea Carnival fugue.

Se käynnistyy milteipä klassisen musiikin mieleen tuovan pianon hallitsemana, hillittynä tunnelmointina. Muut instrumentit antavat alussa kuulla itsestään vain etäisiä, vähäisiä äännähdyksiä.

Puolentoista minuutin tolpalla alkaa soida aavistuksen uhkaava, mutta sittenkin perin rauhoittava pianomelodia. Se ja koko sovitus aina liki kolmeen minuuttiin asti vaikuttaa niin Pekka Pohjolalta, että voisin kevyesti erehtyä, ellen paremmin tietäisi.

Seuraavaksi siirrytään hilpeästi svengaavan fuusiojazzin (kait?) maailmaan. Tämä vaihe siis astuu kuvaan kappaleen saavuttaessa puolivälin. Soittajien taituruus ja säveltäjän kekseliäisyys käyvät hyvin ilmi. Mainiolla tiluttelulla mennään päätyyn saakka ja kuulija nauttii. Minä ainakin.

Yhtyeen kokoonpano 3:lla on

  • Thijs van Leer, koskettimet + huilut + laulu
  • Jan Akkerman, kitara + luuttu
  • Bert Ruiter, basso
  • Pierre van der Linden, rummut

Herroista ainoastaan van Leer on ollut Focuksessa aina sen eläessä. Bändihän piti käytännössä hiljaiseloa 80- ja 90-lukujen ajan ja palasi kuvioihin vuosituhannen vaihduttua.

Yhdessä Akkermanin kanssa van Leer muodosti 70-luvun Focuksen ytimen. Tarkoitukseni ei ole lainkaan vähätellä basistin ja rumpalin merkitystä, mistä lisää myöhemmin. Lienee kuitenkin kiistatonta, että urut, huilu ja kitara ovat ne jotka selkeimmin ja ensimmäisenä iskostuvat tajuntaan, kun tämän kvartetin tuotoksiin lähtee tutustumaan. Myös biisinteko oli pääosin kaksikon heiniä.

Biiseistä Round goes the gossip muistuttaa hitusen edellisen LP:n hittiä Hocus Pocus. Love rememberedin miellän kattauksen liiankin aikaisin vastaan tulevaksi välipalaksi. Sylvia kolmantena taas on hieno ja singlenäkin silloin kaupattuna levyn tunnetuin raita.

Siitä eteenpäin seuraa toinen toistaan parempia teoksia. Progea, jazz rockia, barokkisävytteistä musaa (Elspeth of Nottingham). Kuten todettua, kyvykkäiden muusikoiden esittämää kyvykkäästi sävellettyä taidetta.

Julmasta pituudestaan huolimatta nostan alunperin tuplavinyylinä julkaistun Focus 3:n kakkoslätyn molemmat puolet lähes kokonaan täyttäneen järkäleen esille ja kuunneltavaksi. Sen parissa allekirjoittanut saa yhä kylmiä väreitä pitkin matkaa siellä täällä.

Sen aikana jokainen pelimanni saa antaa näytteen kyvyistään. Löytyy yleensä harvemmin tarjoiltavaa bassosooloakin, ja mitä viihdyttävintä sellaista. Itse en heti keksi parempaa kuin mitä Ruiter tällä tumputtaa.

Entäs lyömäsoitinosasto sitten? Aivan mahtavaa toimintaa van der Lindeniltä paikoin, ei tosin välttämättä rumpusoolossa. Huima ukko.

Luulen vähissä blogin lukijoissa olevan suhteellisen paljon väkeä, jolle ei proge maistu. Yllytän siitä huolimatta rohkeasti klikkaamaan seuraavaa linkkiä ja testaamaan miten uppoaa mielestäni yksi loistokkaimpia sen suunnan kappaleita. Ei se kestä kuin karvan alle puoli tuntia. Lyhyt hetki elämässä.


Toimii, eikö?


Alkuperäisen tuplan House of the king muuten puuttuu CD-versioltani. Samaa otsikkoa kantava numero löytyy debyytin CD-painokselta, mutten ole ottanut selvää onko se sama.

Yhtyeen muut pitkäsoitot arvotan aika tylsän ja erittäin hyvän välille. Ehkä jopa yllättäen pidän toiseksi eniten uuden inkarnaation albumista Focus X (2012). Kukaties palaan siihen joku päivä. Hollantilaisten kärkikamaa edustaa silti tämä heidän kolmas kiekkonsa.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: