Otetaan tähän väliin yksi, joka aikoinaan jätti alun kolmatta kymmentään käyvään musiikin harrastelijaan kokoaan suuremman jäljen. Tarkoitan, että ellen olisi sitä siinä iässä hankkinut, paljon kuunnellut ja omaksunut, sitä ei todennäköisesti nähtäisi tänä päivänä Apulaissheriffin blogissa.
Selityksen makua, olen kuulevinani takarivistä.
Ei, vaan totta. Uskoakseni aika normaali asia. Ainakin omasta nuoruudestani ja varhaisesta aikuisuuden tapaisesta pystyisin listaamaan kymmeniä samankaltaisia tapauksia. Levyjä, jotka syöpyivät sisuksiin ja jäivät ikisuosikeiksi. Useasta moisesta on tullut tännekin naputeltua.
Tämä on The Southern Harmony And Musical Companion (1992).
The Black Crowesin toinen pitkäsoitto ilmestyi aikana, jolloin isoja nimiä olivat muitten kanssa vouhotettuna Kolmas Nainen, Ne Luumäet, The Cult, Guns N' Roses, jne. Noitten lisäksi oli "omia" löydöksiä, joille ei kosolti muita ystäviä kaveripiireistä löytynyt, esimerkiksi sellaiset rapin kulta-ajan nimet kuin Public Enemy ja Eric B. & Rakim.
Mustavarikset kuuluivat jälkimmäiselle osastolle. Bongasin yhtyeen Radiomafiasta, Soundista ja MTV:ltä, en muista mistä ensin. Upea singlerypäisy Remedy oli ensikosketus. Pitkälti sen perusteella päädyin ostamaan ison vinyylin.
Onhan tuo aivan järisyttävän mahtava biisi. Nyt, kun vielä innostuin sadan vuoden tauon jälkeen katsomaan tyylikkään videonkin (ks. linkki yllä), niin eivätpä malttaneet ihokarvat pysyä lepoasennossa koko viittä ja puolta minuuttia.
Kun tuollaiseen kappaleeseen pääsee tutustumaan tuoreeltaan plus tulee LP:nkin heti pian hankkineeksi ollessaan kaiken lisäksi otollisessa iässä, ei levy oikeastaan voi olla jättämättä kokoaan suurempaa jälkeä.
Nyt se jo pitää sitä huonona, mölähtää takarivi kuorossa.
Ei, vaan toteaa faktan. Nythän on niin, että parasta musiikkia on hyvä musiikki. Paperilla hyvää musiikkia ei ole olemassakaan, vaan se syntyy itse kunkin perskohtaisista kokemuksista. Jos kokemuksille altistuu kuvailemallani tavalla, on se tasan yhtä pätevä tapa arvottaa musa hyväksi kuin mikä tahansa muu.
Saatan toistaa itseäni: jos joku pitää Mozartia tai Beatlesiä lantana, ne ovat sitä; jos joku pitää niitä timantteina, ne ovat sitä. Levy ei täten loppupeleissä voikaan jättää kokoaan suurempaa jälkeä, koska sillä ei ole muuta kokoa kuin se, minkä sille kukanenkin antaa.
The Southern Harmony And Musical Companion on siis allekirjoittaneen mielestä tasoltaan jutun tutun loppukaneetin mukainen. Ellei olisi, et lukisi näitä rivejä.
Tyyliltään albumi on iättömän oloinen. Se ei ollut järin muodikas ilmestyessään, mutta möi silti kauheita määriä, jälkikäteen ajatellen melko yllättäenkin. Perinnetietoista jyystöä, hieman hippimeininkiä, vinkerporillinen etelää, lujasti Stonesia, sopiva annos rujoa, hapokasta soulia, hitunen hard rockia. Tuo on jo paperillakin mainio yhdistelmä, joka oikein tehtynä ei voi olla toimimatta. Jätkät teki sen oikein.
Muista numeroista Sting me sopisi viriilinä, muttei liian vauhdikkaana täydellisesti rokkibileitten loppuhuipennukseksi. Sen jälkeen olisi tarvetta enää parille nojailubiisille. Bad luck blue eyes goodbye ja Sometimes salvation. Sitten valot päälle ja porukka narikan kautta pihalle.
Kyky tehdä äärihienoja balladeja ei muuten ole vähäisin syy siihen, miksi Black Crowes on minusta aina muistuttanut hiukan (70-luvun) Rolling Stonesia. Tehnyt sitä siinä määrin, että minulla on noitten kahden ryhmän kiekot samassa 30 CD:n säilytyslaatikossa. Tai ovat niin kauan kuin mahtuvat. Kasvunvara on jo syöty.
Rytmisesti polveileva Black moon creeping on erilaisine osineen albumin jännittävintä antia. Nopeissa osissa liikutaan lähellä funk-maastoja, missä taidolla liikkuminen ruukaa joka kerta minua ilahduttaa.
Bob Marleyn Time will tellistä totesin Kayasta (1978) kirjoittaessani Black Crowesin pystyneen parempaan tulkintaan. Esko Nikkarin Pohjanmaa-elokuvassa lausumin Paavo Hakalan sanoin: "Mä pysyn satarosenttisesti alakuperääses kertomuksesnani."
Verrattuna orkesterin debyyttiin Shake Your Money Maker (1990) sillä oli nyt vakituinen kosketinsoittaja. Eddie Harschin työskentelystä saa erinomaisen kuvan raidalla Thorn in my pride. Sillä hän aloittaa viiltävin, tunnelmaan kuin nappi housuihin sopivin uruin ja vaihtaa kitarasoolon jälkeen ajassa 3:15 pianoon tavalla, joka saa kappaleen nousemaan vielä jylhempään lentoon.
Muutoin bändi on yksi niistä, joka yritti ja yrittää tulla toimeen taktiikalla veljekset samassa kokoonpanossa, siinä vaihtelevasti onnistuen. 50-luvulla näitä oli mm. Burnettet, 60-luvulta alkaen Daviesit, Suomessa Syrjät ynnä muut.
Chris Robinson laulussa sekä siellä täällä huuliharpussa ja perkussioissa. Rich Robinson kitarassa. Siinä perustaja- ja ydinkaksikko.
Muu ryhmä on jonkin verran matkan varrella elänyt. Southern Harmonylla toisen kitaristin tointa hoitaa Marc Ford, bassoa kaulailee Johnny Colt ja rumpuja takoo veljien jälkeen pisimpään joukossa vaikuttanut Steve Gorman.
Tunnustan lopuksi vähäisen tuntemukseni yhtyeen tekemisistä tällä vuosituhannella. Jostain syystä ovat jääneet levyt hamstraamatta. Viimeisin hyllystäni löytyvä on Three Snakes And One Charm (1996), joka ei mielestäni yllä sitä edeltävien tasolle.
Siitä viis. Tämän tarinan aiheena oli The Black Crowes vm. -92.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - The Cult: Electric
- LEVYT - The Rolling Stones: Sticky Fingers
- LEVYT - Bob Marley & The Wailers: Kaya
