UUTUUSLEVYT - Sidi & The Crayons: The Song Was Gone Forever?

Taitaa mennä niin, että positiivinen yllätys tuntuu useimmissa asioissa paremmalta kuin sama tulos odotetusti. Musiikissa nyt ainakin, ja siitä on kyse tämänkinkertaisen jutun aiheen kanssa.

Sidi & The Crayons heitti ennen albuminsa ilmestymistä pihalle kolme sinkkua digitaalisessa maailmassa. Kuuntelin niistä muistaakseni kaksi, kolmannesta en ole varma. Yhteen tutustuin hieman enemmän: Rising from the dark hole ansaitsi mielestäni 6/10 yksittäisenä kappaleena. Niukin naukin keskitason ylle, hyvän puolelle.

Näistä lähtökohdista pistin CD:n soittimeen ajatuksella, jotta sieltä tulee sellaista ihan kivaa musaa, joka ei jätä isompaa jälkeä tai hetkauta kummemmin mihinkään suuntaan. Sitten pääsin yllätyssektorille. Taisin olla auton ratissa, kun tämä tapahtui. Siellä tai kotona, kokonaisuushan osoittautui osiaan tai vähintäänkin ennestään tuttuja osiaan paremmaksi.

The Song Was Gone Forever? (2026) sisältää laveasti ajatellen countrya ja on minusta kelpo rieska. Luokkaa 8/10.

Voi tietenkin miettiä, olivatko ennakkoon maailmalle tuupatut näytteet makuuni kiekon keskimääräistä tasoa vaatimattomampaa tavaraa. Tällä hetkellä sanoisin, että ilmeisesti olivat. Puhuttelevimpia numeroita ovat juuri nyt Reconcile, Old man blues sekä One more try.

Toisaalta olen tätä nykyä aika korostetusti albumi-ihmisiä. Yksittäisen biisin kuuntelussa on jotain väkinäisen oloista. Levyn yksittäinenkin vielä menee osana kokoelmaa tai radio-ohjelmaa. Mutta päälajini on varauksetta albumi.

Laulujen lyriikat ovat lähtöisin Ville Haatasen (ei bändissä) ja huuliharpisti-perkussionisti Veijo Airaksisen käsistä, yhdessä ja erikseen. Ajatuksia niistä on herättänyt eniten herrojen yhteistyönään kirjoittama Whom do you think he really cares for? Vaikea keksiä, kuka muu kuin eräs nimeltä mainitsematon Amerikan Yhdysvaltojen presidentti olisi sanoituksen innoittajana.

Sävellysosasto jakautuu Airaksisen ja kitaristi Marko Ahon kesken. Jari Kivelä (ei myöskään bändissä) on Airaksisen kanssa yhden kappaleen takana.

Jo mainitun kahden lisäksi Crayoneihin kuuluvat rumpali Ari Jaakkola, basisti Pertti Jaakkola ja kosketinsoitintaiteilija Mikko Nislin.

Sidi taas on Mäki-Laurila, joillekin tuttu jo 80-luvun alusta Sidi Ja Herv... siis Hermottomista. Olin melkein satavarma, että se oli Hervottomat, vaan eipä ollut. Laulusolistin taustalta löytyy myös Kairo keskikasarilta. Tunnustan, etten tunne enkä tuntenut kumpaakaan yhtyettä nimeään enempää.

Taustakuoroissa kuullaan yhdestä neljään laulajaa per kappale, yhteensä viittä. Nimeltä mainiten nostan Ila Louerannan, koska kyseessä on entinen Slamisti ja Grand Slamisti ja koska hän on samassa tehtävässä myös jokin aika sitten puntaroimallani Huojuvan Ladon LP:llä. A-P Rakkolainen banjoaa Old man bluesilla.

Tosiaan, countrya nämä enimmäkseen veivaavat, muitakaan americanan tyylisuuntia unohtamatta. Ahon kitara soi taas paikoin ylöjärvisittäin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Creek Road Eleven: Somewhere Along The Way
• UUTUUSLEVYT - Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Valveunivaeltaja
• LEVYT - Huojuva Lato: Lättähattu

UUTUUSLEVYT - Gary Hiland Trio: Catch Me

Äänilevy koteloineen voi olla ilo silmälle. Eikä tarvi olla isossa koossa, CD:kin riittää.

Jutun aiheen kuoret nähtyäni juolahti aika äkisti mieleen, että onkohan graafinen ilme jälleen kerran Mika Liikarin tuotantoa. Hänhän on suunnitellut kymmeniä kansia kotimaiseen roots-genreen.

Tämänkertainen kansitaiteilija on kuitenkin Kari Kunnas, jonka jäljilltä niin ikään löytyy enemmänkin vastaavia töitä. Discogsin kertoman mukaan tusinan verran, mutta tuossa ei varmasti ole kaikki. Esimerkiksi tämä Gary Hiland Trion Catch Me (2026) puuttuu vielä toistaiseksi tietokannasta.

Kuvan ja kannen yleisen ulkoasun perusteella on bändiä tuntemattomankin kovin vaikea arvata pahasti metsään, millaisissa musiikillisissa ympyröissä liikutaan. Levy sisältää modernein höystein kuorrutettua perinteistä rockabillyä, rock and rollia. Vaikka hieman vierastankin termiä neobilly, uskoisin sitä voitavan Gary Hiland Triosta käyttää melko vähin hutiosumariskein.

Ja sitä trio toden totta takoo viimeisen päälle nautittavasti. Hyvällä syyllä voi sanoa Tommy Dahlströmin rummuin, Janne Anttosen bassolla ja Gary Hilandin kitarallaan soittavan aika ison joukon lajitovereitaan suohon. Tanakkaa, mutta ilmavaa toimintaa tarjoaa mm. Catch me.

Toistan bändin kohdalla saman, mitä kirjoitin ihan vastikään Timo Haikarainen Blues Bandin tapauksessa. Hiland nimittäin asettuu jatkoksi jonoon, jossa seisoo kohtalaisen iso joukko suomalaisia juurimusasolisteja, joitten lauluääneen minulla on ottanut hieman aikaa tottua. Sisäänajon jälkeen menee läpi.

Kitaristilaulajan ja yhtyeen nimi muuten todisti minulle ties monennenko kerran sen, miten ensivaikutelma usein johtaa harhaan. Luulen lukeneeni nimen alkuun kahdella ällällä, mikä johti siihen, että ajattelin puheasun olevan [hilland].

Vasta saatuani tietää, että kaverin oikea nimi on juurikin alussa mainittu Kari Kunnas, tajusin taiteilijanimen olevankin Hiland. Siis vähän kuin highland, ja se siis lausuttaneen [hailänd]. Kunnashan tarkoittaa mm. maankohoumaa, kumpua.

Lue kerran väärin ja luet aina väärin, kunnes satut lukemaan oikein.

Musiikista vielä. Balladi Shame ja instrumentaali Dirty stroll ovat osoituksia siitä, että ryhmän tyylikirjoa ei ole puristettu liian ahtaisiin raameihin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Good Stuff: The New Era
• UUTUUSLEVYT - Lew Lewis & His All Star Trio: It's All Changed
• UUTUUSLEVYT - Timo Haikarainen Blues Band: Future Prediction

UUTUUSLEVYT - Timo Haikarainen Blues Band: Future Prediction

Timo Haikarainen Blues Bandin esikoislätyn kannen ja CD:n kuvituksen perusteella voi arvailla, että nyt liikutaan kitarasankaroinnin liepeillä. Meikäläisen musamakuperspektiivistä katsellen sellainen on riskaabelia hommaa. Todettakoon kuitenkin samoin tein, että riski ei realisoidu.

Future Prediction (2026) on toki pitkälti kitaralevy, mutta Haikarainen ei ole viritellyt sille karikoita, joihin Apulaissheriffin paatti tapaa pirstoutua. 

Albumi alkaa viimosen päälle perusmallin jynkkäpluusina. Se on luonteeltaan musiikkia, joka voi olla mitä vain aivan parhaan ja heikon välillä. Kappaleen Has been riffissä on jotain omaperäistä, joka vie sen lähemmäs skaalan hyvää päätyä.

Itse asiassa avausnumero kuvaa koko levyä siinä mielessä, että mukana on tuttua ja turvallista, mutta maustettuna jollain mihin harvemmin törmää. Future Predictionin voisi vanhaa englanninkielistä häälorua mukaillen luonnehtia sisältävän old, new, borrowed and blues. Sama pätee ajatuksissani kyllä moneen muuhunkin, mutta juuri tähän se pätee korostetusti.

Bändi kumartaa tai vähintäänkin nykäisee nopeasti niskalla 60-luvun lopun blues rockin suuntaan. Triomuotoinen soitanta on yksi elementti tätä. Cream pujahti mieleeni jo ensikuuntelussa kakkosraidalla Let your true self out.

Eritoten edellä mainitussa kappaleessa Haikarainen on kuin punk-laulaja blues-bändissä. Hänellä on siis omanlaisensa ääni. Tuttua juttua kotimaista juurimusaa seuranneelle. Meillä on liuta solisteja, joitten ulosannin allekirjoittanut on alkuun kokenut - hmmm - erikoiseksi, mutta joita olen tottumisen jälkeen pitänyt osin juuri persoonallisuuttaan kovina.

I live my life in the blue muistuttaa toisesta kotimaisesta saman suunnan yhtyeestä. Niin ikään kolmimiehinen Lazy Moose levytti 12 vuotta sitten yhden albumin.

Whitch ja Something for nothing vihjaisevat tai jopa todistavat Haikaraisen kuunnelleen Hendrixinsä. Varsinkin jälkimmäisen efektisoolo on tyyliltään silkkaa Jimiä.

Whitch hämmentää kirjoitusasullaan. Mietin onko kyseessä kirjovirhe vai kenties tarkoituksellinen sanaleikki. Kun sanaa huvikseni googlasin, löytyi japanilainen kauhukomedia, joka on nimetty samaan tapaan. Mitä lie nimen takana?

Orkesteri on tosiaan trio. Basson kieliä vääntää Markku Vainio-Pekka ja rumpuja takoo Iikka Korhonen. Herrat taitavat hommansa ja saavat enemmän tilaa biisissä Dopamine addict. Joitain keikkavideopätkiä katselleena en välty ajatukselta, että laulu voisi tekstiltään olla kitaristilaulajalle hyvinkin omakohtainen.

Monenlaista musiikkia mahtuu kolmeen varttiin, kun on halua ja kykyä monenlaista tuottaa. Alun kakkosnelosrunttauksen lisäksi löytyy hidasta bluesia, henkkamaisen (kyllä) psykedeelistä blues rockia, miltei viihteellistä lattariin vivahtavaa kamaa (Our love is here to stay) ynnä muuta.

Eräs suosikeistani on sijoitettu kattauksen hännille. I gave you all mine edustaa juuri sellaista koreilematonta tyyliä, joka oivasti soitettuna osuu täällä useimmiten maalin keskustaan. Keskitempoista ja svengaavaa. Tasaveroisten tyyppien tiimityöskentelyä.

Timo Haikarainen Blues Band on erittäin tervetullut lisä suomalaiseen roots-maisemaan. Eikä ole kitarasankarointia.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Slim Butler: Under The Influence
• KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #5 - Lazy Moose: When Trouble Was Born
• LEVYT - The Jimi Hendrix Experience: Live At Berkeley

UUTUUSLEVYT - Vilho "Little-Beat" Vainio: Lost In... Drums!

Puntaroin taannoin Hauki Blues Revuen albumia esimerkkinä kitaristin soololevystä. Entä millainen on rumpalin soolo? Mietin, etten ole aiemmin moista omistanutkaan, mutta olihan kasettilaatikossani kasarilla joku Phil Collins. Vaan jos ei ajatella laulavia rumpaleita?

Tässä meillä on yksi esimerkki. Vilho "Little-Beat" Vainio on kait tätä nykyä jo 15 täyttänyt lahjakkuus. Viime elokuussa hän oli 14-vuotias, ja silloin äänitettiin neljän rallin EP Lost In... Drums! (2026).

Bändinä studioilla toimi Vilhon lisäksi Rami Korhonen kitarassa ja 6-kielisessä bassossa, Matti Saloranta bassossa ja Juha Litmanen rummuissa (!) ja perkussiossa. Masa Saloranta Roots Trio.

Tuo huutomerkki yllä. Rumpalin levyllä takoo siis toinenkin kannuttaja. Häh? No joo, onhan näitä ollut. The Allman Brothers Band ja Earth,Wind & Fire muitten muassa. Myös vetävimpien mahdollisten biittien päälle funkiaan rakentanut James Brown käytti paljon kahta kapulataituria.

Tunnustan ajatusmaailmani kehittyneen, ellei peräti vääristyneen sellaiseksi, että laulajan mukaan mennään. Soittajien sooloissa soittaja usein myös laulaa, mutta ei aina. Soittaja kuitenkin on yleensä vähintäänkin säveltänyt soolotyönsä materiaalin, mutta ei sitäkään joka kerta. Ajatteluni voi tulkita vääristymäksi siksikin, kun minun on ollut jotenkin helpompi ymmärtää kitaristin tai vaikkapa kosketinsoittajan sooloa kuin rumpalin.

Siinä mielessä tämä EP on hyvä kouluttaja. Kaikki on sallittua ja mahdollista. Miksei olisi?

Musiikkihan lätyllä on varsin oivallista instrumentaalikauraa. Oikein hyvää.

Perdidon ensilevyttäjänä loisti Duke Ellington orkestereineen jo 40-luvulla. Sittemmin kappaleesta on tehty ziljardi versiota, aina jazz-standardiuteen asti. Vilhon levyllä mukana ovat perusryhmän jatkona saksofonisti Juho Hurskainen ja Hammond-urkuri Antti Ikola. Rumpusoolokin kuullaan.

Sandy Nelsonin Let there be drums jytisee biisinelikosta parhaimmin. Eritoten se sopii juuri nahkoja ja peltejä puukepeillä käsittelevälle muusikolle. Vainio hoitaa homman kotiin ilman, että jäisi epäilystä hoituuko vai ei.

Duane Eddy And The Rebelsin Because they're young perustuu pitkälti Ikolan urkujen ja Korhosen kitaran antiin. Little-Beat on tällä numerolla enemmän kompparin asemassa. Eikä tämä ollut moite.

Yllättävin valinta on päätöskappale, jolla Vainio on vieläkin selkeämmin taustalla (tämä ei edelleenkään ole moite). Chuck Berryn Guitar boogie on kitaravetoinen esitys, jolla vierailevat kuuden kielen taitajista Juho Rislakki, Ykä Putkinen, Arttur Teränen ja Tuomas Metsberg. AT:n tunnistettava sorminäppäröinti piristää, kuten hänen omassa tuotannossaankin.

Olen melko varma, että Vainiosta tullaan kuulemaan vielä. Ja paljon.

P.S. Youtubesta löytyy muutamia maukkaita livevideoita, jotka osaltaan todistavat Little-Beatin suoriutuvan tehtävästään myös ns. tositoimissa. Tässä syksyllä 2024.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Vesa Snygg Sekä Satelliitti-yhtye: Kuu On Yllä Lammen
• UUTUUSLEVYT - Hauki Blues Revue: No Looking Back
• LEVYT - Earth, Wind & Fire: I Am

UUTUUSLEVYT - Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Valveunivaeltaja

Semmoista se on, kun kokee jonkinasteista viehätystä kielen vivahteita kohtaan ja tulee levy, jonka nimi on kolmiosainen yhdyssana. Välittömästi pätkähti mieleen Kookospähkinäkitara, hieman autettuna Välikausitakki ja Hopeahääpäivä. Vielä tupsautti alitajunta pintaan Silmiklasikyyn, joka toki on vain biisin nimi.

Pekka Tiilikainen & Beatmakersin alati jatkuvan julkaisutulvan uusin ilmentymä, albumi Valveunivaeltaja (2026) sai nimellään aivot raksuttamaan. Mikäs se on?

Rivit antavat osviittaa, esimerkiksi nimilaulun toinen säkeistö:

vain valveunivaeltaja näkee

kuinka vuorokausi vaihtaa värejään

revontulet lailla jumalten

luovat sävykartan ikuisen

ja soittajat

ovat maantien matkassa

Aina voi tulkita kukin tavallaan, mutta onhan tässä vahva viite keikkamuusikon elämän tylsimpään (?) ja väsyttävimpään (?) puoleen, matkustamiseen. Toisaalta, voihan sanoista vetää sellaisenkin johtopäätöksen, että kyseisessä, pakollisessa kuviossa on kaikessa toistuvuudessaan jotain hienoakin.

Eki Sutelan kitara ja vierailevan Tema Lampisen tuuba muodostavat biisiin jännän kontrastin. Tiilikainen laulaa tekstinsä - aivan! - uneliaan oloisesti, mikä yhdessä bändin komppauksen kanssa tukee sanomaa oivasti. Räiskyvä kitara muistuttaa kuulijalle, ettei kaikki välttämättä aina ole niin kuin pinnalta näyttää. Onnistunut sovitus.

Kiekolta on saatu tipoittain esimakua jo yli vuoden ajan.

Kantria ja beat-iskuista poppisrokkia tarjoillut single Linnunradan laitamilla / Kuuden kerroksen majatalo ilmestyi CD:nä jo alkuvuodesta -25. Sweet Jeenan duettolaulaen avustama Beatmakers-countrybilly Maksat kun jaksat saatiin kuultavaksi saman vuoden syksyllä digimaailmassa.

Tammikuussa -26 tuli julki niin ikään suoratoistoitse suomennos Fat Boyn kappaleesta What would Elvis do? nimellä Klabbinen. Suomen Elvikseksi kääntyi siis Kari Tapio. Kulkeva rock and roll kuuluu Valveunivaeltajan parhaimmistoon.

Nyt huomaan, että myös balladi Unelmien yö on ollut tyrkyllä etukäteen jossain päin internet-maailmaa. 5/14 albumia on siis ollut kuunneltavissa jo ennen fyysisen lätkän ilmestymistä. Viime vuoden puolella verkkoon tuupattu Steve Bloomfield -versiointi Hurricane ei ole mukana, varmaan englanninkielisyyttään.

Moni-ilmeisyydessään levy on paria suvantoa vaille mainio näyte bändin kovasta nykykunnosta, ja tosiaankin, kyvystä hoidella kunnialla erilaisia tyylilajeja. Nostan kattauksen ilahduttavimpiin vielä Sutelan säveltämät kolme rautalankanumeroa. Genren musiikki toimii mielestäni kokonaisia pitkäsoittoja paremmin juuri näin, ripoteltuna muun materiaalin lomaan.

4'33" on 4 minuutin ja 33 sekunnin otos hiljaisuutta tai tilaääntä Vanajan keskiaikaisesta kivikirkosta. Vastaavan teki John Cage vuonna 1952. Basisti Jori Venemiehen mukaan bändi on aina toiminut pohjalta tehdään mitä halutaan, joten päättivät tehdä tämänkin, "koska se tuntui hauskalta idealta".

Kokoonpano on nelihenkisenä ennallaan. Hauskana yksityiskohtana mainitaan rumpali J-P Harjun instrumenttivalikoimassa studion kynnys.

Kansissa komeilee jälkiä Juho Juntusen ja Pertti Jarlan kynistä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Sellainen Maailma
• UUTUUSLEVYT - Rolling Rust: Rough Road
• LEVYT - Huojuva Lato: Lättähattu

UUTUUSLEVYT - Lew Lewis & His All Star Trio: It's All Changed

Istut isän kyydissä, koulumatkalla. Auton soittimesta kantautuu kaiuttimien kautta korviin Gene Vincentiä ja Eddie Cochrania. Kuulostaa mahtavalta. Päätät siltä istumalta alkaa itsekin laulajaksi. Tai ainakin alat vähitellen haaveilla.

Jotakuinkin noin kävi nykyisten artistisivujensa mukaan brittiläiselle Lewis Ellenille. Ajatus iti ja jalostui, ja niinpä hän perusti 18 vuoden iän saavutettuaan Lew Lewis & The Twilight Trion. Bändikokemusta oli jo takana, mutta nyt oli läjässä "oikea", keikkaileva ryhmä, jonka jäljiltä jäi neljä albumia ja EP.

Vuonna 2018 kaveri pisti pystyyn uuden yhtyeen. Syntyi Lew Lewis & His All Star Trio, jolta oli ennen jutun aihetta tullut ulos ainakin yksi EP-mittainen julkaisu. Jossain kohtaa uraa oli olemassa (onko yhä, en tiedä) myös Lew Lewis and His Country Trio, jolta löytyy musiikkia ainakin digitaalisessa muodossa.

Vaan se jutun aihe. It's All Changed (2026) on mitä mainioin 11 biisiä sisältävä kiekko, jonka julkaisi suomalainen Moondog Music.

Les Curtis rummuissa, Kieran King bassossa ja Dragon Zac Zdravkovic kitarassa muodostavat osaavan kokoonpanon solistin taustalle. Kuten niin usein näissä ympyröissä, komppaa solisti laulupuuhien rinnalla akustisella.

Kappaleen Love some more kohdalla tekisi mieli uhata hattuni syömisellä, ellei siinä soi myös huuliharppu. Kansissa vaan ei ole soittimesta mainintaa, enkä toisalta erityisemmin pidä hattujen popsimisesta.

Mitään muilta pois ottamatta voin tunnustaa Zdravkovicin kitaroinnin ilahduttavan meikäläistä kympillä. Discogs-sivustoa tutkimalla pääsee äkkiä jyvälle siitä, että hänellä on pitkin 2000-lukua ollut sormensa pelissä aika monessa. Paitsi soittaja, on hän myös äänittäjä ja tuottaja. Niin myös nyt. Levy on miksauksineen ja masterointeineen työstetty Zac's Shackilla, joka lienee herran oma studio.

Biisikattaus on sataprosenttisesti laulajan itsensä kirjoittamaa, minkä koen kenen tahansa tapauksessa positiivisena asiana. Tyylitaju on täysin kohdallaan, ja se pätee musiikin lisäksi myös visuaaliseen puoleen. Niin kansi kuin kotisivuillaan tarjoiltava promokuvasto heijastelee pääasiaa täydellisesti. Kuvia katsellessa on helppo uskoa Eddie Cochranin olleen miehen suurimpia vaikuttajia.

Rockabillyähän Lewis bändeineen jyystää ja tekee sen vanhaan malliin. Minusta näitten kohdalla ei voi puhua mistään genren eksoottisemmista varianteista. 50-/60-lukujen vaihteen henki on vahvasti tapetilla.

Balladiosasto jätetään lätyllä rauhaan. Puolituntinen mennään alusta hamaan tappiin saakka joutuisin tempoin. Perinteistä rock and rollia diggaavat tanssikenkien kuluttajat tykännevät.

Toimikoon Drive you insane toisena johdattelijana Lew'n ja All Star Trion maailmaan, ellet jo sitä tunne. Itse en tuntenut pari viikkoa sitten, mutta albumi kyllä riuhtaisi mukaansa kertaheitolla. Edellinen yhtä kovan vaikutuksen tehnyt uutuus tyylisuunnan parissa oli Mike Bell & The Belltonesin viimeiseksi jäänyt LP parisen vuotta sitten.

Hienoa musaa, loistava vokalisti ja erinomainen orkesteri. Ja tätä on tulossa myös Apulaissheriffin radio-ohjelmassa 6.5. Roll FM:llä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Mike Bell & The Belltones: Lightning Bolt
• LEVYT - Gene Vincent And The Blue Caps: Gene Vincent And The Blue Caps
• LEVYT - Rockin' Paradox: Custom Made

LEVYT - Neil Young & Crazy Horse: Live At The Fillmore East - March 6 & 7 1970

Väitän: jos levy olisi tullut ulos heti 70-luvun alussa, se olisi ajat sitten saavuttanut samanlaisen arvostuksen ja klassikkoaseman kuin Jimi Hendrixin Band Of Gypsys (1970), The Allman Brothers Bandin At Fillmore East (1971) tai Lynyrd Skynyrdin One More From The Road (1977).

Levy, jonka potentiaalisella maineella kehtaan mielipiteestäni melko varmana spekuloida on Live At The Fillmore East - March 6 & 7 1970 (2006), esittäjänä Neil Young & Crazy Horse. Minusta se on kovempi kuin mikään yllä mainituista ollen oivinta live-Niiloa mitä on julkaistu.

Ja paljon sitä muuten onkin julkaistu. Yksin Crazy Horsen kanssa veivattuja löytyy ainakin seitsemän. Viisi vuotta sitten kävin silloin uudesta Way Down In The Rust Bucketista (2021) kirjoittaessani läpi siihen mennessä ilmestyneitä. Myös Fillmore-pläjäys sai huomiota ja pääsee nyt varsinaisen levykouhkauksen pääaiheeksi.

Yhtyeen jäsenilllä oli yhteistä esihistoriaa 60-luvun alkupuolelta lähtien nimillä Danny & The Memories ja The Rockets. Nimellä Crazy Horse se alkoi vaikuttaa ymmärtääkseni vuonna 1968. Kokoonpanoksi naulittiin tuolloin Danny Whitten (kitara), Billy Talbot (basso) ja Ralph Molina (rummut).

Trio säesti Youngia tämän toisella Buffalo Springfieldin jälkeisellä LP:llä Everybody Knows This Is Nowhere (1969). Sen tiimoilta lähdettiin kiertueelle, joka pysähtyi Manhattanille seuraavan vuoden maaliskuussa.

Legendaarisen Fillmore Eastin yleisö sai kahden päivän aikana nauttia neljästä show'sta. Nyt ruodittava albumi on koottu noilta keikoilta. Kansitekstit eivät kerro tarkemmin milloin mikäkin numero on nauhoitettu. Missään tapauksessa kyseessä ei ole yksi kokonainen tapahtuma.

Konserttien (tai ainakin osan niistä) lämmittelijöinä toimivat Steve Miller Blues Band ja Miles Davis Quintet. Pääesiintyjän vuorokin oli kaksiosainen. Ensin Neil soolona, sitten bändin kanssa. Albumi kattaa bändiosuuden, ja jostain syystä Cinnamon girl jätettiin pois. Oliko niin pitkä jamittelu, että loppui tila kesken? Jos oli, niin ainakin vinyyliversio olisi pitänyt sen kanssa prässätä tuplana.

Tuossa kohtaa aikaa Crazy Horsen kanssa soitti myös muusikko-lauluntekijä-tuottaja Jack Nitzsche työkalunaan sähköpiano. Vokaaliosuuksia on Neilin lisäksi merkitty Whittenille ja Molinalle.

Tähän väliin muistisääntö, kun ei asia aikanaan tahtonut millään jäädä päähäni. Talbot ja Molina, kumpi bassoa, kumpi rumpuja? No, Molina tuottaa kolinaa.

Everybody knows this is nowhere avaa ja kuulijalle tulee heti hyvä olla. Virallisena studioversiona vasta hienolle kokoelmalle Decade (1977) sisällytetty Winterlong jatkaa haikeatunnelmaisena country rockina ja jäi tällä kuuntelukierroksella meikäläiselle korvamadoksi.

Kun kolmantena soivan Down by the riverin ensimmäiset kitaran kielen värähtelyt iskevät tajuntaan, ollaan lopullisesti parhauden ytimessä. Ai että. Tää on niin tätä. Kappale viilsi Hartwall-Areenalla vuonna 2016 allekirjoittaneeseen niin ison jäljen, että ei lähde kulumallakaan. Se on jo sävellyksenä loistava ja toteutus käytännössä aina suorastaan mahtava. Juhlaa.

Seuraavaksi Neil esittelee "song from my new album... when we record it [naurua]". Tämän miehen tapauksessa suunnitelmat eivät vaan likikään aina pidä yhtä tulevan kanssa. Tai ainakin aikakäsitys on usein, sanoisinko itämainen. Wonderin' tuli sitten ulos vasta LP:llä Everybody's Rockin' (1983).

Come on baby, let's go downtown on sama otto kuin levyllä Tonight's The Night (1975). Siellä kertosäkeestä on editoitu osa pois, ks. lihavoimattomat rivit:

come on baby, let's go downtown

let's go, let's go, let's go

downtown

come on baby, let me turn you around

I'll turn you, turn you, turn

you around

come on baby, let's go downtown

let's go, let's go, let's go

downtown

Aika jännää, että noin voi tehdä. Toki se teknisesti saadaan kuulostamaan katkeamattomalta, vaikka keskeltä leikataan pätkiä pois, mutta ajattelen sitä miksi. Mitä sellaista noilla riveillä on, mitä ei haluttu mukaan? Ehkä tieto on jossain luettavissa...

Whittenin ja Youngin kirjoittama lauluhan löytyy myös Crazy Horsen omalta levyltä Crazy Horse (1971), jolla Young ei ole mukana. Siellä sen nimi on lyhyesti Downtown.

Sokerina pohjalla kajahtaa eeppinen tulkinta biisistä Cowgirl in the sand. Ei mitään rajaa miten upea ja uljas versio.

Kuusi numeroa Fillmore Eastillä ja kiekko on - kuten niin moni muu, etenkin livesellainen - vaihtelevasti hyvä. Hyvänä päivänä paras, huononakin vähintään kahden osalta paras (Down by the river ja Cowgirl in the sand). Jos ei yksi pääsky kesää tee, niin kyllä kai kaksi kappaletta sentään.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Way Down In The Rust Bucket
• LEVYT - The Jimi Hendrix Experience: Live At Berkeley
• LEVYT - Clarence Carter: Patches

LEVYT - The Jimi Hendrix Experience: Live At Berkeley

Wikipediasta vilkuilemalla näyttäisi siltä, että Jimiltä on olemassa jotain 20-30 virallista liveäänitettä. Omasta hyllystä löytyy niistä viisi, ja taso niillä minusta keskimäärin vähintään hyvä. Kuitenkin jo tuohon satsiin osuu sekä heikohko (Live At Winterland, 1987) että loistavia esityksiä.

Hehkutusjutun aiheena nyt niistä loistavin, Live At Berkeley (2003).

Hyvin toimitetun CD-vihkosen kuva kertoo Experiencen heittäneen kaksi lauantai-illan show'ta Berkeley Community Theatrella. Elettiin toukokuun loppua 1970, mutta vilkaistaan ensin mitä peruutuspeilissä näkyi tuossa kohtaa.

16.10.1968 - The Jimi Hendrix Experiencen kolmas ja viimeiseksi jäävä albumi julkaistaan. Electric Ladyland (1968) on tupla-LP ja kova. Sen jälkeen, viimeistään alkuvuodesta -69 basisti Noel Reddingin ja Hendrixin välit tulehtuvat, tilanne eskaloituu.

14.4.1969 - Viimeinen studiosessio, jossa Redding on vielä mukana. Jo muutaman päivän päästä Billy Cox treenaa Jimin ja rumpali Mitch Mitchellin kanssa.

29.6.1969 - Alkuperäinen Experience - siis Redding remmissä - esiintyy viimeisen kerran livenä. Tieto Coxin tulosta bändiin oli ilmeisesti julkistettu jo aiemmin. Ovet paukkuvat.

18.8.1969 - Legendaarinen Woodstock, jota varten Henkka tekee hassisenkoneet eli laajentaa kokoonpanoa. Coxin ja Mitchellin lisäksi lavalla häärii ylimääräinen kitaristi ja pari perkussionistia.

31.12.1969 & 1.1.1970 - Band Of Gypsys vetää niin ikään aika legendaariset setit Fillmore Eastissä, New Yorkissa. Livealbumi ilmestyy keväämmällä. Nyt trion täydentävät Cox ja rumpali Buddy Miles. Kokoonpano tekee enää yhden keikan noitten lisäksi.

Alkuvuosi 1970 - Manageri Michael Jeffery yrittää vielä saada alkuperäisen Experiencen kasaan. Tämä ei kuitenkaan ryhmän nokkamiehelle sovi. Vastaus on jyrkkä ei. Mennään kokoonpanolla, joka ei virallisesti ole Experience, mutta jota kuitenkin siellä täällä mainostetaan sillä nimellä.

25.4.1970 - Hendrix, Cox ja Mitchell lähtevät kiertämään otsikon Cry Of Love alla. Kiertue poikkeaa aiemmista siinä, että esiintymisiä on vain viikonloppuisin. Viikot vietetään studiossa nauhoittaen julman paljon tavaraa, jota on sittemmin julkaistu eri muodoissa levytolkulla. Hyvää tavaraa!

30.5.1970 - Konsertit Berkeleyssä. Niistä myöhempi saadaan virallisena julkaisuna kuultavaksi 33 vuotta myöhemmin. Bootlegejä on toki ollut saatavilla jo aiemmin.

Peli on selvä avauksesta lähtien, vaikka maestro heittääkin alkujuontona, että josko myö ensin vähän viritellään vehkeitä tämmöisen instrumentaalijamin tahtiin. Tulee Pass it on, ihan laulettukin biisi, josta kehittyy myöhemmin Straight ahead, mm. albumille The Cry Of Love (1971) sisällytetty kappale. Suht' jäätävää vääntöä heti kärkeen.

Mitchell muistelee tuon olleen tavanomaista etenkin meneillään olleella -70 kiertueella. Siis että uusia aihioita testailtiin ja kehiteltiin keikoilla kohti lopullista studioversiota. Hey baby (new rising sun) on samaa sarjaa.

Ei tämäkään aivan täydellinen paketti ole. Esimerkiksi Stone free jää alle huiputason. Se nyt vaan on Henkan tuotannon yhtenä suurimmista suosikeistani niin mahtava studioversiona, että elävä esitys vaatisi jo lähtökohtaisesti varsin kovaa käsittelyä sille pärjätäkseen.

Livekiekoille tyypillisesti jaksan tästäkin innostua kuunteluhetkestä ja -tilanteesta riippuen melko vaihtelevasti. Siinäkin mielessä täydellisyys jää saavuttamatta.

Mutta silloin kun tähdet ovat kohdillaan, on Live At Berkeley minulle ainakin kymppi miinuksen arvoinen kakku. Esimerkkeinä kohokohdista käyvät vaikkapa loppurevittely kappaleessa I don't live today ja rutiinisuoritusta hurjempi versio päätösnumerosta Voodoo child (slight return).

Miksi juuri tämä live? En tiedä, mutta osansa on varmasti teknisellä toteutuksella, siis sillä miltä musiikki on saatu kuulostamaan. Ne soundit.

Aloin tuossa miettiä annanko levylle jotain Hendrix-lisää, kun se tätä kirjoittaessa ei tosiaankaan ollut sellainen 10-/10 tapaus, paremminkin luokkaa "vain" 8/10. Ehkäpä tuo yllä tuli seliteltyä. Legendaekstraa ei siis ole käytössä, ainakaan tiedostaen. Omatunto on puhdas, ja jos se tuosta asiasta kolkuttelisikin, niin mitä sitten. Ei ole niin vakavaa.

Sen voi kaikissa tapauksissa todeta, että paikalla ollut yleisö kyllä sai rahalleen vastinetta. En osaa arvioida inflaation määrää, mutta hintavinkaan, vain viiden ja puolen taalan lippu ei varmasti ollut järin kallis 56 vuoden takaisessa Kaliforniassa.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Jimi Hendrix Experience: Los Angeles Forum - April 26, 1969
• UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Fu##in' Up
• LEVYT - Muddy Waters: Live (At Mister Kelly's)

LEVYT - Tehosekoitin: Köyhät Syntiset

Paukaistaan parit muistot tähän kärkeen.

Minuun iski 90-luvun kotimaisesta musiikkitarjonnasta merkittävämmin viisi nimeä, kun ajatellaan tuolla vuosikymmenellä aikuisiän levytysuransa aloittaneita tapauksia. Kuutisen vuotta sitten, kun blogi oli nuori, arvelin jokaiselta löytyvän parikolme LEVYT-sarjaan kelpaavaa albumia. Marraskuusta -19 marraskuuhun -20 jokainen noista oli päässyt sarjaan vähintään kerran.

Ennen tätä päivää tilanne näkyy olleen sellainen, että olen käsitellyt Absoluuttiselta Nollapisteeltä kolme aivan mahtavaa, Kingston Wallilta, Jonna Tervomaalta ja Don Huonoilta kaksi. Tehosekoittimelta vain yhden.

Tilanne vaatii korjausliikkeen.

Toinen, konkreettisempi tilannemuistuma tulee paljon kauempaa. Elettiin kevättä 1997, todennäköisesti maaliskuun alkua. Oli sunnuntai, kello kävi luultavasti alkuiltapäivän tunteja. Istuin bussissa ja radio soi.

Takana oli työnantajan järjestämä reipashenkinen viikonloppureissu Rukalla. Tuolloin ei hiihto kiinnostanut pätkääkään ja matkan laskettelukin meni niin, että vääntäydyin mäen päälle vain kerran. Kokemattomuuttamme muuten huomasimme kaverin kanssa jo hivenen matkaa noustuamme kahden hengen tuolihissin varustukseen kuuluvan, alasvedettävän turvakaaren. Onneksi edes silloin.

Reippailu siis rajoittui pöljästi sisätiloissa suoritettaviin aktiviteetteihin. Kylpylässä käytiin, golf-simulaattoria kokeiltiin (olipa vaikeaa entiselle pesäpallistille edes osua paikallaan olevaan palloon) ja sitten sitä tavallista.

Olo ei onnikassa ollut vallan virkistynyt, pikemminkin hutera ja apea. Vaan sitten tuli tunnelmankohotusta. Kuten niin usein, musiikki hoiti homman. Tuli kaksi biisiä melko nuorilta, lupaavilta bändeiltä.

Yhtyeistä toinen oli Apulanta ja kappale perävalotakuulla Mato. Mahtavasti potki poikien energinen pauhaus.

Toinen bändi oli Tehosekoitin, ja se se vasta potkikin. Yhtä kovalla varmuudella en tohdi nimetä esitystä, joka Radiomafiasta (?) bussin kaiuttimien kautta korviini jysähti. Pienimmän kertoimen saisi vedonlyöntiyhtiöiltä nyt C'mon baby yeah. Itse asiassa voidaan sopia, että se oli juuri tuo ralli.

Oli tai ei, siitä jäi jälki, joka ei ole umpeutunut vieläkään. Jonkin, aika lyhyen ajan sisään tuli hankittua molempien kuulemieni kokoonpanojen kyseiset kappaleet sisältävät CD:t. Apulantaa en sitten koskaan enempää kerännytkään ja tuon ainokaisenkin olen pistänyt ajat sitten kiertoon. Tehosekoitin jäi.

Albumi, joka ansaitsee Apulaissheriffin hehkutuksen on Köyhät Syntiset (1997).

Mikähän siinä on, kun pitkäsoittojen pituusvaihteluista huolimatta niin moni on koostettu 12 numerosta? Se pätee tähänkin. Kaikkiin ei sen sijaan päde se, että nuo 12 ovat alusta loppuun kuunneltavaa vielä liki 30 vuotta ensi kerran jälkeen.

Joka ainoa alkaa tänäänkin soida päässä jostain kohtaa, kun vain biisin nimen näkee. Tehosekoitin tallensi uransa tuossa vaiheessa nauhalle tavaraa, joka tarttui kiinni saman tien ja kuitenkin ilmeisen pysyvästi. Vaikka paljon onkin levyjä käsieni ja korvieni läpi kulkenut, ei kovin moni ole pystynyt samaan.

Köyhät Syntiset on varmaan helppo heittää lokeroon "kevyttä nuorisomusaa". Ihan sama, vaikka näin olisi. Sovitaan sitten niin, jotta meikäläinen on kliseisen setämiesboomeriuden ohessa myös nuorisolainen. Eiköhän meistä jokainen ole vaikka ja mitä. Niin myös Tehosekoitin.

Vakavasti ottaen, lätty on minusta jotensakin seitkytlukuinen, jos sen tyyliä on pakko yrittää johonkin aikakauteen sijoittaa. Myönnän tämänkaltaisen toiminnan typeryyden. Aivan mah..., no jutun lopusta selviää taas millainen levy ja sillä sipuli.

En lainkaan halua tarkemmin ruotia yhtään ainutta esitystä, joten linkitän vain tähän vielä vedonlyöntitoimistojen kakkosehdokin muinaisen linja-automatkani ilahduttajaksi: Laiska laiska.

Tuo aika milleniumin kahta puolen oli sellaista, että äänitteitä julkaistiin paljolti pelkästään CD-formaatissa. Kasettikaisat kyllä saivat tästäkin omansa viiveettä, mutta vinyyliveikot joutuivat odottelemaan muutaman vuoden. Itse olin semipakotettuna siirtynyt laseraikaan vuosikymmenen puolivälissä, joten ei ongelmaa.

Tehosekoitin vm. -97 oli:

• Otto Grundström, laulu
• Ari Tiainen, kitarat + taustalaulu
• Hannu Kilkki, basso + taustalaulu
• Matti Mikkonen, rummut + taustalaulu

Joukon jatkeena kävi studiossa jousi- ja kosketinsoittajia sekä taustalaulajia.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Tehosekoitin: Rock'n'Roll Monster Movie Show
• LEVYT - Absoluuttinen Nollapiste: Nimi Muutettu
• LEVYT - Humble Pie: Thunderbox

UUTUUSLEVYT - Slim Butler: Under The Influence

Tuli mieleen sanonta vaikeasta ännännestä levystä, joten pikagoogeloin monesko se vaikea tuon kliseisen sanonnan mukaan oikein olikaan. Lopetin, kun näin jo ensimmäisellä sivulla kaksi vaihtoehtoa.

Jaa että mitenkö yllä oleva liittyy jutun aiheeseen? Ei oikeastaan mitenkään, paitsi mutkan kautta.

Slim Butlerin viides pitkä kun koostuu covereista, ja toisen paikkansapitämättömyyden mukaan sellainen tulee ajankohtaiseksi, kun omat ideat on loppu. Ideat on ehkä todennäköisemmin loppu siltä, joka moisia latteuksia päästelee. Täyttä pötyä olevan väittämän mukaan coverit kuuluisivat lähinnä keikoille, eikä niitä siten pitäisi annostella levyille pieniä määriä enempää.

Jos joku oikeasti kuvittelee väitteen pitävän kutinsa, todistaa Under The Influence (2026) ihan muuta, ollen vallan erinomainen.

Lainanoton kohteet Slim valitsi, sanoisinko, mielenkiintoisesti. Toki mukana on tuttuja nimiä vuosikymmenten takaa kuten Albert King (Don't burn down the bridge) ja Johnnie Taylor (Woman across the river), jos kohta pidän mahdollisena, että jälkimmäisen valinnan innoittajana saattoi toimia kappaleen myös versioinut Freddie King.

Lähes, vaan ei ihan yhtä lailla tunnettuja, mutta nuoremman polven blues-äijiä ovat originaaliesittäjistä Sven Zetterberg ja Gary Primich. Molemmat muuten ovat esiintyneet ja levyttäneetkin Wentus Blues Bandin kanssa.

Noitten lisäksi löytyi tulkinnan kohteiksi ainakin itselleni eksoottisempiakin tapauksia. Täysin olivat ennen Hovimestarin kiekkoa minulle tuntemattomia nimiä sellaiset kuin Vince Gill, David Grissom, Jimmy Hall ja Rockin' Jimmy Byfield. Biisit, jotka Slim heiltä nappasi ovat vuosilta 1980-2011, eli melko tuoreita.

Ja ettei menisi tylsäksi tai tavanomaiseksi, on versioitavana tavaraa muistakin genreistä kuin blues ja soul. Ei artisti toki tähänkään mennessä ole pelkästään noissa pitäytynyt, mutta onhan vaikkapa Little Feat enemmän southern rock (?) kuin blues. Sailin' shoes saa bändiltä funkahtavasti svengaavan käsittelyn. Vince Gillin South side of Dixie vedetään etelän mallisena country rockina.

Ja se bändi. The SlimCuts tuntuu olevan julkaisu julkaisulta tiukempi ja tiukempi. Näin kokoonpanon muistaakseni syksyllä -22 ja kylläpä jytkytti livenäkin suvereenisti. Nämä jannut:

• Harri Raudaskoski, kitara
• Mikko Löytty, basso
• Jartsa Karvonen, rummut + perkussiot

Itse maestro Jarmo Puhakka soittaa monenlaisia kitaroita ja hoitaa leijonanosan lauluosuuksista. Kuten olen ennenkin todennut, oli häneltä aikanaan hyvä veto siirtyä itse mikrofonin taakse sen sijaan, että käyttäisi studiossa muita solisteja. Lavalla lauluvastuuta saivat kokemallani keikalla myös Löytty ja Raudaskoski. 

Vaan nytpä pääsenkin hieman perumaan kirjoituksiani. Nimittäin, kolmella Under The Influencen kappaleella kuullaan loistavaa Gilbert Kuppusamia, joka pistää nippuun kaikki aiemmilla Butler-CD:illä vierailleet laulajat. Johan olisi huippua nähdä Slim ja SlimCutit kiertämässä hänen kanssaan.

Muita käypäläisiä ovat kosketinsoitintaiteilija Harri Taittonen kolmella ja kitaristi Elias Ruokonen yhdellä raidalla. Kaiken kukkuraksi pikkuista vaille kaiken tauhkan studioillaan äänittänyt Tomi Leino tuuttaa parin kappaleen huuliharput.

Mahtava albumi ja mitkä soundit!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Slim Butler: Bone Deep
• UUTUUSLEVYT - Hauki Blues Revue: No Looking Back
• UUTUUSLEVYT - The Kokomo Kings: Turbomouth

UUTUUSLEVYT - Hauki Blues Revue: No Looking Back

Millainen on soittajan soololevy?

Kitaristilla se voisi olla kuten vaihtelevahenkilöisen Hauki Blues Revuen No Looking Back (2025), joka on Pekka Haukijärven päälliköimä, usean vuoden aikana sorvailtu nippu nauhoituksia. Huolimatta pitkästä synnytyksestä ja soittajakunnan kirjavuudesta muodostuu nipusta aidosti albumilta tuntuvan albumi.

Siltä löytyy kaksi Jo' Buddyn laulamaa, rumpali Tyko Haapalan (Down Home King III) ja basisti Juha Rantapuron rytmittämää sekä Masa Orpanan saksofonilla ryyditettyä raitaa. Toisella noista hipelöi pianoa Ville "Tri" Tolvanen.

Kahden numeron vokalistina toimii Henry Ojutkangas. Näissä komppikaksikkona hääräävät edesmennyt Juppo Paavola kapuloin ja Jaska Prepula nelikielisellä.

Ismo Haaviston ääntä ja huuliharppua kuullaan yhdessä biisissä, samoin kuin J.Leinolta ääntä ja kitaraa. Molempien takana Matias Partanen & Simo Salmela, rummut & basso plus Tolvanen erilaisin koskettimin.

Ulkomaalaisvahvistuksiakin mikrofonin taakse päästettiin. Sekä Tad Robinsonia (2 kpl) että Steve Westonia (1 kpl) säestävät Mikko Peltola pöntöissä sekä jälleen Prepula bassoitse ja Tolvanen kiippareilla.

Mukaan mahtuu neljä instrumentaaliesitystä, joitten rytmiryhmänä tamppaavat jo mainitut Partanen ja Salmela. Kappalemäärällä mitattuna eniten maestron rinnalla esiintymään pääsevä Tolvanenkin on taas remmissä kolmella, Orpana yhdellä.

Äänityksestä pääosin ja miksauksesta kokonaisuudessaan vastasi Tomi Leino. Vielä kun raportoin yhdet biisit mieheen nauhoittaneet Kuja Salmen ja Jakke Kauppisen sekä masteroija Tony Brantbergin, alkaa koko kööri olla kasassa. Paljon siis oli porukkaa vaikuttamassa korvin kuultavaan lopputulokseen.

Kannattiko moinen nimihässäkkä sisällyttää blogiin? Siinä mielessä kyllä, että se kertoo yhdellä tapaa millainen soittajan soololevy meillä on käsillä. Kun detaljeihin mieltyneenä tulin tiedot noukkineeksi kannen hieman toiseen tapaan kasatusta listauksesta, arvelin että sama kai nuo on pistää tänne muistiin.

Kaiken takana on kuitenkin Pekka Haukijärvi, blues-kitaran taitaja parhaasta päästä. On hyvä huomioida hänen pelailleen kaikki kiekon kitarat lukuunottamatta J.Leinon osuutta yhdellä kappaleella.

Levyn esittelyvideon alussa soiva Waves on paitsi eräs suosikeistani myös loistoesimerkki Pekan kitarismista.

Pakko tunnustaa, ettei mies ollut entuudestaan minulle tuttu muusta kuin hänen yhdessä Ismo Haaviston kanssa muodostamastaan Bottlenecks-duosta. Herrat julkaisivat vuosituhannen vaihteen kahta puolen pari oivallista blues-albumia. En tosin ihmettelisi, vaikka joku päivä hoksaisin Haukijärven antaneen panoksensa joillekin muillekin hyllyssäni majaileville äänitteille.

No Looking Back koostuu neljästä omasta ja yhdeksästä coverista. Lainavalinnoissa korostuu Albert Kingin rooli. Haukijärvi myöntää kysyttäessä Kingin olleen erään suurimmista vaikuttajistaan mitä kuusikielisen soittoon tulee. Ja se kuuluu hyvällä tavalla.

Sekä Down the road I go että I've made nights by myself ovat ison Albertin kirjoittamia ja alkujaan levyttämiä. Myöskin Herbie Hancockin Watermelon manista on olemassa Kingin liveversio. Kaiken lisäksi Buddy Guyn originaali Let me love you baby on printattu kanteen muodossa Oh-ee baby. Koska Albert tuli senkin nimisen kipaleen aikoinaan väsänneeksi, en usko otsikon sattumalta ja vahingossa tuoksi muuttuneen.

EDIT 13.3.2026: Haukijärvi täsmentää yllä arvelemaani. Hän sai inspiraation versioonsa Otis Rushin kappaleesta Ooh-wee baby, joka on itse asiassa sama kuin tuo Buddy Guyn Let me love you baby, mutta erilaisella sovituksella.

No Looking Back on minusta harvinaisen toimiva soittajan soolo. Se vaikuttaa sydämellä suunnitellulta ja toteutetulta. Aikaansaannos henkii artistin rakkautta musiikkiin, joka jälkipolville taltioitiin. Näin koen ja tuskin kauhean väärässä olen.

Yksi viime vuoden parhaista.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Jo' Buddy's One Man Stomptet: Lockdown Sessions & Beyond Vol. 2
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #10 - Bluestone: Tones In Blue
• LEVYT - Albert King: I Wanna Get Funky