Levyarvostelu Peer Günt: Peer Günt
Pyydettäessä mainitsemaan suomalainen rock-instituutio, vastuu siirtyy pois kysyjältä. Vastauksen edustavuutta kyseenalaistaa se, että musiikkimaku on äänenpaineeseen perustuva henkilökohtainen aistihavainto.
Tarkasteltaessa jylhältä kuulostavan instituutiokäsitteen kriteereitä, siltä tulee edellyttää vaikuttavuutta. Yhtye, joka on antanut (musiikkia työkseen tekevät mukaan lukien) kokonaiselle rock-sukupolvelle uuden ja laajemman näkökulman suoraviivaisen hard rockin, bluesin ja southern boogien yhteensovittamisesta, on kannuksensa hankkinut ollakseen instituutio. Sen nimi on Peer Günt.
Kouvolassa perustetun bändin taival alkoi jo 70-luvun puolella. Yhtyeen kantava voima näihin päiviin saakka on ollut kitaristilaulaja Timo Nikki.
Yleisön tietoisuuteen Peer Günt pullahti Rock SM 84 -voiton myötä. Kisa muistetaan ehkä kaikkien aikojen kovatasoisimpana. Olihan hopeasijalla Kolmas Nainen ja pronssilla Keba.
SM-kisan myötä Peer Günt oli jo tulevien menestysvuosiensa kokoonpanossa, jossa Nikin lisäksi soittivat rumpali Teijo Twist Twist Erkinharju ja basisti Teijo Tsöötz Kettula. Trion konseptia kuvaa vapaa mukaelma basisti Kettulan tokaisusta: ”Telaketjumeininkiä, jota soitetaan pajahanskat kädessä”.
Mikä toi jo tuolloin epämuodikasta englanninkielistä rockia soittavalle ryhmälle
suomenmestaruuden näinkin kovassa seurassa? Vakuuttavuus, kaiken alleen jyräävä alkukantainen rock, jota soitti kolme seppää pajahanskat kädessä. Tuomaristo ei ilmeisesti voinut ohittaa tätä tosiseikkaa.
Mestaruuden myötä alkoi työ - Suomi on pitkä maa, tuolloin täynnä järvenrantalavoja, urheiluhalleja ja tanssiravintoloita. Settilistan sisällön hioi kuntoon sadat keikat ja tuhannet kilometrit keikkabussissa, ja vasta sen myötä bändi alkoi kuulostaa Peer Güntilta.
Raivoisien livebändien levytetyt biisit ovat vasta lupaus siitä, mitä keikoilla on
odotettavissa. Peer Günt ei muodosta tästä poikkeusta, mutta se ei tietenkään tee levyistä huonoja. Siltikin biisien makein ydinmehu puristetaan ulos vasta livetilanteissa.
Suomenmestaruuden myötä tarvittiin siis debyyttilevy, joka tässä tapauksessa nimettiin niinkin persoonallisesti kuin Peer Günt. Vuonna 1985 ilmestyneen levyn kansikuva on varsin yksinkertaista designiä, vaikka allekirjoittanut oli vakuuttunut jo ensisilmäyksellä mustaa ja valkoista yhdistäneen bändimaskotin olemuksesta. Tuore levy nostettiin levylautaselle malttamattoman odotuksen vallitessa.
1. I don't wanna be a rock'n'roll star
Levyn avausbiisin tulisi aina kertoa kuulijalle mistä on kyse. Tässä tapauksessa asia ei jää epäselväksi. I Don't Wanna Be a Rock'n'roll star on Günt-standardi. Tällä biisillä bändin tarina lähti lentoon ja sai myös mainittavan radiosoiton, jolla keikkoja myydään.
Bändin biisit ovat kitaroinnin juhlaa ja Timo Nikki on riffitaiteilija. Avausbiisin raakaa riffiä kannattelee hienosti rytmirykmentti Erkinharju/Kettula, ja tämä todistaa sen, kuinka trio on rock-bändin kantamuoto.
Biisin sanoma edustaa Nikin mielenmaisemaa, johon ei totisesti rock-tähteys istu. Hän ei pidä keikaroinnista, sillä bändi on juuri niin hyvä, kuin miltä se kuulostaa, ilman sirkusta ja tähtisädetikkuja.
Biisin kertosäe on hoilotus, joka palautuu keikoilla mieleen myös promillemäärän ollessa yläkuolokohdassa. Varsinaista kitarasooloa biisissä ei ole, sen sijaan löytyy maukas välikohta, jossa kitara hakkaa Hanoi Rocksin Tragedyn riffikuviota, ehkä sattumalta, ehkä ei. Mitä taas tulee väljähtyneisiin vertauksiin Peer Güntin musiikillisista esikuvista, niitä ei nosteta esiin tässä levyarviossa, ja vaikka nostettaisiinkin, Hanoi Rocks se ei ainakaan ole.
2. Bad girls
Biisin aloittaa taas kitarajuoksuttelu, johon muu bändi lähtee mukaan, tällä kertaa kiivaalla laukkakompilla. Peer Güntin tuotantoa leimaa kovalla nopeudella soitettavat biisit ja niin rajuna livebändinä tunnetun trion tapauksessa tulee ollakin - kiivaalla tahdilla biisiin saa raivoa, josta tämä ryhmä tunnetaan.
Tästä huolimattakin olen joskus miettinyt sitä, kenen erityinen mieltymys bändissä oli soittaa biisit jopa ”ylinopeudella”. Oletan että tämä vaade tuli erityisesti rumpupatterin takaa. Minun makuuni bändi on parhaimmillaan maltillisella nopeudella mutta kovalla poljennolla. Eipä sillä, hengästyttävässäkin vauhdissa bändi ehtii kikkailemaan maukkaasti, mikä on eräs Peer Güntin tavaramerkki.
Laukkakomppi vaihtuu lennosta hienoihin kitarakuljetuksiin ja rumpufilleihin. Bad girls toimii osana tätäkin levyä mutta ei nouse sieltä erityisasemaan.
3. Fuck the jazz
Biisin nimi kertoo olennaisen. Silti se ei ole otsa rypyssä huudettu julistus, ja tämä selviää biisin soidessa. Taas mennään vedet silmistä kirvoittavalla nopeudella ja kitara hakkaa, mutta seassa on jo nyansseja niin kuin Jazziin kuuluukin! Parhaimmillaan tämä biisi on silkkaa hardrockjatsia, ottamatta kantaa siihen miltä sen tulisi kuulostaa. Yhtä kaikki, Peer Günt ei ole pelkkää suoraa paahtoa, vaan musiikillista ilottelua parhaimmillaan.
4. Train train
Levyltä löytyy pakollinen junabiisi, jonka poljento etenee kuin korkeapainehöyryllä ladattu Southern Express kiskojen kalkattaessa. Rento rytmittely ja kitarointi, yhdistettynä Güntille ominaiseen ja tarttuvaan ”huudahdus”-kertosäkeeseen on toimiva yhdistelmä. Biisin edetessä veturi on lämmennyt ja seuraa ensimmäiset slide-kitaraosuudet, jotka istuvat hienosti tunnelmaan.
5. Hard through the night
Tällä kertaa riffi on yksikertainen, ellei jopa ”helppo” ja biisiä kuljetetaan perusmättönä. Kertosäe on taas pelkkä lause ja heti siihen perään kitarointia, jossa on jo kuultavissa Nikin tavaramerkiksi muodostuva soundi. Tilanne on sama myös kitarasoolossa, josta on aistittavissa Nikin tulevan tuotannon peruselementtejä.
Jossain on ilkeämielisesti mainittu Nikin kuulostaneen myöhemmin siltä, kuin hän olisi soittanut kasan sooloja ja ripotellut niitä levyn biiseihin. Tämä on lähinnä törkeä väite. Kuuntelipa Timo Nikin tuotantoa miten kriittisesti hyvänsä, ymmärtää alkeellisempikin sävelkorva, että kyseessä on eräs maamme merkittävimpiä rock-kitaristeja.
6. Street 69
Tässä se nyt on. Peer Güntin paras biisi. Kuulostaa vahvasti mieltymykseltä, jota se onkin, joten lienee paikallaan hieman perustella.
Kaikki lähtee taas riffistä ja tässä se on mestariteos. Peer Güntin keikalla kaikille, tai ainakin suurimmalle osalle on selvää mitä tuleman pitää, kun riffi lähtee soimaan. Alussa ollaan tukevalla slide blues -pohjalla ja viimein mukaan liittyy rytmiosasto, jolloin kytketään telaketjut päälle.
Peer Güntin kulmakiviä ovat paitsi jo moneen kertaan ylistetty kitarointi, tietenkin myös Erkinharjun jykevä rumpukomppaus filleineen. Vaikea on myös kuvitella näitä biisejä laulettavan ihan poikakuoropohjaltakaan. Nikin raaka ja karhea laulu on saumaton osa kokonaisuutta. Jälleen kerran biisin nopeusvaihtelu on sujuvaa ja mennään tunnelmasta toiseen. Tätä on Peer Günt!
7. Big tits
Biisin nimi kertoo paljon Peer Güntin lyriikasta, eli nuorten miesten prioriteeteistä. Biisi sekoittaa nopeasti etenevää jyräystä, väliriffittelyjä ja sitten mennäänkin jo hetki blues shufflella. Nikin raaka ääni tuottaa biisiin tarvittavaa lisävoimaa, vaikka kappale sellaisenaan ei (varsinkaan Street 69:n kuuntelun jälkeen) nosta päätään ylitse muiden.
8. Don't wait for us
Biisi on jatkumo levyn teemalle jossa ei säästellä kaasujalkaa. Suoraan ja kovaa mutta väliin mahtuu jälleen mainio rytmillinen ”epäjatkuvuuskohta”, jossa Nikin kitararevitykset nousevat hienosti esille. Biisissä on havaittavissa jopa laulumelodisia ambitioita, jotka eivät muissa biiseissä nouse esiin. Vaikka sanoista ei saisikaan selvää, jo pelkkä biisin olemus ja tempo kertovat olennaisimman: ”Pyörät kiitävät alla ja viima puhaltaa kasvoihin…”
9. Wild women
Tässä biisissä jyskytetään rauhallisemmalla nopeudella, joka ei mielestäni jätä bändin alkukantaista energiaa varjoon. Muheva riffi ja eteenpäin jyräävä rumpukomppi kuljettaa biisiä tukevasti koko matkan.
10. Way back home
Levy saatetaan päätökseen kotimatkasta kertovalla laukkakomppibiisillä, joka kuulostaa jo hieman toisinnolta. Aineksia on kerätty jo kuultujen biisien elementeistä, mutta onneksi sekaan on ujutettu jälleen hauska ja tuore kitarakujeilu biisin keskivaiheilla. Osaltaan tämä muistuttaa siitä, että vaikka yhtye on ensimmäisellä levyllään tukevasti jo valitsemiensa tyylilajien äärellä, se kykenee yhdistelemään ja varioimaan, jolloin syntyy uutta.
Loppusanat
Yhtyeen esikoislevyn soundeja leimaa vaatimattomuus ja viimeistelemättömyys. Timo Nikki mainitsi haastattelussa miettineensä, miltä bändin ensimmäiset biisit mahtaisivat kuulostaa 2000-luvun soundeilla. Se jäänee kuulematta, vaikka Nikillä on edelleen ympärillään osaava rytmiryhmä toteuttamaan tällaisenkin hankkeen. Vastaus ajatelmaan tulee siitä huolimatta tässä - ne biisit kuulostaisivat järisyttävän hyviltä.
Aikalaistarinat kertovat levyn äänitysolosuhteiden olleen varsin karut ja tämä kuuluu lopputuotteessa. Se ei hälvennä tosiasiaa, että studioon on marssittu jo tuolloin bändin tulevaksi tavaramerkiksi muodostuvaa energiaa uhkuen, nippu kovia biisejä kainalossa.
Peer Güntin debyyttilevy jää osin suotta suursuosioon yltäneen seuraajansa Backseatin varjoon. Viimeksi mainittu oli jo eri luokassa tuotantona, soundeineen, kansikuvineen ja markkinointeineen.
Bändin esikoinen jää historiaan esimerkkinä siitä, kuinka vielä 80-luvun alussa (Hurriganesin jälkeen) englanniksi laulava ja kovaa rockia raivoisalla energialla soittava bändi saattoi lyödä itsensä läpi. Riitti kun toiminnan kulmakivet olivat kohdillaan.
