1980-luvun lopulla TTD uudisti soulin. Hän teki ensilevylleen sen aikaisin konstein musiikkia, joka louhi vaikutteensa edeltävän 25 vuoden mustasta amerikkalaisesta perinteestä linjalla soul-funk(-disco), maustaen sopan valkoisella popilla ja rockilla. Tuloksena syntyi vanhan ja modernin makoisasti yhdistävä tuotos, joka peittoaa tämänkin päivän korvin valtaosan silloisista ja nykyisistä genretovereistaan.
Introducing The Hardline According To Terence Trent D'Arby (1987) menestyi noin eväin jopa kaupallisesti. Se teki sen jättimäisesti: miljoona myytyä täyteen puolessa viikossa.
Jutun avauksen ylistävä analyysi kannattaa lukea pitäen mielessä parikin seikkaa. Se pohjautuu toisaalta siihen erittäin rajalliseen otokseen mikä aikakautensa R&B:stä tuolloin tietoisuuteni tavoitti. Toisaalta siinä soi vahvasti jälkiviisaus, kun nyt olen olevinani paremmin näistä asioista perillä.
Niin, aikakautensa R&B:hen en väitä vieläkään kovin syvällisesti perehtyneeni.
Muistan, kuinka miestä verrattiin alan lehdissä ja ehkä radio-ohjelmissa ainakin Stevie Wonderiin ja Smokey Robinsoniin. Kenties vertailukohteina olivat myös Otis Redding ja Marvin Gaye, tai Sam Cooke ja James Brown. Katetta kirjoituksille ja puheille löytyy kyllä.
TTD jatkoi Wonderin jalanjäljillä olemalla laulaja-lauluntekijyytensä lisäksi multi-instrumentalisti alalla, jossa suuret tähdet usein "vain" tulkitsivat suullisesti toisten kirjoittamaa. Samaan katraaseen oli jo hieman aiemmin liittynyt Prince ja tulisi pian liittymään Lenny Kravitz. Debyytillä maestron työkaluihin kuuluvat ainakin rummut, kosketinsoittimet ja saksofoni.
Äänellään D'Arby pystyy pehmeään ilmaisuun à la Gaye ja Robinson. Esimerkkinä tästä puolesta toimikoon loistava Sign your name, jonka kupliva rytmiikka jaksaa tempaista otteeseensa kerta kerran jälkeen. Laulu tulee kuin toiselta planeetalta.
Reddingin tapainen tunnelmarevittelykin onnistuu. Levyn ainoan lainabiisin Who's loving you solisti vetää raa'alla soundilla ja peittoaa allekirjoittaneen mielestä reippaasti alkuperäisen - Smokey Robinsonia muuten.
Tällainen eri laulutyyleillä pelaaminen oli ominaista mainituista verrokeista ehkä selvimmin Sam Cookelle. Varmasti se kävi muiltakin, mutta vetoan tässäkin kohtaa omaan kokemusmaailmaani ja joskus hataraan muistiini. Vuosimallin -87 Terence Trent D'Arbyn ei mielestäni tarvi hävetä tippaakaan 60-luvun legendojen seurassa.
Brownia ja D'Arbya yhdistää säveltaiteen lisäksi sellainenkin yksityiskohta, että molemmat harrastivat jossain vaiheessa nuoruuttaan ihan kilpailumielessä nyrkkeilyä. Introducing The Hardlinen raidalle Rain TTD sanoitti Jampan riveille asti:
cue up the James Brown
and jack up the funky sound now
say it won't be the last time
you hear a scream
Sitä funky soundia edustaa vaikuttavimmin Dance little sister, jonka varmaan pakotettaessa valitsisin kiekon parhaaksi. On niin helppo nähdä mielessään miten Godfather vetäisi tämän ja vauhdittaisi menoa tutuilla tanssiaskelillaan.
Ennen fonisooloa kajautetun kannustushuudon väärinkuulemisen vuoksi jouduin vielä nyt varmistamaan, ettei sitä tosiaankaan soita Maceo Parker, jota Brown monesti piiskasi levyillään kovempiin suorituksiin. Ei ole Maceo, vaan on enimmäkseen aivan toisenlaisissa kuvioissa pyörinyt Mel Collins. Hänen menneisyydestään voi bongata mm. jäsenyydet progeosaston King Crimsonin ja Camelin riveistä.
Aavistuksen synkempiä musiikillisia sävyjä edustavat LP-formaatissa A-puolen avaava If you all get to heaven sekä sen päättävä Seven more days. Sen voin tunnustaa, että koko mitaltaan noitten tapainen kokonaisuus ei täällä toimisi, mutta kyseisellä annostuksella menee läpi hienosti.
Setin moni-ilmeisyyttä vankistaa vielä koruttoman kaunis As yet untitled. Sen artisti esittää yksin ja ilman muita instrumentteja kuin syntymässä saamansa. A cappella siis, mutta päävokaalin rinnalla on hyvin vähän muuta.
Vaikuttaa siltä, jotta saisin vietyä kirjoituksen loppuun lainkaan jymyhittiä Wishing well mainitsematta. Kun sekin on niin mainio, niin kerrotaan nyt sen olleen singlenä albumin ja itse asiassa koko herran uran ainut Amerikan listaykkönen.
Introducing The Hardline on siinä mielessä Apulaissheriffille läheinen LP, että se oli ensimmäinen koskaan ostamani vinyyliteos. Tarkkaan ottaen se jakoi paikan The Rainmakersin Tornadon (1987) kanssa. Tilasin nuo kaksi armeijakeväänäni -88 jostain postimyyntiputiikista. Jotenkin sitä tunsi siirtyneensä toiselle tasolle, kun ei enää ollut kasettien varassa.
Ensihankinnan perskohtaisesti kokemani taiteellisen tason voin näin 35 ja puoli vuotta myöhemmin tiivistää kahteen sanaan.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Otis Redding: The Soul Album
- LEVYT - Stevie Wonder: Hotter Than July
- LEVYT - Prince: Dirty Mind
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti