UUTUUSLEVYT - Wentus Blues Band: Live

Tässä taannoin Wentus Blues Bandiltä julkaistiin vuonna 2011 menehtyneen Eddie Kirklandin kera tehty One Hundred Years (2023). Se on kokoelma solistin kanssa 2000-luvun alussa nauhoitettua musiikkia. Ei tullut uutta omaa Wentusia vieläkään, saattoi joku orkesterin ystävä ajatella.

Sitä edeltävä albumi on niin ikään kokoelma. From The Barrell (2021) sisältää arkistomateriaalia, siis aiemmin julkaisematta jääneitä äänityksiä.

Sitä ennen tupsahti tarjolle Too Much Mustard! (2019), joka toki kasattiin uusista nauhoituksista. Kohtuuton arvostelija voisi heittää, jotta ei ole kokonansa oma sekään, sillä mukana menossa oli kitaristi Duke Robillard.

Sama kohtuuton tyyppi saattaisi jättää normikiekoksi kelpuuttamatta myöskin edellisen, koska se on joululevy. Muuten Yuletide (2018) kyllä täyttää kriteerit.

Sen sijaan sitä aiempaa albumia ei kaikkein tiukkapipoisinkaan harrastaja voine väittää muuksi kuin oikeaksi, uudeksi WBB-levyksi. Throwback (2017) toki koostuu yhtyeen matkan varrella tapaamien muusikkojen kappaleista, siis täysin covereista, mutta silti.

No, pitäköön kukanenkin normitapauksena mitä pitää, niin viime vuonna putkahti viimein uutta, kun ilmestyi Live (2024).

Minulla oli alkuun tieto vain vinyylijulkaisusta, mutta tulihan se CD-muodossakin. Kerettiläisyyttäni kun keräilen musiikkini tuossa formaatissa, niin huoahdin helpotuksesta.

Kansipahvin tarkempi tutkailu paljasti, ettemme sittenkään saaneet uutta. Kyseessä on dokumentti vuoden 2016 WentusFest-tapahtumasta, joka järjestettiin bändin kotikaupungissa Kokkolassa. Siis liki 10 vuotta vanhaa kamaa pitää sisällään tämäkin uutuus.

Jos nyt aistitte minussa oikeasti uuden musan puutteesta johtuvaa turhautuneisuutta, aistitte väärin. En ole niin tiukkapipoinen tai kohtuuton kuin yllä heittämäni täysin kuvitteelliset henkilöt kenties voisivat olla. Varsinkaan kun lyhykäisesti esittelemäni WBB-diskografian viimeisimmät pitkäsoitot ovat kauttaaltaan hyvää tai hieman parempaa tavaraa.

Sitä paitsi Live on suorastaan loistava!

Herranjestas miten saumatonta yhteispeliä. Nämähän ovat nimenomaan bändinä täysin pitelemätön yksikkö. Soitossa on rutiinia ilman vähäistäkään puisevuutta. Tässä tapauksessa arvostusta luonnollisesti lisää tosiseikka, että he vetivät yleisön edessä lavalla.

Kattauksen kahdeksasta biisistä viiden kotipesä on keikan kanssa samana vuonna ilmestynyt Lucky Strike Mama (2016). Sieltä on peräisin muitten muassa Five nights at Freddys.

Nyt kun katson netistä löytyvää tapahtuman rosteria, niin toivoisin todella olleeni paikalla. Isäntien lisäksi esiintyivät mm. mainittu Duke Robillard, Lazy Lester, Barrence Whitfield, Honey B Duo ja J.Karjalainen.

Pääesiintyjä paahtoi kokoonpanossa Juho Kinaret (laulu), Robban Hagnäs (basso), Niko Riippa (kitara), Daniel Hjerppe (rummut) sekä Pekka Gröhn (koskettimet). Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi pitää sitä, että paketti miksattiin ja masteroitiin rapakon takana.

Jos olisin tuntenut Liven noin kuukausi sitten viime vuoden parhaimmistoa Roll FM:llä perkatessani, olisi tämä ehdottomasti ollut mukana. Lätty meni kertakuuntelulla parhaitten tietämieni kotimaisten livesellaisten joukkoon.

Jos nyt kuitenkin sitä uutta studiomatskuakin saisi, niin det skulle vara kiva...

EDIT 7.4.2026: Tällä päivämäärällä suoritetun ylennyksen myötä Live siirretään Apulaissheriffin parhaiksi laskemien levyjen joukkoon.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Wentus Blues Band: Agriculture
• LEVYT - Jimmie Vaughan Featuring Lou Ann Barton: Plays More Blues, Ballads & Favorites
• UUTUUSLEVYT - Slim Butler: Bone Deep

LEVYT - Wentus Blues Band: Agriculture

Take it away saattaa hyvinkin olla paras biisi mitä Wentus Blues Band on koskaan levyttänyt. Yhtyeen laajasta ja tasokkaasta tuotannosta se on lisäksi niitä harvoja, jotka kykenen nimen perusteella tunnistamaan.

Ennenhän nämä jutut toimi musan suhteen huomattavasti liukkaammin. Melko monen LP:n sisällysluettelon osasi lukea ulkomuistista ja laulut alkoivat soida päässä samassa järjestyksessä.

Agriculture (2007), jolla kappale majailee voi vastaavasti olla paras albumi mitä bändi on julkaissut. Minusta se on tällä hetkellä sitä niistä tarkistuslaskennan mukaan yhdestätoista, jotka omistan.

Tänä päivänä on kovin harvinaista, että pystyn kenenkään tuotannosta edes harkitsemaan yhden ainoan kappaleen nostamista ylitse muiden. Miten se siis on mahdollista tässäkään tapauksessa?

Tuo raita iski heti CD:n ensikuuntelulla joitain vuosia sitten. Olen sen kuunnellut aika monesti ja soittanut radiossakin Roll FM:llä. Ei muistu mieleen sellaista kertaa, että se olisi tuntunut alkuunkaan kyllästyttävältä, pakkopullalta tai millään muotoa heikolta.

Biisi tempaa otteeseensa ensimmäisistä kitaran silpaisuistaan lähtien. Kahden kepin yhteistoiminta vetävän riffin ympärillä, ultrasvengaava rumpalointi harkittuine pellin iskuineen, mojova bassottelu, huipusti toimiva liidilaulu yhden (?) hengen kuoron kanssa käytävine vuoropuheluineen. Kitarasoolo, joka passaa paikalleen kuin lakki päähän.

Take it away tuo mieleen auton hinaamisen. Orkesteri vetää, kuulija on vedettävänä. Tempautuu mukaan. Köysi ei kuitenkaan ole jäykkää ainesta, vaan sopivasti ja säännönmukaisesti venyvää mallia.

Siellä on ihmisen hyvä istua. Ei pelota eikä tunnu lainkaan pakonomaiselta. Aivan kuin hinuri ja köysi huolehtisivat ohjauksestakin. Ilman käsiä mennään. Jos nyt kulkuneuvo onkin jostain syystä lakannut toimimasta, ei sekään aiheuta ketutuksen tunnetta, kun kyyti on niin maittavaa.

Wentus Blues Bandin rungon muodostivat ryhmän seitsemännellä pitkäsoitolla alkuperäisjäsenet kitaristit Niko Riippa ja Kim Vikman, basisti Robban Hagnäs sekä rumpali Mikael Axelqvist. Myöhempinä tulokkaina vaikuttivat erinomaiset laulaja Juho Kinaret ja kosketinsoittaja Pekka Gröhn. Jälkimmäinen ei ilmeisesti hehkuttamallani numerolla soita.

Näytteenä Gröhnin osallisuudesta käy mainiosti Passenger blues, joka on oiva esimerkki siitä miten pianoa voi käyttää bluesissa niin, ettei se varasta tilaa muilta, vaan kohottaa kokonaisuuden arvoa.

Levy on pullollaan priimatavaraa. Taisin jo käyttää sanan mojova, mutta korotan sen supermojovaksi kuvaillessani Robbanin bassottelua riuskalla Country lovella. Sillä myös Kinaret repii kurkustaan oikein viimeisen päälle.

Moonshine osoittaa taas kerran minulle, miten perusränttätänttä voi olla hetkittäin maailman parasta musiikkia. Kitara kipunoi kompin ympärillä paikoin niin, että tekee mieli vetää suojalasit silmille. Se komppi on moneen kertaan kaluttua kamaa, mutta niin vaan saa yhtye siihenkin henkeä kuin lämmin vesisade kylvökseen.

Aivan mahtavaa kuusikielistä tarjoilee niin ikään vaikkapa blues-balladi Here in the night. Soitosta tulee mieleen John Fogerty, eikä mahdottomalta tuntuisi ajatus, että sävellyskin olisi hänen pajaltaan.

Vaan eipä ole. Omatekoista (Kinaret, Riippa & Hagnäs) materiaalia on koko komea tusina lukuunottamatta Lonnie Brooks -coveria Brand new mojo hand. Senkin Wentus esittää alkuperäistä virkeämmin.

Jos bluesin saralla jaettaisiin aatelisarvoja uran pituuden ja tekemisen laadun plus määrän perusteella, olisi Wentus Blues Band Suomessa ensimmäisten joukossa saamassa kunnian. Agriculture tuli ulos 21 vuotta perustamisesta. Sen jälkeen on taival taittunut vielä 17 vuoden verran.

Tuohan muuten tarkoittaa, että kohta vietetään 40-vuotisjuhlia. Jo 35 vuoden paalulla ilmestyi ylijäämäkooste From The Barrel (2021), joka ei kuulosta lainkaan ylijäämäiseltä.

Agriculturessa pidän itse asian ohella myös paketoinnista. Äärityylikkäät kannet heinäseipäisine peltomaisemineen tuntuvat pikkupitäjän kasvatille mitä kodikkaimmilta. Näin silti, että omat vähäisehköt heinärengin hommani tein paalauskoneen aikakaudella.

Kyllä vaan kelpaa vaahdota tästäkin levystä. Suomessa on osattu ja osataan aina vaan.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Wentus Blues Band: From The Barrell
• LEVYT - Albert King: I Wanna Get Funky
• LEVYT - The Fabulous Thunderbirds: Butt Rockin'

UUTUUSLEVYT - Wentus Blues Band: From The Barrell

Japanilainen Nikka Whisky on vuodesta 1985 pitänyt valikoimissaan sekoiteviskiä (blended) nimeltään From The Barrel. Viskit, kuten muutamat muutkin väkevät alkoholituotteet ja viinit ruukataan kypsyttää tynnyreissä (barrel), joista juomat imevät puun ja mahdollisen edellisen puussa muhineen nesteen aromeita itseensä.

Kokkolalainen Wentus Blues Band on toiminut vuodesta 1986 tähän päivään, eli sillä pukkaa puolikymppisynttäriä. Viisineljättä täyttyi.

35 kesää on tislatulle viskille jo varsin huomattava ikä. Tietysti on olemassa vaara, että lopputuotteen maku muuttuu noin pitkässä kypsytyksessä liian puisevaksi. Näin voi käydä etenkin, jos tuore tisle ei omaa riittävästi luonnetta.

Sama riski on olemassa musiikin parissa toimivalle ryhmälle, kun tahkoa pyöritetään noin kauan varsin pienin henkilömuutoksin. Wentuksen kohdalla uhka ei ole muuttunut todellisuudeksi. Luonnetta ilmeisesti piisaa. Palikat ovat alusta asti olleet suht' mukavasti paikoillaan ja ovat ajan saatossa vain liimautuneet tiukemmin yhteen.

Juhlajulkaisuksi pyöräytettiin From The Barrell (2021).

Tynnyristä pulpahti valikoima viimeksi kuluneen puolentoista vuosikymmenen aikaista, ennen julkaisematonta matskua. Vanhin raita No reason jäljittyy 00-luvun puoliväliin ollen ensimmäisiä studioäänityksiä laulaja Juho Kinaretin astuttua palvelukseen.

Agriculturen (2007) ajoilta mukaan päätyi kaksi kappaletta, Woodstockin (2011) jäljiltä niin ikään kaksi ja Lucky Strike Maman (2016) tiimoilta yksi. Kaikkiaan kahdestatoista biisistä kuusi on peräisin v.2018 Throwback-sessioista.

From The Barrellillä soittavat:

• Niko Riippa, kitara
• Robban Hagnäs, basso
• Pekka Gröhn, koskettimet
• Daniel Hjerppe, rummut

Lisäksi kuullaan vanhimmilla raidoilla kitaristi Kim Vikmania sekä Hjerppen edeltäjää, rumpali Mikael Axelqvistiä.

Että hatullinen paskaa, kuten eräs tunnettu orkesteri jämäkoosteensa nimesi. Ei sinne päinkään. Paljastan kenties oman asiantuntemattomuuteni tai epätarkan korvani kertoessani, etten välttämättä olisi arvannut levyn lähtökohtia pelkän kuuntelun perusteella. Onhan siellä soundivaihtelua, mutta ihan tämä käy normialbumista.

En vieläkään tunne Wentus Blues Bandin tuotantoa riittävästi, jotta voisin tehdä kunnon vertailua varsinaisiin studiokiekkoihin. Perehtymiseni on vasta lähtösuoralla. On mahdollista, että perusteellinen tutustuminen yhtyeen tallennettuun historiaan paljastaa tulevaisuudessa kokoelman paikan suhteessa muihin.

Tässä vaiheessa uskallan rohkaista ketä tahansa tyylilaji(e)n ystävää hankkimaan tämän vaikka ensimmäiseksi Wentus-levykseen.

Kattaus sisältää tasaisen varmaa ja salonkikelpoista rhythm and bluesia ja jump bluesia, blues rockia ja rock and rollia. Losing my faith ja You gonna make me cry toimivat tempon pudottavina suvantoina muutoin vikkelätahtisessa seurassa. Ammattitaito on kauttaaltaan jykevää ja laatumittarit näyttävät vihreää.

Ainut suoratoistoihin tuupattu näyte, reippaasti ponnahteleva Last chance to dance on Woodstockin reissun satoa vuodelta 2010.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #7 - Wentus Blues Band: Woodstock

MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #7 - Wentus Blues Band: Woodstock

Nämä turinat olivat jo loppumassa Honey B And The T-Bonesin myötä Saksassa, mutta täällä sitä vaan pällistellään ison veden takana Woodstockissa, New Yorkissa. NY City sijaitsee satakunta mailia etelään, Hudson-jokea alavirtaan, legendaarinen -69 festivaalialue noin puolet vähemmän lounaaseen.

Täällä - tarkempi sijainti: Levon Helm Studios - vieraili kymmenen vuotta sitten työmielessä eräs pitkän taipaleen taittanut suomalaispumppu. Syntyi albumi, jonka kansikuvan voisi helposti kuvitella viittaavan progeen tai psykedeliaan.

Maalaus on virolaisen Aarne Vasarin pensselistä.

Teoksen luonne ja musiikilliset koordinaatit paljastuvat, kun zoomaa koko kuvan esiin, jolloin tekstitkin tulevat näkösälle. Tämä on Wentus Blues Bandin noin yhdeksäs pitkä Woodstock (2011).

Apulaissheriffin tie kävi bändin pariin vasta viime viikolla. Kyselin taannoin minisarjaa varten vinkkejä ulkomailla nauhoitetuista kotimaisista levyistä. Kun tätä suositeltiin ja tämä myös heti löytyi, tartuin syöttiin.

Sinällään Wentus kuuluu monilukuiseen joukkoon "ei ihan, mutta melkein". Sen olemassaolon olin tiedostanut kauan ja kiinnostunutkin, mutta hankinnat olivat jääneet tekemättä. Olen tosin saattanut jopa nähdä ryhmän 90-luvun lopulla tai 00-luvun alussa, jolloin viitsin kulkea keikkapaikoilla tiuhempaan kuin nykyään. Varmaan nämä kävivät noina aikoina Oulussa esiintymässä.

Wentus Blues Band perustettiin jo 1986. Alkuperäisestä koostumuksesta ovat Woodstockilla jäljellä rumpali Mikael Axelqvist, basisti Robert "Robban" Hagnäs sekä kitaristit Kim Wikman ja Niko Riippa. Laulaja Juho Kinaret ja kosketinsoittaja Pekka Gröhn liittyivät jengiin joitain vuosia aiemmin.

Gröhnistä, tuosta joka paikassa vastaan tulevasta mainiosta muusikosta voisin naputella enemmänkin. Tyydyn nyt vihjaamaan blogin henkilöhakemistosta, jonka näet ruudun oikeassa laidassa. Ellet näe, vierittele alas ja napauta sieltä "Näytä internetversio". Nimeä klikkaamalla saat esiin kaikki Apulaissheriffin jutut, joissa mainittu henkilö on osallisena. Pekka melko monessa.

Wentuksessa hän on yksi osanen palapeliä. Merkittävä osanen kylläkin, minkä todistaa vaikkapa Cold cold week. Kun en ole vielä yhtyeen varhaisempaan tuotantoon tutustunut, en voi kertoa kuinka paljon lisäarvoa urut sointiin tuovat.

Neljännesvuosisadassa kiinteästi yhteen hitsautunut peruskvartetti on kuitenkin se, joka tätä musiikkia vie. Veikkaan kaverien vuonna 2011 tietäneen jo ennen vilkaisua mitä toinen tekee. Ja se kuuluu.

Monen tapainen blues toimii kuin Bruce Willis Die Hardeissa. Rock-vivahteita ei karteta ja sekin käy laatuisasti. On ammattitaitoista tekemistä, joka ei lankea akateemisuuden ansaan.

Tuttavuus on siis vasta viikon vanha. Olen pyöräyttänyt sen läpi kolmesti. Ensi kerralla mietin, että ihan ookoo jynkkää. Toisella soitolla meinasin lentoon lähteä. Kolmas palautti taas lähemmäs maan pintaa. Mielialamusaahan tämä on, niin kuin niin moni muukin. Hyvää soosia, jota ihminen tarvitsee lisää.

Enempiä analysoimatta ja jaarittelematta vedän kolme kömpelöä aasinsiltaa juttusarjan muihin jaksoihin.

Yksi Woodstockin raidoista on hitaahko soul blues nimeltään Selma. Kuinka ollakaan Popedan Live At BBC:llä soi samanniminen ralli, joka on tietenkin eri biisi. Kinaret muuten osoittaa Selmalla olevansa vokalistina oivaa tasoa.

Erja Lyytisen Dreamland Bluesiin tämän yhdistää levy-yhtiö. Molemmat kuuluivat osin samaan aikaan saksalaisen Ruf Recordsin artistikaartiin.

J.Karjalainen Yhtyeineen julkaisi kaksi vuosikymmentä ennen tätä Päiväkirjan. Pekka oli rivissä.

No niin.

Nyt se loppuu varmasti. Paljon on muitakin suomipoikien ja -tyttöjen ulkomaan levytyksiä, vaan jääköön näihin. Seuraavaksi juoksen Valtojen itärannikolle ja uin Atlantin yli Norjaan. Kiipeilen ja laskettelen poikki Kölivuorten. Pyöräilen ilman sähköavusteita läpi Ruotsin. Ylitän rajan Tornioon ja ratsastan aasilla kotiin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA - Tulossa...
• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #6 - Honey B And The T-Bones: On The Loose
• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #3 - Erja Lyytinen: Dreamland Blues