05 tammikuuta 2021

LEVYT - James Brown: The Payback


Se oli joko 1986 tai -87 alussa, kun kirjoitin lukion englannin tutkielman James Brownista. Tutkielma ei välttämättä ole oikea termi, vaan menköön varman muistikuvan puutteessa. Kyseessä oli tavanomaista ainekirjoitusta laajempi työ, joka tehtiin ajan kanssa.

Opettaja hieman kummasteli aihevalintaani, koska kohde ei aivan niihin suosituimpiin nuorisoidoleihin tuon ajan Suomessa lukeutunut. Hyvän ystävänä (Dylan, Doors, Hendrix, blues) toki ymmärsi. Terveisiä, jos tämän luet.

Tuossa vaiheessa Brownin neljännellä Rocky-filmillä esittämä Living in America oli varmuudella tuttu, ehkä jokunen muukin raita sen jälkimainingeissa syntyneeltä LP:ltä Gravity (1986). Blues Brothersin olin tietysti nähnyt. Siinä, kuten Rocky IV:ssäkin soulin kummisetä heitti yhden ainoan biisin.

Erittäin todennäköisesti olin kuullut häntä radiosta enemmänkin. Kenties äänittänytkin jotain C-kaseteille.

Kiinnostukseni taisi kuitenkin lopulta perustua pääosin äänettömiin vaikutteisiin. Olin päätynyt lukemaan miehen aikaansaannoksista lehdistä ja muutamasta kirjastosta lainatusta teoksesta. Yhteistä kaikelle informaatiolle oli melko varaukseton arvostus ja kunnioitus legendaa kohtaan.

Aistinko takana olevan jotain suurta, vaikka en Brownin musiikin tuntemuksen suhteen ollut lähelläkään edes noviisitasoa? No jaa, luultavammin tuossa haiskahtanee tähän päivään asti säilynyt tarve penkoa asioita sävelpinnan alta.

Vuonna 2021 James Brown on Apulaissheriffille huomattavan paljon selvemmin funk kuin soul. Eipä siis ihme, että tarinan aiheena on sen lajin huippua edustava The Payback (1973).

Funkin sarkaahan levyllä enimmäkseen äestetään huolimatta siitä, että etukannessa seisoo monista herran lempinimistä juuri The Godfather Of Soul. Ja huolimatta siitä, että kansipaperin sisuskaluista löytyy jutun keulille liittämäni maaseutuinen maalaus, jonka ei luulisi liittyvän 60-luvun lopulla alkunsa saaneeseen genreen millään tavalla.


Soul Brother No. 1 aloitti uransa gospelin, rhythm & bluesin ja soulin parissa. Hänen tuotoksensa noilta ajoilta, 50-luvun alusta seuraavan vuosikymmenen puoleen väliin ovat omissa korvissani hyvin vaihtelevaa tasoa. En nykyisin laske häntä sielukkaan musiikin terävimpien kärkinimien joukkoon.

Tuotanto oli single-painotteista kuten tuolloin oli tapana. Pitkäsoittoja julkaistiin, mutta usein ne olivat sinkkukokoelmia tai pahimmillaan sisälsivät parin hitin seuraksi tekaistuja täytenumeroita. Myös uusversioita tutuista vanhoista käytettiin tilkkeenä.

1965 Mr. Dynamite kirjoitti loppuelämänsä mullistavan, uudenlaiseen rytmiikkaan pohjaavan tanssipalan Papa's got a brand new bag. Siitä alkaa se kymmenisen vuotta kestänyt pätkä hänen historiaansa, joka täällä kolisee lujiten.

Loistavuutta alkoi tulla miltei kuin liukuhihnalta. Älppärit olivat edelleen vähän niin ja näin. Tätä kommentoin vain niiltä osin mitä olen laajaan repertuaariinsa tutustunut. Saattaa olla, että The Hardest Working Man In Show Business panosti albumeihin tosissaan vasta 70-luvulla.

The Payback on Albumi.

Nimikappale käynnistää tykityksen hienoimmalla mahdollisella tavalla. Kattaville Brown-kokoelmille itsestään selvänä valintana sijoitettu hypnoottinen seiskapuoliminuuttinen tempaa mukaansa vähäeleisyydessäänkin, tai juuri siksi. Minulle on musamaailman suuria mysteerejä, miksi sovitukset varsinkin näinä päivinä ahdetaan täyteen monenlaista turhaa roinaa.

The payback sykkii tietenkin rumpujen (John Starks) ja basson (Fred Thomas) voimin, mutta yhtä olennaista osaa näyttelevät kitarat (Jimmy Nolen, Hearlon Martin). Puhaltimet siellä täällä sävyttävät menoa maukkaasti. Kelpasi siihen herra dynamiitin pistää päälle oma osuutensa, tehdä se tunnistettavalla äänellään, yhdellä suurista.

Doing the best I can todistaa, että balladiosastokin on hallussa. Avauksen lailla pitkä ja toistossaan lumoava, tosin tunnelmaltaan tyystin toisenlainen veivaaminen pitää otteessaan. Loppuun jatsahtavaa torvea sekaan ja hyvä kakku tuli.

The Payback on tupla, jonka jokaiselle sivulle pakattiin vain kaksi siivua. B-puolen parivaljakko on erinomaista takuutavaraa, mutta vailla aivan täyden kympin räiskähtelevyyttä. Shoot your shotissa James väläyttelee urkurin kykyjään.

Laserkaudella teos mahtui yhdelle CD:lle.


C-kylki koostuu soul-hidastelusta Forever suffering ja lähes 13-minuuttisesta instrumentaalista Time is running out fastJälkimmäistä värittää harvemmin länsimaisessa populaarikulttuurissa käytetty afrikkalainen (?) huudahtelu. Kutkuttavin anti tulee kuitenkin vaskista.

Kiekolla soittava puhallinsektio on kuusihenkinen, tunnetuimpina niminään Fred Wesley ja Maceo Parker. Kaksikko vaikutti myöhemmin aikansa George Clintonin Parliament-Funkadelic-kombinaatissa. Muitakin isoja sulkia on molempien yhä elävien artistien hatuissa pilvin pimein.

Ellei kuulijalla tähän mennessä ole vielä alkaneet sukat pyöriä jaloissa, on hän mitä ilmeisimmin liikkeellä avojaloin.

Stone to the bone jääköön vaille kuvailuja. Siitä sopii jokaisen tehdä omat johtopäätöksenä linkin avulla. Jo kuvailemiani aineksia on havaittavissa.

Jyhkeä lopetus Mind power sisältää muuta materiaalia syvempää sanomaa. Brown tuli show-henkisyyden ja ajoittaisen lain kirjaimen noudattamatta jättämisen rinnalla myös kiitettävästi käyttäneeksi asemaansa hyvien asioiden edistämiseen. Tässä katsannossa hänen kappaleistaan tulevat ensimmäisinä mieleen mustien itsetunnon kohottamiseen tähdännyt Say it loud, I'm black and I'm proud sekä huumehelvetistä kertovat King heroin ja Public enemy #1.

LP:n tyyliä kuvaavan lempinimen The Minister Of New New Super Heavy Funk myötä paketoin vuodatuksen sanoihin The Payback on aivan mahtava levy!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti