10 maaliskuuta 2020

LEVYT - Sielun Veljet: L'amourha

Kun on järvet täynnä timantteja ja sinipunainen on maa, kulkee maan halki etelästä pohjoiseen tiskirätti, ylpeä sellainen. Hän kanootin kapean vesille laittaa, koska hänet on luotu kulkemaan eikä hän jäänyt lastenhuoneen komeroon. Hän ei vanno mitään, ei valehtele rakkautta, sillä rakkaus raatelee. Hänellä on niin mieletön ikävä, ettei edes nukkua jaksa, vaikka tai koska on satujen julma taikayö.

L'amourha (1985) on suomalaisen musiikin merkkiteos, joka nojaa ainakin vaihtoehtorokkiin, punkkiin, funkkiin, minkä lie alkuperäiskansojen perkussiopohjaiseen rytkytykseen ja ties mihin muuhun.

Tyylien sekoituksena Sielun Veljet synnytti jotain sellaista, mihin ei ollut pystynyt kukaan aiemmin eikä kyllä myöhemminkään. Veljien edeltävät tuotokset perustuivat toki samankaltaiseen reseptiin, ollen vielä raaempia.

Albumin teho ei ole ajan myötä osoittanut laantumisen merkkejä.


L'amourha osui Poko Recordsin täysosumavuoteen. Vuoteen 2013 mennessä sitä oli hankittu rapiat 43000 yksikköä. Tämä oli vain hieman vähemmän kuin J.Karjalaisen Ja Mustien Lasien Doriksella ja selvästi enemmän kuin mihin ylsi Popedan Pohjantähden Alla. Eppujen Kahdeksas Ihme on edelleen omassa luokassaan levy-yhtiön -85 vuosikerrassa yli kolminkertaisella myynnillä Siekkareihin nähden. Toisaalta Yön sen vuotinen jää kauas kauas taakse.

Löin kaupallista tietoa tiskiin sen vuoksi, että on likipitäen käsittämätöntä kuinka tuon tyylinen musiikki meni kansaan niin lujasti kuin meni. Miksi niin kävi?

Tietenkin yksi merkittävä tekijä on Ismo Alanko. Vaikka Sielun Veljet olikin hänen taipaleellaan kauimpana puhtaasti johtajavetoisesta ryhmästä, ei kuulijakunta välttämättä asiaa tuolloin nähnyt.

Hassisen Kone oli ollut jättimenestys. Sen hajottua alkuaikojen Veljet oli liian tyly paketti valtavirralle. Kaikessa tinkimättömyydessään L'amourha oli sittenkin jonkinmoinen lievennys ja askel - joskin lyhyt sellainen - kohti yleisempää siedettävyyttä.

1980-luvulla ei voinut vähätellä singleksi valittujen kappaleitten merkitystä albumin menekkiä ajatellen. Raskaahko, mutta seesteinen tulkinta Juha Vainion aikoinaan suomentamasta laulusta Toiset on luotuja kulkemaan tasoitti tietä. Kääntöpuolen versio Kanoottilaulusta edusti myös helpommin omaksuttavaa linjaa. Kumpaakaan ei tosin vinyylille otettu mukaan, mutta C-kasetilta ne löytyvät, samoin sittemmin CD:ltä.

Ensimmäinen ja ainut varsinainen sinkku LP:ltä oli Peltirumpu. Ja sekös olikin mainio veto, suoranaista hittiainesta. Alf Forsmanin täydellinen rumpukomppi avaa pelin ja kiskaisee parin tahdin jälkeen mukaan Jukka Orman ja Alangon kitarat. Pääriffi jäi varmasti monelle korvamadoksi muutamalla kuuntelulla, ehkä jo kerralla. Jouko Hohko bassollaan tyytyy simppelisti nitomaan osaset yhteen.

Sanoitus komeroon jätetystä lelusta tai lapsesta oli niin ikään hittiteksti. Minä mukaan lukien monikaan ei todennäköisesti edes yrittänyt ymmärtää mistä oli kyse. Laulun pointtina on uskoakseni useimmille olla instrumentti muiden joukossa. Tällöin viestillä ei ole niin suurta väliä. Itsekin alan hyvin harvoin miettimään tekstiä tarkemmin kuin mitä pinnalta irtoaa. Peltirumpuun liittyy myös Günter Grassin vuonna 1959 julkaistu romaani, joka vissiin pitäisi joskus lukea.

Hiukan kieli poskessa, kenties totuuden jyvästä sisältäen heitän mutusteltavaksi vielä yhden mahdollisen myynninedistäjän. Nimittäin kyllähän suuri yleisö on aina ollut altis kaikelle hömpälle ja ulkomusiikilliselle. Bändi kehitti muistaakseni vähän levyn julkaisemisen jälkeen omintakeisen tukkalaitteiston, jota nestori Forsman ei muiden tavoin ottanut käyttöön.



On mulla unelma sisältää sen verraan rankkaa paasausta Suomen lipusta ja leijonasta, että se herätti laajalti paheksuntaa joissain piireissä. Apulaissheriffi ei allekirjoita sanomaa täysin, joskin ajatus olla vannomatta mitään on suht' hyvä(ksyttävä).

Huolimatta erimielisyydestäni jaksan innostua biisistä. Toisin kuin esimerkiksi en jaksa katsoa väkivalta- tai nykyisin juurikaan edes toimintaelokuvia. Ne toki kelpaavat monille, jotka eivät sisältöä sinällään kannattaisikaan tosielämässä.

Parhainta antia itselleni edustaa levyllä Tiskirätti. Rumpukomppi uhkaa tönkköydessään olla junnaava. Sopivasti ajoitetut paussit kesken suoran runttauksen pelastavat paljon. Koko kitaraosasto maustaa taustaa jopa svengaavasti ja se tekee tästä huipun. Etenkin Hohkon vahvasti funkkaava bassottelu ansaitsee erikoismaininnan. Ja jos lyriikkaa haluaa kuunnella, on siinä asiaa yllin kyllin.

Toinen kohokohta on heti perään pärähtävä Ikävä, jonka säkeistöjen hypnoottinen rytmi vie mukanaan. Kanoottilaulun intiaaniteema saa Ikävällä jatkoa Amerikan alkuasukkaisiin ajatukset vievänä ulinana. Tunnustan, että näkemys voi olla viihdeteollisuuden luoma harha. 2½ minuutin paikkeille sovitettu lyhyt kitarakaaos katkaisee tunnelman hetkeksi ja tekee sen onnistuneesti.

Kainosti alkava Talvi muuttuu kunnolla liikkeelle päästyään suorastaan heavyksi. Satujen julma taikayö funkahtaa. Laulu on pelkkien congarumpujen - tai vastaavien - säestyksellä toteutettu kaunis laulu. Monenlaista on.

Vielä pitää kehua Josef Josef. Lajityyppinsä kulta-aikoina tätä käännösiskelmää esittivät mm. Laila Kinnunen siskonsa Ritvan kanssa sekä Harmony Sisters. Siekkariversio kulkee kuin juna ja toimii kuin sen kuuluisa vessa. Orma kutoo jännästi erityisen nautittavaa kitaramattoa liikkeeseen pakottavan, sykkivän rumpu- ja bassotaustan ylle. Ismon laulusoundi on sinetti kaiken muun päälle.


Kolmea lainaa lukuunottamatta Alanko rakensi L'amourhan biisit. Orma osallistui sävellystyöhön numeroilla 2, 3 ja 4. Sovitukset on merkitty koko orkesterin nimiin. 80-luvulla maineeseen näissä hommissa noussut, kitaristinakin toiminut T.T.Oksala tuotti.

Päätän raporttini tuttuihin sanoihin: L'amourha on aivan mahtava levy!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti