BIISIT - Katriina Honkanen: Valo lentää

On ollut tapanani mahdollisuuksien mukaan ilmineerata asianomaisille näistä blogijutuista. Niin myös viime keväänä Katriina Honkasen levyn Valo Lentää (2001) tapauksessa. Sillä kertaa tekijä päätti paljastaa yhden, itselleen merkityksellisen kappaleen sanoituksen taustoja. 

En yleensä selittele lauluja, mutta tuo nimibiisi on sen verran erityinen, että teen poikkeuksen.

Vuosisadan vaihteen tienoilla taiteilijaa lähestyi kirjeitse eräs nainen, jolla oli syntymästään saakka sokea tytär. Kutsuttakoon häntä tekstin mukaan Valoksi. 9-vuotias oli tykästynyt Honkasen musiikkiin ja halusi tavata tämän.

Niinpä menin käymään heillä. Pöydässä oli tuoretta pullaa ja kahvit ja äiti sanoi jättävänsä meidät juttelemaan.

Valo kertoi elämästään, kuinka häntä joskus kiusataan, mutta etenkin siitä, mitä kaikkea hän tekee. Hän osoittautui toimeliaaksi lapseksi. Vanhemmat tukivat tyttöä kaikessa. Hän vieläpä halusi esittää jonkin Honkasen kappaleen itseään pianolla säestäen.

Sitten kysyin, mitä hän haluaisi tehdä isona. Lentää, hän sanoi. Ja perään hyvin pikkuvanhasti, että eihän hän voi lentää, kun on sokea.

Tapaamiset jatkuivat tovin aikaa, kunnes tyttö kerran tokaisi olevansa mielestään liian vanha hömppänä pitämäänsä fanitukseen.

Myöhemmin artisti sai äidiltä videon sirkuskoulusta, jonne Valo oli päässyt toteuttamaan unelmaansa. Lentämään. Videolla hän hyppää trapetsilta toisella trapetsilla pää alas päin riippuvan opettajan käsiin. Aikamoista! 70-luvun lapsena muistan miten television sirkusohjelmia katsoessa odotimme aina show'n päättävää trapetsitaiteilijoitten esitystä, sitä hurjinta.

Mulla meni kylmät väreet, kun katsoin sitä videota. Ihminen tekee, mitä haluaa, kun on tarpeeksi vahva.

Noista aineksista syntyi Valo lentää.

Musiikiksi sanoitettuna laulu oli koskettanut itseäni jo kauan sitten, vaikkei minulla ollut pienintäkään aavistusta mistä se kumpusi. Ehkä tuo on yhdenlainen osoitus taiteen voimasta.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Katriina Honkanen: Valo Lentää

UUTUUSLEVYT - Honey B & T-Bones: Buzzing! Vol. 2

Edellinen bändinimellä Honey B & T-Bones tuotettu studiokiekko Time Was (2016) operoi siinä määrin laajalla tyyliskaalalla, että siltä vain noin kolmannes sattuu kunnolla meikäläisen makuhermoon. Oiva tuotos, vaan ei tykki.

Sen jälkeinen, yhtyeenä Honey B. Family raapaistu Sings & Plays (2017) saattaa vastaavasti olla jopa parasta mitä pariskunta Puurtinen & Kuloniemi on koskaan tehnyt. Musiikin saralla parasta. Seuraavan polven Mooses Kuloniemi rummuissa täydentää kokoonpanon perheen sisäisesti trioksi.

Tarina jatkui, kun Aija Puurtinen & Brooklynin Satu julkaisi niin ikään erinomaisen levyn Lännen Maata (2019). Hieman isommalla porukalla mennään, Mooses jälleen mukana.

Kesällä ilmestyi Honey B & T-Bonesin 40-vuotista taivalta juhlistavan trilogian ensimmäinen osa. Buzzing! 40th Anniversary Album (2022) sai Apulaissheriffiltä varauksettomat kehut heinäkuussa. Kolmas osa tulee olemaan äänikirja yhtyeen historiasta. Tässä välissä buzzahti uutta musaa sisältävä Buzzing! Vol. 2 (2022)

Johan on monimuotoista tavaraa. Jännittävää, ilmeikästä ja kyllästymisen kilometrien päässä loitolla pitävää. Taitotasoltaan eittämättä korkealuokkaista, vaikkei se allekirjoittaneelle kuuntelijana mikään itseisarvo olekaan. Yksinkertaisimmin sanottuna hienoa musiikkia.

Genrelaatikot voi huoletta unohtaa ja keskittyä nauttimaan äänistä, joita levyltä lainehtii. Tarkennan: ei ole syytä eikä tarvista keskittyä. Antaa vain aaltojen valua korviin, mieluummin kuulokkeista. Laatustereoitse toiminee yhtä hyvin myös kaiuttimien kautta. En tiedä, kun ei sellaisia nyt ole käytettävissä.

Tekninen toteutus ei voisi olla nasevampi. Tuottajaa ei kannessa nimetä, mutta äänittäjä-miksaaja-masteroija Jyri Sariolaa voimme kiittää paljosta. Soundit ovat kauttaaltaan täydelliset.

Esimerkiksi basisti Pekka Rajamäen työkalu on saatu kuulostamaan paikoin jopa jyräävältä, ks. Shake the dust from your feet. Kappale vie vahvasti ajatuksia Cultin suuntaan. Mielessä käy toisaalta Love (1985), toisaalta The Cult (1994), siis brittirokkareiden hard rock -vaihetta edeltänyt ja sitä seurannut LP. Sariola kalkuttaa lehmänkellon.

Freaking out intialaisvaikutteisena avaruusballadina ja vielä selvemmin sitä seuraava Sunrise alku-utuineen kaivavat mielen sopukoista 90-lukuisia Kingston Wallin kaikuja. Kaikkinaisessa tyylikkyydessä liikutaan enemmän minua miellyttävissä ilmanaloissa kuin joissain T-Bonesin vanhemmissa vastaavissa teoksissa.

Soul button on sittenkin koko pläjäyksen kohokohta. Mooseksen mitään ratkaisuja kaihtamaton asenne tuottaa taustaan erittäin rikasta rytmiikkaa. Rajamäen basismi on yhtä lailla totunnaisesta poikkeavaa ja mielikuvituksellista.

Kun Aija lopettaa lauluosuutensa, lähtee biisi suorastaan lentoon. Viimeisen kahden minuutin instrumentaali-ilotulitus on komeimpia pätkiä mitä kuunaan muistan kuulleeni. Keltään. Hätkähtäen panin merkille, että raidalla vierailee Marko Karppi slide-kitarassa. Esa nyt kuitenkin sattuu olemaan instrumenttinsa ykkösnimiä maassamme.

Yhtä kaikki, kaikki kitarat soivat Soul buttonilla, itse asiassa koko lätyllä mitä mellevimmin.

Kosketinsoitinvastuu jakautuu puoliksi Aijan ja Seppo Kantosen kesken. Kantonen kuuluu erittäin pitkän linjan suomalaismuusikkojen kaartiin. Löysin niin paljon hänen osallisuuksiaan hyllystäni ja blogistakin, että lisäsin miehen tuonne - lyhyt mainoskatko - oikean laidan henkilögalleriaan. Muistutan taas, että ellet sitä suorilta näe, vierittele näytön alalaitaan ja klikkaa "Näytä internetversio".

Aijasta voisi todeta laulunopettajan tointakin harjoittavan solistin sumeilematta hyödyntävän teknistä osaamistaan jokseenkin parhaalla mahdollisella tavalla.

Ai että! Buzzingin molemmilla osilla on rutkasti kanootin terävimpiä muumeja keittiössä.

Hiukan harmittaa, kun jäi taannoin lähtemättä orkesterin tasakymppijuhlakonserttiin Tampereelle. Majoituskin oli jo alustavasti varattu.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Honey B & T-Bones: Buzzing! 40th Anniversary Album
• LEVYT - Dr. Helander & Third Ward: Meat Grindin' Business

LEVYT - Hearthill: Soul Food

Eräänä viime vuosikymmenien kulttuurihistorian suurimmista vääryyksistä Suomessa voi pitää sitä, ettei Hearthill koskaan noussut suosiossa aivan maamme kärkinimien joukkoon. Aihetta olisi ollut. Todellakin.

Minulla ei ole mitään hajua kuinka bändin levyt möivät, tuskin montakaan tuhatta kappaletta per yksikkö. Niitä ostava piiri oli pieni. Keikoilla menestys taisi olla aavistuksen parempaa, vaikka sielläkin varsinaisten diggarien osuus oli varmaan huomattavastikin vähäisempi mitä yleisömäärät, ainakin jos festareita ajattelee. Spekuloin, kun en koskaan yhtyettä nähnyt eikä varmaa tietoa 80- ja 90-lukujen vaihteesta tähän hätään ollut käsillä.

Apulaissheriffin vaa'assa punnitaan nyt Hearthillin neljäs pitkä, sanoisinko jopa mestarillisen upea Soul Food (1991).

Siinä tuppaa punnukset käymään vähiin, kun moiseen mittaukseen tosissaan alkaa. Teoksen hienouden välittäminen kirjoittamisen keinoin ei tahdo onnistua.

Sanotaan näin, jotta hyvien edeltäjiensä - edellinen Graveyard Party Blues (1990) erittäinkin hyvä - jälkeen vaikuttaa kuin osaset olisivat Soul Foodilla loksahtaneet viimeisen päälle paikalleen. Ne painuvat toistensa lomaan ilman ahtautta, mutta silti jättämättä epäselväksi kuuluuko pala juuri siihen missä on.

Se jos mikä osoittaa minulle jotain, kun kauan hyväksi tietämääni albumia "vakavammin" kuulokkeilla kuunnellessa löytää yhtä sun toista pientä nippeliä pinnalla havaitun takaa. Luureista voi hieman paisutellen kuvailtuna sanoa vyöryvän massoittain elementtejä, jotka ovat omiaan miellyttämään kuulijaa, paikoin kylmiä väreitä aiheuttaen.

Heikki Tikka, rummut ja taustalaulu.

Mitään edeltäjä Sasu Moilaselta pois ottamatta ja hänen monipuolisuuttaan väheksymättä tuntuu kuin Tikan tulo olisi ollut se viimeinen niitti. Kun Röyhkä hajotti Nartun, vapautui ryhmästä huippumuusikoita muihin tehtäviin. Kyvykäs kapulamestari siirtyi Hearthilliin.

Otetaan esimerkiksi vaikka Lucky. Puoliksi latinalaisamerikkalaiseen rytmiikkaan nojaavan laulun toteuttaminen vaatii sitä tajuavan ja sen ääniksi muuttamaan pystyvän tyypin rumpupallille. Ufo avustaa congien kera. Biisi olisi muuten hyvin helposti ajateltavissa Röyhkällekin. Vielä paremmin voin ajatusleikin toteuttaa balladille Small blue things.

Toinen Tikan taitoja esiin tuova numero on Funny morning. Jatsahtava kappale hyötyy urakalla siitä, että rummut soitetaan tyylillä ja yliampumatta.

Ufo Mustonen, viulu ja pari kertaa piano.

Liioittelematta voi todeta viulun olevan eräs tärkeimmistä palikoista Hearthillin kokonaissoundin kannalta. Kovin vähän on jousia käytetty kotimaista rock- ja pop-musiikkia elävöittämään. Vielä vähemmän sitä on tehty tavalla, jolla Ufo kieliä kohtelee.

Luulen, että soittaminen siten kuin hän sen tekee ei ole kovin korkealla Sibelius-Akatemian opintosuunnitemissa. Minulla siis ei ole kokemusta instrumentin livesopivuudesta Hearthillin tapauksessa, mutta sen käytöstä yhtyeen studiosovitusten rikastamisessa voi esittää lukuisia todisteita.

Soul Foodilla viulut on miksattu melko taustalle, mikä ei olekaan huono ratkaisu. Esimerkkinä toimivat Some kinda heaven ja Soul tattoo, jonka kruunaa vieraileva, Mustista Laseista vapautunut vaskikaksikko Antero Priha (trumpetti) ja Jukka Tuovinen (saksofoni). 

Jukka Kiviniemi, basso.

Basson tehtävä on usein sellainen, että se jää allekirjoittaneelta paljolti huomaamatta, ellen siihen erityisesti keskity. Ja silti, jos sen poistaisi kokonaisuudesta, jäisi paikalle yleensä harmittava ja korvaamaton aukko.

Kiviniemen rooli Soul Foodilla on pitkälti yllä kertomani kaltainen. Kantrahtava hölkkä Nobody on kuitenkin biisi, jota basso pitää pystyssä (pilalle kulunutta urheilufraasia käyttääkseni).

Nobodyn tekstissä on mehevää simppeliyttä.

oh the sun is up

the sun is up

the sun is up

the sun is up

and I'm down

oh the sky is blue

the sky is blue

the sky is blue

the sky is blue

so am I

Jussi Sydänmäki eli J.Hearthill, laulu ja kitarakin.

Persoonallisempaa ulosantia saa hakea. Toki meillä oli ennen J:tä ollut Nummista, Nurmiota, toista J:täkin. Kuitenkin juuri Sydänmäki on 80-luvulla nuoruutensa eläneelle, musiikista intoilleelle meikäläiselle se omintakeinen ääni. Hyvällä lailla, kuten nuo muutkin.

Vetovastuuta kantava solisti antoi orkesterille nimensä anglisoituna ja on pääasiallinen lauluntekijä. 40% Soul Foodista on merkitty pelkästään hänelle. Lopuilla 60:llä tuli sävellysapuja Laiholta, sanoituksista kaksi Tom Roudilta.

Aion nyt laukaista uskaliaan ja asiantuntemattomankin vertauksen. Raapaisin alkuvuodesta hieman erään pitkän linjan jenkkimuusikon tuotannon pintaa. Sen, liiankin vähäisen kokemuksen perusteella heitän ilmoille ajatuksen: J.Hearthill on Suomen Tom Waits. Molemmat ammentavat amerikkalaisen musiikin loputtomista aarreaitoista ja luovat omannäköistään, alati muuttuvaa taidetta.

Edellisen väitteen saa kernaasti ampua alas.

Samuli Laiho, kitara ja taustalaulu, kahdesti urut ja kerran mandoliini.

Jätin Laihon viimeiseksi, koska juuri hänen toiminnastaan on ajan ja keskittymisen kanssa paljastunut eniten piilotettuja helmiä.

Homesick superman on levyn ainut yksin hänen käsissään syntynyt sävellys. Kyseessä on päällisin puolin kiinnostamattomalta vaikuttava teos. Vaan onhan tässä rutkasti hienoa kitaraa, Mustosen ja Tikan osuuksista puhumattakaan. Laihon lyhyt soolo puhuttelee yksinkertaisuudessaankin.

Where's the party edustaa suorempaa rockabilly-henkistä mättöä, mutta ah miten mehukkaana kuplivaa mättöä. Kitaristi pistää parastaan monella tavalla. Wah-pedaalin polkeminen on tajuisaa ja muitakin efektejä käytettäneen. Erittäin ryhdikästä kepitystä.

Kaikkein maukkain veto kuusikielistä ajatellen on sittenkin yllättävine rytminvaihdoksineen ja kaikinpuolisine oveluuksineen Kid universe. Juuri tällä Laiho antaa mandoliininkin soida. Juuri tämä saa ihokarvat herkimmin pystyyn. Juuri tämän kohdalla olisi syytä mainita joka ikisen jäsenen panos. Seppo Kantonen taiteilee koskettimin kuten myös kertaalleen toisaalla.

Albumin tason puolesta puhuu paljon se, että saatoin jättää sen tunnetuimman laulun melkein loppuun asti mainitsematta ja hoitaa hehkutuksen ilman sitä. Hehkutetaan nyt, koska Gas station on selittelemättä aivan mahtava.

Entäs koko paketti sitten? Kyllä kyllä.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - J.Hearthill Trinity: The Train Of Desire
• LEVYT - Kauko Röyhkä: Onnenpäivä

LEVYT - Katriina Honkanen: Valo Lentää

Tämän kanssa minulla meinasi käydä kalpaten. Lyhyesti sanottuna meinasin antaa pois levyn, joka sitten kasvoikin arvoon arvaamattomaan. Tarinan kerroin viime keväänä sepustuksen loppuun linkatussa Rolling Rust -jutussa, joten en avaa nyt enempää.

Sanoitukset ovat itselleni musiikissa toissijaisia muuhun nähden. Ihmisääni on instrumentti siinä missä haitari ja saksofoni. Täydellinen biisi voi minulle olla tekstiltään melkein mitä vaan. Melkein.

Periaatteeseen on poikkeuksensa. Joittenkin kirjoittajien tapauksessa en ole koskaan voinut välttyä kiinnittämästä kirjoitettuun normaalia enemmän huomiota. Liimatta, Hanhiniemi, Röyhkä, Peitsamo, Leskinen, Vainio, muitakin. Täydellinenkin teksti menee silti haaskioon huonoissa kehyksissä.

Katriina Honkanen asemoituu akselilla niin ikään lähelle tekstipäätä. Hänen osaltaan realisoituu ajatus nuottien ja kirjainten sopusoinnusta. Sävellyksen ja toteutustavan (sovitus, esittäminen) päästessä riittävän hyvälle tasolle alkaa jossain kohtaa väistämättä uppoutua laulettuun, joka ehkä alkuun on soljuttuaan korvista sisään jättänyt vain pieniä jälkiä alitajuntaan, haihtuakseen jotain reittiä takaisin jonnekin.

Toisinaan sanat voivat itsessään viitata sävelen voimaan. Maanantaissa kertoja yrittää kasata itsensä toisen lähdettyä.

uudelleen muistojen murusista

itselleni minä laulun teen

sen laulaa voin, kun yö yli käy

ja piinaa muistoineen

Kun yritän sijoittaa Honkasta tuntemalleni musiikkikartalle, törmään vaikeuksiin. Folk-pitoinen, iskelmää enemmän poppiin nojaava äänimaailma ei ole järin monilukuisena edustettuna Apulaissheriffin hyllyssä. Koettakaa kestää, kun kuitenkin yritän.

Tuntematta kummankaan herran tekemisiä hirveän tarkasti, luo mieleni hauraan yhteyden Heikkeihin Harma ja Salo. Pystyisin kuvittelemaan nyt käsillä olevan albumin Valo Lentää (2001) kumman tahansa työksi. Mutta vain puolittain. Olisi varmasti parempi olla vertailematta, vaikka pakottamattomana tapanani onkin sitä enemmän tai vähemmän harjoittaa kaikkien kohdalla.

Vuonna 2001 Honkanen oli jo melko pitkän linjan muusikko, joskin paremmin tunnettu TV-ympyröistä. Valo Lentää on hänen kuudes pitkäsoittonsa. Biisit ovat yksin hänen omiaan, tuotanto yhteistyönä Ilkka Tenhusen kanssa tehtyä ja sovitukset kulloistenkin soittajien ja taustalaulajien kera rakennettuja.

Perusbändin lisäksi studiossa pistäytyi suurehko joukko 1-3 numerolla vierailevia esiintyjiä. Yhdestä kitarasoolosta vastaa Sami Hurmerinta (Muistot), toisesta Janne Louhivuori (Mä joki oon). Maarit hoitaa Sanna Kurki-Suonion rinnalla harmoniat kappaleeseen Jos tuntisit minut.

On muuten täysin sattumaa, että Rolling Rust -jutussa mainitsemani Hurmerinnat ovat kumpikin mukana. En sitä naputellessani muistanut heidän panostaan tällä kiekolla. Kukaties tämäkin oli alitajuista.

Suosikkejani levyltä hakiessa ei tarvi edetä alkua pitemmälle. Rosa hölkkäävine komppeineen ja polveilevine melodioineen iskostuu herkästi korvamadoksi. Pessi Levannon Hammond-soolo virkistää jo alun alkaenkin virkeää tunnelmaa. Valoisaa on.

Valo lentää käynnistyy Seppo Kantosen koukuttavalla pianokuviolla, joka toistuu pitkin matkaa harkitun harvakseltaan. Kertosäe jaksaa sykähdyttää aina vaan.

Valo tahtoisi lentää

yli taivaan

pilvet tavoittaa

vangita tuulen siipien alle

nousta viimaan hurjimpaan

Valo tahtoisi lentää

yli taivaan

voimaansa luottaen

etsiä tiensä ylöspäin

yli pimeyden

Korkeimmalle juuri tänä päivänä kohotan kaikilta osiltaan erinomaisen folk-vedon Perhonen. Viimeistään Mauri Saarikosken viulu niittaa tämän unohdettujen tai peräti tuntemattomien kotimaisten musiikkiteosten eliittiin.

Myös sumuista kelttihenkeä puhkuva Valkoinen valssi saa lisäkierroksia Saarikosken jousen välityksellä. On kertakaikkiaan hyvällä maulla viikaroitu viuluosuus, jossa määrää päämäärä eikä väline. Minulla on vahva tunne, että tässä(kin) paistaa läpi Tenhusen ja Honkasen näkemys siitä kuinka homma tulee hoitaa.

Kelttiläisyys - olipa Irlantia eli mitä vaan - on silloin tällöin Honkasen laulujen sovituksissa esiin putkahtava piirre. Ainakin Maanantai käy lisäesimerkistä tässä mielessä.

Kauniiksi finaaliksi säästetty Puu hiljentää kuulijan pelkistetyllä toteutuksellaan. Ainoastaan Honkasen kitaralla ja Tuure Kosken kontrabassolla säestettynä se on mitä onnistunein lopetus syventymiseen kutsuvalle kolmevarttiselle.

syksy jokainen

meitä vanhentaa lisää

vaikka kylmyys lyö sisään

niin sinä uskot kevääseen

Pihapuu nimittäin. Jospa ihminenkin.

Aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Rolling Rust: Mind Your Head
• YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #2 - Mari Rantasila: Kummalliset Unet - Hectorin Lauluja

MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #1 - Melrose: Rock My World

Kotimaisten artistien studiomaailmankiertue starttaa äärimmäisestä lännestä. Voi tietysti olla, että joku on käynyt vaikkapa Havaijilla levyttämässä, mutta siitä minulla ei ole vihiä. Aloitetaan siis retki enkelten kaupungista.

90-luvun alussa Melrose kuivahti basisti Repan heitettyä hanskat tiskiin. Tokela ja rumpali Jami jatkoivat tovin nimellä The Liberators, jonka täydensivät kvartetiksi kitaristi Lyle Närvänen (mm. Leningrad Cowboys) ja basisti Jari Paulamäki (ex-Narttu). Vuonna 1991 Roger Nieminen korvasi Paulamäen ja Närvänenkin läksi. Melrose oli taas hengissä ja trio.

Yhden sinkkujulkaisun jälkeen Atte Blom kysyi, josko hepuilla olisi haluja lähteä Los Angelesiin albumia sorvaamaan. Biisejä ei juuri ollut valmiina, mutta sitä ei tunnustettu ja laukut pakattiin.

Kalifornian eittämättä hiukan Helsingistä poikkeavassa ilmapiirissä syntyi yhtyeen kolmen parhaan joukkoon laskemani pitkäsoitto Rock My World (1993).

Sitä kuunnellessa ei voi välttyä aistimasta sanoisinko peräti poikkeuksellista rentoutta. Millä kaikella lie ollut osuutta asiaan, mutta pahuksen irtonaista on meininki kauttaaltaan. Asia käy selväksi heti lätyn avaus- ja nimiraidalla, josta tuli myös singlen A-puoli.

Tässä tapauksessa irtautuminen arkikuvioista toi lopputulokseen selkeästi lisäarvoa. Äänityspaikkana toimi Wier Brothers Studio Pohjois-Hollywoodissa. Jussi Tegelman hoiti tekniikkaa ja tuotti yhdessä bändin kanssa.

Rane Raitsikka (mm. Smack) majoitti ja innoitti orkesteria sekä toimi paikallisoppaana ilmeisesti monessakin mielessä. Kansissa kiitellään erityisesti jääkiekkotietämyksestä, mikä vihjaa siihen, että mats(e)issakin tuli ehkä käytyä. Samaan viittaa myös svengaava rokkeri Goalkeeper pelikatkoilta tuttuine urkuineen ynnä muine lätkä-äänineen.

Materiaalin ennakkopuute ei menoa hyydyttänyt. Musiikkia kirjoitettiin nauhoitusten ohessa. Yhdeksästä kappaleesta seitsemän on omia, siis Tokelan käsialaa säv ja san osalta, sov Melrose.

Hulppea ralli Human rights for snakes tulee yllättävästä osoitteesta. Ismo Alanko oli kirjoittanut sen Peer Güntille, mikä sinällään on jo erikoista. Kouvolan jytäpumppu ei halunnut biisiä hyödyntää. Näinpä se päätyi lopulta Rock My Worldille. Viulussa Sanna Salmenkallio.

Ainut cover on hyvällä maulla valittu ja toteutettu Robert Gordonin menopala Too fast to live. Tokelan kitara iskee kipinää. Tällä, kuten parilla muullakin raidalla laulavat taustoja siskokset (valistunut arvaus, joka pitkävedossa saisi kertoimen 1.01) Pamela ja Paula Mattioli.

Kolmantena naispuolisena vokalistina äänimaisemaa komistaa Kim Nail. Tämä vetää dialogia Tokelan kanssa pitkältä jamittelulta haiskahtavalla musiikillisella helmellä Soundcheckpointcharlie. Siinäpä mietittävää yhdysyhdyssanahemmoille. Seppo Kantonen soittaa koskettimet.

Vielä kun mainitaan Raitsikan kitarointi sinkun B-puoleksi napatulla Whateverillä, on vierailijakaarti yhtä vaille taputeltu. Se yksi on, ei enempää eikä vähempää kuin trumpetisti Antero Priha (Mustat Lasit ja monet muut). Hän piipahtaa raukean instrumentaaliballadin Up at Erroll's introssa.

Tokelan mukaan pelimanneilla oli tapana sessioitten jälkeen mennä tiettyyn paikkaan ylös kukkuloille rentoutumaan. Paikkaan, josta on hieno näköala kaupungin yli ja jossa Errol Flynnin kerrotaan pitäneen juhlia aikoinaan. Up at Errol's pyrkii maalaamaan kuvaa tuosta paikasta. Kitaramelodia muistuttaa etäisesti Hurriganesin Just for youta.

No niin. Reissu käynnistyi mitä mainioimmalla tavalla. Suomalaisen roots rockin kovimpiin lukeutuva ryhmä täräytti narulle kovimpiin kuuluvan kiekkonsa vierailla mailla, kaukana Amerikan toisella laidalla. Seuraavaksi otetaan taksi kentälle, josta suunnataan maan sisäisellä lennolla kohti aamuaurinkoa matkakohteeseen numero kaksi.

Sitä odotellessa paketoin jutun tavanomaiseksi käyneen aamenen kera: Rock My World on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA - Tulossa...
• LEVYT - Melrose: Trio

LEVYT - J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa

On erilainen tapaus tämä Keltaisessa Talossa (1990). J oli lakkauttanut Mustat Lasit ja oli ilmeisesti jonkin sortin välitilassa. Ei ehkä vielä tiennyt mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Saattoipa kyseessä olla jonkinmoinen terapiatyö. Tuon ajan musiikkilehdistä voisi tarkistaa mikä oli homman nimi, mutta kun minäkin pökkelö olen aikaa sitten omani hävittänyt.

Tätä tehdessä Karjalaisella ei ollut takanaan vakioryhmää. Keltaisessa Talossa on nauhoitettu parin vuoden aikana kotona Helsingissä ja "mökillä" Kosken asemalla, siinä keltaisessa talossa. Vain rummut ja saksofonit napattiin nauhalle studiossa.

Jännä yksityiskohta tuokin. Tavallisempaahan on ensin äänittää pohjat, joissa rummut ovat olennaisessa osassa. Tässä tapauksessa pohjarytmit vetaistiin useimmiten Hammondilla tai Yamahan DX-7:llä. Otteita muutenkin omaperäisestä soitinnuksesta nähdään CD:n sisäkannesta.

Dorbo ja madoliini, heh heh.

Bändiä siis ei ollut. Tämä on J.Karjalaisen soolo, jolla käy soittamassa kuka mitäkin ja missäkin. Nimilistalla on paitsi tuttuja Mustista Laseista, myös muita muusikoita ja esimerkiksi Jukan vaimo, näyttelijä Kati Bergman. Hänet muistan Mutapainin Ystävät -sketsisarjasta. Koko revohka:

• Mongo Aaltonen - congat, bongot ja muut perkussiohärpäkkeet
• Kati Bergman - taustalaulu
• Janne Haavisto - rummut
• Olli Haavisto - dobro
• Seppo Kantonen - koskettimet, haitari
• Pekka Lehti - basso
• Ufo Mustonen - viulu
• Miikka Paatelainen - kitara
• Arto Tamminen - kitara
• Jukka Tuovinen - saksofoni

Veljeksistä Olli vierailee tällä kertaa vain yhdellä kappaleella, Janne yhtä vaille kaikilla. Itse kapellimestari soittaa sitä sun tätä ja laulaa. Taas kaipaisin Soundi-arkistoa varmistaakseni sanottiinko häntä tämän seurauksena Perniön Princeksi kuten muistelen.

Yhtenä erikoisuutena levyn historiaan liittyy se, että Karjalainen taiteili etukannen kuvan omin käsin. Se nyt vielä mitään kummallista ole, mutta kun työstä otettiin sadan kappaleen vedossarja ja siitä valtaosa myytäväksi levyn ostajille.

Hankin aikoinaan LP:n melko tuoreeltaan ja kyseinen lisäsatsaus ei käynyt lähellekään mielessäni. 900 markkaa opiskelijan pussista olisi ollut aivan liikaa moiseen. Voi minua poloista. Mikähän mahtaisi vedoksen arvo olla tänä päivänä? Tosin, en kyllä lähtisi ihan halvalla myymään, jos olisin teoksen tuolloin hankkinut ja tähän päivään asti saanut säilytettyä.

Että semmoisen kotidemoalbumin meni sitten valtakunnan suurimpiin nimiin vuonna 1990 jo laskettava muusikko väsäämään. Varmaan syntyi heppoista tai vähintäänkin epäilyttävää jälkeä kaltaisellaan harrastelijamaisella puuhastelulla. Ei veikkoset! Syntyi Apulaissheriffin makuun yksi Karjalaisen parhaista.

Soisin kaikkien meritoituneiden tekijöiden aika ajoin toteuttavan asioita samalta pohjalta. Epe Helenius Poko Recordsin puikoissa sanoo nähneensä etukäteen, että nyt ei tule menemään kaupan sellaisia määriä mihin oli totuttu. Hän kuitenkin antoi julkaisuluvan ja hyvä niin. Oikeaan osui myös menekin suhteen.

J:n musiikin peruspilarit (blues, soul, country, rock, pop) ovat vähäisemmässä asemassa normituotantoon verrattuna. Soppaan on ympätty vaikutteita aivan USA:n eteläosista ja rajan takaa Meksikosta, ellei vieläkin etelämmästä. Tyylilajit kuten cajun ja zydeco eivät ole vahvuusaluettani, joten jätän ottamatta enemmän kantaa. Lisäksi mukana on kotikutoista sirkushenkeä, ks. Markkinapaikalla.

On oikein tervetullut tunne, kun ei huvita isommin diipadaapailla yksittäisistä biiseistä. Ehkä se kertoo musiikin voimasta, että ne pistävät kuuntelemaan itseään tavallista tarkempaan. Ja sehän riittää. Yleisilme on kirkas ja miltei joka kerta tähän tartuttuaan huomaa tulevansa paremmalle tuulelle.

Hilpeästi kupliva Pompi, Zombi! edustaa positiivisen levyn positiivisinta laitaa. En yllättyisi, mikäli maestro paljastaisi tätä sovittaessaan innoittuneensa jamaikalaiskaksikko Sly & Robbien elektronisesta karibialaismeiningistä.

joo leidiis änd tsentlemaa

nyt ruvetaan tanssimaa

Kaupan päälle tempaistaan vielä toiseksi näytteeksi Joulukortti Riosta. Arto Tamminen kitaroi jalustalle nostettavan hienosti. Kannuissa on Janne, Mongon soittimina tällä numerolla hiekkaputki ja quijada (selvittäkää itse, jos kiinnostaa). Seppo Kantonen tunnelmoi Wurlitzerilla, jonka oletan sähköpianoksi. J:n arsenaalista raidalle pääsi komppikitara, DX-7, kalimba, haitari ja laulu.

Joulukortin tekstin kaiho Brasilian lämmöstä kotimaan pakkasiin on käsinkosketeltavaa. Karjalainen tunnelmamaalarina on nyt vahvimmillaan. Niinpä lopun yllätys paukahtaakin naamalle kuin Anders "Masken" Carlssonin osuma ajassa 59:29. Lauluhan on suorastaan nerokas. Sävelletty mestarinovelli. 

J itsekin on Poko Recordsin historiikin mukaan suurin piirtein sitä mieltä, että Keltaisessa Talossa on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIPALAT - Kadonneet Karjalaiset Ja Mustat Lasit