UUTUUSLEVYT - Niko Ahvonen: Valmis Maailma

Aina silloin tällöin sitä keksii käyttötarkoituksia aikakoneelle. Joskus, kuten minulla tällä kertaa, kyseisen härrävärkin sovelluskohteet saattavat kuulostaa hieman oudoilta. Haluaisin nimittäin kuulla Klaus Järvisen kommentit jutun aiheena olevasta äänilevystä.

Klasun opin tietämään tietenkin rehtorimaisen pedantisti musiikkiin suhtautuvana Levyraadin vakiojäsenenä, jossa tehtävässä hän toimi koko 80-luvun ja puolet edellistäkin vuosikymmentä. Arvionsa ohjelmassa kuulluista esityksistä olivat usein varsin tiukkoja. Ne perustuivat käsittääkseni siihen, jotta asiat pitää tehdä tietyllä tavalla.

En tiedä pelaako muistini oikein tuon viimeisen kohdalla, mutta silti näkisin niin mielelläni Järvisen naaman, kun hän kuuntelisi vaikka mistä koostuvan Valmiin Maailman alusta loppuun. Loksahtelisiko suu auki kuten telkkarissa muinoin?

Valmis Maailma (2026) on genremielessä niin moniulotteista ja värikästä tavaraa, etten muista hetkeen vastaavaan törmänneeni. 12 raidan kokonaisuus pitää sisällään helposti yli 12 tyylilajin musiikkia. Useampaan biisiin on siis yhdistelty eri raaka-aineita.

"Oh, we got both kinds. We got country and western", totesi Bob's Country Bunkerin baariemäntä Blues Brothersissa. Näillä on enemmän.

Sekoitukseen on mätetty mm. monen sortin lattaria. Ajatukset kulkevat väliin Meksikoon, väliin Jamaikalle, sitten muualle Karibiaan. On jazzia ja ragtimea, jopa 70-luvun suomalaista discoiskelmää. Ynnä muuta ja niin edelleen.

Kappaleen Push-Ka-Pee-She-Pie teksti mainitsee calypso-bebopin. Meikäläisen mielestä Sä tietenkin on rockabillyistä gospel-doowopia.

Tunnustan omanneeni ennakkoluuloja Niko Ahvosen tuotannon suhteen. Ne juonsivat juurensa ysäriltä, jolloin enemmän tai vähemmän kartoin kaikkea, jonka yhteydessä puhuttiin Suomi-soulista. Turhaa, niin turhaa.

Näkemykseni alkoi muuttua vuosipari sitten, kun kokoelmiini päätyi Funky Kingstonin albumi Hyvät Ja Parhaat (2018). Eräs kiekon solistivieraista on Ahvonen, joka laulaa bändin säestyksellä yhden biisin kera Mitja Tuuralan.

Mielipiteeni mullistui täysin 17.5. kuluvaa vuotta, kun hain paikallisesta Nikon levyn Pohjoinen Soul (2014). Aivan mahtava meininki! Olen tuskin väärässä väittäessäni, että sillä on kautta aikain uutena ostamistani äänitteistä paras hinta-laatusuhde. Tilin saldo kärsi sen vuoksi kahden euron ja 99 sentin verran (2,99) ja musan laatu hipoo kattoa. Yläkerran kattoa.

Valmis Maailma ilmestyi jo keväällä, mutta hankin sen vasta heinäkuun lopulla. Siksi näin myöhäinen reagointi uutuuteen. Nyt jos koskaan pätee vanha klisee 'parempi myöhään'.

Tyylirikkaudesta tuli jo muuan sana naputeltua. Tyylitaju on myös kohdallaan ja muusikoiden taitotaso kova. Yhtye, jonka nimi tulee julki vain taka- ja sisäkansissa on Tilanteen Herrat:

• Markus Tiiro, kitarat + laulu
• Antti Utriainen, koskettimet
• Mitja Tuurala, basso + perkussiot + koskettimet + laulu
• Janne Haavisto, rummut + perkussiot
• Antti Snellman, tenorisaksofoni
• Jarmo Rouvinen, baritonisaksofoni + klarinetti + huilu

Maestro itse hanskaa vokalistin tontin ohessa perkussioita, kitaraa ja foneja. Jokunen käypäläinen vielä ja en heikkoja lenkkejä porukassa havaitse.

Päätellen laulunkirjoitus- ja kansikrediiteistä sekä siitä, että on merkitty tuottajaksi, vaikuttaisi Mitja olevan Nikon tärkein tekijäkumppani levyllä. Toverukset jo vuosien takaa väänsivät muun remmin kanssa sen verran tanakkaa tavaraa, että uskallan sitä suositella kaikille oikeasti musiikista eri muodoissaan ohi ja yli radioitten soittolistojen kiinnostuneille.

Minuahan kiinnostaa mitä monenlaisin musiikki. Ei sentään black metal tai mongolialainen kurkkulaulu (jota ilmeisesti jouduin kerran uimahallin saunassa hetken kuuntelemaan) tai muutamat kymmenet, jollei sadat muut itselleni täysin tuntemattomat genret. Eli ei tämäkään kakku ole eikä edes voi olla kaiken kattava musiikkipläjäys. Sellainen vaatisi vähintään 100 CD:n boksin.

Todetaan vielä albumilla olevan jokusen uustulkinnan vanhoista. Esimerkiksi Ahvosen suomentama käännösralli Tili tuli, tili meni tuli levytetyksi Marjo Leinosen Ja Viranomaisten toimesta 20 vuotta sitten, aiemmin mainittu Sä tietenkin aivan toisella tapaa vedettynä aiemmin mainitulla Pohjoisella Soulilla. Muitakin löytyy.

Biisilinkit blogijutuissa voivat olla yhtä turhia kuin tavallisessa tieliikenteessä tuon tuosta näkemäni autojen formulakoukkaukset ennen kääntymistä. Laitetaan silti yksi ja menköön se Klasua muistaen puhdasoppisena (?) jazzina.

En ole robotti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - J.Karjalainen, V-M Järvenpää, Mitja Tuurala, Tommi Viksten: Polkabilly Rebels - Amerikansuomalaisia Lauluja
• UUTUUSLEVYT - Pepe Ahlqvist: Dreaming Away
• UUTUUSLEVYT - Gary Hiland Trio: Catch Me

UUTUUSLEVYT - Eri Esittäjiä: Mylsä II

Löysiä vaan, kuuluu kokoelman toisen laulun nimi. Jotain tiukalle vastakohtaisia juttuja, ajattelen etukäteen. Teksti ei kuitenkaan tue ajatustani. Ymmärrän kyllä, mutta nettihaen vielä varmuuden vuoksi ja opin sanan tarkoittavan työvuoroa, ilmeisesti Kymenlaakson murteessa.

Ei niin kovin monenkaan päivän päästä tuosta lueskelen jotain romaania, olisiko Turusen Heikkiä, en enää muista. Sama sana hyppää kirjan sivulta päin näköä. Taas kerran näitä kummallisia sattumuksia, joita elämä silloin tällöin tarjoilee. Opintojen äitiä. Jäänee ainakin löysin merkitys mieleen.

Kertomani ei tietenkään edusta kokoelman tärkeintä antia, mutta anekdootit on aina kivoja. Kyseisen löysin levyltä Mylsä II (2026).

Jo yli vuosikymmen takaperin ilmestyi Maaseutumusiikin katalogissa lyhytikäisen, uskallanko sanoa, projektiorkesterin Kevyet Mullat (ystävineen) pitkäsoitto Mylsä (2015). Sillä eri solistit esittävät yhtyeen säestyksellä lähinnä tai pelkästään Myllykoski-aiheisia kappaleita. Yksi solisteista on Mika Byman.

Nyt Byman on touhunnut Kymi Kantri -tapahtuman sivutuotteena levystä kakkososan saman teeman tiimoilta. Perusbändinä toimii tällä kertaa rumpali Sami Laakson, basisti Harri Ruotjoen ja kitaristipuhaltaja Matti Leponiemen yhdessä ja osina muodostama kombo.

Vokalisteina kuullaan osittain samoja ääniä kuin ykkös-Mylsällä. Vuoronsa saavat Suonna Kononen, Otto Pilli, Byman itse, Marko Aho, Hannu Seppänen, Tapsa Kojo, Ilona Pilli, Arto Pajukallio ja Atte Hipp. Toivon onnistuneeni poimimaan kaikki muusikkonimet kansista, kun mainitsen vielä taustalaulajina Minna Sipisen ja Tuukka Nikusen.

Tietenkään asiat eivät mene niin yksioikoisesti kuin yllä esitän. Kukanenkin soittaa siellä sun täällä sitä sun tätä ja on toisaalla pois rivistä. Lätyn ykkösralliksi tällä hetkellä mieltämäni Cowboy on oiva esimerkki tästä. Kun Ilona Pilli esittää säveltämänsä ja sanoittamansa biisin, pistelee Tuukka Nikunen kitaralla, lapikkaalla (!) ja tamburiinilla sekä laulaa taustoja Otto Pillin kanssa. Ei muita mukana.

Genremielessä Mylsä II osuu osastolle kantri & folk, minkä saattoi arvata ainuttakaan raitaa kuuntelematta. Tekstit pyörivät niin ikään ennalta arvattavasti Myllykoskella, joka on nykyisin osa Kouvolan, aiemmin Anjalankosken kaupunkia ja sitä ennen Sippolan kuntaa. MyPa, vuonna 2011 suljettu paperitehdas, jne.

Näistä raaka-aineista on kokattu kasaan koherentti kokonaisuus. Makoisaa musiikkia, joka ei albuminakaan tunnu ollenkaan irrallisten osien summalta.

Mitä tuntumiseen tulee, veistelee Suonna Kononen paketin alussa, sen toisella suosikkiviisullani jotta Tuntuu että kaikki muuttuu (eikä mikään kuitenkaan).

Jos ja kun ylläoleva kuva on kirjoitetun osalta pelkää harakanvarvasta, klikkaa se auki niin näet.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Eri Esittäjiä: Maaseutumusiikkia Vol.III
• UUTUUSLEVYT - Kononen & Pajukallio: Metsähovin Pojat
• UUTUUSLEVYT - Nurmi & Niinivaara Konserni: Tää Ei Pääty Hyvin

UUTUUSLEVYT - Pepe Ahlqvist: Dreaming Away

Lämminhenkinen. Sellainen on Dreaming Away (2026), kun sen ilmaisee yhdellä sanalla ja jättää levyn erinomaisuutta kuvaavat, monia kertoja käytetyt adjektiivit väliin.

Kuulin Ahlqvistiä ensimmäisen kerran varmaankin 90-luvun alussa, kun H.A.R.P oli alkanut niittää suosiota. En innostunut. En, vaikka joku tuttu suositteli.

Ei ihan vielä tuossa kohtaa, mutta myöhemmin ysärillä keksin kutsua tietynlaista kotimaista heikkihelabluusiksi. Mielestäni suuntausta edustivat Kuustonen, Kaartamo, Silvennoinen ja Hela itse. Ahlqvistin niputin samaan kategoriaan. Kenenkään noista musa ei ollut satunnaisia kuulemisia enempää tuttua. Lokerointi tapahtui siis vajavaisin tiedoin, mielikuvapohjalta. Makuni oli kohdistunut muualle.

Vuonna 2026 en uskalla olla varma mainittujen herrojen tuonaikaisten tyylien yhteneväisyydestä. Tarkemmin olen tutustunut vain Pepen tekemisiin, ja niissäkin on vielä rutkasti penkomista.

Miehen ensimmäiset tulokkaat hyllyssäni olivat jonkin levykaupan reilun vuoden takaisen Bluelight-kampanjan innoittamana ostetut Harpin Step On The Gas - Live At Möysä (2019) sekä kera Jarkka Rissasen tehty Doggone Blues (1998). Nyt innostuin, ja aika tavalla innostuinkin.

CD:itä on sen jälkeen tullut hankittua niin, että käsillä oleva uutuus näyttäisi olevan jo kahdeksas otos Pepen laajaa tuotantoa hallussani. Anteeksi ei ole syytä pyydellä, mutta mielipide on "aavistuksen" muuttunut sitten 30 vuoden takaisen. Eikähän heikkihelabluusi mikään negatiivinen luonnehdinta ole, ainakaan tämän päivän meikäläisen näkökulmasta.

Dreaming Away on bändit huomioituina pitkän linjan tekijän luokkaa 30. albumi. Vierailuja toisten levytyksillä on lukemattomia. Puhuttaneen kolminumeroisesta luvusta.

Artistilla tuli hiljattain 70 vuotta lasiin. Aloin miettiä omaan harrastuspiiriini kuuluvia yhtä kokeneita suomalaisia solisteja, enkä äkisti hoksaa muita kuin Daven ja Nurmion. Nimet antavat perspektiiviä sille, mikä on Ahlqvistin matkan mitta maamme juurimusiikin historiassa.

Saman ikäluokan soittajia löytyy Apulaissheriffin levystöstä toki enemmänkin. Näihin lukeutuu mm. kiekolla koskettimet hanskaava Jukka Gustavson, maestroa muutaman kesän iäkkäämpi taiteilija. Hänen pelinsä soi komeasti kappaleessa Dreaming away, joka voisi tyyliltään olla vaikka Black Crowesia, eikä pelkästään urkusoundinsa vuoksi.

Bändisoinnin tukijalkoina albumilla toimivat Mikko Löytty (basso) ja Harri Ala-Kojola (rummut). He edustavat 60-luvulla syntynyttä pelimannisukupolvea. Näyttöä on molemmilla monista ympyröistä.

Niin ikään roppakaupalla näyttöä on yhdellä raidalla slide-kitaraa soittavalla, äänitykset ja miksauksen hoitaneella Tomi Leinolla. Tämäkin paketti nauhoitettiin hänen verstaallaan.

Tiina Leino ja Ile Lehtonen avustavat yhden biisin taustakuoron verran.

Levyn tärkeintä henkistä antia edustaa minulle se, että kitaraosuudet ovat Pepen soolona vetämän päätöslaulun akkaria vaille hänen poikiensa käsialaa. Voin täysin vilpittömästi todeta Joelin ja Janin suoriutuvan urakastaan vähintään kiitettävästi. Jos ette sanaani luota, kuunnelkaa vaikka My younger days. Kaikilla mittareilla mitattuna loistavaa, tyylipuhdasta bluesin vääntöä.

Samassa laulussa loistaa myös Sir Ahlqvist itse. Hänen huuliharppunsa toimii etenkin tässä kuin Kari Jalonen Kärpissä kaudella 1986-87. Ei ole eilisen teeren poikia. Ei kuulosta siltä kuin olisi repäisty studioon suoraan heinäpellolta.

Siinä paha missä mainitaan, älppärin kakkosena ja parhaimmistoon kuuluvana soi Hayfield blues. Biisissä on jotain joka (taas) tuo mieleeni CCR:n. Toisaalta se ja itse asiassa koko kattaus on tunnelmaltaan lähellä Tomi Leino Trion taannoista Got Them Blues -pitkäsoittoa, jolta siltäkin sain Creedence-fiiliksiä.

Toisena esimerkkinä soikoon se päätösraita. Don't leave me when I'm old on paljon nähneen artistin sielukkaalla äänellä laulama hieno ja liikuttava lopetus kakulle. Sen voi kuulla myös seuraavalle sukupolvelle esitettynä toivomuksena.

Levyn erinomaisuudesta vielä, että kyllä tälle saisi pistearvostelussa kaivaa numeron aivan asteikon yläpäästä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Tomi Leino Trio: Got Them Blues
• UUTUUSLEVYT - Tigerlily: Tigerlily
• UUTUUSLEVYT - T. Sameli Rajala: Electric Rajala

UUTUUSLEVYT - Nurmi & Niinivaara Konserni: Tää Ei Pääty Hyvin

Mitä yhteistä on Nurmi & Niinivaara Konsernilla ja muinoin vaikuttaneella orkesterilla J.Karjalainen Ja Mustat Lasit? Ensin mainitun levyllä Tää Ei Pääty Hyvin (2026) tuli vastaan kaksikin yhdistävää tekijää.

Herrat Nurmi ja Niinivaara, Repa ja Mikki, ovat molemmat pitkään roots-kuvioissa vaikuttaneita tyyppejä. Melrose, Rebound, Rockin' Paradox, Texas Oil, Rock-A-Teds. Ellet ole kaikista kuullut, niin varmuudella ainakin osasta.

Melrosea vaille jokainen yllä listatuista ryhmistä on palanen Niinivaaran historiaa, osa nykyisyyttäkin. Eikä siinä edes ole koko totuus. Nurmen menneisyydestä löytyy kaksi ensiksi mainittua ja onpa hän levyttänyt ainakin yhden soolosinglen omalla nimellään.

Nokkelimmat asiasta ennalta tietämättömät pystyvät kerrotun perusteella laskemaan yhteen sen verran, että hoksaavat molempien niekkojen musisoineen Reboundissa. Tai ehkä pitäisi sanoa, että musisoivat. Kai sekin bändi jollain tasolla vielä hengittää.

Oli miten oli, Nurmi & Niinivaara Konserni on kaksikon duona toteuttama projekti. Keikkailua on harjoitettu kahden miehen yksikkönä ja käsittääkseni pääosin ellei kokonaan akustisin keinoin. Kitaraa ja bassoa enimmäkseen, sekä tietysti laulua.

Levyllä on sähkötkin päällä ja sillä vierailee melkeinpä pilvin pimein porukkaa Hanna Hushista Ria Korholaan (taustalaulut) ja Biitti Niemisestä Otto Haapaseen (rummut). Tuotanto- ja sovitushommia kaksikon kanssa hoidellut Bobby Nieminen pistää omankin lusikkansa soppaan (rummut, kitara). Vielä ovat mukana Köpi Kurikka (huuliharppu) ja Timo Alanen (sello).

Jäikö joku tai instrumenttinsa maininnatta? Kaksi jätin tarkoituksella tuosta ulos, koska he liittyvät jutun alun arvuutteluuni.

Meininki on albumilla jotensakin hilipatipippaata hyvässä mielessä. Vähän kuin Popeda jossain vaiheessa, mutta eri genreissä. Tyylillisesti liikutaan rokin (ilman ceetä), countryn ja rockabillyn rajaamassa kolmiossa. Palettia verhoaa monessa kohtaa tietty iskelmällisyys, jälleen hyvässä mielessä.

Moni-ilmeinen kokonaisuus on se mikä tätä kannattelee. Tai sanotaanko näin, että se nostaa kuuntelukokemuksen tasoa.

Kuten kuvasta näkyy, on hilipatipippaa läsnä myös yhtyeen graafisessa ilmeessä. Sama pätee promootioon. Jos ketä kiinnostaa "hiukan" perinteisestä poikkeava tapa pitää taiteilijoita esillä, suosittelen ottamaan bändin seurantaan somessa.

Esimerkkinä voisi mainita taannoisen FB-julkaisun, jossa harmiteltiin muistaakseni levyn kansien viivästymistä. Syyksi nostettiin samaan aikaan työstettävinä olleet Rolling Stones -uutuuden kuoret. Tiedä sitten kuinka paljon tarinassa oli totta, mutta viihdyttävä se nyt ainakin oli kaikille, jotka osaavat pitää nutturansa löysällä.

Niille, jotka muistavat millä lähdettiin liikkeelle, paljastan viimein yhteydet Jiihin & Laseihin. Antero Priha ja italia.

Mustien Lasien puhaltajaosastoon kuulunut Priha törryyttää kappaleeseen Pahan voima niin vakuuttavaa trumpettia, että se yhdessä karun sanoituksen ja römeän sovituksen kanssa kohottaa biisin kattauksen vahvimmaksi. Itselleni siitä tuli mieleen Neil Young ja Shock and awe albumilta Living With War (2005), ja se on paljon se.

Karjalainen tiedetään (tietäjät tietää) siitä, että hän lauloi debyytti-LP:llään myös italiaksi. Saman tekee NNK ensilevynsä nimiraidalla, kun siteerattavaksi pääsee muutamalta riviltään Domenico Modugnon Nel blu dipinto di blu, joka tunnetaan paremmin nimellä Volare.

Siitä päästään kyseisen nimiraidan tekstissä mainittuun Luca Cannavoon. Tämä vetää italiaksi koko paketin päättävän laulun Dimmi almeno si, la testa è tua.

Ai niin näyte. Huuliharppukostaja miellyttää minua 13 kappaleen valikoimasta juuri tällä hetkellä eniten. Eikä ole yhtään liian teatraalista.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Melrose: Melrose
• LEVYT - Rockin' Paradox: Custom Made
• LEVYT - The Rolling Stones: The Rolling Stones, Now!

UUTUUSLEVYT - The Fabulous Thunderbirds: Live In London 1985

Exceleitse suorittamani hyllyinventaarion mukaan huostassani on 15 yksittäisen CD:n tai CD-boksin mukana tullutta DVD:tä. Luku pitää sisällään lajinsa viimeisimmän tulokkaan, Fabulous Thunderbirdsin paketin Live In London 1985 (2026).

Osa noista ei sisällä varsinaista videomateriaalia. Lisäksi luvusta näköjään puuttuu ne pari omistamaani musiikki-DVD:tä, mutta siltikin se on pieni suhteutettuna mainitun Excel-taulukon rivimäärään, joka huitelee pitkästi kolmannella tuhannella. En siis ole musahommissa kuvallisen materiaalin kerääjä.

T-Birdsin uutuus pisti ajattelemaan, että kyseinen rajaus ei välttämättä ole millään tapaa järkevä. Live In London 1985 on nimittäin juuri videona aivan timanttista tavaraa. Siinä bändi esiintyy - yllätys, yllätys - Lontoossa vuonna -85, ehkä pitkän uransa piikkikohdassa.

Nelikko toimii lavalla ruutuna, tiiviissä 1-2-1-ryhmityksessä. Takalinjoja vahtii patteristonsa ja kakkosmikin kera Fran Christina. Keskikentän laidoilla veivaavat kielisoittajat Preston Hubbard ja Jimmie Vaughan. Edessä keskellä jyrää päämikrofonin ja huuliharppunsa kanssa Kim Wilson. Kova joukkue.

Christinalla on virvelikädessään bändin pirtaan sopiva, tukeva rock-isku, mutta komppiarsenaali ei jää siihen. Neliraajatyöskentely taipuu aika moneen ja taustalaulutkin hoituu.

Hubbard käyttää tarpeen mukaan joko pystybassoa tai sähköistä, kaulassa roikkuvaa. Tukkamalli suoraan kasarilta ja milloin ei huulien välissä käryä tupakka, jauhaa suu purkkaa. Pureeko Hubba Bubbaa vai Nicorettea, en käy arvaamaan.

Kärkimies Wilson pyörittää palettia johtajan elkein. Ulkonäöltään kuin Hill Street Bluesista, joko siviilipukuisen undercover-etsivän tai vaihtoehtoisesti lipevän sutenöörin roolissa. Pukeutuminen enempi Miami Vicea. Vetäytyy kitarasoolojen aikana taustalle antaakseen tilan sille, jolle se silloin kuuluu. Viileä kuin mikä.

Yhtä viileä on Vaughan hyökkäyssuuntaan katsoen oikealla. Introvertin oloinen pro, jonka katse on 95% ajasta naulittu Stratocasterin kaulalle. Seisoo aloillaan kääntyen biisien välissä kaapille vääntämään hanikoita oikeaan asentoon. Taisi tuo ketku sittenkin potkaista ilmaan yhden kappaleen viimeiselle nuotille. Ja ottipa tieten askeleen pari kohti maalia Full-time loverin pitkän soolon aikana.

Maailman parhaita kitaristeja, jos minulta kysytään.

Maalin osaa näyttelee Camden Palace Theatren katsomo ja siellä on, voi sanoa koko ajan verkot tötteröllä. Musiikillinen ilotulitus kestää keikan alusta loppuun.

Lavalla jokaisella on pieni tonttinsa joka tosiaan pidetään, rumpujen takana jo ihan olosuhteitten pakosta. Vain laulaja ja kitaristi liikkuvat, vaan ei paljon. Kun karisma puree ja pääasia on tikissä, vaikuttaa tällainen esiintyminen minuun sata kertaa tehokkaammin kuin laskelmoitu, tarkkaan koordinoitu show ja riikinkukon elkeet harjoiteltuine koreografioineen.

Kyseessä ei ole show-bändi vaan asiansa osaava musiikkiorkesteri. Työmiehet hommissa. Antaumuksellista instrumenttien käpistelyä, sisäistettyä soitantaa, tyylitajuista ja rytmisesti liikuttavaa toimintaa kaikilta osin. Aivan mahtavaa.

Jos FT olisi asfalttia tielle vetävä porukka, olisi tuloksena sileää baanaa, erityisen hyvä ja tasainen jälki. Pohjatyöt sitä luokkaa, ettei pinta ensimmäisten talvien jälkeen kärsisi routavaurioista.

Jos he pyörittäisivät ohjelmointifirmaa, syntyisi käyttäjäystävällistä ja suhteellisen bugitonta softaa. Toki sinne jotain aina jäisi, mutta ei mitään vakavaa. Tekoälyä ei käytettäisi.

Jos he olisivat jalkapallojoukkue, se olisi (olen muuten käyttänyt tätä vertausta aiemminkin, The Metersille) vuoden 2010 Espanja. Kontrolloitua, silti luovaa ja kaunista. Maailmanmestaritasoa.

Vaan kun he ovat muusikoita, oli tuloksena loistava konsertti, josta saamme viimein nauttia myös audiotallenteen muodossa, CD:nä tai LP:nä. Videona tapahtuma on ollut saatavilla jo parikymmentä vuotta. Ja pakko tunnustaa, minulle kuvallinen esitys nosti tämän arvoa entuudestaankin hyvästä vielä korkeammalle. Kuuntelin nimittäin CD:n muutamaan otteeseen ennen DVD:n katsomista.

14 kappaletta täyttä dynamiittiä. Parempi tämä kotona kuin vuoden 2006 yhtyeen Oulun Teatrialla näkemäni keikka, joka oli hyvä sekin.

P.S. DVD-ekstrojen kuvagalleriassa on todiste sille, että Jimmie soitti pätkän kitara niskan takana. Annamme tämän "elkeen" anteeksi.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - The Fabulous Thunderbirds: Struck Down
• LEVYT - Johnny Winter: Johnny Winter
• LEVYT - Albert Collins: Ice Pickin'

UUTUUSLEVYT - Vanhaa Roinaa: Noitarumpu

Onko teillä hetki aikaa keskustella mahdollisimman epähittiorientoituneen musiikin harrastajan kanssa hittibiiseistä? Entä jos mennään tämän harrastelijan mielestä eräälle aihepiirin vähiten houkuttelevista osastoista, kesähitteihin?

Tälle vuodelle on juurimusaympyröistä pukattu kaksikin lokeroon sopivaa siivua. Topi Suuronen & Rodeo julkaisi vastikään menevän kantrin Merisää, ja puffaa sinkkua ulkopuolella isojen markkinavoimien mahdollisena tarkoituksenaan tunkeutua kesähittien joukkoon. Ja totta vie ainesta siihen laariin löytyy.

Toinen esimerkki - ja nyt mennään päivän epistolaan - tulee konkariryhmältä Vanhaa Roinaa. Kesäyössä soi Dirlandaa asettuu Apulaissheriffin maailmassa mainiota Merisäätäkin lähemmäs makuhermon ydintä. Summer hit eller inte, aivan loistava ralli.

Ensimmäinen edellytys on suvinen aihe, mikä toteutuu paljastuen jo otsikkotasolla.

Kesähitin kertosäkeen tulee olla koukukas. Sen pitää olla riittävän kevyt sekä turhasta ryppyotsaisuudesta ja tiedostavuudesta vapaa.

kesäyössä soi Dirlandaa

kun me otettiin ja oteltiin

joku tanssi just Irman kaa

kun tuli virkavalta

se sano että malta

ja me toteltiin

Dirlandaa jo pelkästään sanana kuin myös Kai Hyttisen muinaisesta hitistä muistuttaen on koukku numero 1, Irman kanssa tanssahtelu numero 2. Riimipari virkavalta-malta napsahtaa tarkasti maaliin ja kaiken kruunaa viimeinen rivi, mikä kertoo entisajan nuorisolle kenties nykyistä tyypillisemmästä suhtautumista tiettyihin auktoriteetteihin. Eli pieni sanomallisuuskin on mukana, mutta sivulauseen sivulauseessa, eikä välttämättä jokaisen tulkitsijan mielestä sielläkään.

Kertsin aikana käytetään erästä rockin ei-niin-salaista asetta, joka riittävän harvakseltaan annosteltuna tuo positiivista virettä melkein biisiin kuin biisiin. Lehmänkello. Tuo yksinkertaisista yksinkertaisin ja silti lähes aina toimiva jippo.

Teksti sisältää jo mutustellun lisäksi enemmänkin kuvia entisestä. Itse asiassa laulu on tapahtumien kuvaus vanhoilta ajoilta. Yksi kesähitin rakennuspalikoista onkin juuri nostalgia, joka toisaalta asettaa tähtäimen vain osaan potentiaalista yleisöä. Tässä tapauksessa mojovimman osuman saavat 60-luvulla syntyneet (joihin kuulun) plus miinus vuosikymmen.

Vaikka sanoitus onkin suvi-iskusävelmän menestyksen kannalta varsin tärkeä komponentti, hurahdin minä tähän enemmän musiikin viettelemänä. On taas yhtyeeltä kertakaikkisen rollaavaa soitinten käsittelyä.

Hittejä tieten kuunnellaan ihan simona, monesti päivässä. Minulla moinen ei toimi. Olen kuullut tämän kuukauden aikana jotain 5-10 kertaa, mikä hipoo jo ylärajoja mitä normaaliin käyttäytymiseeni ja sietokykyyni tulee. Näillä kokemuksilla kappale ansaitsee pojoja 10/10.

Ja sitten pääasiaan eli albumiin. Noitarumpu (2026) on orkesterin kolmas.

Hieman blues- ja siellä täällä hard-henkisen kitararokin vääntö käy viiden hengen partiolta tällä kertaa paremmin kuin koskaan. Kun taso on aina ollut kova, tietää se sitä, jotta nyt ollaan melko lähellä ydintä. Näin tätä mielestäni pitää tehdä.

No ei tietenkään pidä, mutta meikä tykkää.

Mainitaan taas se kasarin Kolmas Nainen, kun ajatusten valumista siihen suuntaan ei nytkään voi välttää. Niin ikään 70-lukuinen hevi ja miksei myös southern rock käväisevät mielessä. Ensikuuntelulla juolahti jossain kohtaa nuppiin jopa Kaasua-ajan Popeda, mutta siitä langasta en enää saa kiinni yrittämälläkään.

Laulajakitaristibanjistikoskettimistikilkuttimisti Matti Tuonosen teksteissä mennyt aika on esillä enemmänkin kuin yllä käsitellyssä. On aika mennyt mun ohi tarjoaa eniten tarttumapintaa eilistä kaiholla ajatteleville. Kuten:

ennen oli yksi presidentti

ja kanavia kaks

anarkisti Linkolan Pentti

hoiti luonnon puhtaammaks

emme tienneet mistään yhtään mitään

oltiin onnellisii vaan

oltiin osa länttä kumarrettiin itään

kohta ??? saatellaan

Pahoittelen, että en saa selvää tuosta yhdestä kohtaa.

Nykyaika on monessa mennyt minunkin ohi, mikä edesauttaa sanoitusten omakohtaiseksi mieltämistä. Kun nykyään rohkaistaan olemaan ylpeitä vähän joka asiasta, niin vissiin pitäisi sitten tästäkin, jos ei aivan entiseen takertumisesta, niin tietynlaisesta kaipuusta kuitenkin. En ala siihen. Totean, että näin asiat ovat ja se on ihan ok.

Suomessa lienee sen seitsemänsataa harrastebändiä. Vanhaa Roinaa kuuluu niihin. Niinpä levyäkään ei kovin laajalti tuputeta ostettavaksi. Kuulema se on ollut myynnissä vain joissain kotiseutunsa kaupoissa. Ähtärissä, oletan.

Samasta syystä jäänee kesähitteyskin saavuttamatta. En kuuna päivänä osaisi kuvitella näitten pistävän isoa pyörää pyörimään alistaakseen aikaansaannoksiaan karunkovan markkinakoneiston rattaitten möyhennettäväksi. Itse kyllä uskoisin onnistumiseen mikäli niin kävisi. Kunnon paukutuksella puolen kansan kuulokkeissa soisi Kesäyössä soi Dirlandaa, kuin myös Merisää.

Erinomainen levy siis kyseessä, mutta ei niin paljon hyvää, etteikö jotain huonoakin. Oheisen kuvan (klikkaa) mukaisen kokoonpanon taival katkesi ennen aikojaan ymmärtääkseni aika pian julkaisun jälkeen. Kvintetti kuihtui kvartetiksi.

Esa "Ekkuli" Haapajoki, k.2026. Osanottoni.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Vanhaa Roinaa: Miten Syvälle Uskallat Sukeltaa
• UUTUUSLEVYT - Lena & The Slide Brothers: Lighthouse Blues
• UUTUUSLEVYT - Sidi & The Crayons: The Slng Was Gone Forever?

UUTUUSLEVYT - Lena & The Slide Brothers: Lighthouse Blues

Lena & The Slide Brothersin Lighthouse Blues (2026) näyttää olevan kahdeksas tänä vuonna ilmestynyt suomalainen roots-levy, josta olen juttua naputellut. Se on tämänvuotisista kahdeksas blogiin päässyt suomalainen levy ylipäätään ja yhdeksäs, kun ulkomaatkin huomioidaan. Jokunen lisää on vielä jonossa ja kuunneltuna.

Yllä kuvatun otannan puitteissa nostan lätyn vuoden toistaiseksi korkeimmaksi kohokohdaksi. Ja niitä kohokohtia, odotettuja ja yllättäviä, on riittämiin. Taso on ollut taas kovaa, minun makuuni.

Edellinen Apulaissheriffin toimistolla yhtä lujasti positiivisia tunteita herättänyt albumi on parin vuoden takainen Blues Bizarren debyytti. Vaikka nämä kaksi eivät ole likikään samasta puusta veistettyjä, koen niitten välillä tiettyä yhtäläisyyttä. Molemmat sukkuloivat monipuolisesti bluesin sukuisissa maastoissa. Ja mikä tärkeintä, molemmat iskivät maaliin heti ensi pyöräytyksellä ja näköjään tekevät sen joka kerta, kun CD soittimeen päätyy.

Kovin usein käy niin, että alkuinnostus johonkin laantuu. Yhtä tavallista, ellei tavallisempaa on, että innostus kasvaa alun jälkeen. Lighthouse Blues on toistaiseksi tuntunut joka kerta erinomaiselta. Myönnän aikaa kuluneen vielä niukasti lopullista "tuomiota" antaakseni. Toisaalta tunnen itseäni sen verran, että tohdin luvata kiekon kuuluvan vuoden parhaisiin, kunhan sen loppuun päästään.

Tykitys alkaa heti ensimmäisestä raidasta. In a black Cadillac on uusi versio jo loistavalle albumille Shine Your Light (2013) sisällytetystä biisistä Black Cadillac. Minusta bändi oli aika lailla valmis jo tuolloin, samoin tämä kappale. Ei se silti pahaa tee julkaista sitä toistamiseen. Rouheaa menoa.

Selkeän blues-pohjaista tosiaan on tällä kertaa. Debyytti Turn It On (2010) ei ollut sitä niin selvästi. Sillä on enemmän kaikuja americana-perheen muista genreistä. Apulaissheriffiläisittäin ajatellen muutos on ollut oikea. Nykytyyli toimii paremmin.

Orkesteri on aina ollut laulavan basistin Lena Lindroosin ja kitaristi Matti Kettusen ympärille rakennettu. Ydinkaksikko vasta lähes kokonaan laulujen kirjoittamisesta. Tekstit ovat kaikki heidän käsialaansa.

Toisena kitaristina Slide Brothersissa vaikuttaa tätä nykyä Kristian Walhström, jolla on täytettävänään aiemmin kepittäneitten Ville Leppäsen ja Ykä Putkisen saappat. Nykyinen rumpali Raine Kokkinen taas seuraa toimessaan Juha Litmasta. Vaikka molempien tulokkaiden edeltäjät ovatkin nimekkyysasteikolla ylempänä, on ryhmän aikaansaama jälki nykykoostumuksessa aivan mahtavaa.

Materiaalin äänitti yhtä kappaletta ja muutamia lisäjuttuja vaille Leevi Leppänen. Tuottajaksi on merkitty Kettunen.

Sen verran pitää vielä sanoa, että bändillä on moneen muuhun nähden eräs ihan ylivoimainen valtti. On nimittäin käynyt niin, että Lena Lindroos on kohonnut suosikkilaulajakseni. Kun ääni on kunnossa ja sitä osaa käyttää, ei tarvi sortua maneereihin. Ei tarvi värittää suoritustaan millään ylimääräisellä kikkailulla. Antaa vaan mennä ja priimaa syntyy.

Valttikortti nousee arvoon arvaamattomaan hidasosastolle tultaessa. En vähässä kummassa muista, koska olisin viimeksi kuullut yhtä hienon balladin kuin mitä on Sweet little angel.

Lindroosilla on riittänyt jonkin verran tekemistä myös toisten äänitteillä. Etenkin Micke Björklöf & Blue Stripin levyillä häntä on kuultu paljon. Björklöf onkin nyt saanut tehdä vastavierailun. Hän laulaa duettoa Lenan kanssa raidalla Nothing but right sekä soittaa huuliharppua Wolvesilla.

Kun olin aloittanut tutustumisen The Allman Brothers Bandiin (tapahtui kunnolla vasta muutama vuosi takaperin), muistan leikillisesti kutsuneeni yhtyeen tyyliä musiikkimusiikiksi. Lighthouse Bluesin tapauksessa tuli nyt sama mieleen.

Se nyt vaan on jotain mitä on hankala sanoiksi pukea.

Tälle tässä kohtaa aikaa 9/10. Helposti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Blues Bizarre: Blues Bizarre
• UUTUUSLEVYT - Micke Bjorklof & Blue Strip: Outtakes
• UUTUUSLEVYT - Tres Pistoleros E Doña Kay: On Another Level

UUTUUSLEVYT - Sidi & The Crayons: The Song Was Gone Forever?

Taitaa mennä niin, että positiivinen yllätys tuntuu useimmissa asioissa paremmalta kuin sama tulos odotetusti. Musiikissa nyt ainakin, ja siitä on kyse tämänkinkertaisen jutun aiheen kanssa.

Sidi & The Crayons heitti ennen albuminsa ilmestymistä pihalle kolme sinkkua digitaalisessa maailmassa. Kuuntelin niistä muistaakseni kaksi, kolmannesta en ole varma. Yhteen tutustuin hieman enemmän: Rising from the dark hole ansaitsi mielestäni 6/10 yksittäisenä kappaleena. Niukin naukin keskitason ylle, hyvän puolelle.

Näistä lähtökohdista pistin CD:n soittimeen ajatuksella, jotta sieltä tulee ihan kivaa musaa, joka ei jätä isompaa jälkeä tai hetkauta kummemmin mihinkään suuntaan. Sitten pääsin yllätyssektorille. Taisin olla auton ratissa, kun tämä tapahtui. Siellä tai kotona, kokonaisuushan osoittautui osiaan tai vähintäänkin ennestään tuttuja osiaan paremmaksi.

The Song Was Gone Forever? (2026) sisältää laveasti ajatellen countrya ja on minusta kelpo rieska. Luokkaa 8/10.

Voi tietenkin miettiä, olivatko ennakkoon maailmalle tuupatut näytteet makuuni kiekon keskimääräistä tasoa vaatimattomampaa tavaraa. Tällä hetkellä sanoisin, että ilmeisesti olivat. Puhuttelevimpia numeroita ovat juuri nyt Reconcile, Old man blues sekä One more try.

Toisaalta olen tätä nykyä aika korostetusti albumi-ihmisiä. Yksittäisen biisin kuuntelussa on jotain väkinäisen oloista. Levyn yksittäinenkin vielä menee osana kokoelmaa tai radio-ohjelmaa. Mutta päälajini on varauksetta albumi.

Laulujen lyriikat ovat lähtöisin Ville Haatasen (ei bändissä) ja huuliharpisti-perkussionisti Veijo Airaksisen käsistä, yhdessä ja erikseen. Ajatuksia niistä on herättänyt eniten herrojen yhteistyönään kirjoittama Whom do you think he really cares for? Vaikea keksiä, kuka muu kuin eräs nimeltä mainitsematon Amerikan Yhdysvaltojen presidentti olisi sanoituksen innoittajana.

Sävellysosasto jakautuu Airaksisen ja kitaristi Marko Ahon kesken. Jari Kivelä (ei myöskään bändissä) on Airaksisen kanssa yhden kappaleen takana.

Jo mainitun kahden lisäksi Crayoneihin kuuluvat rumpali Ari Jaakkola, basisti Pertti Jaakkola ja kosketinsoitintaiteilija Mikko Nislin.

Sidi taas on Mäki-Laurila, joillekin tuttu jo 80-luvun alusta Sidi Ja Herv... siis Hermottomista. Olin melkein satavarma, että se oli Hervottomat, vaan eipä ollut. Laulusolistin taustalta löytyy myös Kairo keskikasarilta. Tunnustan, etten tunne enkä tuntenut kumpaakaan yhtyettä nimeään enempää.

Taustakuoroissa kuullaan yhdestä neljään laulajaa per kappale, yhteensä viittä. Nimeltä mainiten nostan Ila Louerannan, koska kyseessä on entinen Slamisti ja Grand Slamisti ja koska hän on samassa tehtävässä myös jokin aika sitten puntaroimallani Huojuvan Ladon LP:llä. A-P Rakkolainen banjoaa Old man bluesilla.

Tosiaan, countrya nämä enimmäkseen veivaavat, muitakaan americanan tyylisuuntia unohtamatta. Ahon kitara soi taas paikoin ylöjärvisittäin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Creek Road Eleven: Somewhere Along The Way
• UUTUUSLEVYT - Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Valveunivaeltaja
• LEVYT - Huojuva Lato: Lättähattu

UUTUUSLEVYT - Gary Hiland Trio: Catch Me

Äänilevy koteloineen voi olla ilo silmälle. Eikä tarvi olla isossa koossa, CD:kin riittää.

Jutun aiheen kuoret nähtyäni juolahti aika äkisti mieleen, että onkohan graafinen ilme jälleen kerran Mika Liikarin tuotantoa. Hänhän on suunnitellut kymmeniä kansia kotimaiseen roots-genreen.

Tämänkertainen kansitaiteilija on kuitenkin Kari Kunnas, jonka jäljilltä niin ikään löytyy enemmänkin vastaavia töitä. Discogsin kertoman mukaan tusinan verran, mutta tuossa ei varmasti ole kaikki. Esimerkiksi tämä Gary Hiland Trion Catch Me (2026) puuttuu vielä toistaiseksi tietokannasta.

Kuvan ja kannen yleisen ulkoasun perusteella on bändiä tuntemattomankin kovin vaikea arvata pahasti metsään millaisissa musiikillisissa ympyröissä liikutaan. Levy sisältää modernein höystein kuorrutettua perinteistä rockabillyä, rock and rollia. Vaikka hieman vierastankin termiä neobilly, uskoisin sitä voitavan Gary Hiland Triosta käyttää melko vähin hutiosumariskein.

Ja sitä trio toden totta takoo viimeisen päälle nautittavasti. Hyvällä syyllä voi sanoa Tommy Dahlströmin rummuin, Janne Anttosen bassolla ja Gary Hilandin kitarallaan soittavan aika ison joukon lajitovereitaan suohon. Tanakkaa, mutta ilmavaa toimintaa tarjoaa mm. Catch me.

Toistan bändin kohdalla saman, mitä kirjoitin ihan vastikään Timo Haikarainen Blues Bandin tapauksessa. Hiland nimittäin asettuu jatkoksi jonoon, jossa seisoo kohtalaisen iso joukko suomalaisia juurimusasolisteja, joitten lauluääneen minulla on ottanut hieman aikaa tottua. Sisäänajon jälkeen menee läpi.

Kitaristilaulajan ja yhtyeen nimi muuten todisti minulle ties monennenko kerran sen, miten ensivaikutelma usein johtaa harhaan. Luulen lukeneeni nimen alkuun kahdella ällällä, mikä johti siihen, että ajattelin puheasun olevan [hilland].

Vasta saatuani tietää, että kaverin oikea nimi on juurikin alussa mainittu Kari Kunnas, tajusin taiteilijanimen olevankin Hiland. Siis vähän kuin highland, ja se siis lausuttaneen [hailänd]. Kunnashan tarkoittaa mm. maankohoumaa, kumpua.

Lue kerran väärin ja luet aina väärin, kunnes satut lukemaan oikein.

Musiikista vielä. Balladi Shame ja instrumentaali Dirty stroll ovat osoituksia siitä, että ryhmän tyylikirjoa ei ole puristettu liian ahtaisiin raameihin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Good Stuff: The New Era
• UUTUUSLEVYT - Lew Lewis & His All Star Trio: It's All Changed
• UUTUUSLEVYT - Timo Haikarainen Blues Band: Future Prediction

UUTUUSLEVYT - Timo Haikarainen Blues Band: Future Prediction

Timo Haikarainen Blues Bandin esikoislätyn kannen ja CD:n kuvituksen perusteella voi arvailla, että nyt liikutaan kitarasankaroinnin liepeillä. Meikäläisen musamakuperspektiivistä katsellen sellainen on riskaabelia hommaa. Todettakoon kuitenkin samoin tein, että riski ei realisoidu.

Future Prediction (2026) on toki pitkälti kitaralevy, mutta Haikarainen ei ole viritellyt sille karikoita, joihin Apulaissheriffin paatti tapaa pirstoutua. 

Albumi alkaa viimosen päälle perusmallin jynkkäpluusina. Se on luonteeltaan musiikkia, joka voi olla mitä vain aivan parhaan ja heikon välillä. Kappaleen Has been riffissä on jotain omaperäistä, joka vie sen lähemmäs skaalan hyvää päätyä.

Itse asiassa avausnumero kuvaa koko levyä siinä mielessä, että mukana on tuttua ja turvallista, mutta maustettuna jollain mihin harvemmin törmää. Future Predictionin voisi vanhaa englanninkielistä häälorua mukaillen luonnehtia sisältävän old, new, borrowed and blues. Sama pätee ajatuksissani kyllä moneen muuhunkin, mutta etenkin tähän se pätee korostetusti.

Bändi kumartaa tai vähintäänkin nykäisee nopeasti niskalla 60-luvun lopun blues rockin suuntaan. Triomuotoinen soitanta on yksi elementti tätä. Cream pujahti mieleeni jo ensikuuntelussa kakkosraidalla Let your true self out.

Eritoten edellä mainitussa kappaleessa Haikarainen on kuin punk-laulaja blues-bändissä. Hänellä on siis omanlaisensa ääni. Tuttua juttua kotimaista juurimusaa seuranneelle. Meillä on liuta solisteja, joitten ulosannin allekirjoittanut on alkuun kokenut - hmmm - erikoiseksi, mutta joita olen tottumisen jälkeen pitänyt osin juuri persoonallisuuttaan kovina.

I live my life in the blue muistuttaa toisesta kotimaisesta saman suunnan yhtyeestä. Niin ikään kolmimiehinen Lazy Moose levytti 12 vuotta sitten yhden albumin.

Whitch ja Something for nothing vihjaisevat tai jopa todistavat Haikaraisen kuunnelleen Hendrixinsä. Varsinkin jälkimmäisen efektisoolo on tyyliltään silkkaa Jimiä.

Whitch hämmentää kirjoitusasullaan. Mietin onko kyseessä kirjovirhe vai kenties tarkoituksellinen sanaleikki. Kun sanaa huvikseni googlasin, löytyi japanilainen kauhukomedia, joka on nimetty samaan tapaan. Mitä lie nimen takana?

Orkesteri on tosiaan trio. Basson kieliä vääntää Markku Vainio-Pekka ja rumpuja takoo Iikka Korhonen. Herrat taitavat hommansa ja saavat enemmän tilaa biisissä Dopamine addict. Joitain keikkavideopätkiä katselleena en välty ajatukselta, että laulu voisi tekstiltään olla kitaristilaulajalle hyvinkin omakohtainen.

Monenlaista musiikkia mahtuu kolmeen varttiin, kun on halua ja kykyä monenlaista tuottaa. Alun kakkosnelosrunttauksen lisäksi löytyy hidasta bluesia, henkkamaisen (kyllä) psykedeelistä blues rockia, miltei viihteellistä lattariin vivahtavaa kamaa (Our love is here to stay) ynnä muuta.

Eräs suosikeistani on sijoitettu kattauksen hännille. I gave you all mine edustaa sellaista koreilematonta tyyliä, joka oivasti soitettuna osuu täällä useimmiten maalin keskustaan. Keskitempoista ja svengaavaa. Tasaveroisten tyyppien tiimityöskentelyä.

Timo Haikarainen Blues Band on erittäin tervetullut lisä suomalaiseen roots-maisemaan. Eikä ole kitarasankarointia.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Slim Butler: Under The Influence
• KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #5 - Lazy Moose: When Trouble Was Born
• LEVYT - The Jimi Hendrix Experience: Live At Berkeley

UUTUUSLEVYT - Vilho "Little-Beat" Vainio: Lost In... Drums!

Puntaroin taannoin Hauki Blues Revuen albumia esimerkkinä kitaristin soololevystä. Entä millainen on rumpalin soolo? Mietin, etten ole aiemmin moista omistanutkaan, mutta olihan kasettilaatikossani kasarilla joku Phil Collins. Vaan jos ei ajatella laulavia rumpaleita?

Tässä meillä on yksi esimerkki. Vilho "Little-Beat" Vainio on kait tätä nykyä jo 15 täyttänyt lahjakkuus. Viime elokuussa hän oli 14-vuotias, ja silloin äänitettiin neljän rallin EP Lost In... Drums! (2026).

Bändinä studioilla toimi Vilhon lisäksi Rami Korhonen kitarassa ja 6-kielisessä bassossa, Matti Saloranta bassossa ja Juha Litmanen rummuissa (!) ja perkussiossa. Masa Saloranta Roots Trio.

Tuo huutomerkki yllä. Rumpalin levyllä takoo siis toinenkin kannuttaja. Häh? No joo, onhan näitä ollut. The Allman Brothers Band ja Earth,Wind & Fire muitten muassa. Myös vetävimpien mahdollisten biittien päälle funkiaan rakentanut James Brown käytti paljon kahta kapulataituria.

Tunnustan ajatusmaailmani kehittyneen, ellei peräti vääristyneen sellaiseksi, että laulajan mukaan mennään. Soittajien sooloissa soittaja usein myös laulaa, mutta ei aina. Soittaja kuitenkin on yleensä vähintäänkin säveltänyt soolotyönsä materiaalin, mutta ei sitäkään joka kerta. Ajatteluni voi tulkita vääristymäksi siksikin, kun minun on ollut jotenkin helpompi ymmärtää kitaristin tai vaikkapa kosketinsoittajan sooloa kuin rumpalin.

Siinä mielessä tämä EP on hyvä kouluttaja. Kaikki on sallittua ja mahdollista. Miksei olisi?

Musiikkihan lätyllä on varsin oivallista instrumentaalikauraa. Oikein hyvää.

Perdidon ensilevyttäjänä loisti Duke Ellington orkestereineen jo 40-luvulla. Sittemmin kappaleesta on tehty ziljardi versiota, aina jazz-standardiuteen asti. Vilhon levyllä mukana ovat perusryhmän jatkona saksofonisti Juho Hurskainen ja Hammond-urkuri Antti Ikola. Rumpusoolokin kuullaan.

Sandy Nelsonin Let there be drums jytisee biisinelikosta parhaimmin. Eritoten se sopii juuri nahkoja ja peltejä puukepeillä käsittelevälle muusikolle. Vainio hoitaa homman kotiin ilman, että jäisi epäilystä hoituuko vai ei.

Duane Eddy And The Rebelsin Because they're young perustuu pitkälti Ikolan urkujen ja Korhosen kitaran antiin. Little-Beat on tällä numerolla enemmän kompparin asemassa. Eikä tämä ollut moite.

Yllättävin valinta on päätöskappale, jolla Vainio on vieläkin selkeämmin taustalla (tämä ei edelleenkään ole moite). Chuck Berryn Guitar boogie on kitaravetoinen esitys, jolla vierailevat kuuden kielen taitajista Juho Rislakki, Ykä Putkinen, Arttur Teränen ja Tuomas Metsberg. AT:n tunnistettava sorminäppäröinti piristää, kuten hänen omassa tuotannossaankin.

Olen melko varma, että Vainiosta tullaan kuulemaan vielä. Ja paljon.

P.S. Youtubesta löytyy muutamia maukkaita livevideoita, jotka osaltaan todistavat Little-Beatin suoriutuvan tehtävästään myös ns. tositoimissa. Tässä syksyllä 2024.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Vesa Snygg Sekä Satelliitti-yhtye: Kuu On Yllä Lammen
• UUTUUSLEVYT - Hauki Blues Revue: No Looking Back
• LEVYT - Earth, Wind & Fire: I Am

UUTUUSLEVYT - Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Valveunivaeltaja

Semmoista se on, kun kokee jonkinasteista viehätystä kielen vivahteita kohtaan ja tulee levy, jonka nimi on kolmiosainen yhdyssana. Välittömästi pätkähti mieleen Kookospähkinäkitara, hieman autettuna Välikausitakki ja Hopeahääpäivä. Vielä tupsautti alitajunta pintaan Silmiklasikyyn, joka toki on vain biisin nimi.

Pekka Tiilikainen & Beatmakersin alati jatkuvan julkaisutulvan uusin ilmentymä, albumi Valveunivaeltaja (2026) sai nimellään aivot raksuttamaan. Mikäs se on?

Rivit antavat osviittaa, esimerkiksi nimilaulun toinen säkeistö:

vain valveunivaeltaja näkee

kuinka vuorokausi vaihtaa värejään

revontulet lailla jumalten

luovat sävykartan ikuisen

ja soittajat

ovat maantien matkassa

Aina voi tulkita kukin tavallaan, mutta onhan tässä vahva viite keikkamuusikon elämän tylsimpään (?) ja väsyttävimpään (?) puoleen, matkustamiseen. Toisaalta, voihan sanoista vetää sellaisenkin johtopäätöksen, että kyseisessä, pakollisessa kuviossa on kaikessa toistuvuudessaan jotain hienoakin.

Eki Sutelan kitara ja vierailevan Tema Lampisen tuuba muodostavat biisiin jännän kontrastin. Tiilikainen laulaa tekstinsä - aivan! - uneliaan oloisesti, mikä yhdessä bändin komppauksen kanssa tukee sanomaa oivasti. Räiskyvä kitara muistuttaa kuulijalle, ettei kaikki välttämättä aina ole niin kuin pinnalta näyttää. Onnistunut sovitus.

Kiekolta on saatu tipoittain esimakua jo yli vuoden ajan.

Kantria ja beat-iskuista poppisrokkia tarjoillut single Linnunradan laitamilla / Kuuden kerroksen majatalo ilmestyi CD:nä jo alkuvuodesta -25. Sweet Jeenan duettolaulaen avustama Beatmakers-countrybilly Maksat kun jaksat saatiin kuultavaksi saman vuoden syksyllä digimaailmassa.

Tammikuussa -26 tuli julki niin ikään suoratoistoitse suomennos Fat Boyn kappaleesta What would Elvis do? nimellä Klabbinen. Suomen Elvikseksi kääntyi siis Kari Tapio. Kulkeva rock and roll kuuluu Valveunivaeltajan parhaimmistoon.

Nyt huomaan, että myös balladi Unelmien yö on ollut tyrkyllä etukäteen jossain päin internet-maailmaa. 5/14 albumia on siis ollut kuunneltavissa jo ennen fyysisen lätkän ilmestymistä. Viime vuoden puolella verkkoon tuupattu Steve Bloomfield -versiointi Hurricane ei ole mukana, varmaan englanninkielisyyttään.

Moni-ilmeisyydessään levy on paria suvantoa vaille mainio näyte bändin kovasta nykykunnosta, ja tosiaankin, kyvystä hoidella kunnialla erilaisia tyylilajeja. Nostan kattauksen ilahduttavimpiin vielä Sutelan säveltämät kolme rautalankanumeroa. Genren musiikki toimii mielestäni kokonaisia pitkäsoittoja paremmin juuri näin, ripoteltuna muun materiaalin lomaan.

4'33" on 4 minuutin ja 33 sekunnin otos hiljaisuutta tai tilaääntä Vanajan keskiaikaisesta kivikirkosta. Vastaavan teki John Cage vuonna 1952. Basisti Jori Venemiehen mukaan bändi on aina toiminut pohjalta tehdään mitä halutaan, joten päättivät tehdä tämänkin, "koska se tuntui hauskalta idealta".

Kokoonpano on nelihenkisenä ennallaan. Hauskana yksityiskohtana mainitaan rumpali J-P Harjun instrumenttivalikoimassa studion kynnys.

Kansissa komeilee jälkiä Juho Juntusen ja Pertti Jarlan kynistä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Sellainen Maailma
• UUTUUSLEVYT - Rolling Rust: Rough Road
• LEVYT - Huojuva Lato: Lättähattu