1980-luvun lopulla näki päivänvalon eräs musiikkihistorian suurimmista rikoksista. Tuolloin tehtailtiin ensimmäisiä CD-painoksia ZZ Topin viidestä varhaisimmasta LP:stä.
Tämä ei sinällään ollut millään muotoa pahasta, päin vastoin. Valitettavasti jossain katsottiin hyväksi uudelleenmiksata materiaali siten, että lopputulokseen ui roppa-annos muka modernia kasariläiskettä ja -jumputusta. Todisteiden valossa voidaan kiistatta sanoa törkeänkin rikoksen rajan ylittyneen kirkkaasti. Siinä ei jäänyt rima heilumaan kuten Rauli Pudaksella muinoin EM-kisojen seiväshyppypaikalla.
Arvatkaa kahdesti, monessako kohtaa kansissa lukee remix. Ei missään.
En minä syyllisiä hae, vaan haenpa sittenkin. Oliko vastuu Warnerin veljeksillä vai oliko Topin managementti syypää? Mikä oli trion osuus tapahtuneeseen ja oliko heillä edes päätäntävaltaa asian suhteen. Miksei kukaan tutki ja hutki?
Lyhyen suoratoistokierroksen jälkeen vaikuttaa siltä, että YouTuben virallisen ZZ-kanavan ja Spotifyn kautta saa nykyisellään nauttia alkuperäismikseistä. Jos joku haluaa vertailla, voi pilattuja versioita hakea tuubista kappalenimillä lisäten hakuun termin 'remix'.
Joitain kokoelmille valittuja biisejä lukuunottamatta originaaliversiot sai CD-formaatissa pääosin (poikkeuksia on) vasta boksin The Complete Studio Albums 1970-1990 (2013) myötä. Kuka semmoista lähtee hankkimaan, jos yksittäiset laserpyörylät ovat jo hallussa. Varsinkaan, kun takana on ilmiselvä huijaus.
Lohtua tuovat vihjaamani poikkeukset. Vuonna 2006 nyt käsiteltävä Tres Hombres (1973) ja Fandango! (1975) julkaistiin remasteroituina, mutta onneksi alkuperäisinä miksauksina ja bonusten kera. Tuurilla minulla on ne.
Tres Hombresin kohdalla en ikinä antaisi anteeksi, jos ostettuani CD:n ja pantuani LP:n kiertoon (kuten kävi) olisin myöhemmin tajunnut remix-harhautuksen. Kyseessä on kuitenkin eräs kaikkien aikojen levyistä.
Kahden ensimmäisen albumin osalta homma kyrsii ja kismittää tänä päivänäkin, kymmenisen vuotta kotihyllyn formaattipäivityksen jälkeen. Olin ihmetellyt miksi ne ja vinyylinä koskaan omistamattomani Tejas (1976) kuulostavat miltä kuulostavat, kunnes tieto tavoitti minut netin kautta.
Kolmen miehen aiemmat kaksi pitkäsoittoa oli nauhoitettu Tylerissa, Texasissa. Siis ukkojen kotiosavaltiossa. Kolmatta varten äijät matkasivat Tennesseen puolelle musiikkiteollisuuden - uskallanko sanoa - silloiseen pääkaupunkiin Memphisiin.
Bill Ham tuotti kuten ennen, mutta käytännön työn teki pitkälti Terry Manning. Joidenkin hänen myöhempien kontribuutioidensa aikaansaannoksia voi helposti kommentoida muutenkin kuin positiivisessa sävyssä. Molly Hatchet, The Rainmakers ja Johnny Winter voidaan laskea juuriporukkaan, jonka asioita Manningin kosketus vei mielestäni huonompaan suuntaan. Kaikki nuo pestit hän hoiti 80-luvulla.
Sen sijaan -73 ZZ Topin kanssa hän sai aikaan pelkästään hyvää. Tres Hombres soi rehevänä ja tanakkana, silti kuulaana ja selkeänä. Luulen Manningin olleen työssään päivän tuulia haistelevaa sorttia, eivätkä "pahat" ajat vielä olleet koittaneet.
Muistelen hommanneeni vinyylipainoksen vajaa 20 vuotta sen ilmestymisestä. Silloin se tuntui älyttömän pitkältä pätkältä elämää. Sen jälkeiset yli 30 ajastaikaa taas vaikuttavat nyt mietittynä huomattavasti lyhemmältä jaksolta.
Silloin tykästyin eniten levyn rivakimmin rokkaavaan antiin. La grange ja Beer drinkers & hell raisers taisivat olla suosikkini. En ehkä vielä osannut nähdä noidenkin taustalla siintävää blues-perinnettä. Täysi herääminen siihen suuntaan oli vasta tulevaisuudessa.
Pidin kyllä koko kymmenen esityksen setistä, mutta marraskuussa 2022 voin todeta pitäväni siitä kertaluokkaa enemmän. Valkoisen miehen bluesia ja blues rockia jämäkällä otteella tampattunahan tämä sisältää alusta loppuun, riittävän kirjavana pakettina annosteltuna.
Tekisi mieleni esittää kysymys, onko maailmassa yhtään juurevan, amerikkalaisen rytmimusiikin ystävää, joka ei pidä Tres Hombresia huipputeoksena.
Olen joskus kirjoittanut Degüellon (1979) olevan parasta mitä ZZ Top on nauhalle tai kovalevylle takonut. Se on totta. Tres Hombres ei lymyile kaukana takana, ja on varmasti hetkiä, jolloin se pyyhkii edelle. Nämä eivät edelleenkään ole ajan suhteen vakiona pysyviä juttuja.
Viskataan linkin taakse vielä mojovan lumoava Shiek ihan jo sen vuoksi, kun sitä ei joka paikassa jatkuvasti soiteta.
Hillin bassokuvio on pääosissa, kun kuulijaa yritetään hypnotisoida äänien keinoin. Gibbonsin kitara on maukkaimmillaan soolossa wah-waheineen. Beardin rummut napsuvat alkuperäismiksauksessa oikeamielisinä. Testasin tuubista remixiä, mikä alkoi ellottaa viiden sekunnin kohdalla. Lopetin kymmeneen sekuntiin.
Puolen vuosisadan takainen näkemys albumista on uudempaa kokonaan edes kuuntelematta parempi, arvioisin lukemin 100-0.
Aivan mahtava!
-----
KAamean petos. Mutta og-levy on Parhautta! Niitä harvoja cd-levyjä jotka on vielä hyllyssä, Deguellon vieressä;)
VastaaPoista👍
Poista