03 kesäkuuta 2020

LEVYT - The Meters: Rejuvenation

Jos kysyisi satunnaiselta, ei aktiiviselta musiikin harrastajalta mitä ensimmäisenä tupsahtaa mieleen funkista, saisi suurella todennäköisyydellä vastaukseksi "täh?", "jotain mustien discohumppaa" tai "James Brown". Kolmas ehdotus on jo varsin helposti hyväksyttävissä. Näin siitä huolimatta, että yksi artisti ei tietenkään voi kokonaista genreä määritellä, vaikka sitä jollekin edustaisikin.

Brownia pidetään souliin, jazziin ja rhythm and bluesiin pohjaavan tyylin kehittäjänä. Ensimmäiset funk-levytyksensä hän julkaisi 60-luvun puolivälissä.

Omalla tahollaan New Orleansissa omanlaistaan pioneerityötä teki The Meters, ehkä osin Brownin oppeihin nojaten. Ykkösalbuminsa he pukkasivat markkinoille 1969.

Kolme ensimmäistä Meters-LP:tä koostui pääasiassa instrumentaaleista. Levy-yhtiön vaihdoksen jälkeinen Cabbage Alley (1972) esitteli yleisölle hieman enemmän laulavaa orkesteria. Sitä seurannut Rejuvenation (1974) on jo yhtä kappaletta vaille sanoitettua tavaraa.


Eikös olekin aika 70-lukulaisen rempseä kansikuva? Sisältämänsä musiikin tyylisuunta voisi olla jo pelkän etukannen näkien arvattavissa. Olen tietenkin jäävi noin sanomaan, koska itse tiesin entuudestaan mistä on kyse, kun kannen näin.

Tarkkaan en muista kuinka mones Meters-kiekko tämä ilmestymisjärjestyksessä viides minulla oli, ei kuitenkaan ihan parin ensimmäisen joukossa. Siksi se olikin mukava yllätys jo tuttujen ja hyväksi havaittujen jälkeen. Pidän nimittäin tätä yhtyeen ehkä tasokkaimpana saavutuksena.

Apulaissheriffin antennit ovat vastaanottavaisia oikealla tavalla sykkivän tanssimusiikin suhteen. Tanssi en, mutta nautiskelen kuunnellen. Se mikä sykkii oikein on mahdoton määriteltävä. Eikä tämä ole yhtään kummempi juttu kuin se, että vain murto-osa rockista, bluesista tai mistä hyvänsä iskee tajuntaan sen verran positiivisesti, että niitä ihan fyysisenä tuotteena kehtaa haltuunsa ottaa.

The Metersin vahvuutena on soittimensa riittävän perinpohjaisesti hallitsevien yksilöiden saumaton, rytmiä tukeva yhteispeli. Sovitukset ovat simppeleitä perustuen taitoon ja ajoituksiin, ei niinkään massaan tai oveliin jippoihin.

Jalkapallokentälle vietynä The Meters pelaisi luultavasti kuten vuoden 2010 Espanjan maailmanmestarijoukkue. Tasapainoisesti joka osa-alueella, koko joukkueella ja täysin vailla tylsyyttä.

Zigaboo Modelistessa yhtyeellä oli laulava rumpali. Vastikään kehuin pystyyn Led Zeppelinin John Bonhamin ja vähän aiemmin lyhyemmin Hurriganesin Remu Aaltosen. Kolme tonttinsa liki moitteetta hoitanutta kapuloijaa nämä. Keskinäinen vertailu olisi samaa tasoa kuin pistää järjestykseen huippufutari, huippuampuja ja huippupurjehtija.

Omalla alallaan, funk-patteristina Modeliste asettuu oman, valitettavasti suht' vähäisen genren tuntemukseni perusteella keulille. Rejuvenationilla ei ole raitoja, joilla hänen tekosistaan tulisi sanomista. Loistamaan hän sen sijaan yltyy monesti, People say ja Just kissed my baby ehkä parhaina esimerkkeinä.

Päävokalistin pestiä Modeliste jakoi kosketinsoittaja Art Nevillen kanssa, joka muutamia vuosia myöhemmin perusti veljiensä kanssa The Neville Brothersin. Soittopuolella hänen osakseen jäi ainakin tällä albumilla väritellä äänimaailmaa hallitsevampien intrumenttien taustalla.

Koskettimet eivät todellakaan ole levyllä järin isossa roolissa. Tämä mielessä olisi vallan mielenkiintoista kuulla miksaus, josta ne olisi jätetty pois. Veikkaan, että oltaisiin menetetty osa sellaista rikkautta, mikä nyt jää huomaamatta ja huomioimatta.

En siis ala yhtään enempää vähättelemään Nevillen panosta. Ja onhan siellä pitkä It ain't no use, jonka edetessä kukin antaa vuorollaan palaa oikein urakalla, myös Neville.


Kitaristi Leo Nocentelli saa edellä mainitulla lähes 12-minuuttisella siivulla sooloaikaa ruhtinaallisesti alkuminuuttien kuluessa. Hauska kuulla. Tärkeintä antia hänen osaltaan on kuitenkin rytmikitarismi. Funk mielletään kai yleisesti basson ja rumpujen tahdittamaksi musiikiksi. Melko usein lisää groovea puhalletaan torvin.

Tottahan tuo toki on, mutta kyllä minä melkein, jos en vaadi, niin kaipaan seuraksi myös asiansa osaavaa kitaran käpistelyä. Se ei tarkoita sinne päinkään samankaltaista paahtoa kuin vaikkapa rockissa. Lähempänä oltaneen reggaessa vallalla olevaa tapaa rytmittää biisejä, mutta ei ihan sielläkään.

Nocentelli klaaraa homman moitteetta. People sayJungle man ja Hey pocky a-way passaavat näytekappaleiksi tässä mielessä.

George Porter Jr. on sitten se Metersin basisti. Eikä totisesti ole mikään statisti. Oman soolonsa paukuttelee hänkin It ain't no usessa. Sitä monin verroin merkityksellisempää on hänen perustyöskentelynsä läpi koko kolmevarttisen, minkä Rejuvenation kestää.

Kolmannen kerran raahaan esille avausraidan People say, nyt kuuntelulinkin kanssa. Rummuilla lähdetään ja kitara seuraa. Jo näillä keinoin Modeliste ja Nocentelli saavat aikaan jotain, joka ulkomaaksi kuuluu funky groove, suomentaa ken kykenee. Siitä huolimatta täytyy odottaa mukaan Porter Juniorin sormeilemat alaäänet, ennen kuin päästään täyteen vauhtiin. Nevillen urkua ja sähköpianoa (?) vielä plus laulut päälle ja meillä on mestariteos.

Love is for me ei syki muun materiaalin tavoin, vaan on ihan mukiinmenevää soulia. Loving you is on my mind on otsikkonsa toistoa vaille instrumentaali ja tyyliltään jonkinlaista jazzahtavaa easy listeningiä, mutta ilman muuta laadukasta sellaista.

The Metersin arvostuksesta kielii muun muassa se, että Red Hot Chili Peppers versioi African nimellä Hollywood 11 vuotta alkuperäisen jälkeen. Enkä suuren suureksi moitteeksi lue myöskään Mick Jaggerin myöntämää epävirallista titteliä "the best motherfucking band in the world".

Täysin Jaggeristä riippumatta totean, että Rejuvenation on aivan mahtava levy!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti