Alkuun suosittelen tehtäväksi pikaisen käytännön harjoituksen, joka saattaa tukea jotain mitä kohta esitän. Itse testasin samoin tuloksin CD:iltä ja suoratoiston avulla. Jos mielipiteesi ei ole sama, se on silti yhtä oikein kuin omani.
Kuuntele ensin pari numeroa Peer Güntin kolmos-LP:ltä Good Girls Don't Drink Whiskey (1987). Tarkkaile soundia. Tee heti perään sama bändin ykköslätylle Peer Günt (1985).
Ero on melkein kuin yöllä ja päivällä. PG -87 on yö, -85 päivä. Hieman liioitellen äänimaailma muuttuu täyteen ahdetusta ja tunkkaisesta ilmavaan ja kirkkaaseen, rumpusoundi hengettömästä mäiskeestä tiukkaan tykitykseen. Periaattessa samankaltaisista raaka-aineista saatiin kovin erilaista sapuskaa.
Tuottajana toimi molemmilla T.T.Oksala, joka hoiti homman Güntin viidellä ensimmäisellä albumilla. Otin tuon kolmosen debyytin rinnalle, koska se tuntuu olevan pahin kaikista. Sen jälkeen palailtiin takaisin rennompaan.
Kaikki kunnia Oksalalle valtavasta tuotantopanoksesta 80-luvulta alkaen. Joukkoon mahtuu lukuisia hienoja, jopa aivan mahtavia levyjä, kuten vaikka Siekkarien L'amourha samalta vuodelta kuin nyt tapetilla oleva teos. Aina ei kuitenkaan voi onnistua. Ja nämä madonluvut siis ovat vain ja pelkästään yhden miehen henkilökohtaisia näkemyksiä.
Peer Güntillä Peer Günt osoitti olevansa täysin valmis mihin tahansa kehiin tässä maassa. Eikä ihme, Timo Nikki perusti yhtyeen jo niinkin aikaisin kuin Montrealin olympiavuonna 1976.
Tosiasiaa ei tule ihan päivittäin tiiviisti ajateltua. Jotenkin Kouvolan rämäryhmän historian on helppo kuvitella alkaneen vasta 1984, jolloin se jollain perusteella voitti Rockin SM-kilpailut päädyttyään ensin tasapisteisiin Kolmannen Naisen kanssa. Ei totta vieköön ollut niitä heikkotasoisimpia kulttuurikisoja, olipa niitten järjestämisestä mitä mieltä hyvänsä.
Ennen the Kokoonpanoa Nikin takana oli ehtinyt pauhata kolme eri basistia, kaksi rumpalia sekä jossain kohtaa kolmikosta kvartetin tehden kaksi eri kitaristia. Teijot astuivat palvelukseen -81 (Twist Twist Erkinharju, rummut) ja -83 (Tsöötz Kettula, basso).
Viimeistään tässä vaiheessa kitaristi-laulajan taustat olivat kunnossa. Oli syntynyt eräs legendaarisimmista suomalaisista komppiparivaljakoista ja samalla yksi maamme kovimmista rock and roll -trioista kautta aikain.
Oudompi voisi kenties jo menusta päätellä millä keinoin operoidaan.
Eikös vaan viittaakin nuo otsikot vahvasti rymistelevän rokkibändin suuntaan? Jos tyyliä pitäisi kuvailla muualta tulevalle, kyntäjiä vielä tuntemattomalle musiikin harrastajalle, mainitsisin nimet Ted Nugent, Motörhead ja AC/DC, ja väittäisin mukana olevan vähintäänkin ajatuksen tasolla hyppysellisen southern rockia.
Levy ei sisällä yhtään balladia. Niitäkin, ja vieläpä loistavia sellaisia voi bongata myöhemmästä tuotannosta. Tällä kohtaa mentiin koko kiekollinen kahdella suurimmalla vaihteella.
Ehdottamistani vaikutteista voi hakea todistetta mm. kappaleesta Wild women. Komppikepitys siinä tuo ainakin Apulaissheriffin mieleen 70-luvun lopun Nugentin rappauksen. Soolo kahden minuutin jälkeen voisi olla Angus Youngin sormista.
Huonoa esimerkkiä ei ole haettu myöskään Big titsin alkuriffissä. Sen loppuosassa on pätkä, joka on perin lähellä Johnny Winterin Still alive and welliin pistämää kuviota. Toistan moneen kertaan kirjoittamani: tuo voi olla tahallista tai tahatonta ja molemmat kelpaa.
Muistan muuten vuoden 1987 paikkeilta sen ainoan kerran, kun olen kokenut Güntin livenä. Kokea on passeli verbi, koska näkö- ja kuuloaistimien välittämät signaalit eivät riitä kuvailemaan alkukantaista purkausta, jonka trio matalaan urheiluseuran latoon päästeli.
Savua ja valoja, isovolyymistä paahtoa. Viileyden maksimi Tsöötz ilmeisesti pultattuna lavaan kiinni bassoineen. Twist Twist riekkumassa kuin villivarsa patteristonsa takana ja päällä, ehkä sivulla, edessä ja allakin, tuplabassarin pauketta yleisöön keskittäen. Nikki siltä väliltä rouhimassa riffejä ja mouruamassa mikkiin. Ryhmästä vapautui noin rykmentin edestä energiaa.
Vähän muistan ja senkin kenties väärin, mutta jotakuinkin noin sen täytyi mennä. Noin se meni.
Kahden bassorummun käyttö ei sivumennen sanoen lukeudu asioihin, joita maailmassa kaikkein eniten fanitan. Huuruisessa keikkatilanteessa sen sentään kestää kotioloja paremmin. Jutun aiheena olevalla tallenteella mopo ei tässä mielessä karkaa käsistä, ks. Fuck the jazz.
Roisi ja raju rokin ryttyytys tehoaa soittimesta annosteltuna suorastaan mainiosti, kun tuotantopuoli on hanskassa siten kuin se tällä on. Tämä saisi virallisemmassa arvostelussa minulta viisi tähteä, kun alussa mainitsemani vertailutapaus joutuisi tyytymään kolmeen.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Sielun Veljet: L'amourha
- LEVYT - AC/DC: Back In Black
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti