UUTUUSLEVYT - Melrose: Live

Melrosen Live (2025) on omistettu bändin rumpali Jami Haapaselle ja roudari Jukka Siltaselle.

Mainitut herrat poistuivat maallisilta näyttämöiltä puolen vuoden välein.

Siltasen viimeinen keikka osui loppuvuoteen 2023, päivämääränä ilmeisesti 27.10. ja paikkana Espoon Louhisali. Ilari Niemelä oli paikalla nauhoittamassa tapahtumaa. Kumma kyllä, 27.4.2024 hän taltioi myös Jamin viimeisen Melrose-keikan Kuudes Linja -klubilla. Vielä kolmannenkin äänityksen hän teki Tavastialla, mutta Live on koottu noista kahdesta muusta.

Kun vielä Janne Haavisto miksasi paketin kasaan ja Henri Nuorivaara masteroi, syntyi laadullisesti hyvää jälkeä. Julkaisijaksi valikoitui joitain yhtyeen vanhoja albumeita vinyylinä ulos pukannut Emsalö Music.

Tokelan, Rogerin ja Jamin panoksesta homma ei jäänyt kiinni. Jälki on priimaa niiltäkin osin. Todetkaa vaikka: Shove it!

Albumi joutui tai oikeastaan pääsi toimimaan erään sinällään jo tietämäni ja aiemminkin kokemani asian lopullisena todistajana. Kuuntelin sen nimittäin ensin Spotifyitse ja sain pettyä oikein urakalla. Minusta se kuulosti hiukan liioitellen aivan paskalta. Äänikuva oli jotenkin tukossa ja erehdyin mielessäni sadattelemaan, että miksi tämmöinen mentiin julkaisemaan.

Ehkä viikon perästä kokeilin uudestaan enkä edelleenkään vakuuttunut. Meinasin jo mennä halpaan ja jättää CD:n hankkimatta. Onneksi en jättänyt. Onneksi en myöskään sortunut jakamaan kokemuksiani pääni ulkopuolelle vielä silloin. Niin toimien olisin vain tehnyt itsestäni pellen.

Ei välttämättä järki, vaan omistamisen halu lopulta voitti. Tilasin Liven, odottelin pyhien yli ja viimein arjen koitettua hain lätkän kivijalkakaupasta. Ihan toinen meininki kuin ilmaisessa suoratoistossa (en maksa niille, maksan levykaupoille ja sitä kautta enemmän artisteille). Sain kyllä oppia maksullisen version esim. Spotifysta olevan parempi.

Tarinan opetus oli, että voisin lopultakin lakata tekemästä johtopäätöksiä musiikista maksuttoman suoratoiston perusteella. Tai jopa radikaalisti vähentää mokoman käyttöä.

Ajoin hiukan sivuraiteelle. Asiasta vielä sen verran, että paketointi on hoidettu tyylillä. Kuvakollaasit toki ovat CD-vihkosesta tiirailtuna suhteellisen hankalia, vaan itsepä olen formaattini valinnut. Onneksi musa ratkaisee.

Jos olisin ns. oikea toimittaja, levyjen arvioija tai jopa kriitikko, voisi tätä kirjoitusta varmaankin pitää levyarvion irvikuvana. Lätinää aiheen vierestä ja pääasia kuitattu lyhkäisellä maininnalla.

Vaan kun en ole ja kirjoitan mitä huvittaa, niin jatkan samaa rataa. Kävin katsomassa Melrosea 3.11.2023, eli seuraavana viikonloppuna tuon Louhisalin konsertin jälkeen. Oltiin Oulussa, Toppila Klubilla. Hemmetin tanakasti rollaava keikka, joka jäi minulle bändin viimeiseksi. Muistissani ei tosin ole kuin yksi toinen.

Tuona iltana näpsimiini kuviin tuli kaksi lähizoomausta rumpupallille. Toisessa niistä puhelinkameran automatiikka päätti tarkentaa etualalle Marshallin kaappiin ja sen päällä olevaan pyyhkeeseen jättäen rytmimestarin sumeaksi.

Vaikka kuvassa tiettyä symboliikkaa olikin liittyen siihen kuinka media liian usein unohtaa tähtien taustalla toimivat, valitsin tähän toisen. Sen jo näittekin jutun alussa.

Kuten Tokela yhdessä Liven välispiikissä toteaa: "Jami on aina hyvä."

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Hearthill: Rockin' In The Graveyard
• UUTUUSLEVYT - Micke & Lefty Featuring Chef: Live On Air
• LEVYT - The Slippers: Dancin' With A Hurricane

LEVYT - Melrose: Melrose

Melrose (1986) on kuin edellisessä jutussa pöyhäisemäni Hassisen Koneen kiekko: debyytti-LP, joka sisältää kaikin puolin valmista, virkeää ja jälkeen päinkin arvioiden persoonallista pörinää. Molempien yksikäsitteinen lokeroiminen johonkin tunnettuun genreen oli aikanaan mahdotonta.

Jos Kone oli ns. uutta aaltoa, voi Melrosen laskea Suomessa seuraavaan, joka niin ikään tuotti markkinoille kosolti kiinnostavia bändejä. Toisin kuin "uusi", nosti 80-luvun puolivälin hyöky pintaan useita englanniksi esiintyneitä, amerikkalaisen juurimusan eri genreistä ammentaneita tekijöitä.

Kone sai hyväksyntää punk-piireissä, vaikka sen kategorisointi punkiksi mennee melko iloisesti metsään. Melrose taas keräsi runsain mitoin fiftariyleisöä, vaikka 50's ja rockabilly olivatkin sille vain vaikutteita vaikutteitten joukossa.

Yhtyeet henkilöityivät vahvasti keulahahmoihinsa, Alankoon ja Tokelaan. Näin se meni, vaikka ne olivat mielestäni alusta asti nimenomaan yhtyeitä.

Sellainen pienen pieni ero vertailemiini aikainsa huipputulokkaisiin liittyy, että toinen eli vajaat kolme vuotta, toinen yli 40. Melrosen tarina päättyi rumpali Jami Haapasen kuolemaan toissa keväänä.

Eräs ryhmää kuvaava piirre aina vuoteen -91 oli tuonaikaisen basistin, Repa Nurmen paukuttama pystymallin vehje. Ensilevyllä on lisäksi mukana vielä roimasti hillitöntä nuorta energiaa. Linkin takaa voit kuunnella miten vuosimallin -86 Melrose vyöryttää kappaleen Melrose albumilta Melrose.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Clifters: Sexi On In
• LEVYT - Peer Günt: Don't Mess With The Countryboys
• LEVYT - Hassisen Kone: Täältä Tullaan Venäjä

LEVYT - The Slippers: Dancin' With A Hurricane!

Muutama blogaus sitten kirjoitin eräästä Johnny Winterin livelevystä. Se innoitti taas kerran pähkäilemään mitä aivan mahtavia konserttiäänityksiä maailmasta löytyykään.

Ensimmäisten joukossa tuli mieleen The Slippersin Dancin' With A Hurricane (2011).

Heti avausraita Cat talkin' kertoo, että kaikki palikat ovat enemmän kuin loistavasti oikeilla paikoillaan. Keijo Siuruainen laulussa ja rummuissa, Klaus Sihvonen bassossa sekä Tommi Viksten ja Tokela kitaroissa ja laulussa villitsivät Club Liberten lavalla Helsingissä 27.3.2011.

Onneksi tapahtumasta on tarjolla myös kuvallista dokumenttia, kuten yllä linkin takana. YouTubeen on tuupattu myös versio Steve Bloomfieldin Hurricanesta samalta illalta. Yllättäen sitä ei sisällytetty livelle, ei CD- eikä LP-painokselle, jotka eroavat toisistaan parin kappaleen verran. 

Bändi on täydellisesti tikissä, vaan sehän ei riitä. Varsinkaan keikkanauhoitustilanteessa se ei riitä. Äänittäjänä toimi Robert Palomäki, tuottajina kaksikko Viksten & Mitja Tuurala. Kaikki kolme osallistuivat miksaukseen, joka otti kaksi päivää. Pauli Saastamoinen hoiteli masteroinnin päivässä.

Tässä vaiheessa Liberten myllytyksestä oli kulunut vain kaksi viikkoa. Puolitoista kuukautta myöhemmin tuote oli kaupoissa julkaisijanaan kotimaisen juurimusiikin ässäyhtiöihin lukeutuva Bluelight Records. Ei siinä turhia hierottu.

Palikat siis olivat paikallaan prosessin alusta loppuun ja priimaa pukkasi. Kuuntelin kai CD:n ensimmäisen kerran auton pauhussa ilman kansipaperin lukemista, koska muistelen tajunneeni vasta puolen välin jälkeen, ettei kyseessä ole studioalbumi. En, vaikka jo tuon avauksen lopussa kuullaan yleisöäkin.

The Slippersiltä ilmestyi 80-luvun alkuun kaksi hienoa LP:tä, jonka jälkeen on ollut hiljaisempaa. Siuruainen (silloin Jääskeläinen) näkyy 90-luvulla vaikuttaneen ryhmässä Sick Things International, joka näemmä niputetaan osastolle alternative rock. En tunne.

90-luvun lopulla yhtye palasi joksikin aikaa hieman muuttuneella kokoonpanolla. Kerroin tästä aiemmin blogissa minialbumin Broken Bones (2000) yhteydessä. Tokela astui palvelukseen tuolloin.

Paljonko tapahtui Broken Bonesin ja Dancin' With A Hurricanen välillä, on minulle epäselvää. Saattoi olla keikkatoimintaa, mutta julkaisuja ei maailmalle saatettu. Jos Wikipediaan käy luottaminen, tuli Viksten mukaan vuonna 2005.

Sen jälkeen kasassa olikin varsinainen superjengi, jos minulta kysytään. Kohta 20 vuotta Munsoneinakin esiintyneet Viksten ja Tokela kuuluvat eittämättä maamme juuri- ja muunkin musiikin aateliin. Näyttöjä piisaa molemmilta. Tokelalle olen tänä päivänä valmis toisena suomalaisena myöntämään leikillisen Herra Rock'n'Rollin tittelin. Ensimmäinen meni kauan sitten Cisse Häkkiselle.

Slippersiä olisi väärin ja äärimmäisen epäreilua mainostaa kaksi tähteä edellä. Kaikissa orkesterin vaiheissa mukana olleet Siuruainen ja Sihvonen muodostavat mielestäni kiistatta bändin ytimen. Ai että minä tykkään esimerkiksi siitä, että basisti on keskellä.

Lisäosoituksena siitä keiden ehdoilla mennään voinee pitää 2021 YouTubeen putkahtanutta neljää biisiä. Niillä Keken ja Kladen toverina kitaroi Sakke Vänttinen, jonka CV:stä löytyy mainiota kitararokkia à la Rokets ja Velvets. Taso on taattua Slippersiä.

Tuon jälkeen on taas käyty yleisön edessä tämän levyn kokoonpanolla. Todisteita on katsottavissa ainakin Tuubissa ja Facebookissa

Mitä varsinaiseen jutun aiheeseen tulee, ei tallenteen sisältö ole pelkkää rockabillyä ja 50-luvun rock and rollia. Esimerkiksi Tokelan vokalisoima Shakin' the blues sujahtaa country-laariin. Sitähän bändi kolusi jonkin verran jo aikoinaan reilu 4 vuosikymmentä sitten.

Toistan itseäni ties kuinka monetta kertaa, että tuo on erittäin ok. Koko kattaus yhtä ja samaa voi olla puuduttava kokemus, etenkin nykyisellä ylipitkien albumien aikakaudella. Tämä kestää vajaat 40 minuuttia ja vaihtelua on tarpeeksi.

Myös se on täysin ok, että setti koostuu yksinomaan lainabiiseistä.

14 numerosta Siuruainen laulaa kahdeksan, Tokela viisi ja Viksten yhden (Goose bumps). Taustoja ja stemmoja vedetään, kun ei ole oma vuoro kantaa päävastuuta mikrofonin takana.

En ole likikään ainut ihminen maailmassa, joka toivoisi Slippersiltä pikkuhiljaa uutta studiomateriaalia ihan käsissä hypisteltävänä ja vehkeissä soitettavana esineenä. Mutta sen päättävät muut.

Meillä on nämä mitkä meillä on. Ja täytyy sanoa harvassa olevan tapaukset, kun kolme LP:tä ja pari pienempää ulos pukanneella artistilla on esittää yhtä vankka keskimääräinen laatutaso kuin näillä.

Jos meikäläisen pitäisi listata vaikkapa viisi parasta suomalaista livelevyä, olisi Dancin' With A Hurricane listalla ilman pienintäkään epäröintiä. Se saattaa olla jopa moisen listan keulilla.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #4 - The Slippers: Broken Bones
• LEVYT - Johnny Winter: Captured Live!
• LEVYT - Robert Gordon: Bad Boy

MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #1 - Melrose: Rock My World

Kotimaisten artistien studiomaailmankiertue starttaa äärimmäisestä lännestä. Voi tietysti olla, että joku on käynyt vaikkapa Havaijilla levyttämässä, mutta siitä minulla ei ole vihiä. Aloitetaan siis retki enkelten kaupungista.

90-luvun alussa Melrose kuivahti basisti Repan heitettyä hanskat tiskiin. Tokela ja rumpali Jami jatkoivat tovin nimellä The Liberators, jonka täydensivät kvartetiksi kitaristi Lyle Närvänen (mm. Leningrad Cowboys) ja basisti Jari Paulamäki (ex-Narttu). Vuonna 1991 Roger Nieminen korvasi Paulamäen ja Närvänenkin läksi. Melrose oli taas hengissä ja trio.

Yhden sinkkujulkaisun jälkeen Atte Blom kysyi, josko hepuilla olisi haluja lähteä Los Angelesiin albumia sorvaamaan. Biisejä ei juuri ollut valmiina, mutta sitä ei tunnustettu ja laukut pakattiin.

Kalifornian eittämättä hiukan Helsingistä poikkeavassa ilmapiirissä syntyi yhtyeen kolmen parhaan joukkoon laskemani pitkäsoitto Rock My World (1993).

Sitä kuunnellessa ei voi välttyä aistimasta sanoisinko peräti poikkeuksellista rentoutta. Millä kaikella lie ollut osuutta asiaan, mutta pahuksen irtonaista on meininki kauttaaltaan. Asia käy selväksi heti lätyn avaus- ja nimiraidalla, josta tuli myös singlen A-puoli.

Tässä tapauksessa irtautuminen arkikuvioista toi lopputulokseen selkeästi lisäarvoa. Äänityspaikkana toimi Wier Brothers Studio Pohjois-Hollywoodissa. Jussi Tegelman hoiti tekniikkaa ja tuotti yhdessä bändin kanssa.

Rane Raitsikka (mm. Smack) majoitti ja innoitti orkesteria sekä toimi paikallisoppaana ilmeisesti monessakin mielessä. Kansissa kiitellään erityisesti jääkiekkotietämyksestä, mikä vihjaa siihen, että mats(e)issakin tuli ehkä käytyä. Samaan viittaa myös svengaava rokkeri Goalkeeper pelikatkoilta tuttuine urkuineen ynnä muine lätkä-äänineen.

Materiaalin ennakkopuute ei menoa hyydyttänyt. Musiikkia kirjoitettiin nauhoitusten ohessa. Yhdeksästä kappaleesta seitsemän on omia, siis Tokelan käsialaa säv ja san osalta, sov Melrose.

Hulppea ralli Human rights for snakes tulee yllättävästä osoitteesta. Ismo Alanko oli kirjoittanut sen Peer Güntille, mikä sinällään on jo erikoista. Kouvolan jytäpumppu ei halunnut biisiä hyödyntää. Näinpä se päätyi lopulta Rock My Worldille. Viulussa Sanna Salmenkallio.

Ainut cover on hyvällä maulla valittu ja toteutettu Robert Gordonin menopala Too fast to live. Tokelan kitara iskee kipinää. Tällä, kuten parilla muullakin raidalla laulavat taustoja siskokset (valistunut arvaus, joka pitkävedossa saisi kertoimen 1.01) Pamela ja Paula Mattioli.

Kolmantena naispuolisena vokalistina äänimaisemaa komistaa Kim Nail. Tämä vetää dialogia Tokelan kanssa pitkältä jamittelulta haiskahtavalla musiikillisella helmellä Soundcheckpointcharlie. Siinäpä mietittävää yhdysyhdyssanahemmoille. Seppo Kantonen soittaa koskettimet.

Vielä kun mainitaan Raitsikan kitarointi sinkun B-puoleksi napatulla Whateverillä, on vierailijakaarti yhtä vaille taputeltu. Se yksi on, ei enempää eikä vähempää kuin trumpetisti Antero Priha (Mustat Lasit ja monet muut). Hän piipahtaa raukean instrumentaaliballadin Up at Erroll's introssa.

Tokelan mukaan pelimanneilla oli tapana sessioitten jälkeen mennä tiettyyn paikkaan ylös kukkuloille rentoutumaan. Paikkaan, josta on hieno näköala kaupungin yli ja jossa Errol Flynnin kerrotaan pitäneen juhlia aikoinaan. Up at Errol's pyrkii maalaamaan kuvaa tuosta paikasta. Kitaramelodia muistuttaa etäisesti Hurriganesin Just for youta.

No niin. Reissu käynnistyi mitä mainioimmalla tavalla. Suomalaisen roots rockin kovimpiin lukeutuva ryhmä täräytti narulle kovimpiin kuuluvan kiekkonsa vierailla mailla, kaukana Amerikan toisella laidalla. Seuraavaksi otetaan taksi kentälle, josta suunnataan maan sisäisellä lennolla kohti aamuaurinkoa matkakohteeseen numero kaksi.

Sitä odotellessa paketoin jutun tavanomaiseksi käyneen aamenen kera: Rock My World on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA - Tulossa...
• LEVYT - Melrose: Trio

LEVYT - Dr. Feelgood: Malpractice

Striimailinpa tuossa alkupään Dr. Feelgoodeja. Juolahtipa siinä takaraivoon, että Tokelan tavassa käsitellä kitaraa on toisinaan melko paljon samaa kuin Wilko Johnsonin runttauksessa. Tulipa mieleen juurikin tämä It's in the bag.

En pitäisi kauhean yllättävänä, jos hihasta ravistellussa arvauksessani olisi ripaus totta takana. Juurevaan rockiin intohimoisesti suhtautuva ja juurista kiinnostunut nuori mies 80-luvun alun Suomessa tuskin oli tietämätön täällä niin suositusta poppoosta. Ja jos tosiaan oli jyvällä, voin kuvitella, että suhtautuminen mahtoi olla positiivishenkistä.

Dr. Feelgoodilla oli ensimmäisinä vuosinaan palikat oivasti paikallaan. Kakkos-LP Malpractice (1975) edustaa itselleni tohtoria, joka parhaiten selvisi ilman hoitovirheitä. Kerron tämän pienin varauksin, koska en ole tutustunut Wilkon jälkeisiin saavutuksiin lähimainkaan kattavasti.

(Rhythm and) bluesiin pohjaavaa rockia hienoisella punk-vivahteella esittävä orkesteri omasi Johnsonissa maanisen, biisinteon taitavan kitaristin. Hänen kirjoittamiensa rallien sekaan bändi sijoitteli klassikkotulkintojaan. Show starttaa Bo Diddley -raidalla I can tell, joka on alkuperäiseen nähden vähemmän blues ja enemmän rock.

Sama muunnos pätee myös huomattavasti tunnetumpaan lainaan Rolling and tumbling, josta löydän monia osumia hyllystäni. Vielä eilen luulin Muddy Watersin olevan originaalin takana, koska tämä pisti laulun nimiinsä vuonna 1950 ilmestyneellä singlellään. Alkujaan kyse on kuitenkin Hambone Willie Newbernin 21 vuotta ennen Muddya levyttämästä kappaleesta.

Molemmat kaksi kuulostavat Dr. Feelgoodin onnistuneessa myllytyksessä virkeiltä ja tuoreilta. Riot in cell block no. 9 ei syystä tai toisesta jaksa innostaa yhtä lujasti. Esimerkiksi paljolti samoista lähtökohdista myöhemmin ponnistanut Blues Brothers teki sen mielestäni paremmin.

Muut muilta napatut ovat Bobby Parkerin Watch your step ja Huey "Piano" Smithin Don't you just know it, joista en moitteen sijaa löydä. Nämäkin herrat ovat täysin outoja Apulaissheriffille.

Edelliseen liittyen, joskus on palkitsevaa perata tuttujen esiintyjien cover-biisien alkuperää. Tämänkertaiset tutkimukset herättivät onkimaan tiedon rippeitä yhdestä pätevästä, vanhan ajan country blues -ukosta. Valitettavasti Newbernin jäljiltä on olemassa vain kuusi nauhalle taltioitua numeroa.

Omat aikaansaannokset loistavat läpi albumin. Johnson sai apuja luomiseen basisti John B. Sparksilta, Mick Greeniltä ja itseltään Nick Lowelta, joka löi noihin aikoihin hynttyyt yhteen Dave Edmunsin kanssa näiden perustaessa Rockpilen. Myöhemmin Lowe oli tekevä paljonkin yhteistyötä Dr. Feelgoodin kanssa.

Debyytillä Down By The Jetty (1975) ei vielä päästy yhtä tasaisen varmaan huipputasoon, vaikka sille raapaistiin sellaiset klassikot kuin Roxette ja She does it right. Malpracticen hitti näin jälkikäteen ajatellen taitaa olla junttaava, mutta groovaten sen tekevä Back in the night.

Valintani on kulkeva rytinäpluusi Don't let your daddy know. Bändille tyypilliseen tapaan Big Figure ja Sparks punovat pohjalle kestävän rumpubassomaton. Wilko näppäilee maukkaan fogertymäisesti ja Lee Brilleaux laulaa itselleen ominaisen lakonisesti, mikä on korvissani aina ollut edukseen.

Lisäksi Brillo hanskaa mukiinmenevästi myös huuliharpun, joka - nyt toistan itseäni edellisestä jutusta -  ei yleensä aiheuta allekirjoittaneelle valtaisia ilon väristyksiä. Pakko tässä on alkaa uskoa, että se asianmukaisesti käsiteltynä on toimiva lisä tietynlaisessa musiikissa.

Muista voisi nostaa rytmisesti kiintoisan ja tekstiosuuden loputtua psykedeelisehkön biisin Because you're mine. Eloisa riffittely kuljettaa tätä pitkähköä vetoa ja nautittavaa soolokitaraakin kuullaan. Komppikaksikon työn jälki on niin ikään vetreää. CCR:ään päin vie tämäkin ajatuksia.

Another man on tyyppiesimerkki varhaistohtorin tyylistä. Erinomaisen helppoa on uskoa, että se on saman hepun sävelkynällä raapustettu ja samojen jamppojen soittama kuin Roxette.

Kokoonpanona levyllä oli siis tuo jo läpi käyty klassinen ryhmä, joka ei lopulta selvinnyt vuotta -77 pitemmälle. Se ei ehtinyt tehdä kolmea studiokiekkoa enempää ennen kuin Johnson lähti tai laitettiin lähtemään omille teilleen.

Pianoa, koskettimia ja saksofonia loihti sinne minne tarvittiin jo ykkösalbumillakin vieraillut Bob Andrews.

Dr. Feelgood taitaa edelleen olla läjässä, mutta ilman ainuttakaan alkuperäisjäsentä. Vastaavia tapauksia on muitakin (Blackfoot tulee ensinnä mieleen), mikä tuntuu lähinnä säälittävältä ja osoittaa omalla tavallaan todeksi kaupallisuuden läsnäolon sinällään hienossa taiteenlajissa.

Vaikka otsikkonsa tosiaan hoitovirheeseen viittaakin, voin puhtain omatunnoin väittää, että Malpractice on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Melrose: Trio

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #4 - The Slippers: Broken Bones

1970-luvun lopulla virinneen 50-lukubuumin kotimaisesta annista päällimmäiseksi mieleeni jäi The Slippers. Helsinkiläisryhmä esitti ja levytti lähinnä uusia versioita vanhojen tekijöiden kataloogeista. Alkuajat kattavan kokoelman Johanna Years 1980-1981 (2014) sisällöstä vain 5/29 on omaa tuotantoa.

Jotain he ilmeisesti tekivät oikein, kun noita levytyksiä jaksaa ongelmitta kuunnella yhä tänäkin päivänä. En nyt tarkoita absoluuttisen oikein vaan oikein Apulaissheriffin musiikkimaun kannalta.

Ensimmäinen sprintti jäi suhteellisen lyhyeksi, neljään vuoteen. Orkesteri pantiin naftaliiniin syksyllä 1982 jäsenten lähtiessä kukin vuorollaan armeijaan. Uudestaan se heräsi henkiin vasta 15 vuotta myöhemmin.

Tuolloin laulusolisti Keijo Jääskeläisen (nykyään Siuruainen) vaimo toivoi syntymäpäivälahjaksi Slippers-konserttia. Kitaristi Timo Peltola ja basisti Klaus Sihvonen palasivat ruotuun. Kekellä oli rumputaustaa jo entuudestaan, joten hän hoiteli myös patteristin hommat. Pistokeikalle kutsuttiin mukaan vielä Puka Oinonen ja Mika Tuokkola kitaroineen.

Tuokkola tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Tokela. Kun alkoi näyttää siltä, että yhtye palaisi kuvioihin enemmänkin, pyysi vanha jengi häntä mukaan. Ja hän suostui, olihan hieman iäkkäämpien kaverien bändi jo nuoruudesta tuttu.

Temppu oli perin looginen. Tokela on kertonut saaneensa suurimman sysäyksen uralleen Eddie Cochranilta. Päätyössään Melrosessa hän ei juurikaan ole päässyt soittamaan puhdasta 50-lukumusaa, mikä kuitenkin epäilemättä on aina ukkoa kiinnostanut. Sikäli Slippers-pesti oli passeli homma.

Kuten arvata saattaa, kotvan kuluttua piipahdettiin studiossa nauhoittamassa uutta. Muutaman päivän sessioitten seurauksena hyvin varusteltujen puotien hyllyille putkahti tasokas EP Broken Bones (2000), joka koostuu kahdesta omasta ja neljästä lainabiisistä.

Tämä taitaa olla kokoelmieni ainut CD, jonka olen varta vasten tilannut ulkomailta. Kun 2010-luvulla hoksasin tällaisen tuotteen olevan olemassa ja sen tarvitsevani, en sitä Suomesta enää löytänyt. Saksalaisessa nettiputiikissa tärppäsi. Uskaltauduin kaupantekoon levykauppa ja -yhtiö Goofin Recordsin Pete Hakosen suositeltua tuntemaansa myyjää.

Eikä ole kaduttanut. Kiekko tarjoaa rempseää ja tuoreen oloista rockabillyä alusta viimeistä numeroa vaille loppuun. Tuo viimeinen on Carl Perkinsin balladi Turn around, joka oli tullut julkaistua singlenä jo vuonna 1981 ja on siis vanhan kokoonpanon tekosia.

Got love if you want it oli alun perin blues-harpisti Slim Harpon käsialaa. The Slippers sovitti sen näköisekseen ja lainasi väliin tekstiä myös Harpon 1957 ilmestyneen singlen toiselta puolelta, jolla oli hänen tunnetumpi bluesinsa I'm a king bee.

Eräänä rockabillyn pioneereista voi pitää Johnny Carrollia, jonka myöhäisemmästä tuotannosta kiekolle leivottiin oikein napakka näkemys kappaleesta Who's to say.

Matchbox taas lukeutui genren 70-lukulaisiin, brittiläisiin uudelleenlämmittelijöihin. Heiltä Broken Bonesille päätyi tyylilajin rajoilla peuhannut Hurricane. Jätkien näkemys on pari piirua uskollisempi 50-luvun meiningille. Laittaisin tähän kohtaan linkin Youtubeen, ellen pyrkisi jutuissani välttämään epävirallisten musiikkilähteiden käyttöä. Sanotaanko näin, että sieltä voi etsiä.

Lainojen lisäksi EP:ltä löytyy Jääskeläisen ja Tokelan yhteistyönä syntynyt Grow up sekä Tokelan yksin kirjoittama I dig you girl. Taitava höyläri voisi todeta niistä, että hyvää ja tasaista on jälki. Muitten versioiminen taitaa Rockabilly-ympyröissä olla melko yleinen tapa. Syytä tähän en tiedä, mutta The Slippersillä kyllä on näittenkin näyttöjen perusteella riittävästi kykyä tehdä omia ralleja.

Mainittakoon vielä roolituksesta, että Sihvonen taputteli alaäänet sähköisen instrumentin sijaan pystybassolla, mikä tietysti kuuluu asiaan. Tokela vastasi taustalaulusta, joskin parissa paikassa tuli tunne, vetikö hän liidiäkin.

Bändin ihan viime aikaiset tekemiset ovat minulle hämärän peitossa, josko niitä onkaan. Broken Bonesin jälkeen porukka keikkaili vuosikaudet harvakseltaan. Peltola jäi pois, Tommi Viksten tuli sisään. Näiltä ajoilta on todisteena livenä äänitetty, mainio Dancin' With The Hurricane (2011).

Saa nähdä tuleeko muuta ulos enää koskaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA - Tulossa...

SOITTOLISTAT - Kotimaista juurevaa

Koronavirusepidemia vaikuttaa monen muun asian ohessa myös siten, että konserttisalit, klubit ja muut elävän musiikin paikat sulkevat oviaan. Käytännössä kaikki livekeikat perutaan. Yleisö jää ilman yhdenlaisia nautintoja.

No onpa pikku juttu.

Niin onkin yleisön kannalta, mutta esittävät artistit ja yhtyeet kärsivät tilanteesta. Monelta katoaa pääasiallisin tulolähde joksikin aikaa kokonaan.

Apulaissheriffi ajatteli kantaa kevyen korren kekoon asian hyväksi. Kokosin soittolistan kotimaisin voimin tehtyjä ja esitettyjä, alalla yhä toimivien tekijöitten biisejä (Jytäjemmareista en ole varma). Osalla listalla kuultavista oli juuri kiertue menossa tai alkamassa. Ei ole enää.

Tosiasia on, että soittolistaa pitäisi kuunnella älyttömän paljon, jotta siitä koituisi merkittävää hyötyä kellekään. En tunne Spotifyn tilitysprosessia, jotta osaisin myöskään kertoa missä aikataulussa raha tekijöille siirtyy. Hyötyä tai ei, kasassa on mielestäni mahdottoman mainio paketti amerikkalaiseen juurimeininkiin perustuvaa Suomimusaa. Kannattaa jo sen vuoksi kuunnella älyttömän paljon.

Tarvitset Spotify-tunnukset ja kyvyn klikata tämän rivin lopun linkkiä voidaksesi nauttia Kotimaista juurevaa -soittolistasta.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• SOITTOLISTAT - Suomeksi

LEVYT - Melrose: Trio

Yllä näkyvä CD:n kansipaperille painettu lausunto antaa osviittaa mistä on kyse Melrosen viitosalbumilla Trio (1996). Hieman tuo johtaa harhaan, sillä kyseisenä Aleksis Kiven päivänä nauhoitettiin "vasta" pohjat kolmikon Tokela-Roger-Jami toimesta. Jälkikäteen on tehty lisäyksiä ja ilmeisesti koko laajahkon vierailijakaartin osuudet.

Minulle on epäselvää kuinka paljon lopullisen äänitteen laulussa ja kitarassa on tuon päivän satoa ja paljonko jälkiäänityksiä. Mutta toisaalta väliäkös hällä. Tulos on yhtä kaikki parasta Melrosea Apulaissheriffin makuun.

Kuten trio-kokoonpanot usein, pyörii Melrosekin vahvasti lauluntekijä-laulaja-kitaristin ympärillä. Kuitenkin vielä 1980-luvun alussa Tokela (Mika Tuokkola) hoiteli pelkästään kitaran. Tällöin vedettiin kvartettina. Vuosien saatossa miehistö vaihteli ja jossain kohtaa Tokela siirtyi mikrofonin eteen.

Vuoden 1986 ensilevyyn tultaessa porukka oli vakiintunut kolmihenkiseksi. Tuossa vaiheessa bassoa soitti alun perin kakkoskitaristina toiminut Repa (Reijo Nurmi), jonka Roger (Nieminen) korvasi  vuoden 1991 lopulla. Rumpupallilla on koko levytysuran ajan istunut Jami (Jarmo Haapanen).

Muistan vuonna 2015 hiihtolomareissulla kuulleeni autoradiosta juttua Melrosen viimeisimpään Got It Made -julkaisuun liittyen. Juontaja kehui vuolaasti Tokelaa todeten jotensakin, että herran noustessa lavalle tämän ympärillä ikään kuin pyörii jonkinlainen tähteyden aura tai jotain vastaavaa (en luota muistiini ihan 100%).

Tuo lyhyt ylistyspuhe virnistyttää, kun katsoo Juice Leskisen tekemää Melrose-haastattelua jostain vuodelta 1987. Orastava tähteys välähtää muuten ujolta vaikuttavan muusikon esiintymisessä, kun hän ei enää voi vastustaa ilmiselvää tupakan tuskaa, vaan viimein pummaa yhden suomirokin kummisedältä. Joka tapauksessa yhdyn tuntemattomaksi jääneen radiotoimittajan mielipiteeseen. Kyllä jätkässä vanhemmiten tiettyä karismaa löytyy.

Trio alkaa vakuuttavasti tykitetyllä menopalalla Road is the light. Tarinan mukaan biisin varhaisesta treeniversiosta olisi yhtyeen roudari tykännyt siinä määrin, että nimi oli alkujaan Roadie's delight. Toisena kuultava Carry on lienee saanut vaikutteita Stonesilta, sen verran lujasti kitarariffi soi Keith Richardsin tapaan.

Barnyard boogie paradise on alussa nopea kantriin kallellaan oleva intrumentaali Olli Haaviston genrenmukaisella steel-kitaralla höystettynä. Kolmen minuutin jälkeen vaihdetaan pienemmälle vaihteelle ja loppu on jotain ihan muuta, lähes mystistä menoa. Jo kolmen ensimmäisen kappaleen tyylikirjo pitää sisällään aika laajan skaalan, eikä kiekon parissa myöhemminkään pääse kyllästymään.

Seuraava raita Shove it! on levyn ehdoton helmi, avausnumeron tapaan funk rockia parhaasta päästä. Nyt ei voi välttyä ajatukselta, että tässä soittaa yksi maamme parhaista kitaristeista. Roger ja etenkin Jami taustalla antavat mennä niin, jotta istualtaan koneella kuunneltuna alkaa nilkat tuolin alla vippasemaan, sormet takomaan hiirimattoa ja niska nyökkymään. Esa Niiva töräyttelee väliin sopivan säästeliäästi saksofonilla ja huuliharpulla.

(Right there) beside you merkkaa jonkinlaista suvantokohtaa albumin puolivälin tienoilla. Muuan Youngin veljesten bändi tulee ajoittain kitarasoundeista väistämättä mieleen, mutta biisi kokonaisuutena on sävykkäämpi kuin heillä konsanaan noin keskimäärin.

Samankaltaisissa tunnelmissa, mutta ilman havaittavia AC/DC-vaikutteita jatketaan Riff & rhymellä puhaltimien (Niiva edelleen sekä Pemo Ojala, trumpetti) ja Hammondin (J.P.Virtanen) värittäessä kappaleen monipuolisemmaksi.

Tokela muuten vieraili 1990-luvun puolivälissä lyhyesti Leningrad Cowboysin riveissä. Samaan aikaan Roger roudasi bändiä, mitä hommaa hän on harjoittanut myös ainakin Ismo Alangon mukana.

Tuolta kaudelta on peräisin The chief, joka alun perin kirjoitettiin nimenomaan Cowboysia varten. Kun Mato ja kumppanit eivät sitä halunneet levyttää, päätyi se Melroselle. Trion ilmestymisen aikoihin Päällikköä soitettiin jonkin verran radiossa. Ja kyllähän se koko kattauksen huomioon ottaen on niin sanotusti yleisöystävällisin ralli, sellaista aika suoraviivaista torvirokkia.

White storm alkaa taas niin makoisalla kitaroinnilla, että oksat pois. Jätän nyt mainitsematta kuka ehkä on Suomen paras kepittäjä, ettei vaan aleta fanittamisesta syyttämään. Biisi venyy liki kuusiminuuttiseksi olematta missään vaiheessa lähelläkään pitkästyttävää. Niin monimuotoinen kun kielemme onkaan, löytyy vaikeasti suomeksi väännettäviä sanoja. Juuri sellainen on tätä kappaletta Apulaissheriffin mielestä parhaiten kuvaava englannin termi "groovy".

Niin kuin ei tyylirikkautta tähän mennessä jo vaativampaankin makuun olisi tarpeeksi kuultu, rävähtää Feel like walking korville kuin 1970-luvun ja erityisesti Degüellon (1979) ZZ Top. Muikean bluesahtavaa boogie rockia Texasin malliin.

Häkellyttävän hyvän kokonaisuuden loistavaksi lopuksi Earth Blues tarjoilee psykedeelistä sähköistä bluesia. Siinä loppuaikojen Jimi Hendrix kohtaa 1990-luvun alun Cultin.

Liveorkesterina Melrose on kiistatta Suomen parhaimmistoa. Apulaissheriffi on lukuisien YouTube-pätkien ohella päässyt kerran todistamaan väitteen todenperäisyyden paikan päällä ryhmän vieraillessa Oulun Rauhalassa kesällä 2015 (?).

Studiotuotoksissa taas on aika lailla laatuvaihtelua. Yleisesti ottaen taso on sentään varsin kova enkä merkittävästi pahoittaisi mieltäni, vaikka seuraava levy ilmestyisi jo, pikemminkin päinvastoin. Tiedossani ei tokikaan ole onko sellainen suunnitelmissa.

Henkilökunnasta ja roolituksesta tulkoon listatuksi vielä seuraavaa (enemmän levyn kansivihkossa):

• sävel & sanat: Tokela
• sovitukset: Melrose
• tuotanto: Fats Murdogh, Jani Viitanen & Melrose

• J.P.Virtanen, Hammond + piano (2, 3, 5, 6, 9)
• Esa Niiva, saksofoni + huuliharppu + taustalaulu (2, 4, 6, 7, 8, 9)
• Pemo Ojala, trumpetti + taustalaulu (2, 6, 7, 8, 9)
• Sanna Salmenkallio, viulu + sähköviulu (2, 10)
• Riikka Lehtimäki, viulu (2)
• Jouni Rissanen, alttoviulu (2)
• Olli Haavisto, lap steel (3)

Loppujen lopuksi on lähes välttämätöntä mainita, että Trio on aivan mahtava levy!