UUTUUSLEVYT - Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Sellainen Maailma

Käänsin jälleen yhden uuden sivun maapallon juurevasta musiikkikirjasta. En nimittäin ollut aiemmin tutustunut joitain todennäköisesti kuulemiani satunnaisia biisejä enempää Pekka Tiilikaisen & Beatmakersin tuotantoon.

Yhtye on perustettu jo vuonna 1988 ja siltä ilmestyi tuossa hiljattain ties monesko pitkäsoitto Sellainen Maailma (2024).

Päähäni oli iskostunut oletus beat-/rautalankaorkesterista, jonka verrokiksi olin kuvitellut Agentsin. En ole varma, onko mielikuva oikea, koska uutuus ottaa ja tarjoilee hieman toisenlaista meininkiä. Kyseessä on nimittäin iskelmäinen kantrilevy. Pääpiirteittäin.

Tyyli on ehkä lähempänä Poutahaukkoja sekä Kari Tapiota ja Matti Eskoa kuin vaikkapa Baddingia. Esko muuten vierailee Keikkamiehen kohtalossa kera Juha Laitilan.

Muista käypäläisistä mainittakoon Veli-Matti Järvenpää sekä Janne Louhivuori. Edellisen kaksirivinen soi kappaleella Viitostie, joka on Tiilikaisen käännös ja mainio versio Hurriganesin Bourbon Streetistä. Jälkimmäinen kitaroi oman porukan ohessa rokkaavalla päätösraidalla Ganes, joka kertoo... Ganesista.

Se oma porukka koostuu herroista:

• Pekka Tiilikainen, laulu + akustinen kitara
• Eki Sutela, kaikenlaiset kitarat + taustalaulu + perkussiot
• Jori Venemies, basso
• J-P Harju, rummut + perkussiot

Kiekon kenties maukkain biisi Luokse punapuiden hyötyy roimasti Eeva Oksalan viulusta. Jos sille yrittäisi hakea vertailukohtaa Tiilikaiselle selvästi tärkeän Remun tuotannosta, päädyttäisiin lähelle 80-luvun lopun All Stars -aikaa.

Huomionarvoisena seikkana voi pitää sitä, että kattaukseen valikoitui kaksi suomennosta Johnny Cashin laulukirjasta. Myös se on erikoista, että Pate Mustajärvi versioi molemmat eri teksteillä Cash-tribuutilleen Musta (2010).

Synnin polte eli alun perin Ring of fire on Tiilikaisella ja Beatmakersillä Juha Laitilan käännös, kun Pate tulkitsi saman Bea Valan sanoilla Tuli polttaa. Vastaavasti klassikko Cry, cry, cry kulkee Froikkarienkin levyttämin Pekka Myllykosken lyriikoin Jäät kaipaamaan. Patella se oli Itkee saat, sanat Pekka Klemola.

Sellainen Maailma ansaitsee levyraatipisteet 7/10, eli selkeästi hyvän puolella huidellaan.

Toimii se, vaikkei tyyliltään edustakaan Apulaissheriffin levyhyllyn tyypillisimpiä suuntia. Erityisen selvästi se toimii paremmin autoillessa kuin kuulokehifistelynä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #6 - Pate Mustajärvi: Musta
• KIMPPALEVYJÄ #6 - Topi Sorsakoski & Reijo Taipale: Kulkukoirat
• LEVYT - Rauli Badding Somerjoki: Näin Käy Rock & Roll
  

LEVYT - J.Karjalainen, V-M Järvenpää, Mitja Tuurala, Tommi Viksten: Polkabilly Rebels - Amerikansuomalaisia Lauluja

J.Karjalainen teki 00-luvun puolivälissä kuuluisan, yleisön mielipiteitä jakaneen musiikillisen irtiottonsa. Hän otti muutamaksi vuodeksi käyttöön lisänimen Lännen-Jukka ja sorvasi sen alla kolme kiekollista jotain sellaista mihin turvallisuushakuinen valtavirta ei ollut osannut varautua.

Doriksesta (1985) lähtien Karjalaisen LP:t olivat loistavaa Päiväkirjaa (1991) lukuunottamatta myyneet kultalevyyn oikeuttavia määriä, vieläpä pian julkaisujensa jälkeen. Tämä pätee myös kokoelmiin. Niin ikään ensimmäinen irtiotto Lännen-Jukka (2006) ylitti rajan ripeällä aikataululla. Valtavirta osti sitä vanhasta muistista.

Sarjan seuraava osa Paratiisin Pojat (2008) ei enää mennyt läpi samalla höyryllä, kuten ei kolmaskaan. Kenties valtavirta koki tulleensa huiputetuksi, kun ei saanutkaan taiteilijalta tuttua kulutettavaa. Perustan teoriani IFPIn tilastoihin.

Lännen-Jukan Jukka soitti ja lauloi yksin. Paratiisin Pojilla oli kaverina hanuristi Veli-Matti Järvenpää. Kolmanteen osaan ryhmää täydennettiin vielä kitaristi Tommi Vikstenillä ja basisti Mitja Tuuralalla.

Kvartetin voimin syntyi hienoa jälkeä otsikolla Polkabilly Rebels - Amerikansuomalaisia Lauluja (2010).

Lisämääre Amerikansuomalaisia Lauluja - and the same in English, by the way - koristaa kaikkien kolmen etukantta. Minusta tämä on syytä erikseen mainita, koska niistähän näissä teoksissa on perimmältään kyse.

Kokenut lauluntekijä oli kahden ja puolen vuosikymmenen ajan purkittanut käytännössä vain itse kirjoittamaansa. Ajalta löytyy yksittäisiä raitoja, joilla krediitit on jaettu jonkun toisen tai toisten kanssa, mainitulta Päiväkirjalta jopa yksi klassikkokäännös.

Finnish-American folksongs -kolmikko sisältää nimenomaan kansanlauluja Suomesta ja Pohjois-Amerikasta. Musiikkia, jota esittivät maastamme meren taakse parempaa elämää hakemaan lähteneet siirtolaiset. Omatekemätkin kappaleet hengittävät samaa ilmaa kuin vanhat perinnetyöt.

Joukossa on biisejä, joissa Trad ja J jakavat luomisvastuun. On pelkästään perinteisiä ja pelkästään omia. Sinne tänne on heitetty sekaan jokunen numero, jolle on olemassa nimetty, ulkopuolinen kirjoittaja. Yksi nimi on printattu Polkabilly Rebelsin sisällysluetteloon kolmeen kertaan. Jingo Viitala.

Kuinkas sattuikaan, televisiossa tuli pari päivää sitten michiganilaisesta Toivolan kylästä kertova dokumentti Land of Hope, jossa jututettiin muiden ohella Viitalaakin. En sattunut kanavalle riittävän ajoissa, jotta olisin koko ohjelman siltä istumalta nähnyt. Yle Areenalla se näyttäisi olevan katsottavissa.

Jenny Viitala syntyi suomalaislähtöiseen perheeseen vuonna 1918 Michiganissa. Avioiduttuaan hän käytti joko nimeä Vachon tai Viitala Vachon. Monitaituri oli lahjakas stooritelleri ja hänen tarinoitaan myös julkaistiin sekä suomeksi että englanniksi. Lisäksi hän kunnostautui peintterinä, ja mikä tärkeintä aiheemme kannalta, singerinä ja songraitterina.

Jingolta inputtia saaneista ralleista tulkoon linkin takaa kuunneltavaksi mainio New orleansin tappelu.

Se kuvaa oivallisesti albumin yleisilmettä. Rummuton soitanta toimii ja on mitä vähimmin vaivoin kuviteltavissa amerikansuomalaisten haaleilla ryskytettäväksi, kansan tanssiessa lankkulattialla.

Orkesteri ei olisi voinut juuri sopivampi tähän tarkoitukseen olla. Järvenpään rento haitari etualalla ja Vikstenin näkemyksellinen sähkökitara välimaastossa luovat oikeanlaisen tunnelman. Tuurala pystybassoineen kaiken takana ja alla hoitelee huomaamattomahkon, mutta kokonaisuus huomioiden välttämättömän roolinsa hyvällä maulla kuten hänen tapanaan on.

Karjalaisen suullinen ulosanti on jotain sieltä perus- ja Lännen-Jiin puolivälistä, mikä tuntuu allekirjoittaneen nupissa tismalleen oikealta Polkabillyn maailmaan. Kitaran lisäksi hän operoi levyn banjot ja viulut.

On toki poikkeavaa miehen uraa ajatellen, ettei Jukka säveltänyt ja sanoittanut kaikkea. Sitäkin suurempana kummallisuutena voi pitää sitä, että yhden kappaleen laulaa joku muu. Eikä ihan kuka tahansa muu, vaan Marjo Leinonen.

Hopeinen veitsi on Leinosen kosketuksen jäljiltä kattauksen annoksista se, joka on minuun viiltänyt suurimman jäljen ja jää usein CD:n kuuntelun jälkeen takaraivoon pyörimään. Mielenkiintoisena yksityiskohtana sen luoma korvamato ei tarjoa sanoitusta. Pikemminkin päässä soi tulkinta.

Jos alkaisin listaamaan onnistuneimpia tietämiäni levynkansia, kuuluisi Polkabilly Rebels eittämättä joukkoon. En tarkoita tällä pelkästään etusivua, sillä koko paketti on poikkeuksellisen laadukas. Selkeä ja mukavan tuntuinen CD:nkin tapauksessa. Vastikään EMIin sulautettu Poko Records sen julkaisi turhia säästelemättä.

Apulaissheriffi on ennen tätä "myöntänyt" aivan mahtavan tunnustuksen neljälle Karjalaisen teokselle. Tämä olisi luultavasti korkeammalla kuin viitossijalla, mikäli yrittäisin pistää miehen tuotannon paremmuusjärjestykseen. Siihen en sentään ryhdy, koska tehtävä on mahdoton.

Kuitenkin, joulukuussa -22 juuri kyseinen otanta amerikansuomalaisia kansanlauluja uppoaa erityisen otolliseen maaperään.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #2 - J.Karjalainen Yhtyeineen: Päiväkirja
• SOITTOLISTAT - El Sauna Yhtyeineen & Black Glasses: J.Blues
• BIISIT - Marjo Leinonen: Kaikessa soi blues

KIMPPALEVYJÄ #6 - Topi Sorsakoski & Reijo Taipale: Kulkukoirat

Heitänpä minisarjan encoreksi vielä lyhkäisehkön jutun tuotteesta, joka mielestäni ansaitsee hyppysellisen huomiota.

Kulkukoirat (1992) on merkittävä tapaus juuri siksi, että se on kimppalevy. Muuten se napsahtaa Apulaissheriffin aatoksissa luokkaan "ihan OK, ei enempää".

Topi Sorsakoski (s.1952) oli tuolloin jättisuosittu Suomessa. Reijo Taipale (s.1940) oli puolisen sukupolvea kokeneempi ja päässyt levylle jo nuoremman kossiaikoina. Sorsakoski oli loikannut rock-piireistä iskelmän maailmaan. Taipale oli arvostettu, "oikea" iskelmätähti. Tangojen tulkinta yhdisti miehiä.

Kun tuoreehko megamenestyjä lähti lähellä uransa aallonharjaa yhteistyöhön ihailemansa pitkän tien kulkijan kanssa, voi asiassa nähdä selkeän hatunnoston. Ei hänen olisi tarvinnut sitä tehdä, vaan hän halusi.

Homma vietiin maaliin melko salamyhkäisesti Taipaleen levy-yhtiöllä. Topin kotitalli EMI jätettiin nuolemaan näppejään, vaikka silläkin suunnalla oli suunnitelmia projektin osalta viritelty. Albumi kumminkin nauhoitettiin ja julkaistiin Bluebirdin toimesta. Oikeustoimiin ei onneksi ryhdytty.

Näin syntyi nivaska käännösbiisejä toteutettuna enemmän ja vähemmän kantrihengessä. Sitä ja muita lännen tyylejä yhdisteltiin kotimaiseen ja slaavilaiseen iskelmään. Tangot jätettiin rauhaan

Sessioitten pomona Antero Jakoila tuotti, sovitti, kitaroi ja taustalauloi. Nimimiehiä oli mukana muutenkin: Olli Haavisto kitaralla ja pedal steelillä, Antti Tammilehto bassolla ja kitaralla, Aikka Hakala rummuin, Veli-Matti Järvenpää haitaritse sekä Hillel Tokazier koskettimin ja pianolla. Lisäksi luomiseen osallistuivat itselleni vähemmän tutut Heikki Jäntti huuliharpun kera ja Marko Putkonen laulaen bassoäänen yhteen kappaleeseen.

Käännösbiiseillä on luonnollisesti kääntäjänsä. Tällä osastolla kolmasosan vastuusta kantoi aika moneen soppaan lusikkansa oman tuotantonsa ohella upottanut Pauli Matti Juhani Leskinen. Toiseksi eniten tekstijälkeä Kulkukoirille sai Juha Tapaninen. Sitten on yksittäisiä suomennoksia mm. Vexiltä ja Jarkko Laineelta. Äänitetietokanta fono.fi toimii hyvänä lähteenä tarkempia tietoja janoavalle.

Ensimmäiseksi singleksi kiekolta napattu Kulkukoirat kohosi kansan suosikiksi. Muita suomenkielisenä tutuimpia numeroita ovat ainakin lukemattomia tulkintoja osakseen saanut Kultaiset korvarenkaat ja Baddingin meillä tunnetuksi tekemä Tällainen hupsu. Putkosen basso kajahtelee jälkimmäisessä, mikä on aavistuksen mielikuvitukseton ratkaisu, koska Raulin versiossa oli samanlainen.

Näytteeksi nakkaan alunperin Wiley Walkerin ja Gene Sullivanin jo vuonna 1941 savikiekolle nimellä When my blue moon turns to gold again saattaman rallin. Juicen kielipään läpikäytyään siitä tuli Elokuun viimeinen päivä. Molemmat päähenkilöt pääsevät ääneen ja Järvenpään kurttu soi muikeasti texmex-tyyliin.

Pienenä erikoisuutena sama materiaali on pakattu Kulkukoirat-LP:lle ja -CD:lle hieman eri järjestykseen. Lasermuodossa saa kaupan päälle yhden lisäesityksen.

Konec

Otsikon tsekin kielen pikakurssi ei ole tarpeen 70-luvun lapsille, jotka tuolloin katselivat mustavalkotelkkarista piirrettyjä kuten Rosvo-Rudolf. Muille tiedoksi, että se tarkoittaa loppua. Päättyvän minisarjan aiemmissa jaksoissa riepoteltiin seuraavia:

• Collins, Copeland & Cray
• Cash & Carter
• Lindholm & Donner
• Touré & Cooder
• Röyhkä, Pyysalo & Hurmerinta

Kovin C-voittoisia sukuja, huomaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIMPPALEVYJÄ - Tulossa...
• KIMPPALEVYJÄ #5 - Albert Collins / Johnny Copeland / Robert Cray: Showdown!