Sen verran roimasti olen Stones-viittauksia näissä jorinoissani viljellyt, että on jo korkea aika ottaa Keith ja kumppanit aivan jutun pääaiheeksi. Kuljen kerrankin enemmistön kanssa samoja polkuja, kun julkistan mielestäni (juuri nyt ajatellen) tykeimmän Rolling Stones -albumin.
Ja voittaja on...
Aavistelin sen nousevan korkealle maailmalla laadituilla rollarilevylistoilla. Aihe kutkutti uteliaisuuttani niin, että kävin varta vasten tarkistamaan nettihauitse, missä mennään.
Seitsemän ensimmäisenä vastaan tulleen rankkauksen kohdalla oli havaittavissa liikuttavaa yksimielisyyttä neljän kovimman tallenteen osalta. Kaikki järjestykseen panijat - lähinnä alan lehtiä - ovat päätyneet täsmälleen samoihin nimikkeisiin kärkikvartettia pähkäillessään. Sijoituksissa toki ilmenee vaihtelua, mutta yllättävän pienissä rajoissa.
Ohessa löydökseni (numerot kertovat ykkös-, kakkos-, kolmos- ja nelossijojen määrän siinä järjestyksessä):
- Sticky Fingers - 4, 2, 1, 0
- Exile On Main St. (1972) - 3, 4, 0, 0
- Let It Bleed (1969) - 0, 1, 4, 2
- Beggar's Banquet (1968) - 0, 0, 2, 5
Selkeä tulos. Itsekin lasken Let It Bleedin huipuimpien joukkoon, ja Beggar's Banquet'kin on siinä kinttaalla. Exilen sisälle en ole tähän päivää mennessä päässyt ja tuskin tulen koskaan pääsemäänkään. Meikäläisen musiikkimausta se menee ohi, että heilahtaa.
Mielenkiinnosta toistin haun pikaisesti vielä suomen kielellä. Jännä nähdä, ettei Härmässä ilmeisesti harrasteta moisia listoja, mikä ei ole paha lainkaan. Löysin sentään yhden artikkelin, jossa kolme Radio Cityn toimittajaa nimeää mielestään kaikkein parhaan. SF ja BB keräävät maininnan per LP, mutta erityisen ilahtuneena rekisteröin sen, että eräs omista suosikeistani, It's Only Rock'n Roll (1974) saa myös yhden äänen.
Turhaa, vaikkakin kiintoisaa triviaa. Ehkä muuan sana itse asiasta.
Brown sugar taisi olla suurimpia syitä miksi aikoinaan hankin Sticky Fingersin vinyylinä. Avausraita oli näet ainut entuudestaan tuttu pala lätyllä, josta olin mitä todennäköisimmin lukenut kehuvia arvosteluja. Ian Stewart soittaa pianoa ja Bobby Keys saksofonia. Kulkevaa takapotkuista perusrokkia.
Vinyylejä minulle muuten ennätti bändiltä kertyä vain kolme ennen kuin vaihdoin formaattia. Yhdessä kuorossa kaikkialla parjattu Dirty Work (1986) oli toinen, It's Only Rock'n Roll kolmas. Ostojärjestystä en saa palautettua mieleeni.
Wild horses on kiistatta hienoimpia rock-balladeja mitä koskaan on kirjoitettu. Itse asiassa hienoimpia musiikkikappaleita ikinä. Oli Mick Jaggeristä mitä mieltä tahansa, naulitsee hän kyllä tämän numeron tavalla, jota ei voi jäljitellä. Kaikki muukin toimii kympillä. Tällä kertaa pianojakkaralla istuu Jim Dickinson.
Vanha ja monien, mm. Sam Cooken versioima You gotta move saa Stonesilta vallan maukkaan gospel blues -käsittelyn. Perusryhmällä luukutetaan, joskin Bill Wyman jyystää sähköpianolla. Charlie Wattsin panos on nautittavuustasoltaan korkea.
Tunnelma käy sielukkaaksi, kun vuoroon tulee I got the blues. Toteutuksesta käy selväksi, että jätkät olivat 60-luvun soulinsa kuunnelleet huolella ja tunsivat kattilan sisältöä syvemmältä kuin välittömästi kannen alta. Jim Price tuuttaa trumpetilla ja Keys jälleen fonilla. Äänikuvan täydellistää Billy Prestonin viiltävä urkusoolo.
Mainitsin yllä vain osan vierailijoista. Heitä piipahteli studiossa enemmänkin, esimerkiksi pianisteja (Wymanin lisäksi) peräti viisi.
Myöskin materiaalin osalta kirjoitin ainoastaan tänään parhaalta kuulostavasta nelikosta. Levyhän pitää alusta hamaan loppuun saakka sisällään silkkaa erinomaisuutta. Ikijäärä Keith Richardsin ja viisivuotisen rupeaman yhtyeessä tehneen Mick Taylorin kitarointi pelittää kauttaaltaan aivan mahtavasti.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Sam Cooke: Night Beat
- LEVYT - John Mellencamp: Whenever We Wanted
- LEVYT - Johnny Winter: Still Alive And Well
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti