LEVYT - Amy Winehouse: Back To Black

1968 minä synnyn. Vajaan kymmenen vuoden päästä alan vähitellen suuntautua musiikkiin. Vain vastaanottajana.

1983 Amy Winehouse syntyy. Reilun kymmenen vuoden kuluttua hän alkaa suuntautua musiikkiin. Tekijänä ja esittäjänä.

2003 ilmestyy Winehousen ensimmäinen albumi. Olen siinä vaiheessa harrastusta, että uusiin tuuliin tutustuminen ei ole asialistan keulilla. Nimi tulee varmasti jossain vastaan, koska lueskelen jonkin verran alan lehtiä. Jotain tilaan kotiinkin asti. Ohitan tällaiset amyt ajatuksella kuulematta paskaa.

2006 julkaistaan Winehousen toinen. Ei muistikuvia. Ei kiinnosta.

2017 (noin) Ylellä näytetään Amy-dokumentti. Lineaari- eli normitelevisiomiehenä olen lähetysaikatauluihin sidottu. Päädyn vahingossa kanavalle kesken ohjelman. Oho. Se vie mukanaan. Tällainen tyyppi ja vielä ihmeen hyvä laulaja. Huhhuh. Ehkä kuunteleskelen jotain levyään verkosta heti kohta tuon jälkeen.

2020 (noin) tutustun suoratoistona kakkospitkään Back To Black (2006). Saan todistaa kohdaltani yhtä muutamaan kertaan elämässä koetuista tapauksista, kun taide-elämys iskee sisuksiin niin rajusti, että monen on sitä ehkä vaikea uskoa.

2021 hankin molemmat CD:t. B2B-kokemus toistuu. Ehkei sitä vielä aiemmin ollut tapahtunutkaan, miten näitä niin tarkkaan voisikaan muistaa. Frank (2003) ei iske. Kummallisen suuri on ero kahden albumin osuvuudessa, kun toinen tuntuu kahden tähden tusinatavaralta ja toinen suunnilleen maailman parhaalta.

2022 kuuntelen taas molemmat.

Nyt Frank vaikuttaa alkuun ihan kelpoiselta, mutta puoleen väliin mennessä olen vähän kyllästynyt. Loistava Amy Amy Amy pelastaa paljon. Kokonaisuutena Erykah Badun debyytti maistuu huomattavasti paremmalta. Muuten ei hyllystäni taida tämän sortin R&B-lajitovereita löytyäkään.

Moneen kertaan pyörittelemäni Back To Black tuntuu edelleen huipulta, joskin spotifyitse virtautettuna tulee vahva tunne, ettei kaikki ole kunnossa. Tuntuma voimistuu, kun toistan CD:ltä, joka jytää eri hyvin. En tiedä, mutta aivan kuin suoratoistoversio olisi käsin kosketeltavaan verrattuna jotenkin "kiinni", kuin jotain jäisi välille. Ehkä sitä on pakattu liikaa. YouTubesta sama kutina. Luulotautia tai ei, niin kyllä levy on aina levy.

Juuri tämä on lisäksi melkein järkyttävän hyvä. Vuosituhat on vielä nuori, kolmas tonni vasta alussa. Ehkä voisin reilun kahden prosentin väliaikapisteellä nimetä 2000-luvun toistaiseksi parhaan levyn. Tämä kai se olisi, jos nimeäisin.

Albumin teemaksi valikoitui Winehousen elämäntilanteen mukaan ero, josta lauluntekijä ottaa kaiken irti. Traagista, surullista ja kenties osallisten kannalta arveluttavaakin julkista vatvontaa, mutta kyllä tuo vaan ravistaa kerta toisensa jälkeen. Niin vahvasti tulkiten Amy putsaa sisintään kokemastaan tuskasta.

Teema kulminoituu nimikappaleeseen Back to black.

Kovin usein puhutaan siitä, miten surkeimmissakin tarinoissa on mukana toivo, jokin kenties pienikin valonpilkahdus tulevaisuudessa. Tässä tapauksessa sitä on mukana nolla milligrammaa, nolla mikrometriä ja 0,00 sekuntia. Juuri tuo suunnaton tyhjyys ja se miten taiteilija sen kuulijalle välittää tekevät biisistä niin valtavan.

we only said goodbye with words

I died a hundred times

you go back to her

and I go back to black

Usein puhutaan myös kuinka laulutekstin osuvuus johonkin omakohtaiseen saattaa vahvistaa sen vaikutusta. Sekään ei nyt päde. Palaan siihen, että laulun voima on sen tulkinnassa. Amy nyt vaan onnistui lataamaan nauhalle suurin piirtein sielunsa ja sydämensä. Toivottavasti helpotti.

Musiikillisesti alun piano tuo hetkeksi mieleen Fredin Kolmatta linjaa takaisin. Mutta vain hetkeksi. Tunnelma on tarkoituksellisen 60-lukuinen. Tähän Winehouse nimenomaan pyrki. Saadakseen albumilleen tuon ajan popimman soulin henkeä, hän teki yhteistyötä mm. The Dap-Kingsin kanssa.

Kuudella raidalla kymmenestä veivaa taustalla tuon Sharon Jonesin taustabändin soittajia. Erittäin onnistunut ratkaisu. Itse aloin penkaista näitten omaa tuotantoa vasta nyt, kun B2B:hen paremmin perehdyin. Vuonna 2016 kuollut Jones vaikuttaa yhtyeineen olevan mitä otollisin kohde jatkotutkimuksille. Funky!

Back To Black ei ole funky. Se on tyylipuhdas nippu vanhan ajan musiikkia paino todellakin sanoilla pop ja soul. Ei tyhjänpäiväistä lällätystä, vaan erinomaisella maulla rakennettua soitinnusta koskettimineen, jousineen ja puhaltimineen.

Dap-Kingittömistä Me & Mr Jones pitää yllä Frankin jazz-sävyjä ja Just friends on kutkuttavasti ska-rytminen. Tears dry on their own ja Some unholy war mukailevat selkeämmin kiekon yleistä linjaa.

Sen verran korjaan, jotta onhan sitä Dap-Kingsien funkiakin mukana enemmän kuin nimeksi asti kappaleella You know I'm no good. Rumpali Homer Steinweiss ja torvisektio (Dave Guy trumpetilla sekä Neal Sugarman ja Ian Hendrickson-Smith fonein) ovat pääosissa svengin luomisessa. Basisti Nick Movshon hoitelee loput ja Amyn ääni lyö sinetin päälle.

Ei tuollaista musiikkia joka päivä tehdä, ja varsinkaan sillä ei heittäydytä myyntilistojen keulille näinä aikoina. Aivan mahtavaa.

Kun nyt mietin 16 vuoden takaisia reaaliaikaisia reaktioitani (kuulematta psk), en voi kuin todeta olleeni ehkä eniten koskaan väärässä mitä musiikkiin tulee. Se on ok. Hyvät paljastuvat aikanaan tai jäävät ikuisesti pimentoon. Aina ei voi onnistua, eikä tarvitsekaan. Kuunneltavaa riittää joka tapauksessa liikaakin.

Suurin syypää perusteettomaan väheksyntääni oli luultavasti Winehousen tyly sijoittaminen popparien joukkoon. Kuitenkin Back To Black on paitsi pop, myös roots. Juurevaa musiikkia, jonka tuotannossa on ripaus omaa aikaansa.

Ylenpalttisen suitsutukseni lopuksi totean vielä laulajan laulaneen valtaosan myös taustoista. Kansi ei joka esityksen osalta kerro kuorolaisia, mutta tulkitsen ja tunnistan solistin hoidelleen roolia myös muualla kuin numeroilla 3, 4 ja 7.

Lokakuun kuudentena 2022 arvioituna pystyn osoittamaan Back To Blackilta seuraavat heikkoudet: .

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Erykah Badu: Baduizm