Ensimmäinen omistamani southern rockia tihkunut LP oli Mollyn Disasterin huomioivalla varauksella 38 Specialin Wild-Eyed Southern Boys (1981).
Hankinta tapahtui aivan 80-luvun lopussa, tai todennäköisemmin 90-luvun alussa. Olin kirjoilla pikkupitäjässä ja opiskelemassa Oulussa. Kesän aluksi ja lopuksi piti roudata tavaroita noitten välillä.
Vinyylit mahtuivat vielä opiskelija-asuntolan ja sen alakerrassa sijainneen ravintolan välisestä, pölyimurin säilytykseen käytetystä tilasta evakuoimaani tyhjään Bell's-viskilaatikkoon. Se oli kuin tehty 12-tuumaisille harrastevälineille.
Niin, se hankinta. Oulussa oli levykauppa, yleensä useampikin yhtä aikaa hengissä. Musiikkia sai myös tavarataloista. Lukuisat divarit elivät ja hengittivät. Tähän päivään nähden valtaisasta kivijalkatarjonnasta huolimatta levyjä piti lisäksi tilatakin, jotta sai mitä halusi. Olen suht' varma, että tämä tuli Epe'siltä.
Minulla oli A&M:n laadukkaan oloinen painos, Amerikan import. Jämäkät ja paksut pahvikuoret. Itse lätkässäkin saattoi olla grammoja keskimääräistä älppäriä enemmän. Valkopaperinen, muoviton ja kuvaton sisäpussi, jossa keskiötarran paljastavat ympyriäiset reiät ja pyöristetyt kulmat.
Cutout.
Amerikkalaisilla äänitevalmistajilla oli ihmiselle käsittämätön tapa raiskata kaupoista palautetut, myymättä jääneet kappaleet esimerkiksi rei'ittämällä kannet ja myydä tuotteet edelleen edulliseen hintaan, vaikkapa suomalaiselle kauppiaalle. Epe'sillä oli näitä alerinkuloita valikoimissaan runsaasti.
Hirveästi en muista stressanneeni taiten ja varsin pienesti runneltuja kansia, vaikka muuten olin ja olen tarkka näistä. Kaiuttimista kuultu oli tärkeintä.
Kuten on tullut muutamankin kerran toitotettua, olen räpiköinyt formaattiasioissa jo kauan vastavirtaan. Vinyylit ovat vaihtuneet CD:iksi. Yhä hyllyssä olevat LP:t mahtuisivat taas siihen viskilaatikkoon.
Wild-Eyed Southern Boys oli ja on tärkeä albumi, mutta en koskaan onnistunut siitä itsenäistä laserkiekkoversiota löytämään, ainakaan menemättä käytettyjen maailmaan. Aika paljon olen suvainnut 2in1-ratkaisuja, mitä kunnon keräilijät (heitä mitenkään alentamatta tai ylentämättä) eivät hyväksyne. Niin tässäkin tapauksessa, jossa tilan jakajana toimii bändin seuraava pitkäsoitto Special Forces (1982).
Aikamuotopelleily yllä johtuu siitä, etten tiedä kuinka aktiivisesti nykykokoonpano toimii ja voiko sitä lähes täysin miehitykseltään muuttuneena rinnastaa 40 vuoden takaiseen.
Wild-Eyed Southern Boysin runsain kuuntelu ajoittuu 20 ja 25 ikävuoteni väliin ja oli silloisen valikoiman pienemmyyden vuoksi ilman muuta tiuhempaa kuin tänä päivänä minkään. Siksi se on syöpynyt syvälle nuppiin ja maistuu hyvältä. Siksi se saa mainstreamin kosiskeluaan anteeksi enemmän kuin moni muu.
Ja onhan se eteläkin siellä mukana. Ei tämä sentään Foreigneria ole.
Päätösraidan Bring it on voi laskea yhdeksi kaikkien aikojen kitarabiiseistä Apulaissheriffin asteikolla. Yksinkertainen, mutta ah niin murakka riffi, täydellinen soundipolitiikka, hienot soolot ja tarttuva melodia takaavat korkean tason. Eikä unohtaa voi myöskään vierailevien taustalaulajattarien komeaa panosta.
Olinkohan aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että orkesteri operoi kahden rumpalin voimin? Steve Brookins ja Jack Grondin olivat kapuloineet alusta eli vuodesta -74 ja jatkoivat yhdessä Brookinsin -87 tapahtuneeseen lähtöön asti.
Toinen yllätys tarkempia tekijätietoja nyt silmäillessäni oli huomata kitaristi Don Barnesin laulaneen liidiä peräti neljällä kappaleella Donnie Van Zantin sijasta. Barnes on muuten ainut vielä tänä päivänä miehistöön kuuluva alkuperäisukko 38:ssa. Lukuunottamatta paussia ajalla 1987-92 hän on ollut aina mukana.
Jälkimmäisen tiedon ohimenon ymmärrän, koska aina toitotetaan sitä miten vuonna 2013 eläköitynyt Donnie oli Lynyrd Skynyrdin Ronnie ja Johnny Van Zantin veli. Bassoa 1977-2014 soittanut Larry Junstrom muuten on Skynyrdin perustajajäseniä, vaikkei genren ykkösnimen kanssa koskaan levyttänytkään.
Peruskokoonpanon kuudes mies ja pääkitaristi oli tuolloin Jeff Carlisi, joka taisi myös stilikan vingutuksen. Hänen spesialisminsa päättyi -97.
Yhdeksän numeron aikana käydään läpi erilaisia yhdistelmiä orkesterin tyylillisestä repertuaarista. Southern rock, stadion rock ja hard rock ovat mukana erilaisin painotuksin ja kaikki toimii riittävän hyvin Apulaissheriffin myöntämää titteliä ajatellen. Lopetus kruunaa, kuten todettua.
Jos sellainen epätodennäköinen juttu toteutuisi, että 38 Special tulisi Oulun 45 Specialiin esiintymään, en ehkä enää vuonna 2021 menisi katsomaan, mutta vanha kunnon Wild-Eyed Southern Boys on aivan mahtava levy!
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti