UUTUUSLEVYT - Hurriganes: Live At Kalanti 1978

Otetaan kuukauden sisään käsittelyyn kolmas hiljattain julkaistu Hurriganesin keikkalätty. Live At Kalanti 1978 (2023) ja Live 1980 ilmestyivät jo alkuvuodesta. Pinkan kovin, Crazy Days On The Road oli keskikevään satoa.

Piti ihan kartasta tarkistaa, missä Kalanti sijaitsee. Kasitietä kun ajaa Raumalta 25 kilsaa Turkuun päin, kääntyy Laitilasta kohti rannikkoa ja painelee hetken kohti Uuttakaupunkia, niin siellä lepää.

Suoritin hieman nettihakuja. Niiden perusteella viimeiset 30 vuotta juuri Uuteenkaupunkiin kuuluneen kylän urheilutalo taisi olla suomalaisen rockin lavakulttuurin kulta-aikoina varsin kova paikallinen kötinäpaikka. Setlist-sivuston mukaan siellä koettiin aikoinaan paljon hienoja tapahtumia.

Hurriganes runttasi talossa mm. 25.3.1978, jonka konsertin albumi dokumentoi. Eletään aikaa jälkeen Tsugu Wayn (1977). Kuukautta aiemmin bändi oli käynyt valloittamassa Tukholman Jarlateaternin, mistä on olemassa todisteena Live In Stockholm 1977 (1996).

Kalanti-kiekko on kolmas LP-mittainen live Ile Kallion toisen Ganes-rupeaman ajalta. Jo mainitsemieni Tukholman tallenteen tai vuosien -75 ja -76 esiintymisiä kokoavan Crazy Days On The Roadin tasolle ei päästä. Eipä niitten tasolle toki tunkua olekaan. Ne kun edustavat parasta elävää, suomalaista, englanninkielistä rockia mitä on kaupasta saanut.

Onhan se omalla laillaan nurinkurista ja epäreiluakin verrata kelpo levyä erinomaisiin. Mikäli tätä varten pitäisi kaivaa mustekynä esiin ja pyöräyttää sillä todistukseen arvosana (4-10), niin kasin piirtäisin.

Remu, Cisse ja Ile paahtavat siihen malliin, että hiukan kaipaisin kuvaa äänen rinnalle. Jotkut ovat siitä onnellisessa asemassa, että olivat paikalla tuolloin, mitä jälkikäteen CD:ltä kuultu ei tietenkään korvaa.

Get on ja ilmeisesti koko ilta lopetetaan tällä kertaa varsinaiseen ufo-meininkiin. Jos voisin linkata näytteen suoratoistoitse, valitsisin kuitenkin perin eläväisen tulkinnan aiheesta Elephant's boogie, jolla Kallio rappaa paikoin jopa aavistuksen Wilko Johnsonin malliin.

Kansivihon huipputyylikäs mustavalkokuvitus on vuodelta -77.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Hurriganes: Live 1980
• UUTUUSLEVYT - Hurriganes: Crazy Days On The Road

UUTUUSLEVYT - Hurriganes: Crazy Days On The Road

Musta, valkotekstinen ja värikuvaisa boksi eli loota, 5 x 5 x 1 tuumaa noin suurin piirtein. Sikarilaatikko.

Kaksi lasereitse kuunneltavaa kompaktia diskettiä jämäkin pahvikuorin, sisältäen aikansa kovimman suomalaisen jytäpumpun lavalla vääntämää rokettia. Ensimmäisellä harkat ja keikka Oulun NMKY:n salilta 24.11.75. Toisella konsertit Hämeenlinnan naisvankilasta 13.12.75 ja Porin Riihikedon koululta 2.1.76. Yhteensä 48 raitaa.

28-sivuinen vihkonen. Perustiedot sisuskaluista. Risto Vuorimiehen mustavalko-otoksia kiertueen aiemmilta pysäkeiltä syyskuulta 1975. Keikkailmoituksia ja lehtikuvaa. Kitaristi Ile Kallion ja ääni- ym. teknikko Hande Mertasen muisteloita Pekka Laineen nykypäivänä haastattelemana.

On kerrassaan tyylikäs ja tasokas paketti tämä Hurriganesin Crazy Days On The Road (2023).

Maaliskuussa -22 loin katsauksen Ganesin siihenastisiin livelevyihin. Sen jälkeen niitä on tullut useampiakin sekä LP- että EP-kokoisina. Mielenkiintoista on, että julkaisuja on 2020-luvulla tehnyt kolme eri puljua. Talkoisiin ovat osallistuneet Ainoa Productions, Emsalö Music ja - kuten tässä tapauksessa - Svart Records.

Katsauksessani julistin suosikikseni albumin Live In Stockholm 1977 (1996). Tähän taisi nyt tulla muutos. Crazy Days On The Road on nimittäin sitä luokkaa dynamenttinen dokumentti että oksat pois.

Viittaamassani blogijutussa pohdiskelin myös sitä kuinka C-kaseteilta työstetty Rockin' Live 1982 (2021) kuulostaa lopullisessa muodossaan teknisesti ja soundeiltaan niin pätevältä. Sama pätee tähän uudempaan, jonka äänilähteenä käytettiin Mertasen keikalta nauhoittamaa kasettia (Agfa Superferro).

Niin ikään se Tukholman live tehtiin aikanaan saman tapaan. Sen äänikuvassa on jotain ongelmia mitä en näiltä uudemmilta rekisteröi. Tämä panee aprikoimaan, josko tekniikasta olisi kerrankin ollut hyötyä. Ehkä nykyään sitten on mahdollista fiksata kasetin ongelmapaikat paremmin kuin vuonna -96? Tuskin niitä silloin edes yritettiin korjailla.

Yhtä kaikki, jos hyllystäsi puuttuu Hurriganesia elävänä ja jostain kumman syystä päättäisit hankkia vain yhden (mikä sivumennen sanoen kuulostaa perin oudolta), lisää siinä tapauksessa hankintasuunnitelmaasi Crazy Days On The Road.

Tein yhden nippelihavainnon. Kuunnelkaapa paketin neljä versiota kappaleesta Crazy days. My only one on muuten toinen kaikissa neljässä tilaisuudessa taltioitu biisi.

Vaan se Crazy days. Eikös kiihdykin tempo kitarasoolon ajaksi joka kerta? Oli ihan pakko kaivaa studioversio ja tutkia, päteekö sama siihen. Ei päde. Tai jos pätee, ei tahdin vikkelöityminen ole samaa luokkaa. Jos tivaatte mitä sitten ja haittaako muka, heitän takaisin lainaten ATK-tuotekehityksen asiakastuen kyselyihin useasti käyttämää vastausta: "Se on fiitseri eikä bugi."

Se on näet rock and rollia.

Annettakoon vielä erikoismaininta kuvitukselle. Yleensä en ole kovin innoissani levyjen tai musiikkikirjojen kuvallisen annin perään. Nyt on kuitenkin osuttu maaliin mielestäni mitä parhaiten.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Hurriganes: Rockin' Live 1982

LEVYT - Hurriganes: Hot Wheels

Olisiko teillä hetki aikaa korkeatasoiselle, herkälle runoudelle?

there's a whole lotta jumping

and a whole lotta bumping goin' on

there's a whole lotta balling

a whole lotta mauling goin' on

Hot wheelsin ensimmäisen säkeistön alkuun kiteytyy paljon sitä, millaista rokin ilosanomaa Remu viljeli moniin menevimpiin Ganes-rymistyksiin. Yllä oleva on muutaman verkon lyriikkapalvelun näkemys aiheesta. Itse kuulen toisen rivin verbin olevan balling ja kolmannen bowling. No toisaalta, Aaltonen taitaa laulaa kaikkea olevan whole lolla. Jne.

Eli ei sen niin väliä mitä lopulta ilmoille kajahtaa. Teksti voi olla paperilla jotain, mutta kun tilanne on päällä, se ei välttämättä singahda kurkusta samana. Ääni toimii jälleen instrumenttina muitten joukossa. Ja sekös passaa Apulaissheriffille.

Koko Hot Wheels (1976) on merkitty Remun ja Cissen nimiin. Sekä sävellys ja sanoitus että sovitus. Totuus lienee ollut jotain muuta. Richard Stanleyllä kerrotaan olleen näppinsä pelissä tekstien suhteen ja Ilekin varmasti osallistui sovituksiin jollain panoksella.

Ilkka Kallio oli Hurriganesin alkuperäinen kitaristi. Nykyään tämä luultavasti opetetaan jo peruskoulun ensiluokilla. Joskus ennen faktaa saatettiin kysyä musiikkitietokilpailuissa, jolloin ehkä kolme neljästä ehdotti Albert Järvistä. Totta, hän soitti debyytti-LP:llä -73, mutta oli -72 korvannut Ilen.

Joka korvasi Albertin -75.

Joka korvasi Ilen -79.

Joka korvasi Albertin korvanneen Janne Louhivuoren -83 ja jatkoi hamaan hajoamiseen saakka. Tämä tapahtui vuonna 1984.

Kallion toisen vuoron aikana ilmestyi neljä laadukasta studiolevyä, kolmannen aikana kaksi, joista ei aivan yhtä paljon jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Ensimmäisellä hurrikaanitauolla hän muun muassa vieraili Kalevalan albumilla ja säesti Badding Somerjokea. Toisella väliajalla aikaa veivät Pera & The Dogs ja soolohankkeet. Vuoden -84 jälkeen on tapahtunut niin paljon, että jääköön tässä yhteydessä kertomatta.

Hot Wheels iskee itseeni Kallion Hurriganes-älppäreistä koviten. Raakasoundinen, suoraviivainen tuotanto puree. Pari edeltäjäänsä oli käyty vetaisemassa purkkiin Ruotsissa, teknisesti ylivertaisessa studiossa verrattuna tämänkertaiseen. Nyt oltiin Lahdessa Microvoxilla.

2021 taakse päin katsottuna Microvox on suomalaisittain legendaarinen paikka. Siellä kävivät aikanaan hommissa Leskinen, Peitsamo, Eput, Hassinen, Popeda, Dave, Pelle, Teddy & The Tigers ja muut. Menestyneitä tuotantoja syntyi, mutta vain yksi on yltänyt timanttilevyyn oikeuttavaan myyntimäärään.

Niinpä.

Hurriganes oli 1976 sellaisessa asemassa, että porukka olisi ostanut vaikka virsiä, jos kannessa olisi seisonut yhtyeen nimi. Silti minut yllätti tiiraillessani IFPI:n tilastoista kaikkien aikojen myydyimpiä kotimaisia, että Hot Wheels on bändin toiseksi eniten kaupaksi käynyt pitkäsoitto. Ykköstä musavisassa kysyttäessä saataisiin vain oikeita vastauksia.

Biisilistaa silmäilevä satunnainen Hurriganesin ystäväksi ilmottautuja ei mahdollisesti tunnistaisi yhtään.

Tuossa on kuitenkin jo keulilla sellainen neljän suora parasta rock and rollia, että oksat pois.

Paitsi tekstit, myös Remun rumpalointi on siellä päin. En moiti epätarkkuuksista, päinvastoin kehun inhimillisyydestä. On tyylilajeja, joissa äärimmäisen tarkat ajoitukset ovat merkittävämmässä asemassa kuin tässä. Laulajana Remu on elämänsä kunnossa. Vislauskin lähtee jossain kohtaa.

Myös Kallion soitanta on itseäni eniten miellyttävällä tasolla hänen Ganes-töittensä joukossa. En niinkään pidä häntä soolokitaristina, jolla osastolla Järvisen vahva vääntö vie voiton. Komppaushommat ja riffittely potkivat lujempaa.

Häkkinen on luku sinällään. Yksinkertaista, taitavimman mittatilausräätälin luomusten tavoin kokonaisuuteen istuvaa bassotoimintaa kautta linjan. Asenne oli iso. Jos yksi suomalainen pitäisi nimetä rock and rollin ruumillistumaksi, se olisi Cisse.

Puolen välin kieppeillä taso notkahtaa alun korkeuksista. Onneksi alenema on väliaikainen ja loppua kohti päästään taas revittelemään. Huipulle nostaa viimeistään veikeä Kenny at the corner, jossa on ehkä lieviä kaikuja peräti funkista.

Hey Bo Diddley riehaantuu varsinaiseksi hyppyjumpaksi. Ile loistaa kirkkaiten, muut eivät juuri jää jälkeen. Kyllä on hieno kunnianosoitus mestarille Härmän perukoilta. Kuulikohan Bo tuota koskaan?

Nimikappale palauttaa startin tunnelmiin. Ridin' ridin' numerolla 8 olikin jo niistä muistuttanut.

Äänin 1-0 päätin, että Hot Wheels on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Hurriganes: Roadrunner
• WANHA SUOMI-PROGE #5 - Kalevala: People No Names

WANHA SUOMI-PROGE # 5 - Kalevala: People No Names

Jaahas, mikäs se siellä pohjalla vielä lilluu ellei sokeri. Nimittäin alkuaikojen perusrokin veivaamisen, Remu Aaltosen erottamisen ja Albert Järvisen lähdön jälkeen Kalevalan debyytti People No Names (1972) on pesunkestävää progea. Näin ollen se sopii sarjamme finaaliksi kuin ränni räystäskouruun.

Myöhemmillä albumeillaan yhtye palasi musiikillisesti yksinkertaisemmille linjoille, mikä on lievä sääli. Sen verran pätevää oli soitanta heidän tapauksessaan. Toisaalta, eipä pysynyt tuon aikuisen peruskvartetin kokoonpanokaan samana kovin pitkään.

Nimikappale käynnistyy lempeällä kitaralla, johon basso pian yhtyy. Kuin puskista korviin paiskautuu Harri Saksalan mouruava laulusoundi. Tunnelmat vaihtelevat nousten huippuun vajaan kuuden minuutin paikkeilla starttaavalla Matti Kurkisen ja Lido Salosen kitara-/bassoduetolla. Siltä tuo tosiaan kuulostaa enemmän kuin kitarasoololta.

Kalevala oli Lidon bändi ja sen huomaa tällä levyllä hyvin pintaan miksattuna nelikielisenä. Kiva, että basistin soitto kuuluu kunnolla. Jatkossa Salonen siirtyi kitaraan ja basson häneltä peri Ari Vaahtera.

Where I'm from alkaa myös seesteisin sävyin, mistä huolehtii ilmeisesti melko lailla täysin vierailijakaarti: Olli Ahvenlahti pianolla, Ile Kallio akustisella ja Raimo Wallen huilulla. Sama ilmapiiri toistuu lopussa. Noiden väliin jäävässä osassa - siis väliosassako - mätetään hetki koko orkesterin voimin.

Waves on tahtilajiltaan kolmella jaollinen instrumentaali, jossa Lido toistaa lähes koko matkaltaan samaa hypnoottista kuviota. Ahvenlahti saa isoa roolia koskettimineen. Vinyylin A-puoli päättyy tähän, itsenäisenä CD:nä albumia ei tietääkseni ole koskaan julkaistukaan. Sen sijaan Warnerin 2 Alkuperäistä -sarjasta löytyy laserkiekko, jossa on mukana Kalevalan kakkos-LP Boogie Jungle (1975).

Matka jatkuu ripeätahtisella jytänumerolla In the net. Noin ylipäätään en tunnustaudu huuliharpun ystäväksi kuin ehkä jonkun J. Geils Bandin kohdalla. Tässä Saksala kuitenkin onnistuu käyttämään puhallinta erittäinkin siedettävästi.

Lyhyt, alle kolmeminuuttinen My friend saattaa taas ilmoille Ahvenlahden pianoa. Sävellyksessä aistii etäisesti joitain Pekka Pohjolan töitä mieleen tuovaa henkeä. Sanoja ei tarvittu tälläkään kertaa. Lady with the veil on tunnelmaltaan jännittävä, erikoinen ja yllätyksiä sisältävä, voisi sanoa, että monimutkainenkin.

Escape from the storm -viisun viipyilevä intro on hieman aikaa kuin Jimi Hendrixiä. Kun kaikki sylinterit on viimein saatu käyntiin, rupeavat Markku Luukkasen rummut basson kera kuljettamaan lumoavaa rytmiä. En pääse täyteen varmuuteen onko kompin tilulilulilu-pikkailu kielistä vai koskettimista. Loppua kohti mentäessä Kurkinen kepittää sooloaan taiten. Ellen tietäisi, olisin helposti voinut kuvitella biisin olevan peräisin Jukka Tolosen kynästä ja kitarasta. Miltei kuin seinään loppuvan sanattoman mestariteoksen korotan korkeimmalle pallille koko levyltä.

Tamed indians ei meiningin perusteella vaikuta kesytetyiltä inkkareilta, pikemminkin villiltä sadetanssilta polkan(ko?) tahtiin. Saksala revittelee nyt haitarilla lauluosuuksien jälleen puuttuessa.

Tämän klassikkolevyn sävellykset menivät kokonaan Matti Kurkisen piikkiin. Kalevalan lisäksi hän ennätti soittaa ainakin Pekka Pohjolan ja Eero Koivistoisen kanssa, kunnes kellot soivat ihan liian aikaisin. Kurkinen jäi ainoastaan 23 vuoden iässä kuorma-auton yliajamaksi ja menehtyi vammoihinsa.

Laulaja Harri Saksala tekstitti suomeksi sinne, minne tekstiä kaivattiin eli puolet biiseistä. Syystä tai toisesta päädyttiin lopulliseksi esityskieleksi vaihtamaan englanti. Ulkomaat taisivat siintää mielessä, ja tekihän Kalevala toki keikkaa Suomen ulkopuolellakin. Sanoitusten käännöstyö annettiin samoja hommia muillekin tehneen Mats Huldénin vastuulle.

Ei siitä mihinkään pääse, People No Names on aivan mahtava levy!

Wanha Suomi-proge oli siinä

Puoleen kuukauteen tehokuunneltiin siis viisi kotimaista "edistyksellisen" rockin teosta genren kaikkein tunnetuimpien ja ilmeisimpien edustajien takaa. Juuri nyt tuntuu sille, että nämä osaisi normaalista poiketen jopa laittaa paremmuusjärjestykseen, paitsi ykkösen osalta. Alla Apulaissheriffin subjektiivinen rankkaus, joka pätee tällä hetkellä, muttei välttämättä myöhemmin kysyttäessä:

1) Kalevala: People No Names / Kaamos: Deeds And Talks

3) Scapa Flow: Uuteen Aikaan

4) Vesku Loiri & Rag Paananen: Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus

5) Hamlet: Linnanherra

Käsittelyttä sarjassa jäivät ainakin Fantasia, Haikara ja Moonlight, jotka eivät automaattisesti olisi listalla sijoille 6-8 asettuneet. Esimerkiksi Pietarsaarelaisen Fantasian ainut pitkäsoitto ansaitsisi tässä sakissa kiistatta jonkin värisen mitalin.