Hyvää musiikkia on niin valtavasti, että aataminaikuisistakin tekijöistä voi sanoa löytävänsä itselleen uutta käytännössä joka vuosi. Esimerkiksi Lynyrd Skynyrd tuli minulle tutuksi vasta 90-luvun puolivälin jälkeen. Ennen sitä en usko tunteneeni muuta kuin ne pari jättihittiä 70-luvulta ja jonkun radiosta kasetille nappaamaani comeback-ajan rallin.
Rikos alkaa käsittääkseni olla vanhentunut. Lisäksi tarjoan lieventäväksi asianhaaraksi sitä, että omistin yhtyeen levyjä jopa ennen soitinta, jolla niitä kuunnella.
Hankin CD-pyörittimen niinkin myöhään kuin 1996. Ostoprosessi oli minulle aika tyypillisesti valmistelematon ja tuuriin pohjaava. Vakain ajatuksin hommata laite ajoin kerran pyörällä Oulun keskustaan. Pakkahuoneenkadulla, missä nyt on nippu ravintoloita, sijaitsi ketjumyymälä. Joko Expert tai Musta Pörssi.
Rif raf kaupat lukkoon, pankkikorttia höylättiin ja poljin kohta Yamaha-loota tarakalle köytettynä takaisin Laanilaan. Testimatskua minulle oli kertynyt Anttilan tuolloin katutasossa operoineelta musiikkiosastolta. Asiasta tehden olin sijoittanut ainakin kahteen yksikköön Lynyrd Skynyrdiä.
Toinen niistä oli hieno Gimme Back My Bullets (1976) ja toinen nyt pureksittava, vielä hienompi Street Survivors (1977).
Perustajajäsenistä LynSkyn kokoonpanossa vaikuttaa tällä heidän viidennellä studiopitkällään vokalisti Ronnie Van Zant sekä kitaristit Gary Rossington ja Allen Collins. Kaikilla albumeilla soittaneina ovat mukana myös basisti Leon Wilkeson ja kosketinsoittaja Billy Powell. Rumpuja takoo Artimus Pyle, entuudestaan kahden studioälppärin konkari.
Kolmatta kitaraa rappaa uusimpanana täysjäsenenä Steve Gaines. Hän hoiti hommaa jo livetuplalla One More From The Road (1976). Gainesin krediitteihin kuuluu myös toimi ykköslaulajana kappaleella Ain't no good life.
One more time on aiempaa perua ja nauhoitettu peräti vuonna 1971. Näinpä Pylen, Wilkesonin ja Gainesin sijasta sillä pelaavat Rickey Medlocke (rummut), Greg T. Walker (basso) ja Ed King (kitara). Street Survivorsia varten siihen tosin lisättiin ainakin The Honkettesin (Cassie Gaines, Leslie Hawkins & JoJo Billingsley) taustakuorot.
Kun nyt tunnen viisun tekohistoriaa ja kuuntelen se mielessä, huomaan eron soundimaailmassa. Musiikki itsessään on yhteensopivaa kuusi vuotta myöhemmin työstetyn kanssa. Tämä kertoo jotain olennaista 70-luvun Lynyrd Skynyrdistä. Tekivät viisi ensiluokkaista LP:tä samoista raaka-aineista.
Ennen kuin kukaan syyttää heitä yksitotisuudesta, pitää korostaa tyylillisten raamien olleen riittävän leveät. He ammensivat parhaista amerikkalaisista musaperinteistä omanlaisensa southern-sekoituksen.
Mainittu One more time edustaa nojailuosastoa. Rytmitys on valssahtaen kolmeen laskettava. Toisella äärellä etelän rillumareikiintiötä täyttävät I know a little, jossa kannattaa huomioida etenkin pianosoolo sekä Honky tonk night time man.
Skynyrdin sanoitukset olivat jo aiemminkin ottaneet kantaa päihteiden vaaroihin, esimerkkeinä Poison whiskey ja The needle and the spoon. Tämänkertainen That smell menee kohtalokkuudessaan pitemmälle. Viina ja monenlaiset huumeet olivat muodostuneet liian tavalliseksi ja suureksi osaksi orkesterin arkea. Rivit eivät suorapuheisuudessaan jätä liiaksi tilaa tulkinnoille.
angel of darkness is upon you
stuck a needle on your arm
so take another toke
have a blow for your nose
one more drink fool will drown you
Kun vielä kertosäe toitottaa ympäröivästä kuoleman hajusta, ei ole ihme, että jotkut jälkiviisaat näkivät laulussa tulevan katastrofin ennusmerkit. Kolme päivää Street Survivorsin julkaisun jälkeen kone putosi. Henkensä menettivät Van Zant, molemmat Gainesit, yksi roudari sekä kaksi pilottia.
Levyn alkuperäisessä kansikuvassa pelimannit seisovat kadulla liekkien ympäröimänä. Onnettomuuden vuoksi se vaihdettiin pikimmiten toisen otokseen, jossa ei tulta näy. Apulaissheriffin painos on tämä uusiokantinen. Originaali on sittemmin otettu taas käyttöön.
Tässä kohtaa voi miettiä, miten keulakuvan kuolema on eri tapauksissa vaikuttanut sen jälkeiseen aikaan.
Artistien kohdalla levy-yhtiöt ovat monessa tapauksessa alkaneet melko pian julkaista varastoihinsa jäänyttä materiaalia. Tuloksena olemme kuulleet sekä onnistuneita (Otis Redding) että jälkiäänityksineen vähän sinne päin olleita (Buddy Holly) koosteita. Jimi Hendrixin perintöä on ilmestynyt vaihteleva- ja v.1997 jälkeen pääsääntöisesti hyvälaatuisena.
Mutta yhtyeet. Doors jatkoi ilman Morrisonia. Kingston Wall ei jatkanut, koska ilman Wallia se ei olisi kantanut mihinkään. Sama pätee Nirvanaan ja Cobainiin.
Niin ikään Lynyrd Skynyrd lopetti. Tuhkista nousi uusia kokoonpanoja, mutta eri nimillä. Uusi tuleminen tapahtui kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin hengissä selvinneet Allen Collinsia lukuunottamatta palauttivat legendaarisen nimen kartalle. Siitä lähtien he ovat tehneet vaihtelevin miehityksin ja naisituksin ihan kelpoa ja vähemmän kelpoa kamaa.
Iloisempiin tunnelmiin palataksemme nostan tarkasteltavaksi hyvää tuulta puhisevan esityksen You got that right, jonka voi nähdä yhtenä Skynyrdin uran kulmakivenä. Rempseästi kulkevaa southern rockia, jolla kitarat ja piano soivat niin kuin näiltä jampoilta odottaakin. Tanakkaa taustatoimintaa kaikin komppi-instrumentein. Van Zantin ja Gainesin duettovokalismia.
Klassista ryhmää muistelee mieluummin tämän kuin That smellin kautta, vaikka loistava kappale on sekin, kuten on kahdeksan numeron voimin koko pakettikin.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - The Doors: L.A. Woman
- LEVYT - Kingston Wall: III - Tri-Logy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti