Peitsamon mittava ja makuuni laadukas levytysura alkoi jo vuonna 1977. Siitä lähtien on saatu nauttia hänen aikaansaannoksistaan tahtiin keskimäärin noin 1,3 LP:tä vuodessa. Ja huomatkaa, tuohon lukemaan päätyvistä laskelmista puuttuu vielä aika liuta kokoelmia, muutama EP ja yli 30 singleä. Niiltäkin löytyy melko lailla normiälppäreiltä puuttuvaa.
Mutkia suoraksi oikoen koko tuotannon voi jakaa karkeasti kahteen kategoriaan. On yhtäältä Karin soololevyjä, toisaalta bändilevyjä. Niin paljon kuin ensin mainittuja arvostankin, nousevat jälkimmäiset sittenkin korkeammalle Apulaissheriffin rankingissa.
Nyt keskitytään erääseen parhaista yhtyeen nimissä julkaistuista, sillä käsittelyyn pääsee Kari Peitsamo Road Hogsin Rautahepo (2012).
Kait sitä voi pitää jonkinmoisena meriittinä muusikolle, kun yli 50 albumia ja 35 vuotta esikoisen jälkeen saa meiningin kuulostamaan näin tuoreelta ja innostuneesti tehdyltä. Rautahevon monipuolisen materiaalin peruskivenä on laaja amerikkalaisen musiikin perinne, jonka Peitsamo on aikojen saatossa kiitettävästi omaksunut. Biisien takaa on havaittavissa kolmen soinnun perusrytkeen lisäksi ainakin folk-, kantri-, blues- ja gospel-vaikutteet; joitain enemmän, joitain vähemmän.
Oikeastaan minun on ihan turha puhua soinnuista, kun en niitä kumminkaan tunnista. Karin kitarointi on - sointumääristä viis - nautittavaa kuultavaa. Kaikua on käytetty väliin roppakaupalla ja epäilen vahvasti, että myös muita efektinappuloita ja -namiskuukkeleita on joissakin kappaleissa väännelty. Lopputulos miellyttää, yhtä kaikki.
Rautahevolla rummuista vastaa Sande Vettenranta, jonka CV:stä löytyy vankka nippu pestejä suomalaisen rockin eturivistä, mm. Clifters ja Havana Blacks. Basistina toimii minulle oudossa Vanity Inkissä aiemmin soittanut Miki Peltola.
Vaikka Rautahepo oli vasta toinen Road Hogs -levytys, oli kyseessä silti jo kolmas kokoonpano samalla nimellä. Peitsamon kohdalla orkesterin nimen ja miehistön välillä ei olekaan aina tiukkaa korrelaatiota ollut. Julkaisihan hän esimerkiksi lähes soolona tekemänsä Natural Boogien (1993) Kari Peitsamon Skootterina.
Kaikkiaan 17 biisiä sisältävältä kokonaisuudelta nostan huipuksi jyhkeän, yli viisiminuuttisen spektaakkelin Holkki huuleen. Meno on kuin CCR:n Bayou Countrylla. Pitkin matkaa kitarasooloja kajautetaan kaksin kappalein ja juuri, kun luulee kolmannen jatkuvan pidemmällekin, saatetaan homma loppuun. Tekstissä viitataan tyylillä Doorsin klassikkoon Break On Through.
norsunluinen holkki
pyhä holkki on
puinen holkkikaan ei arvoton
mutta toisella puolen
holkit on kultaa
sinne murtaudun
perässäni tulkaa
Jossei tuossa ollut tarpeeksi Creedenceä, niin seuraava Kuulehan on sitä itseään: kuin Bootleg jo mainitulta LP:ltä. Tämäkin on Peitsamon tuotannossa usein toistuva ilmiö. Suoria tai vähemmän suoria lainoja harrastetaan ronskisti joskus musiikin, joskus tekstien kohdalla.
Jossei tuossa ollut tarpeeksi Creedenceä, niin seuraava Kuulehan on sitä itseään: kuin Bootleg jo mainitulta LP:ltä. Tämäkin on Peitsamon tuotannossa usein toistuva ilmiö. Suoria tai vähemmän suoria lainoja harrastetaan ronskisti joskus musiikin, joskus tekstien kohdalla.
Apulaissheriffiä kuuntelijana tämä ei häiritse millään muotoa. Jos miettii vaikkapa vanhoja ja uudempiakin blues-muusikoita, niin tapa on aika yleinen. Kiinalaisen kiristäjän kioski muuten muistuttaa paljon Karin omaa, seitsemisen vuotta vanhempaa rallia Peer Günt ei saa lopettaa.
Nimikappaleen sanoitus vilkuilee Christien Iron horseen, taustat päivittävät alkuaikojen Johnny Cashiä nykypäivään. Vain rock'n'roll ikuista on nostaa nimeltä mainiten hattua Kari Tapiolle ja muutamalle muulle nyt jo keskuudestamme poistuneelle tähdelle, Rock show Hanoi Rocksille.
kuka on tuo mies
keskellä lavaa
uhmakkaana soittaa kitaraa
ei jumankauta
sehän on itse Andy McCoy
Hanoi Rocks on koottu uudestaan
Peitsamon lyriikat ovat kautta aikain erottuneet muista ja tehneet sen edukseen. En väitä ymmärtäväni aina mitä miehellä on sanottavana, mutten myöskään koe sen olevan välttämätöntä. Kunhan sanat antavat ajateltavaa tai sitten yksinkertaisesti viihdyttävät tai jopa huvittavat kuulijaa. Pieni kahvio Lahdessa kuuluu huviosaston aateliin.
saavuin pieneen kahvioon Lahdessa
myyjä oli kuin Pamela Anderson
kysyin missäpäin on vessa
hän näytti tien hän sanoi
sut sinne vien
Epätodennäköisimmän laulun nimen tittelin ansaitsee tällä kertaa Juovaton Telefunken, joka naamioi rakkaustarinan televisioteemaan.
Erikoisin veto musiikillisesti on Valkoakaasiat, joka on Sanden puolitoistaminuuttinen rumpusoolo. Sellaisen sisällyttäminen Sir Peitsamon levylle on jokseenkin yllättävää, mikäli mitään hänen tekosiaan voi enää yllättävänä pitää.
Täytyy vielä erikseen antaa tunnustusta kannen veturivalokuville, jotka CD-formaatissakin näyttävät oikein hienoilta.
Niinpä niin, Rautahepo on aivan mahtava levy!
Täytyy vielä erikseen antaa tunnustusta kannen veturivalokuville, jotka CD-formaatissakin näyttävät oikein hienoilta.
Niinpä niin, Rautahepo on aivan mahtava levy!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti