LEVYT - The Beatles: Rubber Soul

Isoimmissa kaupungeissa asuneet muistanevat 90-luvulla katukuviin tulleet Kodin Anttilat. Tosiasiassa tavaratalot olivat Kodin Ykkösiä, mutta kyllä niitä Anttiloiksi aika yleisesti kutsuttiin, omistajansa mukaan. Valikoimassa oli melko runsaasti kaikkea tarpeellista (lamput, matot, kalusteet, elektroniikka) ja tarpeetonta (sisustushörvellykset, elektroniikka) koteihin. Heh.

Eräitä ketjun tarpeellisimpia myyntiartikkeleita olivat CD:t, Anttilan peruja tietenkin. Minä taivuin ostamaan ensimmäiset Beatles-levyni ketjun Oulun liikkeestä.

Yhtyeen historiaa tai tuotantoa tunsin vain muutamien (n.20-30) biisien kautta. Näinpä valintaani ohjasivat tietyt, erityisen hyvinä pitämäni. Eleanor Rigby sai minut tarttumaan Revolveriin (1966) ja Michelle johti siihen, että kassan kautta kulki kotiin Rubber Soul (1965). Ei hullumpi aloitus.

Jälkimmäinen on tämän päivän korvin loistava albumi ihan taustan täyttäjänä, ilman sen kummempaa perehtymistä kuunneltunakin. Sen äärimmäinen hienous paljastuu, kun antaa itsensä keskittyä poimimaan sovitusten mietittyjä, musiikin toiselle tasolle kohottavia yksityiskohtia.

Beatles-jatkumossa Rubber Soul asettuu yksinkertaistaen alkuvaiheen jeejee-popin ja myöhemmän hurlumhein saumaan. Ajatuksissani se on tuon alun täydellisyyteen asti hiottu huipentuma, josta jo pilkistelee toverien orastava pyrkimys kehittyneempään ilmaisuun. Miellän sen aikakauden päätökseksi, jolla ikään kuin ilmoitettiin maailmalle, että näin se tehdään, kun kunnolla tehdään.

En tiedä tiesivätkö he itse vielä syksyllä -65 tätä työstäessään, mutta seuraavana vuonna lähdettäisiin Revolverin myötä musiikillisesti lentoon.

Vaan eipä mennä asioitten edelle. Ruoditaan hieman niitä toiselle tasolle kohottajia.

Avaus Drive my car esimerkiksi soi souliin nojaavana, melodialtaan ja tekstiltään hyvin tarttuvana rockina. Paulin piano kertosäkeessä ja muikea bassokuvio sen päättyessä tuovat lisää eloa. Georgen säkenöivä kitarasoolo tuntuu sisuksissa eikä sivuuttaa voi myöskään Ringon lehmänkellon ilahdutusvaikutusta.

Norwegian woodin folk Johnin pää- ja Paulin harmonialaulamana sekä Johnin ja Georgen akustisesti kitaroimana on klassikko. Georgen sitar tuo ekstraväriä, johon ei 60-luvulla oltu totuttu. Ei tosin isommin tänä päivänäkään.

Entisestä Beatlesistä muistuttava You won't see me edustaa lajinsa suurinta kaliiperia. Paul vokalisoi edessä.

Mitä vokalismiin tulee, Nowhere man käy erinomaisesta näytteestä, kun mietitään miten kolmella äänellä voi saada aikaan aika komeaa taidetta. Tässä nämä olivat omaa luokkaansa. John solistina.

Levyn kirkkaimmat jalokivet sijoittuvat vinyylillä A-puolen hännille. Think for yourself viitosena on Georgen kirjoittama ja laulama helmi. Jos ei se muutenkin loistaisi - loistaa kyllä - riittävästi, on Paulin söröbasso (fuzz bass) viimeinen niitti. Se kuulostaa välillä psykedeeliseltä pappatunturilta, joka on alimmilla nuoteilla sammumaisillaan, mutta jaksaa sittenkin pysyä käynnissä.

Rockaava välipala Word osoittaa taas kerran Johnin äänen sopivuuden menevämpiin ralleihin.

Sen jälkeen voi rauhoittua kuuntelemaan erästä maailman upeimmista lauluista. Suorastaan ylimaallisen kauniin sävelmän hoitaa päämikrofonin takaa Paul. Ringo nakuttaa seinäkellon tapaan ilmeisesti virvelin kehyksiin (rim shot) luoden mukavan kontrastin kappaleen kokonaisvaltaiselle pehmeydelle. Tähän en vissiin koskaan kyllästy: Michelle.

Tässä kohtaa vinyylityypit kääntävät lättyä pannulla. Räiskäleen Ringo-biisi on What goes on. Melodiselta ulosanniltaan joukon vaatimattomin kaveri vetää ihan riittävän hyvin. Rockabilly toimii, koska George pistää sen kitarallaan toimimaan.

Nättejä balladeja haettaessa on pakko huomioida Girl. Tällainenkin Johnilta luontuu. Kuulenko kertosäkeessä huokauksenomaisia sisäänhengityksiä? Tekee mieli ajatella, että ne ovat tarkoituksellisia, koska passaavat sinne kuin rusinat maksalaatikkoon. Väliosan titti-titti-taustat hymyilyttävät. Lopussa luodaan kevyesti klassista tunnelmaa kitaroin.

I'm looking through you on albumin ties monesko folk rock. Johnin harmoniat Paulin liidin seassa eivät ole kehnoimmasta päästä. Muutamat urkunuotit tulevat yllättäen Ringolta.

Seuraavaksi on vuorossa perustasoinen In my life, joka saa lisäpotkua George Martinin pianosoolosta. Sen barokkituntuma saatiin aikaan kikkailemalla nauhanopeuksien kanssa. Sisään hitaammin, ulos nopeutettuna, ja kas, sehän kuulostaa joltain aivan muulta. Cembalolta.

Toinen päässäni vanhaan Beatlesiin viittaava kappale on Wait. Se tehtiinkin alun perin edelliselle LP:lle Help! (1965), mutta jäi arkistoon. Ei muuta kuin vähän lisää tauhkaa nauhalle ja mukaan Rubber Soulille. Ollaan numerossa 12.

Niinhän se menee tämänkin kiekon tapauksessa, että George jyrää. Myös hänen toinen sävellyksensä If I needed someone kuuluu kumisielun aateliin. Uskomattoman sävykästä melodian kuljetusta plus muutamia iloisesti yllättäviä nuotteja siellä täällä. Toki tämänkin arvo nousee kummasti, kun John ja Paul laskettelevat taustalla asiaan kuuluvia osuuksiaan kylmien väreitten arvoisesti.

Tuon jälkeen vielä loppurokki Run for your life ja 14-osainen mestariteos on siinä. John johdattaa slidellä ajatuksia valtameren taakse. Sanoitus on saattanut antaa inspiraatiota Ne Luumäille, jotka runoilivat 24 vuotta myöhemmin "Jos en sua saa, niin ei saa kukaan muukaan". Beatlesin rivit menevät:

you better run for your life

if you can, little girl

hide your head

in the sand, little girl

catch you with another man

that's the end, little girl

Kylmää, mustaa huumoria, josta ei ole syytä mieltään pahoittaa.

Se on sellainen valikoima musiikkia, että paremmaksi pistäminen tuntuisi vaikealta tehtävältä. Kuitenkin jätkät tempaisivat perään Revolverin, joka päivän kunnosta riippuen joko ylittää tämän tai sitten ei. Niin ikään täytyy muistaa Abbey Road (1969).

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - The Beatles: Abbey Road