UUTUUSLEVYT - Pepe Ahlqvist: Dreaming Away

Lämminhenkinen. Sellainen on Dreaming Away (2026), kun sen ilmaisee yhdellä sanalla ja jättää levyn erinomaisuutta kuvaavat, monia kertoja käytetyt adjektiivit väliin.

Kuulin Ahlqvistiä ensimmäisen kerran varmaankin 90-luvun alussa, kun H.A.R.P oli alkanut niittää suosiota. En innostunut. En, vaikka joku tuttu suositteli.

Ei ihan vielä tuossa kohtaa, mutta myöhemmin ysärillä keksin kutsua tietynlaista kotimaista heikkihelabluusiksi. Mielestäni suuntausta edustivat Kuustonen, Kaartamo, Silvennoinen ja Hela itse. Ahlqvistin niputin samaan kategoriaan. Kenenkään noista musa ei ollut satunnaisia kuulemisia enempää tuttua. Lokerointi tapahtui siis vajavaisin tiedoin, mielikuvapohjalta. Makuni oli kohdistunut muualle.

Vuonna 2026 en uskalla olla varma mainittujen herrojen tuonaikaisten tyylien yhteneväisyydestä. Tarkemmin olen tutustunut vain Pepen tekemisiin, ja niissäkin on vielä rutkasti penkomista.

Miehen ensimmäiset tulokkaat hyllyssäni olivat jonkin levykaupan reilun vuoden takaisen Bluelight-kampanjan innoittamana ostetut Harpin Step On The Gas - Live At Möysä (2019) sekä kera Jarkka Rissasen tehty Doggone Blues (1998). Nyt innostuin, ja aika tavalla innostuinkin.

CD:itä on sen jälkeen tullut hankittua niin, että käsillä oleva uutuus näyttäisi olevan jo kahdeksas otos Pepen laajaa tuotantoa hallussani. Anteeksi ei ole syytä pyydellä, mutta mielipide on "aavistuksen" muuttunut sitten 30 vuoden takaisen. Eikähän heikkihelabluusi mikään negatiivinen luonnehdinta ole, ainakaan tämän päivän meikäläisen näkökulmasta.

Dreaming Away on bändit huomioituina pitkän linjan tekijän luokkaa 30. albumi. Vierailuja toisten levytyksillä on lukemattomia. Puhuttaneen kolminumeroisesta luvusta.

Artistilla tuli hiljattain 70 vuotta lasiin. Aloin miettiä omaan harrastuspiiriini kuuluvia yhtä kokeneita suomalaisia solisteja, enkä äkisti hoksaa muita kuin Daven ja Nurmion. Nimet antavat perspektiiviä sille, mikä on Ahlqvistin matkan mitta maamme juurimusiikin historiassa.

Saman ikäluokan soittajia löytyy Apulaissheriffin levystöstä toki enemmänkin. Näihin lukeutuu mm. kiekolla koskettimet hanskaava Jukka Gustavson, maestroa muutaman kesän iäkkäämpi taiteilija. Hänen pelinsä soi komeasti kappaleessa Dreaming away, joka voisi tyyliltään olla vaikka Black Crowesia, eikä pelkästään urkusoundinsa vuoksi.

Bändisoinnin tukijalkoina albumilla toimivat Mikko Löytty (basso) ja Harri Ala-Kojola (rummut). He edustavat 60-luvulla syntynyttä pelimannisukupolvea. Näyttöä on molemmilla monista ympyröistä.

Niin ikään roppakaupalla näyttöä on yhdellä raidalla slide-kitaraa soittavalla, äänitykset ja miksauksen hoitaneella Tomi Leinolla. Tämäkin paketti nauhoitettiin hänen verstaallaan.

Tiina Leino ja Ile Lehtonen avustavat yhden biisin taustakuoron verran.

Levyn tärkeintä henkistä antia edustaa minulle se, että kitaraosuudet ovat Pepen soolona vetämän päätöslaulun akkaria vaille hänen poikiensa käsialaa. Voin täysin vilpittömästi todeta Joelin ja Janin suoriutuvan urakastaan vähintään kiitettävästi. Jos ette sanaani luota, kuunnelkaa vaikka My younger days. Kaikilla mittareilla mitattuna loistavaa, tyylipuhdasta bluesin vääntöä.

Samassa laulussa loistaa myös Sir Ahlqvist itse. Hänen huuliharppunsa toimii etenkin tässä kuin Kari Jalonen Kärpissä kaudella 1986-87. Ei ole eilisen teeren poikia. Ei kuulosta siltä kuin olisi repäisty studioon suoraan heinäpellolta.

Siinä paha missä mainitaan, älppärin kakkosena ja parhaimmistoon kuuluvana soi Hayfield blues. Biisissä on jotain joka (taas) tuo mieleeni CCR:n. Toisaalta se ja itse asiassa koko kattaus on tunnelmaltaan lähellä Tomi Leino Trion taannoista Got Them Blues -pitkäsoittoa, jolta siltäkin sain Creedence-fiiliksiä.

Toisena esimerkkinä soikoon se päätösraita. Don't leave me when I'm old on paljon nähneen artistin sielukkaalla äänellä laulama hieno ja liikuttava lopetus kakulle. Sen voi kuulla myös seuraavalle sukupolvelle esitettynä toivomuksena.

Levyn erinomaisuudesta vielä, että kyllä tälle saisi pistearvostelussa kaivaa numeron aivan asteikon yläpäästä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Tomi Leino Trio: Got Them Blues
• UUTUUSLEVYT - Tigerlily: Tigerlily
• UUTUUSLEVYT - T. Sameli Rajala: Electric Rajala

UUTUUSLEVYT - Slim Butler: Under The Influence

Tuli mieleen sanonta vaikeasta ännännestä levystä, joten pikagoogeloin monesko se vaikea tuon kliseisen sanonnan mukaan oikein olikaan. Lopetin, kun näin jo ensimmäisellä sivulla kaksi vaihtoehtoa.

Jaa että mitenkö yllä oleva liittyy jutun aiheeseen? Ei oikeastaan mitenkään, paitsi mutkan kautta.

Slim Butlerin viides pitkä kun koostuu covereista, ja toisen paikkansapitämättömyyden mukaan sellainen tulee ajankohtaiseksi, kun omat ideat on loppu. Ideat on ehkä todennäköisemmin loppu siltä, joka moisia latteuksia päästelee. Täyttä pötyä olevan väittämän mukaan coverit kuuluisivat lähinnä keikoille, eikä niitä siten pitäisi annostella levyille pieniä määriä enempää.

Jos joku oikeasti kuvittelee väitteen pitävän kutinsa, todistaa Under The Influence (2026) ihan muuta, ollen vallan erinomainen.

Lainanoton kohteet Slim valitsi, sanoisinko, mielenkiintoisesti. Toki mukana on tuttuja nimiä vuosikymmenten takaa kuten Albert King (Don't burn down the bridge) ja Johnnie Taylor (Woman across the river), jos kohta pidän mahdollisena, että jälkimmäisen valinnan innoittajana saattoi toimia kappaleen myös versioinut Freddie King.

Lähes, vaan ei ihan yhtä lailla tunnettuja, mutta nuoremman polven blues-äijiä ovat originaaliesittäjistä Sven Zetterberg ja Gary Primich. Molemmat muuten ovat esiintyneet ja levyttäneetkin Wentus Blues Bandin kanssa.

Noitten lisäksi löytyi tulkinnan kohteiksi ainakin itselleni eksoottisempiakin tapauksia. Täysin olivat ennen Hovimestarin kiekkoa minulle tuntemattomia nimiä sellaiset kuin Vince Gill, David Grissom, Jimmy Hall ja Rockin' Jimmy Byfield. Biisit, jotka Slim heiltä nappasi ovat vuosilta 1980-2011, eli melko tuoreita.

Ja ettei menisi tylsäksi tai tavanomaiseksi, on versioitavana tavaraa muistakin genreistä kuin blues ja soul. Ei artisti toki tähänkään mennessä ole pelkästään noissa pitäytynyt, mutta onhan vaikkapa Little Feat enemmän southern rock (?) kuin blues. Sailin' shoes saa bändiltä funkahtavasti svengaavan käsittelyn. Vince Gillin South side of Dixie vedetään etelän mallisena country rockina.

Ja se bändi. The SlimCuts tuntuu olevan julkaisu julkaisulta tiukempi ja tiukempi. Näin kokoonpanon muistaakseni syksyllä -22 ja kylläpä jytkytti livenäkin suvereenisti. Nämä jannut:

• Harri Raudaskoski, kitara
• Mikko Löytty, basso
• Jartsa Karvonen, rummut + perkussiot

Itse maestro Jarmo Puhakka soittaa monenlaisia kitaroita ja hoitaa leijonanosan lauluosuuksista. Kuten olen ennenkin todennut, oli häneltä aikanaan hyvä veto siirtyä itse mikrofonin taakse sen sijaan, että käyttäisi studiossa muita solisteja. Lavalla lauluvastuuta saivat kokemallani keikalla myös Löytty ja Raudaskoski. 

Vaan nytpä pääsenkin hieman perumaan kirjoituksiani. Nimittäin, kolmella Under The Influencen kappaleella kuullaan loistavaa Gilbert Kuppusamia, joka pistää nippuun kaikki aiemmilla Butler-CD:illä vierailleet laulajat. Johan olisi huippua nähdä Slim ja SlimCutit kiertämässä hänen kanssaan.

Muita käypäläisiä ovat kosketinsoitintaiteilija Harri Taittonen kolmella ja kitaristi Elias Ruokonen yhdellä raidalla. Kaiken kukkuraksi pikkuista vaille kaiken tauhkan studioillaan äänittänyt Tomi Leino tuuttaa parin kappaleen huuliharput.

Mahtava albumi ja mitkä soundit!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Slim Butler: Bone Deep
• UUTUUSLEVYT - Hauki Blues Revue: No Looking Back
• UUTUUSLEVYT - The Kokomo Kings: Turbomouth

UUTUUSLEVYT - Tigerlily: Tigerlily

1971, 72, 73, 74, 74, 75, 75, 76, 77, 78, 78,

80, 80, 80, 81, 81, 82, 83, 84, 87, 88, 89,

90, 91, 92, 92, 93, 94, 96, 97, 98, 98, 99,

00, 01, 03, 04, 05, 06, 06, 07, 08, 08, 09, 09,

10, 12, 12, 12, 13, 15, 15, 16, 17, 17, 18, 19,

20, 21, 21, 22, 22, 23, 2024, ...

Nuo ovat vuosilukuja, kunhan pistää kunkin luvun eteen vielä vuosisadan ilmaisevat numerot silloin, kun ne puuttuvat. Lukusarja kuvaa yhdellä tavalla omistamiani Dave Lindholmin ja hänen bändiensä levyjä. Aika aukotonta tekemistä jo hyvän aikaa.

Ja huomio, noissa on vain kaksi kokoelmaa, nekin sisältäen tavaraa, jota on aiemmilta LP:iltä turha etsiä.

Aukkojakin on. Vanha & Uusi Romanssi ilmestyi kaikkien lähteitten mukaan jo 1979. Mutta kun CD-painokseni väittää -80, näkyy se tuossa noin. Aukkoa siis ilmeisesti ei tässä olekaan.

80-luvulla, Daven ollessa tuotteliaimmillaan tuli ulos peräti viisi albumia, joita en omista. Ymmärtääkseni noista vain yhtä on olemassa CD:nä eli formaatissa, jossa musiikkini nykyään on liki 100-prosenttisesti. Kumma, kun ei mikään uudelleenjulkaisuja harjoittava levy-yhtiö ole näihin tarttunut:

• Kuutamolla (1983)
• Moderni Hiljainen Musiikki (1985)
• Dave's 12 Bar: In The Night (1986)
• Dave's 12 Bar: First Second (1987)

Bluesoundsin Here Come The Golden Heartsista (1982) löytyy CD-versio, vaan ei allekirjoittaneelta. Haussa on.

1995 taitaa olla Ferrisin (1971) jälkeen ensimmäinen vuosi, jolloin Lindholmilta ei putkahtanut mitään pitkään soivaa. Tai sitten se oli -94, riippuen siitä kummalle puolen vuodenvaihdetta Canpaza Gypsysin debyytin julkaisuajankohta osui. Kahta tietoa on tästäkin.

2002 on aukko vain hyllyssäni. Silloin Dave oli mukana SF-Bluesin ensilevyllä, jota en ole hankkinut. Vielä.

2011 livautettiin kauppoihin isompi boksi, johon en ole investoinut.

2014 on käsittääkseni myös oikeasti aukko. En pidä kovin pahana, jos silloin vähän yli kuusikymppinen taiteilija piti välivuoden julkaisutoiminnassa. Tommi Liimatta muuten murjaisi jossain yhteydessä vitsin tapaisen nykyartisteista, jotka ilmoittavat julkisuudessa, että oli superrankka vuosi, kun tuli julkaistua kolme biisiä. Heh. 

Miten yllä oleva liittyy jutun aiheeseen, kysyy joku.

No. Minusta tuolla on itseisarvoista merkitystä. Minusta on kohtalaisen runsaasti arvostusta ansaitsevaa, kun joku painaa hommia tuohon malliin. Peitsamokin veti ihan hyvin reilut 40 vuotta, mutta lopetti siihen. Ei siinä, sen hänelle suo.

Lindholmin tekemisille kokonaisuutena annan arvoa myös taiteellisessa mielessä. Tai siis, enhän minä taiteellisuudesta piittaa, vaan siitä miten itse koen hänen musiikkinsa. Ei kaikki tuo ole, eikä voikaan olla minusta erinomaista, mutta eipä sieltä rimanalituksiakaan juuri löydy.

Siellä joku meinaa mainita Simo Frangenin tai Jarmo Saitajoen kanssa tehdyt levyt. Saa mainita, mutta kyllä minä niitäkin pystyn kuuntelemaan.

Muistan miten Pekka Laine heitti aika rehellistä tekstiä kerran ollessaan Klassikkokäräjillä arvostelemassa biisejä. Soittivat Bowieta ja Laine totesi miehen olevan nero, mutta tehneen valtavat määrät paskaa musiikkia. Lainaus ei ole suora, koska en muista sanottua tarkasti.

Olen samaa mieltä. Lindholmia taas en pidä nerona, mutta ei hän mielestäni kovin paljon kovin paskaakaan ole tehnyt. Monipuolisuus ja muuntautumiset eivät ehkä ihan yllä Bowien, mutta Neil Youngin tasolle nyt sentään. Youngia ja Davea yhdistää myös se, että kumpikin on käsitykseni mukaan tehnyt aina koko lailla pelkästään sitä mitä huvittaa, kaikista ulkoisista vaateista täysin piittaamatta.

Edelleen jää auki mitä tekemistä kaikella tällä vuodatuksella on Tigerlilyn melko uuden levyn Tigerlily (2024) kanssa.

Ajatukseni lähtivät tuolle laukalle, kun varsin hain netistä arvioita parin kuukauden ikäisestä uutuudesta. Kaksi löysin. Kaksi (2)!

Aika niukalti, kun ajattelee kenestä on kyse. Olen melko varma, että Emsalö on lähetellyt medioille arvostelukappaleita. Silti vain kaikki Davet ansiokkaasti läpikäynyt rockdata.org sekä tietääkseni niin ikään harrastepohjalta (tästä en ole varma) toimiva Desibeli.net ovat vaivautuneet.

Onkohan pitkäikäinen, runsas ja tinkimätön julkaisutoiminta rajoite oikeitten medioitten edustajille? Muistellaanko vain Ainoa ja Sirkusta, Bluesoundsia ja Pen Leetä?

Noin se on mennyt. Toisaalta, ei kai se haittaakaan. Veikkaan Lindholmin vähät välittävän siitä mitä hänen tuotoksistaan sanotaan. Taitaa hänellä olla jo seuraava kuvio työn alla silloin, kun edellinen päätyy kauppojen valikoimaan.

Niin tämä Tigerlily.

Oivallista muusia on taas saatu aikaiseksi. Seassa on sattumina lymyäviä koukkuja, joihin kuulija tarttuu, kun aika on tarttumiseen sopiva. Meno on kenties raskainta Lindholmia koskaan. Paikoin kynnetään käytännössä miltei heavy rockin sarkaa.

Olen kuunnellut paketin läpi puolisen tusinaa kertaa. Joskus on tuntunut ihan kivalta, kerran pari huomattavan paljon paremmalta. Voi hyvinkin olla, että tämä nousee myöhemmin huipputapaukseksi. Siten kävi kohdallani pikku hiljaa Dave Lindholm Lightsin ensilevylle, joka näki päivänvalon 2021.

Tigerlily vääntää triona, jossa maestron kanssa hääräävät Lightsinkin basistina toiminut Mikko Löytty ja rumpali Gilbert Kuppusami. Jälkimmäinen oli mukana D:n Jakoilan kanssa työstämällä albumilla Vol. II (2022).

Löytty tekee taas yksinkertaisen vakuuttavaa jälkeä. Gilbert K saa toimia solistina biisillä Magic sticks. Yllätykseni oli melkoinen, kun yhytin tiedon, jonka mukaan hän osallistui taannoin Voice of Finlandiin ja taisi jotenkuten menestyäkin. Niin no, miksipä ei.

Dave on siis painanut hommia jo seitsemällä vuosikymmenellä, kun tulkitsee aloittamisen tapahtuneen jo 60-luvulla. Hän tullee painamaaan loppuun asti, jos vain kitara pysyy näpeissä. Ja jos ei, niin mennee sen jälkeen triangeli- tai palikkalinjalla.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Antero Jakoila & Dave Lindholm: Vol. II
• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Dave Lindholm Lights
• LEVYT - Bluesounds: Black

UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Honolulu + 1 Hour

Viime vapunaattona julkaistiin Dave Lindholm Lightsin esikoisalbumi.

Samalla tuli myös seiskatuumainen, jolle prässättiin kaksi isolta kiekolta pois jätettyä numeroa, B-puolellaan letkeä Gramophone. Kokoelmani jäi sitä ja A-sivun Woodman danceä vajaaksi kun en nykyään ostele vinyyliä kuin aivan ääritapauksissa.

Harmillinen puutos korjaantui syksyllä, alle puoli vuotta tapahtuneesta. Lokakuun alkupuolella näet ilmestyi saman kokoonpanon toinen pitkäsoitto Honolulu + 1 Hour (2021), joka sisältää molemmat sinkkubiisit.

Tuo singlen kääntöpuolen instrumentaali on korvissani toinen uutuuden valopilkuista. Onko nyt tosiaan niin, että kymmenestä raidasta bongaan sellaisia vain kaksi? Kyllä ja ei.

Honolulu + 1 Hour kokonaisuutena jäi muutaman pyörittelyn perusteella kovin etäiseksi. Väkisin hiipi takaraivoon ajatus, että nyt tuupattiin kauppoihin mainion edeltäjän sessioista yli jäänyttä sekundaa. Sen kypsän rehevään blues-pohjaiseen rock-meininkiin verrattuna liikutaan oudommilla seuduilla. Kategorisointi on niin vaikeaa, että jätän sen tällä kertaa kokonansa viisaampien harteille.

Melkein kaikesta tuntemastani musiikista eroavalla tyylillä näyttää kuitenkin olleen kyky luikerrella mielihyväkeskukseeni. Juuri nyt luureista nautittuna Honolulu tarjoilee enemmän valoa ja voin valhetteluun sortumatta, käsi sydämellä kirjoittaa siitä pitäväni.

Kappaleitten rakenteissa on jotain mistä en saa otetta, ja jonka tietävämmät varmasti osaisivat analysoida. Minulle monet niistä kuulostavat samalla tapaa erikoisilta. Daven kitaran käytössä on joku niitä värittävä juttu. Hän näppäilee riffejä (jos noita edes riffeiksi ammattipiireissä kutsutaan) persoonallisella otteella. Ykköslevyllä oli jo vihiä tästä, ja muistinvaraisesti mietin, että on saattanut olla jo miehen aiemmassakin tuotannossa.

Myös rytmiikassa olen aistivinani jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Sama virsi jatkukoon: en osaa pukea sanoiksi, enkä tiedä onko näin vai luulenko vain. Kiehtovaa.

Iso ansio kaikesta kuuluu Lindholmin lisäksi koko bändille. Tommi Laine toisella kitaralla, Mikko Löytty bassolla ja Juppo Paavola lyöntisoittimilla mahdollistavat kerrotunlaisen materiaalin tekemisen.

Se toinen valopilkku alusta asti on ollut Go to Joan, joka nykii erinomaisena hidastettuna funkina mitä maukkaimman kitaroinnin säestämänä. Rebecca Ogbeibe laulaa loppuvaiheessa mukaan sielua miltei enemmän kuin laki sallii. Tämä saattaa olla vuoden biisi.

Levyn otsikon arvoitus askarrutti, kunnes olin keksivinäni johtolangan havaijilaiskaupungin, tulevan ajan ja vesimassojen välillä. Jostain syystä en heti mieltänyt kannen sinistä vedeksi.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Dave Lindholm Lights
• LEVYT - Dave Lindholm: "LLL"

UUTUUSLEVYT - Slim Butler: Bone Deep

Muutama päivä takaperin toisessa jutussa olin laittamassa Wentus Blues Bandin linnanjuhliin ja T. Sameli Rajalan Hurstin kekkereihin soittamaan. Samalla vihjaisin kolmannesta tuoreesta Suomi-bluesin ässäjulkaisusta.

Siitä vastaa Slim Butler, jonka sijoitan salonkikelpoisuusasteikolla kahden yllä mainitun väliin ja täten esiintymään 6.12. linnan jatkoille. Bone Deep (2021) on Slimin neljäs kokopitkä CD eikä sitä toistaiseksi pääse yhtä biisiä lukuunottamatta kuuntelemaan verkossa. Kannattaa siis hankkia fyysinen äänite.

En mielestäni ota juuri minkäänlaista riskiä, kun suosittelen lättyä juurevan musiikin ystäville. On tämä sen verran takuumaittavaa soosia.

Jälleen kerran minua ilahduttaa, kun ei taota jääräpäisesti vain yhtä rautaa. Tyylikirjoon mahtuu hidasta (Blues done left me) ja ränttätänttäsuunnan bluesia (Darkest night). Se ensimmäinen suoratoistoihin tuupattu näyte Ain't no excuse edustaa aavistuksen funkahtavaa, happoista blues rockia.

Erityisen innoissani olen, kun Slim Butler seikkailee lattarirytmien parissa. Slim on ice ja Quarter past four johdattelevat mallikkaasti tuohon maailmaan. Toiseksi viimeinen C'est la vie kohoaa niitäkin komeammaksi näytöksi sivuraiteen hallinnasta. Aivan vängällä tulee mieleen Santana, kun pohjoisen ja latinalaisen Amerikan sointuja näin makoisasti yhdistellään.

Sävykäs How deep is the water kirvoittaa päästämään ilmoille uotisjormaisen kuvauksen: kutkuttavaa kuljailua. Hyvää? On se.

Ja onhan sieltä toinenkin digisingle tuloillaan. Tätä kirjoittaessa sen ilmestyminen on puolen vuorokauden päässä. Monimuotoisuus sen kun lisääntyy, kun Roll and tumble vie ainakin tämän kuuntelijan ajatukset southern rock -maastoon.

Henkilöstöosastolla ei ole tapahtunut suuria muutoksia sitten edellisen albumin. Kosketinsoittimet jätettiin tällä kertaa pois, samoin huuliharppu. Haitarin sukuinen bandoneon elävöittää C'est la vietä.

Kvartetti Puhakka, Raudaskoski, Löytty & Karvonen jatkaa eturivissä, kuten levyllä Big Freeze (2018).

Isoin ero aikaisempaan on se, että herra Slim eli Jarmo Puhakka laulaa nyt itse. Miksipäs ei laulaisi? Slim Butler on tavannut turvautua vieraileviin, englantia äidinkielenään puhuviin vokalisteihin, missä ei sinällään ole mitään vikaa. Väitän kuitenkin nykyisen ratkaisun olevan toimivampi.

Veikeä kansitaide on Ida Remsun käsialaa.

Jos Apulaissheriffi ruukaisi valita vuoden levyjä, olisi Bone Deep toistaiseksi vahvoilla yhdessä Electric Rajalan kanssa.

EDIT 19.3.2024: Tällä päivämäärällä suoritetun ylennyksen myötä Bone Deep siirretään Apulaissheriffin parhaiksi laskemien levyjen joukkoon.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - T. Sameli Rajala: Electric Rajala

UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Dave Lindholm Lights

Helmikuussa 1971 Love Records julkaisi nimellä Ferris Wheel perustetun, nimensä pelkäksi Ferrisiksi muuttaneen yhtyeen ainoan LP:n Ferris. Kvartetissa yhden hengen kitaraosastoa miehitti muuan 18-vuotias Dave Lindholm, jolla oli isoin rooli biisejä kirjoitettaessa.

Reilut 50 vuotta myöhemmin Emsalö Music pistää ulos uudehkon, nelihenkisen orkesterin nimeltä Dave Lindholm Lights levyn Dave Lindholm Lights (2021). Kitarassa ja laulussa on jo vuosikymmeniä sitten kaikkien musiikin harrastajien tuntemaksi tullut Dave Lindholm. Hän on säveltänyt ja sanoittanut kaiken kiekolle tallennetun musiikin.

Matkan varrella mies on kasannut ja purkanut lukuisia kokoonpanoja, jotka ovat levyttäneet maksimissaan kolme pitkäsoittoa. Poikkeuksen teki Bluesounds 70- ja 80-lukujen vaihteessa viidellä, joista tosin yksi oli sinkkukokoelma ja toinen live.

Välillä on ollut mukava jättää vetovastuu ja heittäytyä rivijäseneksi soittelemaan ja pitelemään hauskaa kaverien kanssa. Näin on tullut heiluttua Mato Valtosen ja Sakke Järvenpään komennossa Sleepy Sleepersissä ja Leningrad Cowboysissa. Samoin Pelle Miljoonan kanssa. Samoin Andy McCoyn kanssa. Ja yhtä aikaa Andyn ja Pellen kanssa. Ja Juicen ja Remun kanssa. Ja.

Tällä kertaa on kyseessä Lindholmin luotsaama yhtye, joka kuulostaa yhtenäiseltä ryhmältä, jolta yhteispeli sujuu. Rummuista vastaa Juppo Paavola, bassosta Mikko Löytty ja kitaroista (ml. pedal steel ja slide) Tommi Laine.

Kaikki kolme ovat kokeneita, mittavat ansioluettelot eri yhteyksistä kasvattaneita tekijöitä. Poimin niistä itselleni läheisimmän, Pauli Hanhiniemen Perunateatterin, jossa porukan nuorimmat Paavola ja Laine vaikuttivat hetken samanaikaisesti.

Englanninkielinen, blues-pohjainen bändimusiikki on aina ollut Daven töistä lähimpänä Apulaissheriffin sydäntä. Ensimmäinen hankkimani vinyyli häneltä oli sen lajin edustaja, The Run Runsin ainokainen The Original The Official The Run Runs (1984).

Tällä albumilla on hieman samaa henkeä. Rentoa, konstailematonta soitantaa löytyy taas. Ihan yhtä ränttätänttää ei mennä kuin 37 vuotta sitten. Homman niminä ovat kuitenkin blues, rhythm and blues ja blues rock. Eikä hirvittävän kaukana lymyä myöskään soul.

Koko poppoolle nimetyt sovitukset jaksavat pitää liekkiä yllä. Esimerkkejä mainitsematta tämä ei ole toteutunut likikään kaikkien herran bändilevyjen kohdalla.

Merkille pantavana voi pitää sitä, että blogin alle kaksivuotisen historian aikana kirjoitan jo kolmatta juttua Daven uutuuslevystä. Nykyään ihan jokainen seitsemättäkymmentä ikävuottaan lähestyvä muusikko ei samaan julkaisutahtiin kykene. Joukko kutistuu vallan pieneksi, kun lasketaan mukaan vain yhtä lujaa laatutasoa vuodesta toiseen pitävät tyypit.

Näitä valoja nääs jaksaa kuunnella. Tyyliä huokuu kansikuvakin.

Letkeä meininki tuppaa meikäläisen tapauksessa monesti jättämään sanat varjoonsa. Niin nytkin. Biisiseposta itsestään tai jostain kuvitteellisesta henkilöstä kertova Am I missing something? sentään herätti seuraamaan tekstiäkin.

Jäikö jotain huomaamatta?

EDIT 14.1.2025: Tällä päivämäärällä suoritetun ylennyksen myötä Dave Lindholm Lights siirretään Apulaissheriffin parhaiksi laskemien levyjen joukkoon.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Dave Lindholm: Dave Lindholm