LEVYT - Juha Vainio: Albatrossi Ja Sorsa

Sanoittaja.

Kyllä. Mitä suurimmassa määrin, mutta mutta...

Juha Vainion siihenastisen uran pituus huomioiden hämmästyttävästi vasta viides varsinainen LP Albatrossi Ja Sorsa (1981) kasattiin 12 raidasta, joilla päähenkilön panos näkyy seuraavasti:

• 12 kertaa laulu
• 12 kertaa sävellys
• 10½ kertaa sanoitus

No niin, tämähän on oikeastaan melko yllättävä jakauma. Osan siitä mitä siihen liittyen seuraavassa kerron, tulin hieman toisin sanoin kertoneeksi Juice Leskisestä, kun lokakuussa 2019 höyrysin Grand Slamin Pyromaanista.

Apulaissheriffin maailmassa, jossa - kuten on tullut ennenkin todettua - ei äänen puhtaus saati tekniset ansiot paljoa merkitse, on Vainio tulkitsijana kovaa tasoa. Tietynlaiseen musiikkiin sopii tietynlainen tulkinta. Aika usein Junnu mielestäni teki homman kuten se hänen musiikissaan piti tehdä.

Korjaan saman tien lausuntoani. En näet usko, että hän olisi kovin isosti tekemällä tehnyt. Kunhan lauloi laulut omalla, tunnistettavalla tyylillään. Luojalta saamaansa ääntä käyttäen, sellaisena kuin sen sai.

Albatrossi Ja Sorsa poikkeaa siinä mielessä täysin Vainion laajasta aiemmasta tuotannosta, että hän tosiaankin sävelsi kaiken levylle tallennetun. Liki kaksi vuosikymmentä hän oli tottunut esittämään muitten sävelmiä. Toki omiaankin, mutta suhteellisen vähäisessä määrin.

Kiekon tusinaa kappaletta kuunnellessa on hyvin helppo myöntää miehellä olleen kosolti melodian tajua. Apteekin ovikelloa pidän tästä parhaana esimerkkinä. Nyökkään biisin kohdalla myös merkitsevästi jo pureskellun lauluosaston suuntaan. Vielä sitäkin pontevammin kumarran lyriikalle. Kyseessä on eräs Junnun liikuttavimmista teksteistä. Että osasi reilu nelikymppinen äijä pukea hienoon asuun mielen ongelmien kanssa kamppailevan tuskan.

miksi kirkko on kiinni yöllä

ja on apteekki auki vaan

eikö papitkin vuorotyöllä

voisi hoidella hommiaan

Noista riveistä on myös aistittavissa pienoista kritiikkiä institutionalisoitunutta kirkkoa kohtaan.

Sanoittaja siis ei sanoittanut albumia kokonaan. Siitä on jo aikaa syntyi yhdessä Veikko Lavin kanssa. Jaska ja Eetu ja Eikka taas on täysin Raul Reimanin kynästä. Jälkimmäisen tiedon oppiessani olin melkein kuin halolla päähän lyöty. Tarina esiintyvistä muusikoista kävisi sataprosenttisesti Kotkan pojan työstä, niin tarinana kuin toteutukseltaankin.

Vainion omista loistavista teksteistä nostan toisena kertosäkeen rallista Kun mä rupesin ryyppäämään. Se nimittäin kuulosti kauan sitten heti kertarykäisyllä oikein oivallusten oivallukselta.

kun mä rupesin ryyppäämään

niin lestissä luki että alko

minä lopetin tykkänään

kun pullossa luki että lakkaa

Biisi on turhankin herkästi tuomittavissa huumorilauluksi, mitä se muun ohessa toki onkin. Sanoman omakohtaisuus on käsinkosketeltavaa. Piikki, joskin varsin hyväntahtoinen sellainen, singahtaa tällä kertaa terveydenhuollon suuntaan. Eivät juuri juopolle vuosia lupailleet, vaan silti niitä kertyi.

Materiaalista puolet oli julkaistu singleinä jo ennen pitkäsoittoa, vuodesta -79 alkaen. Vielä viisi numeroa päätyi pikkumustille ison ilmestyttyä. Viimeinen lättähattu ei.

Sovittaja-kapellimestarina toimi pääasiassa Jaakko Salo. Vain sinkulla Vain sorsa lentää pohjoiseen / Panaman konsuli (1980) nämä tärkeät roolit veti Markku Johansson.

Sovitusten moni-ilmeisyys tulee mainiosti kirjattua, kun lainaan Pekka Nissilää muutaman luonnehdinnan verran. 10 CD:n boksin Legendan Laulut - Kaikki Levytykset 1963-1990 (2008) kirjassa häneltä irtoaa mm. seuraavat kuvaukset: "kevyesti jazz-vaikutteinen hitaahko foxtrot" (A1), "hyvin svengaava beat-humppa" (A5) sekä "lennokas samba-toteutus" (A6).

Toisena näytteenä toimikoon joukon varmaan vähiten tunnettu Perunalaulu. Siinä Nissilä lohkoo olevan oudohko reggae-tunnelma säkeistössä ja nopeaa jazzia kertosäkeessä. Hyvää musaa.

Muuten, tuo boksi on ainut nimike Junnulta, mikä hyllytilaani kuluttaa. Ja sehän riittää, koska siinä on kaikki.

Soittajia ja taustalaulajia albumilla vilisee kuin Vilkkilässä kissoja. Mainitsen vain toisaalla blogissa jo esiintulleina kuorolaiset Maaritin ja Irina Milanin sekä Häkä Virtasen (basso), Heikki Laurilan (kitara), Nappi Ikosen (rummut) ja Juhani Aallon (pasuuna). Kukaan ei paina joka raidalla.

Voi että, kun Albatrossi Ja Sorsa on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Vanhempaa Vainiosta, Somerjoesta, Leskisestä
• LEVYT - Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle
• YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #1 - Vesa-Matti Loiri: Vesku Helismaasta

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #1 - Vesa-Matti Loiri: Vesku Helismaasta

Kuten minisarjan johdannossa kerroin, on Vesa-Matti Loiri tullut julkaisseeksi ylen runsaasti sarjaan käypää materiaalia. Kymmenen tapausta keksin helposti enkä vanno, etteikö niitä voisi olla enemmänkin.

Pääasiassa hänen teematyönsä ovat olleet tekstilähtöisiä. Eino Leinon runoja on hänen esitettäväkseen sävelletty peräti neljä albumia, Uuno Kailasta ja Herman Hesseä yksi kumpaakin.

Säveltäjistä Loiri on kokonaisen pitkäsoiton verran levyttänyt Oskar Merikantoa.

Edellä mainittujen voi suurelta osin ajatella sijoittuvan monitaiturin taidespektrin yhteen ääripäähän, kun hän toisessa laidassa vehtaa huumori-Veskuna. Välimaastostakin löytyy aiheeseen sopivaa. 2000-luvun alussa yleisöä ilahdutettiin kahdella oivalla Juha Vainion lauluja sisältäneellä CD:llä.

Juttuun sopivista kiekoista valitsin tietenkin mielestäni parhaan. Välimaastosta. Pitkästä aikaa kuunneltuna Vesku Helismaasta (1977) jopa hieman yllätti. Hyväksi sen tiesin, mutta että näin hyvä. Oli kasvanut hyllyssä korkoa.

Puntaroidaan sitä hyvyyttä alkaen sanoituksista.

Reino Helismaa oli yksi tuotteliaimmista suomalaisista laululyriikoiden kirjoittajista ja ensimmäinen todella suuri sellainen, kun määrää ja laatua käytetään kriteereinä. Hänen perintöään ylläpitivät sittemmin mm. Junnu ja Vexi, myöhemmin ja osittain välikäsien kautta, omaksumiaan vaikutteita häivyttäen Juice, Nurmio, Hanhiniemi, Heikki Salo, ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Levyn kaikki 11 kappaletta on peräisin Repen kynästä, ja ovat sieltä tunnetuimmasta päästä. Toisaalta en pitäisi ihmeenä, jos joku toinen samankokoinen nippu kirvoittaisi minulta vastaavan kommentin.

Sävellykset ovat - luonnollisesti - enimmäkseen Toivo Kärjen käsialaa. Jakaumaksi saadaan seitsemän Topilta, kolme Repeltä itseltään ja yksi Trad. Jymy-yllätykseksi en luokittele sitäkään, että Tapio Rautavaara levytti aikoinaan biiseistä seitsemän.

Pohjat olivat tuollaiset. Tukeva perustus, jonka päälle olisi voinut väsätä kytyisen röttelön. Onneksi ei menty helpoimman kautta, jos kohta ei pahimmastakaan paikasta. Näin rakentui vankka ja komea pytinki.

Sovitusten kunnianhimon taso pidettiin kyllin korkealla sortumatta liikaa taiteellisuuteen tai teennäiseen monimutkaisuuteen. Olli Ahvenlahti oli tasan oikea henkilö tehtävään. Hänellä oli taito tässä tapauksessa ja myöhemminkin hakea juuri Loirille sopivia rakennusmateriaaleja ja -tekniikoita.

Musiikillisesti liikutaan iskelmän, laulelman ja kupletin seutuvilla. Poljennot ovat paikoin latinalaisamerikkalaisia (esimerkiksi Koivu ja sydän, Rakovalkealla). En valitettavasti edelleenkään osaa tunnistaa sen suunnan tyylilajeja tarkemmin.

Tekijäjoukko tietäen ei hämmästytä, kun väliin pelataan maukkaasti jatsahtaen (ainakin Reppu ja reissumies). Se tekijäjoukko koostui näistä muusikoista:

• Esko Rosnell, rummut + lyömäsoittimet
• Heikki Virtanen, basso
• Hasse Walli (sähkö) ja Nono Söderberg (akustinen), kitarat
• Pekka Pöyry, huilu + saksofoni
• Markku Johansson ja Simo Salminen, trumpetit
• Juhani Aalto ja Mircea Stan, pasuunat
• Jorma Ylösen jousiryhmä, jouset

Aika nimekästä sakkia. Kun kapellimestari Ahvenlahti vielä bravuroi muiden mukana koskettiminensa, on kasassa laadukas ryhmä. Solistin tulkinnat kaiken muun päälle tekevät kokonaisuudesta lopullisesti hienon.

Pitkän linjan taiteilija on omaksunut aikain saatossa tiettyjä maneereja, joskus jopa kiusallisuuteen saakka. Helismaa-tulkinnoissa nämä pysyvät riittävästi taustalla. Pientä väläystä revittelystä saadaan raidoilla Laivat puuta, miehet rautaa ja Balladi villistä lännestä, ehkä muuallakin. Pahasti ei onneksi läisky yli noillakaan. Itse asiassa Loiri viljelee tehokeinojaan juuri sopivasti.

Laulajan laulutaidoista antavat erinomaisen kuvan vaikkapa Päivänsäde ja menninkäinen sekä Kaksi ystävää. Mitä suotta paisuttelemaan, kun normaali riittää.

Kattauksen viimeistelee upea Peltoniemen Hintriikan surumarssi. Mikä hartaus ja murheinen kauneus. Mikä komeista komein alakulo. Mikä vähäeleinen paatos. Toteutuksen hidastempoisuus alleviivaa kaustilaisen perinnemelodian surumielisyyttä. Jousisäestys korostaa sitä edelleen. Veskun ääni on lopullinen niitti. Vaikuttavaa.

Syrjän Martti tuskaili Murheellisten laulujen maan aikaan iskelmätekstien kurjuuden kanssa. Minä sanon, että ihan suotta. Hintriikan tapauksessa äärimmilleen viety surun kuvaus tuntuu ennemmin kohottavan kuin laskevan mielialaa.

Taisin hieman yllättyä, kun huomasin voivani päättää tämän jutun toteamalla, että Vesku Helismaasta on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• YKSI TOISTA VERSIOIMASSA - Tulossa...
• WANHA SUOMI-PROGE #4 - Vesku Loiri & Rag Paananen: Merirosvokapteeni YnjeviLAvankopoksahdus
• KIRJAT - Jari Tervo: LOIRI.

LEVYT - Dave Lindholm: "LLL"

Kun ensi kertaa elämässäni, kesäkuun -93 puolivälin hujakoilla rustasin nimeni pitempään työsuhteeseen tähtäävään sopimukseen, oli Dave Lindholm tauolla. Taiteilija piti isyyslomaa. Minä en tuona kesänä tietenkään lomaillut.

Kun alkuun kolmen kuukauden määräaikaiseksi sovittu pestini jatko sinetöitiin, oli Lindholmilla jo uusi albumi hyvinkin julkaisua vaille valmis. Nimensä se sai solistin tyttäreltä, jonka sanavarasto oli vielä vauvamaisen niukka.

"LLL" (1993) putkahti lokakuun alussa. Bändityöt huomioiden se oli noin kolmaskymmenes LP tekijältään. LP ja LP, toistaiseksi kun sitä ei ole fyysisesti julkaistu muuten kuin CD:nä.

Sähköpeleittä toteutettu levy huokuu kodikasta lämpöä. On leppoisaa musisointia koko koplalta.

Maestro itse hoitaa laulun, akustiset kitarat (mukaan lukien dobro) sekä huuliharpun. Heikki Virtanen soittaa kontrabassoa, Mongo Aaltonen napsuttelee perkussioita.

Antero Jakoila äänitti ja tuotti, eikä välttämättä malttanut kaiken aikaa antaa aseensa roikkua vyöllään. Ainakin Lamppu Laamasen Dave-kirja vihjaa tämän kitaran soivan rempseällä avausraidalla Annan kitaran laulaa vaan.

Olin pitkään uskossa, että siinä olisi käsketty Anna kitaran laulaa vaan. Näin vielä 10 vuotta myöhemmin, kun samaisen työpaikkani väestä kasattu kolmimiehinen yhtye tuotakin rallia kolmella keikallaan veivasi, Lautamiehet nimittäin. Nimen voisi väärinkuulla vielä vaikka muodossa Annan kitara laulaa vaan.

Parhaasta päästä valikoimaa pidän laulua Neidot niiailee. Matalalta vedettyä, rauhallista vokalisointia ja sitä tukevaa rentoa säestystä. Kiireettömän tunnelman aistii. Sitähän se kaikki on tällä levyllä.

Voin kuvitella suuren osan musiikin pakottomuudesta juontuvan siitä, että se on sananmukaisesti kotitekoista. Äänityspaikkana toimi Jakoilan olohuone, joka oli mikrofoneilla ja kasiraitanauhurilla varustettuna muuttunut studioksi. Mukavahan siellä on varmaan ollut taidetta tuottaa.

Tekstimielessä Miljoonan kilometrin turha juoksu koskettaa kuvaillessaan byrokratian armoille joutunutta.

toinen pitäis lähettää

toinen pitäis hakea

kaavakkeiden maailma

tosi köyhää arkee

ja sähän täytit jo

mitä pyydettiin

ne hävis uudestaan

käännä selkäs ja lähde

Loppukaneetissa kertoja ohjeistaa päähenkilöä:

tee kaunis päätös

lopeta tuo

miljoonan kilometrin turha juoksu

Hän tulee kotiin herättää edellisen tavoin ajatuksia oravanpyörän jättämisestä. Sen viesti on tosin tulkittavissa muinkin tavoin. Ehkä tämä on laatuisan tekstittäjän merkki. Sellaisenahan Lindholmia yleisesti pidetään.

Niin minäkin, mutta kyllä hän Apulaissheriffille on ensi sijassa muusikko.

"LLL":llä ajatukseni tulee tuetuksi peräti kolmen instrumentaalin voimin. Keltainen kaunotar on hieno, samoin kuin samanhenkinen Vanhat kunnon kengät. En saane osakseni runsaasti vastaväitteitä, jos näittenkin nojalla ylistän Daven taitoja kuusikielisen kanssa.

Korkeimmalle pallille kahden ohi nousee vaivattomasti keinahteleva Latino san. Virtasen ja Aaltosen panos on korvaamaton. Trio luo vaikutelman aurinkoisesta, mutta tuulen vireen ansiosta ei tukalasta olotilasta jossain, missä puhutaan jotain muuta kieltä kuin omaamme. Ollaan kenties portugalilaisen pikkukylän katukahvilassa.

Ja nämä heput ovat suomalaisia!

Palaan vielä hetkeksi lyriikkaan. Se on Davella aika usein sellaista, ettei siitä helpolla saa otetta. Tarkoituksella tai ilman, on hän jo vuosikymmenet loihtinut tajunnanvirtaa, joka jättää paljon avoimeksi. Vaikka itse kuuntelijana useimmiten annan rivien valua tajuntaan ja ulos niitä puimatta, ovat ne toisinaan tehneet passiivisesta vastaanottajasta aktiivisen ajattelijan.

Ei tänään, Macbeth käy Shakespearen hahmoja läpi niin veikeästi, etten sen kohdalla edes pyri tulkintoihin.

"LLL" kuuluu hyvän tuulen musiikin tarjoajiin kuten esimerkiksi Karjalaisen Keltaisessa Talossa (1990) ja Röyhkän Mielummin Vanha Kuin Aikuinen (1987). Jokainen kolmikosta on omiaan tuomaan valoa harmaaseen päivään. Mongo muuten on sattumoisin mukana myös tuolla Karjalaisen älppärillä.

Meikäläisen taival alussa mainitun työnantajan palkkalistoilla kesti paria kuukautta vaille 20 vuotta, mutta vielä 28 vuodenkin ikäisenä "LLL" on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIMPPALEVYJÄ #3 - Dave Lindholm & Otto Donner: More Than 123
• LEVYT - J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa
• LEVYT - Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen

MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #4 - Tasavallan Presidentti: Milky Way Moses

Onnistunut Atlantin ylitys takana. Puuduttava lento Chicagosta Heathrow'hun laskeutui hetki sitten. Eikä siinä kaikki, vaan ilmaan noustiin jo Memphisissä. Pohjoisen tuulinen kaupunki tuntui sopivimmalta välilaskupaikalta, koska minisarjan edellisessä osassa tutustuttiin Erja Lyytisen bluesiin.

Kentältä päästään jollain ilveellä Lontoon ytimeen Sohoon. Siellä määränpäänä on De Lane Lea -studio, jonka edellisiin asiakkaisiin (vanhoissa osoitteissa) kuuluivat lukuisien muiden ohella Jimi Hendrix Experience, The Rolling Stones, The Animals sekä The Beatles.

Suomalaista soittajakuntaa studioilla pyöri syksyllä 1973. Tuolloin äänitettiin Tasavallan Presidentin LP Milky Way Moses (1974).

Viisihenkiseksi vuonna 1969 syntynyt yhtye levytti ensimmäisen, itsensä mukaan otsikoidun pitkäsoiton samana vuonna. Jäsenistö koostui 80-prosenttisesti hajonneitten Blues Sectionin ja Helpin muusikoista. Vain puhaltaja Juhani Aaltonen ei tullut kummastakaan.

Vuoden -71 niin ikään bändin mukaan nimetylle levylle Aaltonen vaihtui Pekka Pöyryyn. Tämän aiempi osoite oli Kirkan taustoja soittanut The Islanders.

Seuraavan miehistön muokkauksen seurauksena sai mennä Blues Sectionin perimää kantanut vokalisti Frank Robson. Tilalle otettiin Eero Raittinen, jonka säestäjänä Help oli aikoinaan toiminut. Tällä ryhmällä syntyi Lambertland (1972).

Toinen bluessectionisti, basisti Måns Groundstroem erosi ennen joulua ja hänet korvasi Heikki "Häkä" Virtanen, entisiä Help-ukkoja hänkin. Kun 1973 koitti, oli Tasavallan Presidentti siis melkein kuin lopun ajan Help. Sieltä oli kotoisin myös ydinkaksikko, kitaristi Jukka Tolonen ja rumpali Vesa Aaltonen.

Pressa oli keikkaillut melko paljon ulkomailla ja tehnyt siinä ohessa pari kiertuetta Britteinsaarilla. Kakkos- ja osin kolmosälppäri oli työstetty Ruotsissa. Tätä taustaa vasten ei ollut jättiyllätys, että neljättä mentiin tekemään Lontooseen. Pyrky kansainvälisille markkinoille oli kova, kun progressiivinen rock liihotteli aallon harjalla vuosikymmenen alkupuoliskolla. Etenkin Briteissä.

Tutkaillaanpa tätä Tasavallan Presidentin ensimmäisen aikakauden viimeistä hengentuotetta säveltäjälähtöisesti.

Pöyryn How to start a dayn kohdalla odottaa koko ajan, koska päivä lähtisi kunnolla käyntiin. Ei vaan meinaa millään lähteä, vaikka Häkä kuinka pumppaa siihen henkeä. Kymmenen minuutin kohdalla pannaan Doorsiksi ja ollaan lähellä, mutta lopulta taitaa aamukahveet jäädä keittämättä. Pysytään tiukasti sängyn pohjalla. Jos tuollaista vaikutelmaa tavoiteltiin, onnistuttiin hienosti.

Saman tekijän Piece of mind on myös vaivihkaista, vähäeleistä musiikkia. Liekö näin tarkoitettu, mutta allekirjoittanut aistii siinä hienoisia Wigwam-värinöitä. Basso pitää tätäkin pystyssä. Loppupeleissä molemmat Pöyryn sävellykset jäävät Apulaissheriffille hiukan etäisiksi.

Kaikkien nimiin laitettu Jelly sen sijaan toimii. Jazz rock, jota jazz dominoi iskee mainiosti, rytmisektio loistaa erityisesti. Vesa Aaltosen kapulointi ei ole rock-maailmasta. Hän kuulostaa nimenomaan jazz-rumpalilta. Koko orkesterin virtuositeetti pääsee oikeuksiinsa. En tiedä onko Eerolla tässä roolia vai ei.

Tolosen kynästä lähtöisin olevat kaksi teosta ovat minulle Milky Way Moseksen parasta antia. Confusing the issue lienee pakan "normaalein" rytistys seilaten silti kaukana tuonkin ajan normipopista. Pidän tässä varsinkin Raittisen laulusuorituksesta ja Pöyryn fonisoolosta. Häkäbasso ilahduttaa taas.

Milky way Moses alkaa maukkaasti Tolosen wah wahin myötä (korjatkoon asiantuntijat tarpeen vaatiessa efektitulkintani). Nimiraita on parasta mitä levy tarjoaa. Aaltosen ja Virtasen svengaava komppaus saa paikoitellen jalan nytkymään. Tekijän nerokas kitarasoolo pursuaa huumoria ja juttelee jotain ilmeisen huvittavaa saksofonin kanssa. Biisi on kolmen ja puolen tähden kokonaisuuden viisitähtinen huipentuma. Parasta progea.

Eero Koivistoisen teoksesta englanninnettu Caught in the air sen sijaan esittelee progen eri puolia sakeasta häröstä tylsän kautta mukavaan ja hetkittäin, ajasta 6:54 lähtien loistavaan.

Sanoitukset ovat Jim Pembroken käsialaa.

Kun tätä nyt tuli kuunneltua lyhyen ajan sisään enemmän kuin reilusti, havaitsin kyseessä olevan mitä suurimmassa määrin Heikki Virtasen basismin näytöstä. Miehen soitosta saa nauttia myös Tolosen alkupään sooloilla.

Yllä oleva sarjakuva löytyy CD:n sisäkannesta ja luulen sitä käytetyn markkinointitarkoituksessa.

Ja sitten. Koska edellinen siirtymä oli niin pitkä ja aikaa vievä, pysyttäydytään toisen jutun verran samoissa maisemissa. Napataan kuuluisa Lontoon taksi ja mennään.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA - Tulossa...
• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #3 - Erja Lyytinen: Dreamland Blues

LEVYT - Jukka Tolonen: Hysterica

Elettiin 70-luvun puoliväliä. Isä oli ostanut Saloran Ortoperspekta-viritinvahvistimen yhdellä isolla ja kahdella pikkupöntöllä, Philipsin dekin ja 10 - vai oliko peräti 20 - tyhjää kasettia. Sen ajan radio-ohjelmista hän nauhoitti kasetit ilmeisesti pikavauhtia ja aika lailla valikoimatta täyteen sekalaista tavaraa, mitä tuli kossina jonkin verran kuunneltua.

Myöhemmin musiikin kuuntelusta kehkeytyi iso harrastus. Törmäsin pikku hiljaa lukuisiin esityksiin, joihin ensikosketuksen sain tuolloin, ajalla ennen parempaa tietoa näistä. Oli Sladea, Sweetiä, Mudia, Wigwamia, Beatlesia, Sleepy Sleepersiä, Rock'n'Roll Bandia, Ronski Gangia, Abbaa ja ties mitä.

Muuan outolintu oli eräs jännittävällä tavalla kuplinut ja polveillut instrumentaali, jonka esittäjästä en noin 30 vuoteen päässyt perille.

Rapiat kymmenen vuotta sitten se sitten napsahti. Proge oli alkanut kiinnostaa ja yhden alan puolipakollisen hankinnan kappale numero 2 oli minut täydellisesti yllättäen juuri tuo ihmeellisesti svengaava lurittelu. Kyseinen ostos oli Jukka Tolosen neljäs soolopitkä Hysterica (1975).

Apulaissheriffin mittapuulla Hysterican edeltäjä The Hook (1974) oli selkeästi Tolosen siihen mennessä paras aikaansaannos. Tasavallan Presidentti oli pistänyt pillit pussiin ja kitaravelho muuttanut Lontooseen. Ensimmäinen lapsi syntyi, minkä vuoksi Tolonen kieltäytyi tarjotusta pestistä Abbassa. Vissiin hyvä niin.

Jossain vaiheessa tätä rumbaa matkattiin tutuksi tulleille Marcus Musicin studioille Tukholmaan kyhäämään jatkoa Hookille, joka ymmärtääkseni oli muodostunut lieväksi kaupalliseksi pettymykseksi. Paikalla oli Jukan luottomies Pekka Pöyrystä lähtien julma nippu ajan huippumuusikoita. Jälki oli mitä loisteliainta jazz rockia, painotus makuuni riittävästi rockin puolella. Tämä siis henkilökohtaisena mielipiteenäni.

Nimittäin maestro itse tuo vuoden 2004 CD-painoksen kansilehdellä esille aavistuksen toista kantaa. Viiden päivän nauhoitukset vedettiin läpi ilman harjoituksia. Ilmapiiri oli kuulemma stressaava ja albumista ei mukamas saatu "as solid as its predecessors".

Hyväksyn tietenkin mielipiteen, mutta en kuuna päivänä osta sitä omakseni. The Hook oli kyllä rahtusen monipuolisempi kokonaisuus, mutta Hysterica kapeammalla sektorillakin liikkuessaan omiin korviini vielä sitäkin miellyttävämpi.

Django ei välttämättä ole levyn kaikkein parasta antia. Kuuntelulinkin arvoiseksi sen nostaa jutun alussa kerrottu nostalgialisä. Toisaalta Tolonen samassa Petri Silaksen toimittamassa kansitekstissä kehuu juuri tätä biisiä. Sävellys syntyi Valamon luostarivierailun aikana ja on kunnianosoitus Django Reinhardtille, nuorena vuonna 1953 kuolleelle jazz-kitaristille, jonka tuotantoa en tunne.

Tunnetumpi tribuutin kohde on vielä nuorempana keskuudestamme poistuneelle, rock-kepityksen useaan otteeseen kruunatulle kuninkaalle omistettu pelinavaus Jimi. Mitä pitemmälle hieno kitaraveto etenee, sitä ilmeisemmiksi käyvät Hendrix-vaikutteet. Heikki "Häkä" Virtasen bassottelu tukee menoa erityisen nautittavasti. Ei tunnu kymmenminuttinen tämän parissa lainkaan liioitellun pitkältä.

Merkille pantavaa Hystericassa on se, että Tolonen malttoi ensi kertaa soolotuotannossaan pitäytyä pelkästään kuusikielisen varressa ja jättää koskettimet Esa Kotilaisen hoitoon. Totta kai sävellykset tulivat yksin häneltä.

Sovitusten osalta on vaikea uskoa, etteikö muulla orkesterilla olisi lainkaan näppejään pelissä. Sen verran kovaa ryhmää tässä taustalla hääräsi. Samaan hengenvetoon pitää nämä muusikot tunnustaa niin ammattitaitoisiksi, ettei valmiiksi sovitettukaan materiaali ongelmaa ole voinut tuottaa. Tiedä häntä kuinka meni.

Jos se paras otos kiekolta pitäisi nimetä, taitaisi palkinnon saada Tiger. Se alkaa muikeasti Pekka Pohjolan basson kuljettamana. Tolosen kitara, Rosnellin rummut ja Kotilaisen vehkeet yhtyvät pikku hiljaa soittoon mukaan. Sakari Kukkokin antaa osansa kokonaisuuteen saksofonin ja huilun voimin.

Mainitsin jo aiemmin adjektiivin jännittävä. Tigerista syntyi teos, jota luonnehdinta kuvaa poikkeuksellisen hyvin. Toimisi uskoakseni jos jonkinlaisen elokuvakohtauksen tai jopa kokonaisen lyhytfilmin taustalla. Lopun lähestyessä Jukka repii esiin ensin hienovaraisia Kuningaskobra-viittauksia, kunnes finaalissa päräyttää lyhyehkön, suoran lainan, joka kulkee lumoavasti eri tahdissa muuhun soitantaan nähden.

Turhan yksiulotteisesti tuossa sijoitin levyn jazz rock -laariin. Onhan Hysterica muutakin. Windermere avenue viimeisenä edustaa varsin kevyttä popahtavaa tunnelmointia, jossa Pöyryn puhaltelu on avainasemassa.

Edeltävä Silva the cat on ehkä eniten jazzia. Samalla kappale pomppii niin mukavan rytmisesti, että kuvittelisin tanssista pitävien viihtyvän lattialla sen tahtiin disco-henkisesti nytkytellen.

Nimiraita hölkyttää rumpulähtöisesti ja tässäkin Pöyry ottaa isoa roolia saksofonilla. Tolonen tyytyy pääasiassa taustoittamaan, mutta sooloilee puolivälin krouvista eteen päin maukkaasti. Kotilainen saa perään oman vuoronsa parrasvaloissa.

Olen jyrkästi sitä mieltä, ettei mikään kuunteluhyvyys synny puhdasoppisesta, teknisesti virheettömästä ja musiikin teorian mukaisesta suorittamisesta. Yksinkertaisillakin elementeillä ja/tai vähäisemmällä soitto- tai laulutaidolla voi syntyä maksimipisteisiin oikeuttavaa tuotantoa.

Mutta yhtä lailla huippua voi tehdä taitavastikin ja tämä toteutuu melko täydellisesti nyt hehkutettavalla levyllä. Kuusi esitystä, kuusi erinomaista biisiä. Kaikinpuolinen huonous ja heikkous missä lie.

Kansi on monitaituri Mats Huldénin käsialaa. Tuotannosta vastasi Otto Donner.

Nämähän on ollut tapana lopettaa siten, että Hysterica on aivan mahtava levy!