Billy Gibbonsilla oli Moving Sidewalks, Dusty Hillillä ja Frank Beardilla American Blues. Koko CCR:llä The Golliwogs ja niin edelleen. Monella sittemmin nimeksi nousseella muusikolla oli ennen nimeksi noussutta yhtyettään jokin muu, josta suuri yleisö ei tiedä, mutta harrastajat kyllä.
Teppo Nättilällä oli The Sideburns.
On tietysti hiukan yliampuvaa pistää Doctor's Order samalle viivalle ZZ Topin ja Creedencen kanssa, jos käyttää mittarina bändien "suuruutta" Vaan kun unohdetaan moinen suosituimmuuteen perustuva, sinällään täysin turha asteikko, on vertailu yhtäkkiä ihan järkevä.
The Sideburns eli lyhyen elämänsä vuosien 1985 ja -88 välillä. Pasi "Kidd" Katainen rummuissa ja laulussa sekä Ari "Arska" Ahonen bassossa ja taustalaulussa muodostivat trion kaksi jalkaa. Nättilä kitarassa ja laulussa oli se kolmas.
Treenikämppäsoitantaa ja keikkailua harjoitettiin lähinnä, ehkä jopa pelkästään Helsingissä. Kerran pojat kävivät YLEn studiossa ottamassa nauhalle neljä biisiä, mutta julkaisu jäi.
Saattaa olla, että puhuminen pojista on hieman ylenkatsovaa, koska esimerkiksi Nättilä kolkutteli tuolloin jo Frederikin ikää. Kolmekymppisyys oli nurkan takana.
Joka tapauksessa, tuollainen sessio järjestettiin toukokuussa -87, mutta projekti kuivahti sitten siihen. Nauhoista ei ollut herran aikoihin tietoa, kunnes ne tarinan mukaan löytyivät Kantritohtorin YLEn työhuoneesta. Se kun piti hommien loppumisen vuoksi tyhjentää, käsittääkseni viime syksynä tai talvella.
Ei kai siinä, yhteys Ipi Kaipiaiseen ja alkoi tapahtua. Tämä masteroi materiaalin, suunnitteli kannet, julkaisi ja otti tuotteen kauppaansa myyntiin. Syntyi CD-EP We Hate The Disco alaotsikolla The Lost 1987 Rock'n'Roll Session (2024).
Levyllä on kaksi omaa kappaletta ja kaksi lainaa. Nimiraita on alkujaan Johnny & The Roccosia 80-luvun puolivälistä. High ball taas The Nighthawksia samoilta ajoilta. Ensin mainittu vaikuttaa paahtaneen varsin maukasta rockabillyä ja jälkimmäinen operoineen ränttätänttäisen blues rockin saralla. Arviot perustuvat vain ja ainoastaan mainittuihin biiseihin.
Sideburnsin käsittelyssä molemmat pakotettiin samaan muottiin, jonka mukaisesti vedettiin myös omat rallit. Sanoisin, että suoraviivaista, etäisesti blues-vaikutteista pub rock and rollia garage- ja jopa punk-mausteilla. Erittäin reipasta toimintaa, jossa roiskuu, kun rapataan.
Tosiasiahan on, että tuossa vaiheessa yhtyeen historiaa innokkuus löi soittotaidon suurin piirtein 6-2. Tiedoksi niille, jotka eivät apulaissheriffiläistä ajatusmaailmaa tunne, että soittotaito itseisarvona ei edusta siinä oikeastaan mitään.
Ihan mukava julkaisuhan tämä on ja tulee silloin tällöin saamaan kuunteluaikaa nimenomaan ollessaan 11 ja puolen minuutin kestollaan sopivan mittainen musiikkipyrähdys.
"Teddy Bear" Nättilän rock-taipaleen esihistoriaa dokumentoidessaan levyllä on lisäksi kuriositeettiarvoa. Ja sekin vielä, että sittemmin basistina tunnettu pelimanni raastaa tässä kuutta kieltä. Trion kaksi muuta jäsentä eivät tiettävästi jatkaneet bändikuvioissa Sideburnsin jälkeen.
Ja vielä - Johnny & The Roccos on allekirjoittaneelle perin mieluisa löytö.
Ken suunnittelee levyn hankkimista, joutunee pettymään. Painos nimittäin oli hyvin pieni ja se meni jo. Eikä sitä löydy suoratoistoistakaan. Vaihtoehdoiksi jäävät siis käytettyjen markkinat tai uusintapainokseen painostaminen.
-----
