30 toukokuuta 2020

LEVYT - Led Zeppelin: II

Tarkoitukseni on taas jupostaa eräästä kiistattomasta klassikosta. Tohdinpa melkein arvella, etten jää kaikkein pienimpään vähemmistöön kohottaessani kuuluisan jytäkvartetin tekosista keulille juurikin albumin Led Zeppelin II (1969).


Yhtyeen ensimmäinen LP oli vielä seissyt vähintään puolireisiään myöten bluesissa ilmeisten hard/heavy rock -elementtien vasta hieman nostaessa päätään. Uhkarohkeasti heitän arvionani, että Zeppelinin kakkonen oli kautta aikojen ensimmäisiä "oikeita" hevilevyjä. Samalla tunnistan, että onhan se liian yksioikoinen kaneetti, vaikka Heartbreaker on niin perushevanderi kuin olla voi.

Led Zeppelin jos mikä oli orkesterina vaikeasti lokeroitava tapaus. Kaiken kukkuraksi tyyli tuppasi tietyissä raameissa elämään ajan saatossa. Jos jatkan kakkosen epätoivoista kategorisointiyritystä, sanotaan sitten sen olevan heavya, bluesia, folkia ja progea, tarkoituksella tuossa järjestyksessä.

Vähissä ovat II:lla kappaleet, jotka kulkisivat alusta loppuun samaa rataa. Musiikin teoriaa tuntevat klausjärviset (arvostan edesmennyttä KJ:tä) varmasti osaisivat kuvailla asiat oikeammilla termeillä. Apulaissheriffi tyytyy toteamaan, että on tieten osia ja välikkeitä. Kunhan ei osakkeita, ja oikeastaan mitä väliä mitä. Tempo, tunnelma tai tyyli muuttuu aika monessa biisissä väliin tyystin toiseksi.

Tiesittekö, että 1.6.79 Rhodesiasta tuli ennen Zimbabweksi nimeämistään väliaikaisesti Zimbabwe Rhodesia? En minäkään. Historiallinen fakta ei liity tähän juttuun muuten kuin noilla numeroilla 1679.

8 istuu myös melkein samaan joukkoon. 8 tarkoittaa rumpusoolostaan tunnettua Moby Dickiä. Mielestäni se olisi huippu ilman sitä kolmen minuutin sooloa. Rummuthan luetaan rytmisoittimiin. Jos joku tahkoaa niillä soolon, mielelläni ottaisin vastaan pelkän taitojen esittelyn sijasta taitojen esittelyä rytmissä. Moby Dick ei ole koko mitaltaan sitä mitä haen.

Mikäli lukija äskeisen perusteella kuvittelee minun mollaavan Bonhamia, on pihalla kuin lumiukko. Etenkin 1679:llä hänen takomisensa jyrää lailla... tiejyrän. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan koko II:n rumpalin lippalakki päässä. Siinä saattaa huomata, että jakkaralta käsin tapahtuu hirvittävän paljon hienoja asioita. Nahka paukkuu ja pelti rämisee kuten hyvä on.

1679 muodostaa muutenkin sellaisen nelikon, että oksat pois ja havut hiiteen ladulta.


1) Whole lotta love. Heavy rockin historian peruskallioon pultatun rymistyksen tunnistaa puolessa tahdissa, ellei jopa pikemmin. Pagen alkuriffi lukeutuu voimakkaimpiin koskaan soitettuihin. Jones tulee sisään, Plant tunnistettavine äänineen myös.

Lentoon lähteäkseen raketti vaatii Bonhamin panoksen. Se saadaan ja sitten mennäänkin ja lujaa. Vain hetki, ja taannutaan puolentoista minuutin häröilyjaksoon. Ja milläpä sieltä palattaisiin järkevien kirjoihin, ellei Bonhamin tykityksellä. Pagen soolo. Lisää jytinää. Toinen vähemmän sekava hidastus. Loppurynkytys. Huh!

Pitää ymmärtää, että Whole lotta love on Zeppelinin näkemys vanhasta Willie Dixonin teoksesta You need love. Tämä kirjoitti viime vuosisadan puolivälin aikaan ja jälkeen musiikkia useille Chicago bluesin kermaan kuuluneille levyttäen jotain omallakin nimellään. Muddy Watersin originaali on hyvä tarkistaa, jotta sukupuu taakse päin olisi edes yhden haaran osalta yhden pykälän verran hallussa.

Osapuolten välillä on syystäkin käyty oikeutta, koska brittinelikko alkuun kreditoi biisistä vain itseään. Seurauksena oikeus on voittanut taas ja Dixon saanut nimensä tekijälistaan sekä mojovan korvauksen ansioistaan.

6) Living loving maid (she's just a woman). Mukavaa, että II:lla on edes tämä yksi simppeli ralli. Siinä on vaivatta aistivinaan janttereitten arvostuksen vanhaan rock and rolliin ja rockabillyyn. Elkää kysykö miten. Myös 60-lukulaisen meiningin olen erottavinani. Rullaa niin vietävästi. Muistakaa tarkkailla rumpuja.

Se on jännää, kuinka nuo vaikutteet muka löytää, kun on riittävästi kuunnellut tätä ja kaikenlaista edeltävää sekä lukenut ukkojen kertomaa. Page sanoo jossain "rockabilly" ja harrastelijan aivot virittyvät huomaamaan asian jostain yksittäisestä kappaleesta, joka päällisin puolin ei huitele samassa läänissäkään.

7) Ramble on. Plant sai kuulema innoituksen tekstiin J.R.R.Tolkienilta, mikä sopii erinomaisesti folkahtavan rauhalliseen alkuun. Ja miksipä ei sopisi samalla lailla myös vauhdikkaampiin ja raskaampiin pätkiin, joitten kohdalla on jälleen syytä virittää kuuloelimet lyömäsoitinten poimintaan.

Page väläyttelee kitaraosaamisensa eri puolia anteliaasti. Jonesin rooli on hillitty, mutta kyllä hän painelee tässäkin kilometrin matkan perusbasistin edellä. Plant on Plant.

9) Bring it on home. Tällä on samankaltainen tausta kuin 1:llä. Willie Dixonin (taas) sävellyksen esitti alun perin Sonny Boy Williamson II, mikä versio tuossa ensin tsekattavaksi. Vahvaa bluesia huuliharpun kera.

Zeppelinin näkemys seurailee samaa polkua aina Plantin puhaltamaa munnaria myöten. Ajassa 1:43 käynnistetään taas hevikekkerit. Apulaissheriffin papereissa tässä on vahvasti potentiaalia Zeppelinin parhaaksi koko ura huomioiden. Page ja - kyllä kyllä - Bonham ovat ne pylväät, jotka vahvimmin tätä kannattelevat.

Loppuun vielä paluu alun tunnelmiin ja se on siinä: Bring it on home.


Vielä kannattaa huomioida Jonesin jazzahtava bassottelu The lemon songilla. Tässäkin tapauksessa Bonham loistaa. Rytmikaksikon yhteistyö on erityisen nautittavalla tasolla.

Pikku hiljaa kuluneeksi muuttuvaa slogania lainaten, Led Zeppelin II on aivan mahtava levy!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti