YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #5 - Kari Peitsamon Skootteri: Plays Wigwam

Eikö kuulosta hullulta ajatukselta laittaa junttabuugitrio työstämään kokonaista älppäriä jonkin progeorkesterin materiaalista? Idea oli niin hullu, että Kari Peitsamo Skoottereineen toteutti sen.

Apulaissheriffi kannattaa hulluja ideoita musiikin saralla. Niistä voi syntyä joko unohtumatonta taidetta tai sitten täyttä soopaa. Onneksi tällä kertaa saatiin kokonaisuutena jotain keskinkertaista parempaa, paikoitellen melko vaatimatonta, mutta parhaimmillaan aika mahtavaa.

Pureudutaan albumiin Plays Wigwam (1991), tuolloin 6-vuotiaan Skootterin jo yhdeksänteen.

Ihan varauksetonta innostusta ei nopealiikkeisen bändipomon päähänpisto muilta saanut. Levy kuitenkin nauhoitettiin, eikä siinä todennäköisesti kovin kauan nokka tuhissut. Tämän nokkamiehen tyyli kun on aina ollut tehdä asialliset hommat ripeästi ja jättää hiomiset tykkänään tekemättä.

Takakansi lupaa itsevarmasti tai -ironisesti:

A SPLENDID TIME IS GUARANTEED FOR ALL

En tiedä kuinka kuluttajasuojalain pykäliä voisi soveltaa tässä tapauksessa. Olen aika varma, etteivät kaikki kuulijat pitäneet lopputulosta splendid-luokkaan laskettavana. Wigwam oli sentään Wigwam. Osa vakavamielisimmistä progetyypeistä piti takuulla hanketta, jos ei ihan rienaamisena, niin vähintäänkin lievänä pyhäinhäväistyksenä.

Olen antanut itseni ymmärtää biisivalintojen olleen sikäli selkeitä, että mukaan otettiin suurin piirtein kaikki mitä osattiin soittaa. Listaa tarkemmin perkaamalla onkin yllättävää havaita eniten numeroita napatun Wigujen ehkä toiseksi vaikeimmalta LP:ltä Fairyport (1971). Being (1974) sentään jätettiin ymmärrettävästi rauhaan.

Vetämällä yhteen tekijätietoja huomataan, että 8 raitaa 11:stä on Jim Pembroken sävellyksiä. Tämä ei hämmästytä tippaakaan. Syksyllä autuaammille lähteneen laulaja-muusikko-lauluntekijän teokset olivat kuitenkin popeinta Wigwamia.

Yhtä ainutta kokoelmalohkaisua enempää en suoratoistoista löytänyt albumin sisältöä. Rockin´ ol' Galway taipui helposti Skootterin näköiseksi. Kari tempaisee lyhyesti myös huuliharpulla.

Muista Fairyportilta poimituista Lost without a trace kuulostaa riisuttuna sellaiselta miltä voisin kuvitella sen Neil Younginkin versioimana kuulostavan. Every fold sen sijaan on siinä rajoilla onnistuuko lainkaan ja How to make it big in hospital uhkaa mennä huumorin puolelle. Onneksi hyvän sellaisen.

Tombstone Valentinen (1970) nimikappale svengaa hienosti kuten myös Jukka Gustavsonin In gratitude. Samaisen huippulätyn suosikkeihini lukeutuva, Pekka Pohjolan Frederik & Bill (sanat Pembroken) on koko paketin komeinta antia.

Peitsamo yltyy hulppeaan sooloon, jonka aikana Paavo Haapio bassottaa varsin eläväisesti. Groovea jo alussa ylläpitänyt Paavo Salon virvelin napakka takapotku tuplaa tahtinsa soolon lopussa. Projektin olemassaolo sai oikeutuksensa pelkästään tämän reilun minuutin pätkän myötä. Ei ole virheetöntä eikä kai niin puhdastakaan, mutta näin on hyvä. Arvostan.

Lisäpisteitä biisin nimen ensimmäisen nimen muuttamisesta Frederickistä Frederikiksi. Luulen tuon olleen tarkoituksellinen ja mahdollisesti vitsi.

Tulkintojen kohteen ensilevyltä Hard N' Horny (1969) valituista Henry's highway code sujuu skootteroituna ongelmitta. Henry's geographical & astronomical mistakes taas on sellaista tunnelmointia, joka kauniisti sanottuna aavistuksen tökkii.

Luulosairas ilmestyi aikoinaan vain singlenä ja sittemmin monilla Wigwam-kokoelmilla. Tätä pidän toisena KPS-versioiden kohokohtana. Jukan teksti ei ole täysin Karia, mutta ei liian kaukanakaan. Se passaa Peitsamon suuhun kuin tennarit jalkaan.

Kakkosaallon Wiguilta kelpuutettiin mukaan vain Nuclear nightclub. Siitä voisi todeta, että tulin ostaneeksi sen jostain divarista sinkkuna ennen kuin sain käsiini koko LP:n, ja sittemmin CD:n. Kaikessa yksinkertaisuudessaan: toimii.

Plays Wigwamia on verkosta turha hakea ja on käytettyjen markkinoillakin tarjolla nykyisin vain suht' suolaiseen hintaan. Suosittelen silti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• YKSI TOISTA VERSIOIMASSA - Tulossa...
• LEVYT - Wigwam: Tombstone Valentine
• LEVYT - Kari Peitsamon Skootteri: Groovers' Paradise

LEVYT - Wigwam: Tombstone Valentine

Tombstone Valentine (1970) oli Wigwamin toinen albumi.

Alkuvuodesta ennen sitä, heti kohta ensilevynsä ilmestymisen jälkeen yhtye koki ensimmäiset muutokset miehistössään. Alkujaan viisijäseninen orkesteri kasvoi lyhyeksi ajaksi kuusikoksi, kun Pekka Pohjola hyppäsi rattaille. Hän soitti viulua, kuten Pedagogi-singlellä (1970), mutta pääasiassa bassoa.

Ajatus oli, että nuori tulokas vuorottelisi Mats Huldénin kanssa bassossa, ja nelikielisestä vapaa hoitelisi jotain muuta instrumenttia. Kokoonpanolla tehtiin yksi tai pari keikkaa, kunnes opiskeluihinsa keskittymään halajava Huldén erosi.

Tämän jälkeen ryhmän liepeille ilmestyi amerikkalainen Kim Fowley, jonka oli tarkoitus tuottaa seuraava LP. Alkoi ilmetä tiettyjä henkilökemiallisia asioita, joihin en tartu sen enempää. Mikko Meriläisen oivallinen Wigwam-kirja (2006) ruotii aihetta riittävästi. Tombstone Valentinea käsittelevä Wikipedia-artikkeli muuten perustuu kaikilta osiltaan pitkälti siihen.

Kipunoinnin seurauksena kitaristi Nikke Nikamo lähti kävelemään, eikä hänen tilalleen pestattu uutta. Yhtye kutistui kvartetiksi.

Neljän hengen rock-porukat tapasivat koostua rumpalista, basistista, kitaristista ja laulajasta, jolla oli joskus kontollaan joku kieli- tai kosketinsoitin, tai palikat. Wigwamin resepti oli jotain muuta.

Rummut: kyllä (Ronnie Österberg). Basso: kyllä. Kitara: ei. Kosketinsoittajavokalisteja kaksin kappalein: Jim Pembroke ja Jukka Gustavson. Tombstone Valentinella Pembroke ei tosin pianoonsa koske, vaan hoitaa pelkästään lähes kaikki lauluosuudet.

Studiokitaristin tontille otettiin Jukka Tolonen ja helmikuussa 2021 menehtynyt Heikki Laurila. Ensin mainittu kantaa ymmärtääkseni päävastuun Laurilan näppäillessä parille biisille myös banjoa. Kalevi Nyqvist haitaroi siellä, missä sovitus kurttua kaipasi.

Musiikillisesti liikutaan eri aaltopituuksilla kuin mitä teki kvintettinä nauhoitettu Hard N' Horny (1969), joka oli hyvinkin progressiivista materiaalia sisältänyt paketti. Tuottaja Fowleyn ajamana bändi haki helpompaa, kaupallisempaa ilmettä. Siinä onnistuttiin mainiosti.

Wigut saattoivat olla aavistuksen haluttomia siirtymään kepeämpään, popmaiseen ilmaisuun. Ainakin studiorupeama on jälkipuheissa kuvattu innokkuudeltaan likipitäen tervanjuontia vastaavaksi tapahtumaksi. Aikaa kului ja rahaa paloi enemmän kuin etukäteen arveltiin tarvittavan. Motivaatio oli hakusessa. Syyksi on tarjottu Fowleyn työskentelytapaa.

Innottomuus tietäen olisi niin kovin helppo tyrmätä lopputulos, vaan kun ei pysty. Varmasti moni löytää omasta elämästäänkin esimerkkejä siitä, miten väkisin tekemällä on joskus syntynyt normaalia parempaa jälkeä.

Yleinen konsensus ei ehkä laske Tombstone Valentinea kaikkein parhaitten Wigwam-levyjen joukkoon. Apulaissheriffin asteikolla se kuuluu kärkikolmikkoon.

Homman nimi on pop, jota maustetaan elementeillä muista genreistä. Ollaan sen verran sivussa suoraviivaisuuden raiteilta, että progeksikin tätä voi ilman omantunnon tuskia kutsua. Tunnelma on pääosin valoisa.

Pembroken loistokkuus säveltäjänä pääsee albumilla oikeuksiinsa. Toinen toistaan hienompia teoksia häneltä: hypähtelevä Tombstone valentine, kaihoisat Wishful thinker ja Let the world ramble on, banjon ja viulun virkistämä Autograph sekä vekkulisti vaihteleva Captain supernatural. Toki pitää tunnustaa oivaltavien sovitusten ja taitavien musikanttien osuus; kokonaisuus muodostuu osistaan.

Gustavson kynäili kolme kappaletta, joista In gratitude nousee ylitse muitten tämän kirjoittajan makumaailmassa. For America on mielenkiinnon kiitettävästi ylläpitävää jazzia, mutta synkeä urkupianolaulusoolo End on siinä ja siinä.

Yksi numero on Erkki Kurenniemen elektronista äänimassaa. Se ei oikein istu joukkoon mukavasti.

Pohjolan instrumentaalilla 1936 lost in the snow on idullaan tyyli, jolla hän myöhemmin rakensi soolotöitään.

Toinen hänen sävellyksensä Frederick & Bill saisi kunnian tulla valituksi, mikäli minun täytyisi nimetä yksi esitys yhdestätoista. Pembroken tekstittämä ralli nostaa nautittavaksi Pohjolan basismia ja viulismia sekä Tolosen kitaroinnin, unohtamatta Österbergin kapulointia. Valtaisa näyttö 18-vuotiaan kaverin biisintekokyvyistä.

Pitemmittä puheitta, Tombstone Valentine on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Wigwam: Nuclear Nightclub

LEVYT - Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku

Onko liian provosoivaa vastata Pekka Pohjola, jos kysytään suosikkia kaikkien aikojen kotimaiseksi klassisen musiikin säveltäjäksi? Luultavasti on, mutta taas toisaalta ei niin kauhean kaukaa haettua.

Yhtenä esimerkkinä ja siihen rajoittumatta nyt jalustalle nostettavan LP:n Harakka Bialoipokku (1974) avaava Alku olisi kehnohkolla lajituntemuksellani kuviteltavissa vaikkapa Chopinin kirjoittamaksi. Rauhaisasti käynnistyvä pianoteos väläyttää ennen finaaliaan hieman jykevämpiäkin sävyjä.

Se myös esittelee jonkin teeman tai sävelkulun tai soinnun, ehkä sointuyhdistelmän, joka toistuu albumilla pieninä variaatioina. Tällaisia vaikutelmia saan kuunnellessani. Eli joku pätkä tuntuu tutulle, muttei oikein saa kiinni mistä. Ammattilaiset pystyisivät selittämään tarkemmin ja osoittamaan kyseisenlaiset kohdat Harakalta.

Tapa on ymmärtääkseni yleisesti käytetty klassisessa musiikissa, ainakin siellä perinteisemmällä osastolla. Nykytaiteista en tiedä.

Tapa ei ole vieras myöskään populaaripuolella, etenkään progressiivisessa rockissa. Yleensä Pohjola luokitellaankin progesiiloon. Hänen soolotuotantonsa on kuitenkin siinä määrin monimuotoista ja rikasta, että edes yhdistelmä proge+klasari ei riitä sitä kuvaamaan. Tälläkin levyllä soi lisäksi kelttiläinen kansanmusiikki ja jazz. Vähintään nuo.

Harakka Bialoipokku käytiin nauhoittamassa Tukholmassa kuten niin moni saman aikakauden klassikko (esim. Wigwamin Nuclear Nightclub). Love Recordsin yleismies, Wigwam-basistina Pekkaa seurannut Måns Groundstroem tuotti ja soittopuolesta huolehti puhaltajavoittoinen nippu huipputekijöitä:

• Paroni Paakkunainen, baritoni- ja alttosaksofoni + huilu
• Eero Koivistoinen, tenori-, sopraano- ja sopraninosaksofoni
• Pekka Pöyry, altto- ja sopraanosaksofoni
• Bertil Löfgren, trumpetti
• Coste Apetrea, kitara
• Tomi Parkkonen, rummut + perkussiot

Säveltäjä itse vastasi pianosta ja bassosta sekä sovituksista.

Jos kohta Harakka onkin teemallinen kokonaisuus, se ei ole sitä tarinaltaan. Totuus on, että biisinimiin upotetut ja kansilehdykässä kertomukseksi avatut harakan seikkailut eivät liity Pohjolan tuotoksiin millään tavalla. Juttu on silloisen tyttöystävän, Liisa Kuritun itsenäisesti kirjoittama ja se otettiin tässä yhdenlaiseen hyötykäyttöön.

Maestro itse myöntää yhtenäisen musiikillisen konseptin kestäneen vain vinyylin A-puolen verran, siis numerot 1 - 4. Petri Nevalaisen kirjassa Bassokenraali hän luonnehtii loppuja täytekappaleiksi. Tuo on kova lausunto, jonka osalta kukin voi tehdä omat johtopäätöksensä. Apulaissheriffin arvoasteikolla B-sivulta löytyy albumin kerma. Ehkä termi täytekappale ei pitänyt sisällään väheksyntää vaan tuon irrallisuuden muusta.

Hereilläkin uni jatkuu on etenkin lopultaan silkkaa jazzia. Ja ah, kuinka hyvää jaskaa näin rock-orientoituneen kuulijan korvin. Parkkonen ja Pohjola svengaavat niin, että heikompaa hirvittää. Vaskisektio päräyttelee päälle rivakalla otteella.

Sekoilu seestyy perustuu pitkälti Coste Apetrean kitaralle. Aavistuksen tasoa laskevasti siihen on sijoitettu pitkähkö bassosoolo.

Elämä jatkuu on mielestäni yhdenlainen perusmalli Pohjolan töissä. Lyhyttä melodian pätkää soitetaan toistuvasti eri instrumentein, sitä hiukan muutellen. Biisi tuntuu pikku hiljaa kasvavan koko lähes kahdeksanminuuttisen kestonsa ajan. Lopulliseksi tuntumaksi saadaan jylhä ja roteva.

Julkaisun aikoihin Love viritteli yhteistyötä brittiläisen Virgin Recordsin kanssa. Tätä kanavaa hyödyntäen julkaistiin joitain suomalaisia älppäreitä saarivaltakunnassa, niin myös jutun kohde. Vaikeaksi koettu nimi vain muutettiin. Englanninkieliseksi otsikoksi tuli B The Magpie.

Iso menestys ulkomailla jäi saavuttamatta, mutta kuvio poiki kontaktin Mike Oldfieldiin. Tämän aloitteesta herrat vierailivat kertaalleen toistensa levyillä ja Pekka kiersi Oldfieldin yhtyeen kanssa Eurooppaa.

Bassokenraalin nauttimasta arvostuksesta kielii myös vuonna 1974 kaavailtu, mutta toteutumatta jäänyt työtarjous Frank Zappalta.

Kotimaassa Pohjola ehti olla monessa mukana. Wigwam-pesti kesti nelisen vuotta päättyäkseen juuri ennen Harakkaa. Omaa hyllyä tarkastellen mainitsen muista vain Jukka Tolosen, Jim Pembroken, Dave Lindholmin, The Groupin, Vesku Loirin, Harri Marstion ja Pedro's Heavy Gentlemenin. Nuo muodostavat vain jäävuoren huipun kaikesta.

Lämpimimmin suhtaudun kuitenkin miehen soolotuotantoon, joka sisältää helmiä vielä vuosituhannen vaihteen kahta puolen. Luulenpa palaavani näitten ääreen joskus tulevaisuudessa.

Olen muuten sitä mieltä, että Harakka Bialoipokku on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Wigwam: Nuclear Nightclub
• LEVYT - Jukka Tolonen: Hysterica
• WANHA SUOMI-PROGE #3 - Hamlet: Linnanherra

LEVYT - Jukka Tolonen: Hysterica

Elettiin 70-luvun puoliväliä. Isä oli ostanut Saloran Ortoperspekta-viritinvahvistimen yhdellä isolla ja kahdella pikkupöntöllä, Philipsin dekin ja 10 - vai oliko peräti 20 - tyhjää kasettia. Sen ajan radio-ohjelmista hän nauhoitti kasetit ilmeisesti pikavauhtia ja aika lailla valikoimatta täyteen sekalaista tavaraa, mitä tuli kossina jonkin verran kuunneltua.

Myöhemmin musiikin kuuntelusta kehkeytyi iso harrastus. Törmäsin pikku hiljaa lukuisiin esityksiin, joihin ensikosketuksen sain tuolloin, ajalla ennen parempaa tietoa näistä. Oli Sladea, Sweetiä, Mudia, Wigwamia, Beatlesia, Sleepy Sleepersiä, Rock'n'Roll Bandia, Ronski Gangia, Abbaa ja ties mitä.

Muuan outolintu oli eräs jännittävällä tavalla kuplinut ja polveillut instrumentaali, jonka esittäjästä en noin 30 vuoteen päässyt perille.

Rapiat kymmenen vuotta sitten se sitten napsahti. Proge oli alkanut kiinnostaa ja yhden alan puolipakollisen hankinnan kappale numero 2 oli minut täydellisesti yllättäen juuri tuo ihmeellisesti svengaava lurittelu. Kyseinen ostos oli Jukka Tolosen neljäs soolopitkä Hysterica (1975).

Apulaissheriffin mittapuulla Hysterican edeltäjä The Hook (1974) oli selkeästi Tolosen siihen mennessä paras aikaansaannos. Tasavallan Presidentti oli pistänyt pillit pussiin ja kitaravelho muuttanut Lontooseen. Ensimmäinen lapsi syntyi, minkä vuoksi Tolonen kieltäytyi tarjotusta pestistä Abbassa. Vissiin hyvä niin.

Jossain vaiheessa tätä rumbaa matkattiin tutuksi tulleille Marcus Musicin studioille Tukholmaan kyhäämään jatkoa Hookille, joka ymmärtääkseni oli muodostunut lieväksi kaupalliseksi pettymykseksi. Paikalla oli Jukan luottomies Pekka Pöyrystä lähtien julma nippu ajan huippumuusikoita. Jälki oli mitä loisteliainta jazz rockia, painotus makuuni riittävästi rockin puolella. Tämä siis henkilökohtaisena mielipiteenäni.

Nimittäin maestro itse tuo vuoden 2004 CD-painoksen kansilehdellä esille aavistuksen toista kantaa. Viiden päivän nauhoitukset vedettiin läpi ilman harjoituksia. Ilmapiiri oli kuulemma stressaava ja albumista ei mukamas saatu "as solid as its predecessors".

Hyväksyn tietenkin mielipiteen, mutta en kuuna päivänä osta sitä omakseni. The Hook oli kyllä rahtusen monipuolisempi kokonaisuus, mutta Hysterica kapeammalla sektorillakin liikkuessaan omiin korviini vielä sitäkin miellyttävämpi.

Django ei välttämättä ole levyn kaikkein parasta antia. Kuuntelulinkin arvoiseksi sen nostaa jutun alussa kerrottu nostalgialisä. Toisaalta Tolonen samassa Petri Silaksen toimittamassa kansitekstissä kehuu juuri tätä biisiä. Sävellys syntyi Valamon luostarivierailun aikana ja on kunnianosoitus Django Reinhardtille, nuorena vuonna 1953 kuolleelle jazz-kitaristille, jonka tuotantoa en tunne.

Tunnetumpi tribuutin kohde on vielä nuorempana keskuudestamme poistuneelle, rock-kepityksen useaan otteeseen kruunatulle kuninkaalle omistettu pelinavaus Jimi. Mitä pitemmälle hieno kitaraveto etenee, sitä ilmeisemmiksi käyvät Hendrix-vaikutteet. Heikki "Häkä" Virtasen bassottelu tukee menoa erityisen nautittavasti. Ei tunnu kymmenminuttinen tämän parissa lainkaan liioitellun pitkältä.

Merkille pantavaa Hystericassa on se, että Tolonen malttoi ensi kertaa soolotuotannossaan pitäytyä pelkästään kuusikielisen varressa ja jättää koskettimet Esa Kotilaisen hoitoon. Totta kai sävellykset tulivat yksin häneltä.

Sovitusten osalta on vaikea uskoa, etteikö muulla orkesterilla olisi lainkaan näppejään pelissä. Sen verran kovaa ryhmää tässä taustalla hääräsi. Samaan hengenvetoon pitää nämä muusikot tunnustaa niin ammattitaitoisiksi, ettei valmiiksi sovitettukaan materiaali ongelmaa ole voinut tuottaa. Tiedä häntä kuinka meni.

Jos se paras otos kiekolta pitäisi nimetä, taitaisi palkinnon saada Tiger. Se alkaa muikeasti Pekka Pohjolan basson kuljettamana. Tolosen kitara, Rosnellin rummut ja Kotilaisen vehkeet yhtyvät pikku hiljaa soittoon mukaan. Sakari Kukkokin antaa osansa kokonaisuuteen saksofonin ja huilun voimin.

Mainitsin jo aiemmin adjektiivin jännittävä. Tigerista syntyi teos, jota luonnehdinta kuvaa poikkeuksellisen hyvin. Toimisi uskoakseni jos jonkinlaisen elokuvakohtauksen tai jopa kokonaisen lyhytfilmin taustalla. Lopun lähestyessä Jukka repii esiin ensin hienovaraisia Kuningaskobra-viittauksia, kunnes finaalissa päräyttää lyhyehkön, suoran lainan, joka kulkee lumoavasti eri tahdissa muuhun soitantaan nähden.

Turhan yksiulotteisesti tuossa sijoitin levyn jazz rock -laariin. Onhan Hysterica muutakin. Windermere avenue viimeisenä edustaa varsin kevyttä popahtavaa tunnelmointia, jossa Pöyryn puhaltelu on avainasemassa.

Edeltävä Silva the cat on ehkä eniten jazzia. Samalla kappale pomppii niin mukavan rytmisesti, että kuvittelisin tanssista pitävien viihtyvän lattialla sen tahtiin disco-henkisesti nytkytellen.

Nimiraita hölkyttää rumpulähtöisesti ja tässäkin Pöyry ottaa isoa roolia saksofonilla. Tolonen tyytyy pääasiassa taustoittamaan, mutta sooloilee puolivälin krouvista eteen päin maukkaasti. Kotilainen saa perään oman vuoronsa parrasvaloissa.

Olen jyrkästi sitä mieltä, ettei mikään kuunteluhyvyys synny puhdasoppisesta, teknisesti virheettömästä ja musiikin teorian mukaisesta suorittamisesta. Yksinkertaisillakin elementeillä ja/tai vähäisemmällä soitto- tai laulutaidolla voi syntyä maksimipisteisiin oikeuttavaa tuotantoa.

Mutta yhtä lailla huippua voi tehdä taitavastikin ja tämä toteutuu melko täydellisesti nyt hehkutettavalla levyllä. Kuusi esitystä, kuusi erinomaista biisiä. Kaikinpuolinen huonous ja heikkous missä lie.

Kansi on monitaituri Mats Huldénin käsialaa. Tuotannosta vastasi Otto Donner.

Nämähän on ollut tapana lopettaa siten, että Hysterica on aivan mahtava levy!