Muusikko, säveltäjä (myös elokuviin ja mainoksiin), sovittaja, levytuottaja. Sivuosarooli Spede-elokuvassa X-Paroni.
Yksi Love Recordsin perustajista, sen toimitusjohtaja 1966-69, Yleisradion viihdepäällikkö 1970-74, yksi ELMUn perustajista 1978, Suomen kapellimestari Euroviisuissa 1981 (Riki Sorsa: Reggae OK), Teoston puheenjohtaja 1994-2006. DER-studion johtaja.
Muun muassa noissa ehti elämänsä (1939-2013) aikana olla mukana Otto Donner. Hänen taipaleensa musiikin maailmassa ei leikkaa kovin monessa kohtaa Apulaissheriffin polkuja. Vajaa kymmenen hänen tuottamaansa albumia sentään omistan. Niistä kolme on yhteistöitä Dave Lindholmin kanssa.
Aino (1982) muistetaan klassikkolaulusta Pieni & hento ote. Sen jatko-osa Sisar (1991) ei kannessaan paljasta tuottajaa, mutta rohkenen arvella toimen kuuluneen Donnerille. Kolmas kaksikon yhdessä junailema kimppalevy on More Than 123 (2010).
Donner hoiteli sovitukset ja orkesterin johtamisen, Lindholm lyriikat. Sävellyksiä syntyi sekä yhdessä että molempien taholla yksin. Jälki on mitä maittavinta, lähinnä jazzia ja bluesia. Puhallinsoittimia otettiin kattaukseen riittävästi, pianoa ja hammondia löytyy, alaääniä tuottamaan valittiin pystybasso ja rummutkin on. Laulusta ja kitarasta vastaa Dave.
Kiekon alkupään soidessa voisi vaivatta kuvitella itsensä istumaan hämärään, savuiseen kapakkaan. On niin jaskaa, niin jaskaa. Torvet ottavat isoa roolia, pianokin pääsee etualalle. Tällä reseptillä ohi lipuvat kappaleet Why I smile again, Oh, Don ja I'm right.
Kamalasti ei ilmapiiri muutu tultaessa numeroon 4 Where you're walking now. Sen loppuun kitaravirtuoosi sormeilee hienoista kontrastia taustaan luovan soolon.
Näitä seuraava True life on ainoa Donnerin itsekseen säveltämä teos, ja upea onkin. Sanoja sillä on säästeliäästi, mutta timanttista soittoa senkin edestä. Ehdottomasti autiolle saarelle völjyyn otettavaa taidetta. Harmittaa vietävästi, etten pysty linkkaamaan sitä tähän esimerkiksi.
Tähän mennessä on kuultu melko maltillisesti ihmisääntä. Sen vähän mitä sitä on ollut, on Lindholm laulanut matalalta, osin sanaillut miltei ilman melodiaa. Taitekohta on tässä.
Käsittääkseni west coast bluesina etenevä, reipas I know my boulevard on lähimpänä sellaista äänimaailmaa, jonka kanssa olen tottunut aikaani viettämään. Se myös toimii surumielisen True lifen jälkeen atmosfäärin muuttajana kohti iloisempia sävyjä.
Loppuhuipennukseksi säästetty Lucky Johnny's gone tarjoilee sitten molempia tunneskaalan laitoja. Alun ja lopun rempseän rilluttelun lomaan mahtuu liki kaksiminuuttinen hautajaistunnelmaa henkivä urkuosuus. Tässä, kuten selkeästi vähemmässä määrin nelosraidallakin, on läsnä muhkeaa tuubaa. Tuota vaskipuhallinta, joka tuppaa puoliväkisin viemään ajatuksiani sirkusareenalle.
Hieno päätös hienolle biisinipulle, joka on enemmän kuin yy-kaa-koo. "Nee", toteaisi rumpali Velipuolikuusta.
Lienee paikallaan esitellä bändi, koska kyseessä on niin vahvasti koko revohkan yhteistyönä loistava kokonaisuus:
- Manuel Dunkel, tenori- ja sopraanosaksofoni
- Pepa Päivinen, baritonisaksofoni + huilu
- Tero Saarti, trumpetti + flyygelitorvi
- Markku Veijonsuo, pasuuna
- Riitta Paakki, piano
- Ulf Krokfors, kontrabasso
- Mika Kallio, rummut
- Tom Bildo, alttotorvi (kpleet 4 & 7)
- Miska Miettinen, alttotorvi (4 & 7)
- Petri Keskitalo, tuuba (4 & 7)
- Mikko Helevä, Hammond B3 (4 & 7)
Daven ristimänimi muuten on Ralf-Henrik ja Donner oli Henrik Otto.
Daven tuotanto vie CD-muodossa pikkuista vaille vaatekaapin hyllyleveyden verran tilaa meikäläisellä ja tuosta vielä uupuu muutamia. Laadukkaasta massasta en lopulta aivan helpolla voi osoittaa niitä kaikkein parhaisiin laskemiani. Tämä on yksi niistä.
Minisarjan juttu on mukava päättää toteamalla, että More Than 123 on aivan mahtava levy!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- KIMPPALEVYJÄ - Tulossa...
- KIMPPALEVYJÄ #2 - Ali Farka Touré With Ry Cooder: Talking Timbuktu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti