VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #5 - Los Lobos: ...And A Time To Dance

Silloin tällöin kohtaa kummallisia yhteensattumia. Esimerkiksi lukiessa tulee vastaan jokin tapahtuma, paikka tai jopa yksittäinen sana ensimmäistä kertaa koskaan tai pitkään aikaan. Sitten ihan kohta törmää samaan aivan muussa yhteydessä.

Nyt kävi sattumoisin niin, että ulkomaisten pikkulevyjen minisarjan päättävä tapaus Sudet on kotoisin Los Angelesista, mistä ponnistivat myös kahden edellisen jakson Ice Cube ja Long Ryders. Eri piireissä liikutaan, mutta kotikaupunki yhdistää.

Nimellä Los Lobos Del Este De Los Angeles ilmestynyt LP Just Another Band From East L.A. (1978) työstettiin, kun yhtye oli vielä lähinnä jäsentensä harrastustoimintaa. Varsin pitkän julkaisutauon ja parin sinkun jälkeinen EP ...And A Time To Dance (1983) oli jo vakavissaan musiikkiuraan tähtäävän porukan tekosia.

Raidoista tunnetuin, Ritchie Valensin 25 vuotta aiemmin levyttämä Come on let's go soi kulkevana perus-rock'n'rollina. Why do you do? asettuu Apulaissheriffin tyylilajitutkan mukaan rockabilly-lokeroon. Angloamerikkalaisen musiikin tahdissa kehittyneeseen makuun nuo kaksi ovat lätyn helpoiten omaksuttavat tempaisut.

Los Lobosin konseptissa rockin sukulaiset näyttelevät kuitenkin vain osaa kokonaisuudesta. 1970-luvulta lähtien bändin ohjelmisto on perustunut americanan eri muotojen lisäksi latinalaisamerikkalaisiin, etenkin Meksikon genreihin.

Kun näin on, joudun nostamaan kädet pystyyn, vaikka helpon ja keskivaikean väliin asettuvaa kategorisointivimmaa podenkin. Heittelen siksi vain muutamia orkesterista lukemalla omaksuttuja termejä kehiin osaamatta tunnistaa yksittäisten kappaleiden kohdalla mistä on kyse: zydeco, texmex, chicano rock. Tai vielä eksoottisempina bolero, cumbia ja norteño.

Levyn muilla numeroilla operoidaan enemmän noilla tonteilla. Tämä tarkoittaa, että soitinvalikoimassa on normikitaran ja -basson lisäksi myös rajantakaiset variantit näistä sekä haitari.

Sudet mallia -83 olivat:

• David Hidalgo, kitara + haitari
• Cesar Rosas, kitara + bajo sexto (meksikolainen 12-kielinen basso)
• Conrad Lozano, basso + guitarrón (iso meksikolainen kitara)
• Louie Pérez, rummut

Koko revohka osallistui lauluhommiin ja ulkojäsenenä soitti saksofonia Steve Berlin, joka liittyi seuraavana vuonna virallisesti mukaan. Kokoonpano on säilynyt sellaisenaan käsittääkseni nykypäivään saakka, mikä on kunnioitusta herättävä asia ja minusta jo itseisarvoisesti hyvä juttu.

Konserttitilanteissa Los Lobos on pitkään käyttänyt vierailevia rumpaleita. Olen ollut ymmärtävinäni tämän johtuvan siitä, että Pérez tykkää muitten rinnalla tarttua kielisoittimiin.

Kuten herrojen nimistä voi arvata, ei espanjan kieli ole mikään ongelma ja he ovatkin kautta aikain käyttäneet sitä toisena laulukielenä. Niinpä myös ...And A Time To Dance sisältää kaksi espanjaksi vedettyä biisiä. Näistä tarjoilen kuultavaksi reippaan ja raikkaan hyppelyn Anselma.

Omasta mielestäni juuri tuon tapainen rilluttelu on parasta Los Lobosia, vaikka hyvin onnistunutta materiaalia he ovat tuottaneet myös rock'n'roll- ja blues-osastoilla. Samalla tunnustan oman kokemuspiirini rajoittuvan vähäisiä poikkeuksia lukuunottamatta 80-lukuun. Ehkä olisi syytä rikastuttaa hyllyä tämän pumpun uudemmillakin albumeilla.

Kuinkas ollakaan, paketti, jonka sisältä löytyi mm. Tin Can Trust (2010) tuossa juuri tulikin taloon.

Sarja päättyy

Välimallin pikkulevyjä muualta kattoi nyt pyöritellyn lisäksi seuraavat EP:t:

• Graham Fenton's Matchbox: Rockabilly Rebel
• AC/DC: '74 Jailbreak
• The Long Ryders: 10-5-60
• Ice Cube: Kill At Will

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #4 - Ice Cube: Kill At Will
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #3 - The Long Ryders: 10-5-60

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #4 - Ice Cube: Kill At Will

USAssa liimailivat joskus muinoin levyihin sisältövaroitustarroja, ettei vaan nuoriso vallan hulttiolle ajautuisi. Mikäs niin vaarallinen tapaus meillä nyt on linssin alla, että ansaitsi aikansa höpsismisymbolin kanteensa?

Siltä löytyy remix jo albumilla AmeriKKKa's Most Wanted (1990) kuullusta biisistä Endangered species (tales from the darkside), jolla vierailee Public Enemyn ykkösrappari Chuck D. Parasta A-luokkaa edustava, hyökkäävän poliittinen sanan paukutus kertoo mustien asuttaman LA:n gheton väkivaltaisesta arjesta.

you wanna free Africa?

I'll stare at ya

cause we ain't got it

too good in America

I can't fuck with them overseas

my homeboy dies over keys

of cocaine

it was plain and simple

the 9mm went to the temple

Siltä löytyy remix jo albumilla AmeriKKKa's Most Wanted kuullusta biisistä Get off my dick and tell yo bitch to come here, joka oli alkujaan alle minuutin mittainen löysähkö rap. Uusi näkemys tuo lisää säkeistöjä ja kasvattaa tämän täysimittaiseksi. Teksti on hieman erilaista tyylilajia.

I step into the club

for a rub-a-dub

it seems like

all the little hoes

fall in love

with my money

cause yo about a year ago

I was just your

ordinary average everyday

crazy ass broke

Siltä löytyy toinen osa jo albumilla AmeriKKKa's Most Wanted kuullusta porinatuokiosta JD's gaffilin, jota ei suoranaisesti kehtaa biisiksi kutsua. Onpahan jonkinmoinen lyhyt tilitys ilman musiikkia.

Se on Ice Cuben puoli vuotta esikois-LP:n perään julkaistu EP Kill At Will (1990). Hienokseltaan rahastuksen makuahan siinä on. AmeriKKKa oli myynyt kahdessa viikossa järisyttävät puoli miljoonaa yksikköä, joten ostajille piti saada ostettavaa, vaikkei täyteen albumiin materiaalia vielä ollutkaan.

Edellä kerrottu toki hieman himmentää Kill At Willin hohtoa, muttei poista sitä tosiasiaa, että levy on hyvä. Neljä kappaletta seitsemästä (kuudesta, kun JD's gaffilin (part 2) jätetään huomiotta) oli täysin uusia.

Karkeasti jakaen Ice Cuben lyriikoissa oli ainakin alkuaikoina nähtävissä toisaalta tiedostavaa yhteiskunnallisuutta, toisaalta omaa napaa tuijottavaa rehvastelua. Toisessa esimerkissä yllä hän äityi itsensä korostamisen ohella surkuttelemaan kuuluisuuden tuomia lieveilmiöitä.

Taustat olivat hyvin sample-voittoisia. Esimerkiksi Jackin' for beats sisältää kolmattakymmentä lainapätkää muualta. The product pärjää vähemmällä hyödyntäen muun muassa Kool & The Gangin ja Sly & The Family Stonen vanhempaa tuotantoa. Ja tietenkin James Brownia.

En ota kantaa miehen musiikkiin vuoden 1993 jälkeen, koska en sitä tunne. Siihen mennessä tehty riitti nostamaan Cuben yhdeksi suosikeistani hip hopin saralla. Neljä pitkäsoittoa ja tämä EP.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #3 - The Long Ryders: 10-5-60
• LEVYT - Eric B. & Rakim: Follow The Leader

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #3 - The Long Ryders: 10-5-60

The Long Rydersin ensimmäisenä julkaisuna ilmestyi EP 10-5-60 (1983). Koska nautin musiikkini lasersäteen avulla, on se huostassani vain bändin ykkös-LP:n Native Sons (1984) CD-painoksen kylkiäisenä.

10-5-60 ei ole maailman paras äänite. Se kuuluu suureen joukkoon osastoa 3½/5, jossa pysytään rimaa hipomatta hyvän puolella, muttei innosteta kuulijaa vallattomuuksiin. Omasta puolestani pähkäilen niin kuin näitä aina.

10-5-60 on siinä mielessä merkittävä tapaus, että siitä alkoi mainion orkesterin lyhyt mutta pitkä ura. Nimittäin jo kolmen albumin ja neljän vuoden jälkeen pantiin pillit pussiin ensimmäisen stintin osalta.

2000-luvulla Ryderit ovat muiden musahommien lomassa aktivoituneet muutamaan otteeseen keikkamaailmassa. Julmetun pitkän studiotauon perään julkaistiin erinomainen Psychedelic Country Soul (2019).

10-5-60 joutaa päätyä jutun aiheeksi juuri nyt, 5. päivänä lokakuuta. Ei riitä kielitaitoni tai kulttuurintuntemukseni kertomaan mistä EP:n nimi tulee. Puhe ei vaikuttaisi olevan tästä päivämäärästä vuonna 1960. Nimikappale näet kertoo bileistä, joissa tunnelma yltyy siinä määrin reippaaksi, että paikalle saapuu poliisi. Ennen sitä rivit menevät näin:

I need ten five sixty times

I'm working out my feelings

as I'm working out my mind

I need ten five sixty times

I'm working out my problems

as I'm working out my mind

Viimeisten rivien osalta voi arvella onko sävy "pappa betalar"-asenteelle sormea heristävä, välinpitämätön vai hyväksyvä.

we'll probably go to jail

if the cops do nab us

my dad can get the bail

The Long Rydersin tyylii nojaa 1960-luvun psych/country/folk rockia kitaroin ja stemmalauluin vetäneiden bändien musiikkiin. Yhtyeen nimi on selkeä nyökkäys The Byrdsille, joka myös vaihtoi omassaan i:n y:ksi.

Punk- ja garage-vaikutteet kuuluvat EP:llä vielä selkeinä liuetakseen jo ensimmäisellä pitkäsoitolla huomattavasti vähäisemmiksi. Suomalaisen korvaan sävähtää Join my gangin säkeistössä vilahtava, ilmeisesti sattuman sanelemana sinne tupsahtanut Hanoi Rocksin mieleen tuova melodian pätkä.

Born to believe in you on sävelmänä kuin suoraan Lennon-McCartneyn pajalta lainattu. Sovituksessa country soi tasaveroisena 60-lukuisen popin rinnalla.

10-5-60:n julkisivu näyttää CD:n kansivihkosen sisuksiin piilotettuna tältä:

The Long Rydersin vuosimallia -83 muodostivat laulaja-kitaristi-harpisti-huuliharpisti Sid Griffin, kitaristi-banjisti-mandoliinikko-stilikoija-kosketinsoittaja-laulaja Stephen J.McCarthy, rumpali-perkussionisti Greg Sowders sekä basisti-laulaja Des Brewer.

Julkaisun jälkeen Brewer lähti tullakseen jatkossa korvatuksi Tom Stevensillä. Näin syntynyt kvartetti oli muuttumattomana remmissä viimevuotisella paluulevyllä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #2 - AC/DC: '74 Jailbreak

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #2 - AC/DC: '74 Jailbreak

Kokoelmahan tämä teknisesti ottaen on siinä missä sarjan ensimmäisen osan Matchbox-kiekkokin. Siitä huolimatta Apulaissheriffin ääni menisi luultavasti tälle, jos oltaisiin valitsemassa maapallon parasta EP:tä kautta aikain.

AC/DC:n pelinavaus pitkäsoittojen osalta oli Australiassa julkaistu High Voltage (1975), jota seurasi niin ikään vain yhtyeen kotimaassa virallisesti myyntiin pukattu T.N.T. (1975).

Ensimmäinen kansainvälinen julkaisu oli nimeltään High Voltage (1976), jonka sisällöstä kuitenkin 7/9 oli T.N.T.-peräistä. Loput 2 raitaa otettiin alkuperäiseltä High Voltagelta. Ajalle tyypillinen, mutta minulle ikuisesti käsittämätön ratkaisu jätti muut maat 6+2 biisiä vajaaksi alkuaikojen Acca Daccaa.

Vielä Dirty Deeds Done Dirt Cheap (1976), Let There Be Rock (1977) ja Powerage (1978) erosivat lievästi aussien ja muun maailman painosten osalta. Sitten annettiin järjen voittaa.

Moinen kaupallisten piirien aikaansaama soppa aiheutti luonnollisesti paineita saattaa orkesterin alkutuotanto kokonaisuudessaan kansainvälisille markkinoille. Painetta laskettiin EP:llä '74 Jailbreak (1984). Ilmestymisvuosi juhlisti AC/DC:n 10-vuotista olemista sillä epätarkkuudella, että bändi oli kyllä perustettu jo -73, mutta Bon Scott tuli kuvioihin -74.

Biiseistä riffitäydellisyyttä edustavan Jailbreakin ensijulkaisu-LP kengurumaassa oli ollut Dirty Deeds Done Dirt Cheap, muitten neljän High Voltage. Materiaalia olisi ollut käytettävissä täysimittaiseen levyyn, mutta loput jätettiin jollain perusteella tuolloin muhimaan.

Aukot paikattiin vasta huomattavan paljon myöhemmille bokseille Bonfire (1997) ja Backtracks (2009). Omituiseksi, ikäväksi ja vaikeaksi pitää asiat tehdä, kun raha puhuu liikaa.

Vaan musiikkihan se ratkaisee, joten mennäänpä siihen. Eikä minulla itse asiassa ole siitä juurikaan sanottavaa. Rock and rollia, jota ehkä noin periaatteessa voisi soittaa paremminkin. Käytännössä tuskin pystyy.

Jottei olisi epäselvää mistä AC/DC välivaiheitten kautta ammensi, pistetään kuunneltavaksi myös näkemys vanhasta blues-klassikosta Baby please don't go, josta on maailmalla pakerrettu versio jos toinenkin. Suosittelen kiinnittämään erityistä huomiota veljesten Young & Young kitaratyöskentelyyn.

Bon Scott oli.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #1 - Graham Fenton's Matchbox: Rockabilly Rebel

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #1 - Graham Fenton's Matchbox: Rockabilly Rebel

Ulkomailta

Edellisessä minisarjassa katsastettiin kotimaisia EP-levyjä. Jatketaan samoilla spekseillä, ilman eri esittelyä. Ainoana erona se jotta nyt hutkitaan ulkomaisia äänitteitä.

Ja lähtee...

Rockabilly-orkesterina tunnettu Matchbox perustettiin 1970-luvun alussa ja aloitti levyttämisen vuosikymmenen puolivälissä. Graham Fenton liittyi mukaan laulajaksi ensimmäisen LP:n jälkeen.

Tyyli muuttui pikku hiljaa niin, että viides albumi Flying Colours (1981) on mielestäni lähempänä 70-luvun purkkapoppia kuin 50-luvun rock and rollia. Tämän uudempiin en ole perehtynyt.

Bändi ymmärtääkseni hajosi 80-luvun lopulla, jonka jälkeen laulusolisti kasasi uuden nimellä Graham Fenton's Matchbox. Sain aika vastikään käsiini tämän poppoon alkuaikojen studionauhoituksista kasatun, mielikuvituksettomasti otsikoidun pienoiskokoelman Rockabilly Rebel (2000).

Nyt on ihan pakko hehkuttaa, että onneksi sain.

EP:llä on pirteämpi meininki mitä oikeastaan yhdelläkään vuosien 1976-81 albumeista. Uskoakseni musiikki kelpaa myös hieman tiukkapipoisemmallekin 50-lukudiggarille. Purkkaa ei tarvi peljätä. Spotifystä löytyvä todistusaineisto vahvistaa vaikutelmaa, jonka mukaan tällä ryhmällä olisi ollut nimenomaan tarkoitus palata 80-luvun Matchboxia "aidompaan" ilmaisuun.

Loppujen lopuksi vara-Matchbox jäi suhteellisen lyhytikäiseksi kokoonpanoksi ja ehkäpä se legendaarisin porukka (Fenton, Steve Bloomfield, Fred Poke, Jimmy Redhead, Gordon Scott) astui takaisin palvelukseen alkuperäisellä nimellä.

Seitsemästä esityksestä vain It's all over now oli julkaistu aiemmin, singlenä vuonna 1992. Kyseisen kappaleen muista tulkinnoista kirjoitin kuukausia sitten Molly Hatchet -jutussa. Fentonin johdolla syntyi letkeästi rullaava, rockabillyhtävä versio.

Uudet näkemykset tuli raapaistua sekä Wash mashine boogiesta että Rockabilly rebelistä. Kun jälkimmäinen on ehkä se kaikkein tunnetuin, joskaan ei itselleni lähellekään tärkein Matchbox-numero, oli etukäteistunnelma vähintäänkin epäileväinen.

Aivan suotta oli, sillä hienosti potkii tämäkin. Tempo on alkuperäiseen verrattuna hitusen reippaampi. Kitarasoolossa Bloomfield vuosimallia -79 nappaa voiton kotiin, mutta kokonaisuutena en pysty arvottamaan uudempaa vanhemman edelle tai perään. Hyvin toimivat molemmat.

Balladeja ei kuulla, vaan kierroslukumittari näyttää alusta loppuun isoja lukemia. Blue skies ja jo mainittu Wash machine boogie tikkaavat ripeimmin. Radar love on laskevine bassolinjoineen jänskä lopetus. 

Heikkoa lenkkiä CD:ltä on turha etsiä. Niitä ei Apulaissheriffin tutka löydä hakemallakaan. Kokoelma on ilahduttanut heti ensi soiton ensi tahdeista lähtien. Seitsemän kappaleen eli rapiat 22 minuutin mitta sopii tyylilajiin kuin puolukkahillo maksalaatikkoon.

Myönnän hankkineeni levyn vähän puolihuolimattomasti muitten jatkoksi, kun sattui tulemaan vastaan. Yllätyin erittäin positiivisesti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA - Tulossa...
• LEVYT - Molly Hatchet: Flirtin' With Disaster