LEVYT - Jonna Tervomaa: Viivalla

Musiikin historiasta voi kaivaa läjäpäin esittäjiä, joitten tyyli on matkan varrella muuttunut niin paljon, että siinä sivussa on myös yleisö vaihtunut. Omalla kohdallani tulee mieleen tapauksia, kun olen muutoksen sattuessa enemmän tai vähemmän tipahtanut kyydistä.

Sarjaa "vähemmän" edustaa viimekertaisen jutun Eppu Normaali 90-luvun alusta alkaen. Otsikolla  "enemmän" voin varustaa nyt aiheena olevan Jonna Tervomaan.

Häneltä on vuodesta 1998 lähtien julkaistu seitsemän albumia. Ensimmäiset kolme niistä menevät Apulaissheriffiin täydestä tänä päivänäkin. Neljäs, Halo (2004) ei myöskään ole hassumpi. Sen jälkeen tekemisen suunta muuttui siinä määrin, että tiukkaa tekee, jaksanko kokonaista levyä kerralla läpi soittaa.

Tarkoitukseni ei ole moittia, vaan todeta, sitä paitsi puhtaan subjektiivisesti. Yleisönsä nuo uudemmatkin ovat löytäneet, ehkä keskimäärin paremmin kuin alkupään tuotokset.

Viivalla (2001) on pitkäsoitoista kolmas ja ansaitsee paikkansa blogin yhä vaan jatkuvassa, parhaita käsittelevässä LEVYT-sarjassa.

Vinyylityypit muistavat aika ajoin touhottaa kansista, joita on mukava LP-formaatissa hypistellä ja taidettaan ihastella. Käytän nyt tilaisuutta hyväkseni ja heittelen kehuja CD-maailmasta, kun se on kerrankin aiheellista.

Minua vaivaa jonkinasteinen värisokeus, joka ei ole omiaan helpottamaan tiettyjen väriyhdistelmien varaan rakennetun, pienen fonttikoon tekstin lukemista. Taiteilijanimeä Pihvi käyttävä Maria Ahonen onnistui luomaan tässä mielessä täysin ongelmattoman graafisen ilmeen, joka lisäksi miellyttää minua muinkin tavoin.

Ehkä juuri tuo aistivajeeni saa aikaan sen, että hieman räikeät, mutta kuitenkin rauhoittavat värit toimivat minulle katseltunakin. Lehtisen sivut eivät yritä tarjota enemmän infoa kuin niille suosiolla mahtuu. Kun vielä pahvin materiaali on huippuluokkaa jopa hieman rasvakäpäläisenäkin sormeilla, ei voi kuin kiitellä.

Ahosen muista töistä Discogs-sivusto paljastaa muiden muassa Cliftersiä, Perunateatteria, Anna Erikssonia ja Marita Taavitsaista.

Nimiä tarkastellen vain vähän on muuttunut Jonnan kahteen edelliseen täysimittaiseen verrattuna.

Tekstit on ensimmäistä kertaa merkitty täysin solistin nimiin, kun aiemmilla oli joitain jaettuja sanoituskrediittejä. Sävellykset tulivat pitkälti samoilta herroilta kuin ennenkin. Jussi Jaakonaho tuotti edelleen.

Kiinnitin jo Tervomaan debyyttiä ruotivan jutun yhteydessä huomiota siihen, miten musiikkimaulleni vieraitten lauluntekijöitten onnistui säveltää makuuni niin mainiosti osuvia lauluja. Toistamatta itseäni totean saman pätevän taas. Tuolta alempaa voi linkin kautta edetä vanhaan juttuun, sikäli mikäli tarkempi pähkäily kiinnostaa.

Viivalla koostuu oivasoundisesta ja selväpiirteisestä, rock-henkisestä popista. Jaakonahon ja Tervomaan näkemys hyvästä sellaisesta on sitä tehdessä ollut häkellyttävän lähellä omaani. Päivästä riippuen arvotan joko tämän tai Jonna Tervomaan (1998) laulajan parhaaksi albumiksi toistaiseksi.

Selkeää suosikkikappaletta en pysty osoittamaan, mikä sekin puhuu kokonaisuuden hienouden puolesta. Tulkoon runsaudenpulassa kuuntelutyrkylle rennonlaiskaa svengiä puhkuva, muhevabassoinen Ihan pakko päästä pois.

Hidasteluosastoa on tarjolla loppupuolelle painottuen sopivasti. Esimerkiksi päätösraita Penni maalailee oikein mukavia tunnelmia.

Välistä mennään eikä meinata. Ripeimmät numerot Ne pakottaa ja Yksi synti sallitaan on onnistuneesti hajasijoitettu soittopaikoille 3 ja 9.

Taustayhtyeessä Jaakonaho soittaa totuttuun tapaan kitaraa ynnä muuta. Edelliseltä kiekolta Neljä Seinää (1999) tuttu Tero Mikkonen jatkaa rummuissa. Kim Rantala vetää uutena nimenä koskettimissa. Von Hertzenin veljeksistä veivaa tällä kertaa basisti Jonne (Mikko ja Kie olivat vierailleet Tervolevyillä aiemmin).

Viisihenkisen perusryhmän lisäksi studioilla kävi seitsemän muusikkoa:

• Timo Lassy, saksofoni (3)
• Aleksi Ahoniemi, saksofoni (6)
• Niko Kokko, pasuuna (3)
• Jay Kortehisto, pasuuna (6)
• Jukka Eskola, trumpetti + flyygelitorvi (3, 6)
• Tuure Kilpeläinen, huuliharppu (4)
• Lasse Kurki, taustalaulu (4, 9)

Kannattaa keskittyä esimerkiksi torviin kaihoballadilla Onnelliset.

Musaharrastukseen liittyy toisinaan eräs pahimmillaan perin kiusallinen vaiva. Korvamato. Viivalla antoi tällä rupeamalla allekirjoittaneelle palkinnoksi vakavahkon sellaisen nimeltään Ne pakottaa. Ihan kuin Jonnan kikatus rempsakan poppiksen lopussa vielä ilkkuisi sen kunniaksi.

Eipä silti, viivalta on mahdollista saada vain hyvänlaatuisia korvamatoja.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Jonna Tervomaa: Jonna Tervomaa
• LEVYT - Eppu Normaali: Kahdeksas Ihme

SINGLEKOKOELMIA #1 - Jonna Tervomaa: Lemmikit 1998-2008

Käynnistetään minisarja koosteella, joka kohdaltaan todistaa varsin onnistuneista singlevalinnoista. Jonna Tervomaan Lemmikit 1998-2008 (2008) tekee sen tarkasteltaessa asiaa siltä kantilta, mikä blogin tapauksessa on ainut oikea, eli Apulaissheriffin musiikkimaku edellä.

Kun otetaan huomioon Tervomaan suosion suuruus etenkin vuosituhannen vaihteen jälkeen, malttoivat hän ja hänen levy-yhtiönsä aika pitkään olla julkaisematta liikevaihtoa tuovia kokoelmia. Lemmikit on ymmärtääkseni ensimmäinen laatuaan, jos ei lapsitähtiaikaa huomioida.

Se dokumentoi laulajan aikuisuraa viiden ensimmäisen albumin ajoilta. Hapuileva ja ysäriteollisesti tuotettu ensisinkku Turhaa vaivaa (1996) jätettiin ehkä viisaastikin pois. Ilmeisesti tilan puutteen vuoksi myös viitoslevyä promonnut Jalanjäljet (2007) puuttuu kattauksesta.

Muuten tälle pakattiin kaikki toistaiseksi päivänvalon nähneet A-puolet, jos nyt CD-aikana voi puolista puhua. Suurin osa tosin olikin yhden raidan tapauksia, siis aidosti singlejä.

5 biisiä loistavalta esikoiselta Jonna Tervomaa (1998). Siitä eteen päin 4+3+4+3 per pitkäsoitto. Ja lisäksi vielä Juice Leskisen alkujaan Sakari Kuosmaselle kirjoittama hieno Rakkauden haudalla (2003) elokuvasta Helmiä ja sikoja sekä uusi Päästä yli (2008), joka pukattiin kokoelmaa markkinoimaan.

Näitten kanssa joutuu aina pähkimään, onko tuote ostopäätöksen arvoinen. Onko riittävästi uutta. Lemmikeillä on 21 kappaletta, joista itselläni oli albumien myötä jo 19 hallussa. Niistä viidestä otettiin koosteelle aavistuksen erilainen versio (mix tai edit).

Mitä todennäköisimmin kokoelma olisi jäänyt hankkimatta, ellei siitä olisi julkaistu 2CD-painosta. Sen toinen rinkula näet sisältää nipun erinäisiä harvinaisuuksia, joihin en tässä yhteydessä puutu enempää.

Mikäli ei Tervomaan tuotantoa vielä omista ja kuitenkin jotain haluaisi, on Lemmikit 1998-2008 perusversionaan oiva tapa aloittaa.

Erinomainen levy.

Nyt kun pitkästä aikaa tämän kuuntelin, pisti korvaan sävykäs Kupla mainiolta kolmosälpyltä Viivalla (2001). En muistanutkaan sovitukseen hyvällä maulla upotettua - tuskin se vahingossa sinne tupsahti - Wigwam-viittausta. Tämä tapahtuu Freddie are you readyn mieleen tuovin uruin.

Kesän kunniaksi (lue: laiskuuttani) en jaarittele enempää, vaan suosittelen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• SINGLEKOKOELMIA - Tulossa...
• LEVYT - Jonna Tervomaa: Jonna Tervomaa

LEVYT - Jonna Tervomaa: Jonna Tervomaa

Käytetäänpä tovi sinällään tyhjänpäiväiseen kategorisointileikkiin. Jos unohdetaan valtaosa musiikinlajeista ja katsotaan yhdellä tapaa hyvin kapeaan, jää jäljelle rock ja pop. Sijoitun tällä keinotekoisella akselilla kuunteloissani selkeästi rokkilaidalle.

Kuka tahansa hiemankaan asiaa harrastanut tunnistaa vaivatta janan ääripäät, mutta keskikentälle jäävä harmaa alue menee enempi mielipidekysymykseksi. Kaikkea kun ei pysty yksiselitteisesti asettamaan asteikolla oikealle kohdalle. Sitten puhutaan vielä pop rockista omana lajinaan. Löydän kyllä tuollaiseenkin genreen luettavaa huttua hyllystäni, joskin suhteellisen vähän.

Jonna Tervomaa (1998) istuu ajatuksissani aika tukevasti pop rock -laarissa. Kyseessä on pitkän linjan taiteilijan ensimmäinen tai neljäs albumi riippuen siitä, haluaako ottaa huomioon 80-luvun lapsitähtiajan. En nyt ota.

Artistin myöhempään tuotantoon verrattuna esikoinen on eniten rock, häviävän hetken verran jossain kohtaa peräti hard sellainen, siellä täällä alalahkoa grunge. Välillä tuntuu lähes soulilta. Luokiteltakoon tämä miksi vaan, niin niin hyvää tavaraa on koko tusina, että ansaitsee tulla kehutuksi.

Puolimatkan krouviin saakka painellaan pääosin - sanoisinko? sanon - keskitempoisesti. Julma maa hidastelee numero vitosena tuoden tähän vaihtelua. Eipä sillä, ei alkupuoliskolla muutenkaan tasapaksuuteen sorruta.

Aina tietenkin löytyy niitä, joitten mielestä kappaleet muistuttavat liikaa toisiaan. Väittäisin sellaista tuomiota tässäkin tapauksessa todennäköisemmin kuulijan laiskuudeksi kuin totuudeksi.

Biisien toteutuksen lisäksi myös sanoitukset elävöittävät kuvaa. Tervomaan tekstit ovat kauttaaltaan hienoja. Niitä ei ole pilattu leväperäisillä ja helpoilla ratkaisuilla. Kaikesta huomaa, että riveihin on pistetty enemmän ajatusta ja sydäntä kuin pop-maailmassa keskimäärin. Takana olleeseen kokemukseen nähden tuo on arvostettavaa. Ei ollut hän kynän kanssa Keskeneräinen.

Apuja tuli kolmasosaan lauluista, Tuure Kilpeläiseltä (3 kpl) ja Lasse Kurjelta (1). En osaa sanoa kuinka paljon.

Otetaan ensimmäiseksi esimerkiksi Tarkkailen sua, jossa kertoja hairahtuu turhan kiinteään naapuriseurantaan. Tälle oli keksitty joku vierasperäinen nykytermi, jota en tähän hätään onneksi muista.

sun riisilampun valo loistaa

oot hereillä taas

odotan ja zoomaan tuttuun paikkaan

sä tuut ikkunaan

sä käännät kohti sun pään

muttet minua nää

Saman tarinan jatkosta kävisi Palvomaan sua, jonka minä on mennyt ihailussaan ehkä jo liian pitkälle.

mullon laatikossa susta

polaroid-kuvia

ne on ainoat ikonit

joista saan huvia

ei mikään saanut mua

polvistumaan

eikä mikään saanut mua

kumartamaan

siksi päätin ryhtyä

palvomaan sua

Olisi hauskaa, mutta luultavasti väärin ajatella, että menussa noitten väliin jäävä Likainen mies päättäisi kertomuksen. Tarkkailun ja palvonnan kohde asuisi samassa huushollissa ja totuus olisi valjennut.

tää pää ei ees yritä ymmärtää

mikä sinussa mättää

tää pää sinut ulos ja pois heittää

sulle ovea näyttää

tää pää ei ees yritä ymmärtää

sinut muistista hävittää

Musiikkiin palatakseni, loppupuolisko pitää sisällään hyvinkin monenlaista tavaraa. Jo esiin nostamani Likainen mies ja Palvomaan sua ovat ne kaksi, jotka tuossa järjestyksessä kilauttivat päässäni soul- ja hevikelloja. En sijoittaisi kumpaakaan kokonaisuutena mainittuihin lokeroihin, kunhan sain etäisiä vaikutelmia.

Stop hyppelehtii iloisena vauhditteluna Housemartinsin tyyliin. Varmuudella en muista, mutta tämä saattoi olla jonkun TV- tai radio-ohjelman tunnarina tai mainoksessa tai jossain muussa normaalista poikkeavassa yhteydessä soitettu. Miten mä voin tietää, johdanko nyt hatarine mielikuvineni harhaan?

Levyn varsinaisena hötkötysrallina toimii mainio Väärällä jalalla. Sen jälkeen ilmapiiri muuttuu radikaalisti ja pari viimeistä viedään hitaan hämyisissä merkeissä.

En sinulta rauhaa saa johdattaa mojovine kaiutuksineen ajatuksia Twin Peaksiin. Tervomaan debyytin hännillä Etsii on riisutun kaunis, unenomainen tunnelmointi.

Tärkeimpänä aisaparina esikoista koosti Jussi Jaakonaho, josta tuli luottokumppani vuosiksi eteen päin. Jaakonaho tuotti ja sovitti, oli vielä säveltämässä yhtä biisiä. Kaiken päälle hän soitti kitaroita ja pianoa sekä aikaansai orgaanisia ja ohjelmoituja lyömäsoitinääniä.

Varsinaisina säveltäjinä esitettävää kirjoittivat Kilpeläinen (4 kpl), Kurki (4), Mikki Kauste (2), Tommi Lattunen (1) ja Markus Nordenstreng (1). Kukaan näistä ei ole muilla tekemisillään juuri tullut ilahduttaneeksi Apulaissheriffin maulla varustettua kuluttajaa. Silti parivaljakko Jonna + Jussi teki muutaman muun avustuksella hienoa jälkeä heidän nuoteistaan.

Minulle tämä on monien joukossa yksi osoitus siitä, että musiikissa sävellys on sittenkin aika pieni osa lopullista teosta. Sovitus, soitto, tuotanto ja jopa miksaus vaikuttavat lopputulemaan sen verran isosti. Unohtamatta vokalistin ääntä ja tulkintaa.

Jonna Tervomaa on hyvä tulkitsija ja Jonna Tervomaa on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Don Huonot: Kameleontti
• VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #5 - Tehosekoitin: Kaukaisimmalle Rannalle