UUTUUSLEVYT - J.Karjalainen: Soulavaris

Apulaissheriffin puuhastelua - niin vapaamuotoista kuin se onkin - rajaa muutama säännöntapainen. Yhden niistä mukaan uutuuslevy ei voi saada aivan mahtavan titteliä. Arvon ansaitakseen täytyy äänitteen todistaa, että se kestää aikaa, tuota kutjaketta, joka voi taiteen koettua hyvyyttä sekä kohottaa että alentaa.

Soulavaris (2022) oli lähellä rikkoa sääntöä.

Minulla on iän myötä vankistuneena piirteenä tapanani toisinaan liikuttua asioista. Näitä asioita on monia, ja eräs on syystä tai toisesta tavallista koskettavampi musiikki. Karjalaisen uusimman kohdalla tuskin olisin moisia tunnereaktioita kokenut, ellen olisi seurannut hänen tekemisiään liki neljää vuosikymmentä.

Jiin tuotannon ja sen eri vaiheitten kohtalainen tuntemus, miehen julkisuuteen antaman kuvan mukainen käsitys syvästä rakkaudesta lajiinsa sekä oma, paljon vähäisempi perehtymiseni osin samoihin musamaakareihin viimeisen sadan vuoden ajalta. Kaikki nämä painavat repussa, kun silmäkulma Soulavarista kuunnellessa kostuu.

Yksi armoitetun tarinanvääntäjän tuntuvimmista tarinoista on kiekon sanaton nimikappale, joka on muodoltaan kuin Bluesia Pieksämäen asemalla Jukan tapaan. Sisällöltään Soulavaris on jotain sellaista mitä Karjalainen ei kuunaan ole tehnyt, toisaalta siinä on kaikki hänen tekemänsä.

Jos Juice odotteli junaa eteläsavolaisella risteysasemalla, on tämän kulkineen päätepiste Keltaisessa Talossa, Kosken asemalla, jonne ei tavallinen tsuh-tsuh pysähdy.

Se on juna, joka ei raiteita kaipaa. Se on lähtenyt liikkeelle ammoin jostain Afrikan viidakoista tai savanneilta, tai kenties aavikolta Etelä-Saharasta.

Seilannut toiselle mantereelle. Aavan yli päästyään viivähtänyt New Orleansin kujilla ja Mississippin deltalla. Nähnyt Memphisit ja Nashvillet, Woodstockin. Ennen paluuta tälle puolen lätäkköä piipahtanut New Yorkin jazz-kapakoissa.

Rantautunut Irlantiin ja antanut matkaajan vierailla Dublinin pubeissa ennen suuntaamistaan joillekin Lontoon hip hop- ja ambient-klubeille. Lentänyt Pohjolaan, jossa Kaustisen koukkauksen sekä Tuiskulan ja Lallintalon tarkistusten jälkeen viimein päässyt perille, missä Jii poimi hedelmät ja pisti nauhalle.

se meni vähän niinku näin

Sanamäärältään vastakkainen Punainen keinutuoli koostuu peräti 12 säkeistöstä. Laura Häkkisen silmät vuonna -98 jaksoi yhden vähemmän. Hienoudessa ei keinutuoli häviä senttiäkään. Upea kappale siinä missä tuo klassikkokin.

Erinomaisuutta pullottavalta kokonaisuudelta en enempiä tässä vaiheessa nosta. Paasataan lisää sitten, jos (kun) kiekon ajankestävyys on todettu ja se nousee aivan mahtavien joukkoon.

Mukana menossa ovat Pekka Gröhn, Janne Haavisto, Mikko Lankinen, Tom Nyman, Keimo Hirvonen, Mitja Tuurala, Tommi Viksten, Abdissa Assefa, Väinö Karjalainen, Anssi Nykänen, Tuomo Prättälä, Miikka Paatelainen ja Mouhamadou L. Cissokho.

Kyseessä siis ei ole bändilevy, vaan eri kokoonpanoin rakenneltu tilkkutäkki. Ainoa samaan tapaan kasattu teos Jiin historiassa on Keltaisessa Talossa (1990), joka on jo pitkään kuulunut suosikkeihini. Soulavaris livahti sinne ohituskaistaa pitkin.

Väinön toimiminen tuottajana lienee vaikutti isosti siihen minkä makuiseksi soppa muhi. Hyvä niin!

Nostanpa sittenkin vielä erään suloisen laulun. Ei siinä, etteikö Nuku hyvin, Angelique olisi jo sinällään mennyt tunteisiin. Kuitenkin, kun luin jostain sen kertovan Jukan koirasta, tiesin mikä tulee tulevaisuudessa tämän kuullessani aina palaamaan vuolaana mieleeni.

Nuku hyvin, Tira (5.4.2007 - 8.3.2022).

EDIT 15.11.2024: Tällä päivämäärällä suoritetun ylennyksen myötä Soulavaris siirretään Apulaissheriffin parhaiksi laskemien levyjen joukkoon.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa
• YLEISTÄ - 30 kuukautta aivan...

MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #2 - J.Karjalainen Yhtyeineen: Päiväkirja

Ollaan kiertelemässä maailmankolkkia, joissa suomalaiset artistit ovat käyneet tallentamassa musiikkiaan. Kolmen tunnin lentokoneessa kärvistelyn aikana liikahdettiin Kaliforniasta Texasiin. Aiemmin pisteessä A, Los Angelesissa paneuduttiin Melrosen levyyn Rock My World. Nyt pisteessä B, Austinissa tutustumiskohteena on ensimmäinen LP myöhemmin massiiviseen suosioon nousseelta ryhmältä J.Karjalainen Yhtyeineen.

Texasin pääkaupungissa kukoisti 1960- ja -70-luvuilla blues. Muun muassa Vaughanin veljekset Jimmie ja Stevie operoivat sieltä käsin uriensa alkuvaiheissa. En tiedä painoiko tämä nauhoituspaikan valinnassa.

Tajuttoman tiukka Mustat Lasit oli saavuttanut tiensä pään 80-luvun lopuksi. Sen perään J.Karjalainen väsäili täysin eri konseptilla pirteän soolon Keltaisessa Talossa (1990), josta kirjoitin reilu vuosi takaperin.

Sitten syntyi kokoonpano Yhtyeineen. Joitain vuosia J:n kanssa viihtynyt Mikko Lankinen jatkoi kitarassa, vielä kauemmin mukana ollut Janne Haavisto rummuissa. Pekka Gröhn tuli uutena bassoon ja koskettimiin, vaikutettuaan sitä ennen ja ymmärtääkseni hetkisen myös yhtä aikaa Kauko Röyhkän riveissä.

Konkreettinen idea työmatkasta Amerikkaan tuli Haavistolta. Sitä ehdotettiin Poko Recordsin suuntaan. Epe Helenius antoi siunauksensa ja niin mentiin.

Omakotitalon olohuoneeseen rakennetussa Wooden Fish -studiossa taltioitiin Pohjolan sydäntalven aikaan Suomi-americanan tukevimpien virstanpylväitten joukkoon lukemani Päiväkirja (1991).

Aavistuksen heppoiset puitteet eivät tahtia hidastaneet, kun miljöö oli muutoin inspiroiva. Karjalaisen todistuksen mukaan tunnelmaa nosti ihan vaan se, että oltiin hommissa Amerikassa. Lukemattomien esikuvien syntysijoilla.

Lopputulosta paikkailtiin kotikonnuilla lauluosuuksien verran. Ne J purkitti keltaisessa talossaan. Apulaissheriffi hyväksyy tämän eikä fakta aiheuta hylkäystoimenpiteitä. Kyseessä on sentään paras tässä minisarjassa esiteltävä teos, ellen sitten lähipäivinä hoksaa jotain parempaa sarjaan sopivaa, mikä vielä nyt lymyää muistin syövereissä.

Päiväkirja on rock and rollia. Puhtaimmillaan sitä edustavat liukkaasti rullaava Menomonot, tyylipuhtaan kitarasoolon sisältävä Asko häs, tummanpuhuvan hilpeä Tissi-Dee sekä Hellahuone. Viimeisin noista on surfahtava versio Elviksen bravuurista Stuck on you.

Rock and roll -tiskiltä löytyy myös Makee yö, joka flirttailee tekstissään 70-luvun purkan ja glamin kanssa.

Sweet, Slade ja Nazaretti

meillä oli vanukasta koko kasetti

taivasta päin meidät lennättää

purkkaa ja jytää

Vahvemmaksi vakuudeksi annostellaan väliin hieman Peppermint twistin kitarariffiä ja myöhemmin lisää sanallisia muistumia noista makeista ajoista.

vaatteet on mun aatteet

ne on verkkareita

ja niiden taskusta löytyy

merkkareita

Niitä sai 10 pennillä kappale silloin, kun itse olin siinä iässä. Merirosvorahoja.

Vaan ei Päiväkirjakaan suoraan rokkaa koko 14 numeronsa voimin. Karjalaiseen syvästi vaikuttaneen J.J. Calen hillitty charmi kuuluu albumin nimikappaleessa ja varsinkin kaikin puolin rikasta soittoa tarjoilevalla raidalla Luuranko rämisee. Erik Hokkanen liki psykedelisine viuluineen vierailee jälkimmäisellä.

Violetti puku ja Bowien hitistä Let's Dance napatusta sanaparista "serious moonlight" nimensä saanut Vakava kuu kelluvat bluesin pintavesissä. Pohjia myöten siellä sukeltaa mainio Iso musta koira, jolla J näyttää kuinka asiallisesti voi huuliharpun panna soimaan. 

Höyhen ilmassa on niin tutunkuuloista J-sekoitusta, että sen voisi helposti kuvitella loppuajan Mustien Lasien esittämäksi. Tai vaikka aivan 2010-luvun kamaksi.

Loput kolme biisiä voi huoletta pistää balladilaariin. Maestrolle oli kyllä 10 vuodessa kertynyt riittävästi näyttöjä sen(kin) osaston suvereenista hallinnasta. Sittenkin, Ne ja nää putsaa pöydän ollen ehkä kaikkein hienoin hidas laulu mitä Karjalainen on koko 40-vuotisella taipaleellaan kirjoittanut. Tämän muuten yhdessä Gröhnin kera.

Täytyy sanoa, että jos toimi maiseman vaihdos Melrosen kohdalla, sen se teki myös tässä tapauksessa. Jälki on timanttia. Kyllin tiukka aikataulu varmaan esti ylenmääräisen hieronnan ja näin itsessään hyvät biisiaihiot jalostuivat sopivan vaan ei liian hiotuiksi. Ripaus rosoa jäi elävöittämään kokonaisuutta.

Sitä minä tässä aloin miettimään, kuinka alan tyypit Teksasissa suhtautuivat, kun kaukaisesta pohjoismaasta tupsahti näin juurevaa ja ammattinsa osaavaa soittajistoa. Arvelisin paikallisiakin studiolla pyörineen ihmettelemässä, vaikka tekniikka tulikin hanskattua suomalaisvoimin.

Kirjataan vielä pöytäkirjaan, että slide hoitui Janne Haaviston toimesta ja mennään autovuokraamoon. Matkan seuraava etappi näet taittuu maanteitse.

Minä kirjoitan nyt tähän loppuun, että Päiväkirja on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA - Tulossa...
• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #1 - Melrose: Rock My World
• LEVYT - J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa

LEVYT - J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: Kookospähkinäkitara

Apulaissheriffin papereissa Kookospähkinäkitara (1987) on säilyttänyt asemansa J.Karjalaisen lukuisien kokoonpanojen parhaimmistossa jo kolme vuosikymmentä. Levyn viehätys kulminoitui aikoinaan A-puolen kolmoseen Tahmea lattia, joka samaisissa (kuvaannollisissa) papereissa edusti melko harvinaista lajia kotimaisen musiikin saralla.

Kappalehan on mitä mainiointa funkkia kutkuttavine kitaroineen ja maukkaine torvineen (Antero Priha, trumpetti; Jukka Tuovinen, saksofoni; vieraileva Markku Veijonsuo, pasuuna). Janne Haavisto rumpukapuloissa ja Pekka "Ajokoira" Lehti basson varressa svengaavat niin, että kuunnellessa alkaa miettimään tokko nuo valkoihoisia ovatkaan.

Haavisto, yksi valtakunnan parhaista rumpaleista muuten, taitaa olla eniten Karjalaisen kanssa levyttänyt muusikko. Tätä en nyt lähde laskemaan, vaan ihan näppituntumalla arvelen. Mustien Lasien ykkösellä vuonna 1981 takoi Keimo Hirvonen, joka korvasi Jannen sittemmin Electric Saunan levyillä vuosina 1996 - 2002.

Rummuttoman Lännen-Jukka -kauden jälkeen Haavisto palasi tikkuihin 2010-luvun alussa. Samalla paluun teki myös kitaristi Mikko Lankinen, jonka yhteistyö Karjalaisen kanssa ainakin levytetyssä muodossa alkoi juuri Kookospähkinäkitarasta ja jatkui Mustien Lasien jälkeen Yhtyeineen-kokonpanossa.

Kun vielä otetaan esille ainut alusta loppuun Mustissa Laseissa veivannut, pianisti/urkuri Mikko Kivikari, on orkesteri kasassa. Vierailijoina kuullaan Veijonsuon lisäksi Mongo Aaltosta (perkussiot) sekä Jannen isoveli Olli Haavistoa (kitara, mukaan lukien steel).

Ja voi veljet ja siskot ja kummin kaimat, että tuo miehistö osasi hommansa. Kookospähkinäkitaran läpi kantava teema on loistava soitanta ja - uskallanko sanoa - aivan täydelliset sovitukset. En muista ennen kiinnittäneeni suurta huomiota siihen, että Mustien Lasien sovitusvastuu on Doriksesta (1985) alkaen ollut pitkälti Jukka Tuovisen harteilla.

Nyt asian kunnolla valjetessa tohtinen väittää tällä olleen jonkinmoisen vaikutuksen bändin suosioon. Ainakin sillä on ollut Apulaissheriffin henkilökohtaiseen rankkaukseen Mustien Lasien tuotannon joukossa. Totta kai J on ihan parasta ryhmää lauluntekijänä, säveltäjänä ja sanoittajana, mutta kyllä tämänkin levyn materiaalista olisi saanut pliisummalla sovittamisella paljon mielenkiinnottomamman.

Kaiken kaikkiaan musiikissa sävel ja sanat ovat mielestäni aavistuksen yliarvostettuja soittamisen, laulamisen ja sovituksen rinnalla. Puhumattakaan siitä miten tuotannolla, äänityksellä tai miksauksella voidaan vaikuttaa lopputulokseen. Vähän kuin kirjoissa: ei se mistä aiheesta vaan miten.

Biiseihin palatakseni Kookospähkinäkitaraa pidettäneen pitkälti soul-levynä. Selkeimmin soul (ja osin funk) kuuluu alussa mainitun lisäksi kappaleissa Kookospähkinäkitara, Äiti tuo tuoli mua tuijottaa sekä Terve Teräskasa.

Tänä päivänä liputan tuon viimeisen puolesta, mikäli joku vängällä pakottaa valitsemaan albumin kohokohdan. Syyt on jo mainittu, nimittäin tässä tiukassa vedossa erinomaiseen sävellykseen ja ilmeisesti keikkabussista (vai prätkästä?) kertovaan sanoitukseen yhdistyvät täydellisesti funk, soittotaito, sovitus ja tuotanto.

Vinyyliversion B-puolella soul-vaikutteet ovat taustalla. Tai ne ovat hieman erilaisia kuin sykkivällä etusivulla, missä kyllä Harley Ladyn blues hienoine tarinoineen on silkkaa rockia ja Yön otukset unenomainen nuotiolaulu tuoden J:n lyhyen huuliharppuosion myötä mieleen Stevie Wonderin.

Hehkuttamiani sovituksia pidän ansiollisena siihen miten eniten radioaikaa saaneet Runo ja Tulppani ja Sadepisara ovat kestäneet aikaa. Ne ovat välttäneet nytreppujupisetriimisirupiset-ilmiön, missä alun perin kelpo biisistä tulee ylisoittamisen takia levyllä ylihypättävää pakkopullaa.

Molemmat ovat keskitempoisia tarinoita, joissa kaikuu kantri ja soul, mahdollisesti jopa suomalainen iskelmä. Runo kuulokkeilla nautittuna pistää keskittymään Ajokoiran bassotteluun sataan kertaan kuullun sanoituksen sijaan.

Noitten jälkeen vauhtia pudotetaan Hitaasti-kappaleessa nimensä mukaiseksi. Tätä Apulaissheriffi piti jo reilu parikymmentä vuotta takaperin yhtenä parhaista hitaista ja sama pätee vuonna 2019. Liekö tuon tahtiin on kuitenkaan koskaan tanssilattioilla nojailtu.

A cappella laulettu Vanha virsi kertoo tärkeän sanoman ihmetellessään miksi sen sävel ja sanat on pitänyt muuttaa ajanmukaisemmiksi. Ei pidä korjata sitä mikä ei ole rikki. Muutos muutoksen vuoksi on joskus ja jossain määrin ymmärrettävää, mutta ei sitä tarvinne joka paikkaan tunkea. En tässä tarkoita ainoastaan sanoituksen riveillään nostamaa käsittämätöntä virsien muuttamista.

Rivien välistä luen tuon koskevan muutakin. Ei kai modernisoinnin nimissä pitäisi - samoin musiikkimaailmasta esimerkkiä hakien - vaikkapa puhelinlankojen laulamisen tilalle ruveta sanoittamaan jotain tukiasemista? Siinä olisi Katri-Helena ihmeissään.

On levyllä heikompikin lenkki. Muuten hyvä Hölösuu sisältää tönkkösuolattua junttarumpukomppia, jota en vain jaksa ymmärtää tai siitä pitää. Varsinkin Kookospähkinäkitaran muun rytmisen loistavuuden ja ilmavuuden seassa tuo särähtää korvaan. Ratkaisullahan on saatettu toki hakea tarkoituksellista kontrastia muuhun materiaaliin nähden.

Kyseessä on siis virvelirummun takominen (mielestäni) 2x liian tiuhaan siihen nähden mikä olisi hyvä. Tästä suivaantuneena olen valmis allekirjoittamaan junttakompin kieltävän lakialoitteen, jos sellaisen joku sorvaisi. No joo, ehken sentään. 

Jottei jäisi paha maku suuhun, pitää kehua vielä koko albumin päättävä Eläimistä eräälle, joka myös jostain syystä kilkuttaa Stevie Wonder -kelloa päässäni. Rumpujen luoma rytmi on enemmän sitä mikä toimii.

Olikohan se Waldemar Wallenius vai kuka, jonka muistelen 1980-luvulla Soundissa kirjoittaneen aina pitävänsä tsuka-tsuka-komppia parempana kuin tök-tök. Tuskin se ihan noin meni, mutta ymmärrettäneen mitä haen. Niin ikään torviosasto on parhaimmillaan tässä biisissä, joka edeltävien hidastusten jälkeen hölkkäyttää levyn hienosti maaliin.

Kookospähkinäkitaran jälkeen J.Karjalainen Ja Mustat Lasit levytti enää yhden studiokiekon ja jäähyväisliven. Sitten bändin oli aika mennä. On jännää miten samoihin aikoihin Kauko Röyhkä hajoitti niin ikään kymmenisen vuotta vaikuttaneen ja yhtä lailla suvereeniksi hioutuneen Nartun. Suureksi onneksemme molemmat herrat ovat jatkaneet musiikin tekemistä tähän päivään saakka.

Lyhyenä loppukaneettina todettakoon, että Kookospähkinäkitara on aivan mahtava levy!