Eikös vaan olekin Eero Aarnion pallotuoli tuo missä Buddy Guy lymyää levynsä Heavy Love (1998) kansikuvissa? En olemattomalla sisustus- ja muotoilualan tuntemuksellani kykene tätä vahvistamaan. Verkkohautkaan eivät anna kättä pitempää lähteä moista taattuna tietona esittämään.
Pallotuoli on peräisin 60-luvulta ja oli tuolloin perin futuristinen kapistus. Heavy Loven taas voi katsoa olleen ensimmäinen hieman rankemmalla kädellä nykyaikaistettu työ Guyn tuotannossa. Edeltävä Slippin' In (1994) sisältää huomattavasti perinteisemmän linjan vääntöä.
Tällä kertaa mukaan ujutettiin hip hopissa ja popissa hyödynnettyjä, juurimusan kohdalla jopa kerettiläisiksi tuomittavissa olevia elementtejä. Rumputaustoja rakennettiin osin koneitse, luuppeja käytettiin modernisoimaan komppeja.
Tyylillisesti liu'uttiin pitkin harppauksin soulin suuntaan. Hiukan hivotellaan jopa funkia. En ole varma tohtiiko tätä lainkaan tituleerata bluesiksi saamatta joiltain piireiltä vihaisia katseita osakseen.
Apulaissheriffi ei lähde tästä ottamaan paineita. Yhä keskivaikeaa lokerointitautia (aiheuttajana virus musicus kategorismus) potiessani, nakkaan albumin mielikuvituslaariin 90-luvun r&b-vaikutteinen soul blues.
Ettäs tiedätte!
Oli mitä oli, voin sanoa, että bluesin ajanmukaistaminen onnistui Buddylta erittäin hyvin. Hän on tämän jälkeenkin saattanut markkinoille kelpo kakkuja 2-3 vuoden välein. Tätä nykyä miehellä on ikää 85, mikä voi hidastaa tahtia, mutta kyllä minä vielä odotan uutta tulevaksi. Nythän edellisestä pitkäsoitosta The Blues Is Alive And Well (2018) on kulunut juuri kolme vuotta, joten jospa jotain kohta.
Minkä vuoksi juuri tämän herran musiikin muuttuminen on mennyt niin kivuttomasti taso säilyttäen? Korostan ensin tuon olevan jälleen kerran vain henkilökohtainen mielipiteeni. Erimieliset olkoon eri mieltä ja se on ihan fine ja "up yours". Minä tykkään.
Suuri merkitys tykkäämiseen on lauluäänellä, kuten vähän aikaa sitten toisessa yhteydessä kirjoitin. Buddyn ääni osuu ja tuntuu.
Edelliseen liittyy kiinteästi termi karisma. Voitte kaivaa sanan merkityksen jostain. Minä lisäisin määritelmään varsin voimakkaan subjektiivisuuden. Kenenkään esiintyminen ei voi vaikuttaa ihan jokaiseen ihmiseen mukaansatempaavasti. Väitän musiikkimakuni perustuvan tietyiltä, aika suuriltakin osin siihen, kuinka tiettyjen tyyppien olemus juuri minuun vetoaa. Joittenkin karisma puree.
Vielä haluan nostaa jutun aiheen ilmestymisen aikaan yli 40 vuotta soittaneen kitaristin taidot aseensa käsittelyssä. Hän tekee läpi levyn sen mitä pitää eikä juuri yli. Sellaista jaksan alati arvostaa. Ei tarvi todellakaan aina näyttää kaikkea mitä osaa.
Kun aikoinaan aloitin tutustumiseni Buddy Guyhin, olin löytävinäni hänen tyylistään samankaltaisuutta Albert Kingin kanssa. Nyt, vuosia myöhemmin pitäisi käydä ukkojen tuotanto läpi, jotta uskaltaisin näkemykseni toistaa.
Sellainen samankaltaisuus Kingillä ja Guylla on varmasti, että kumpikaan ei ole laajasti kunnostautunut esittämänsä materiaalin kirjoittajana. Heitä en sanan varsinaisessa merkityksessä laske laulaja-lauluntekijöiksi. Heavy Lovella vain Had a bad night ja Let me show you ovat päähenkilön kirjoittamia.
Muddy Watersin I just want to make love to you saa svengaavan, joskin digitaalisesti läiskähtelevän käsittelyn. Willie Dixonin biisiä ovat lisäksi tulkinneet mm. Etta James ja The Rolling Stones. Guyn versio on kaikessa persoonallisuudessaan mainio. Kitara ja urut soivat mallikkaasti.
Yllättävin lainavalinta on mielestäni ZZ Topin I need you tonight. Olisi hauska tietää kysyikö vanha mestari nuorisolaisilta lupaa julkaista vai ehdotettiinko sitä ZZ-leiristä. Pidän molempia vaihtoehtoja mahdollisina.
Jesse Andersonin soul-palaa I got a problem vuodelta 1969 viedään originaalista bluesin suuntaan. Tekstissä ongelman aiheuttajaksi paljastuu kolmas nainen. Tälläkin raidalla Reese Wynans ottaa uruistaan irti kokonaisuuteen ryhtiä tuovia ääniä. Hän muuten taitaa olla tämänkertaisista ainut aiemmin Guylle studiohommia tehnyt soittaja.
Muukin bändi hoitaa hommansa moitteetta. Enempiä nimeämättä mainitsen vain, että legendaarinen Steve Cropper kitaroi seitsemällä kappaleella. Ja että solistia 45 vuotta nuorempi, laulajana eri maata oleva Jonny Lang duetoi tämän kanssa Midnight trainin.
Mennään yhden näytteen taktiikalla. Are you lonely for me baby kuvaa koko paketin henkeä vallan mukavasti. Biisi on mitä rennointa ja maittavinta soulin ja bluesin sekoitusta.
Letkeä sovitus koskettimineen osuu maaliin. Olen tunnistavinani Cropperin pikkailut muun kitaroinnin seasta.
Sielukkuuden alleviivaa loistava kahden naisen kuoro. Outoja artisteja itselleni ovat nämä Jessica Boucher ja Bekka Bramlett. Discogs todistaa omalla nimellä tehtyjen julkaisujen niukkuuden, mutta Bramlettin tapauksessa suhteellisen runsaat esiintymiset eri solistien taustalla.
Heavy Love on aivan mahtava levy!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Albert King: Born Under A Bad Sign
- LEVYT - ZZ Top: Eliminator
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti